Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.

Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.

Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

Itsemurhaan päätyneet eivät sovi mihinkään kategoriaan. Niinpä heidän tekonsa jäävät täysin yksityisiksi tragedioiksi.

On vuosi neljäkymmentäviisi ja neuvostojoukot tunkeutuvat yhä syvemmälle Saksaan. Demminissä vallitsee epätoivoinen odotus pakoteiden sulkeuduttua. Ainakin 600 ihmistä päätyy omaan ratkaisuunsa, itsemurhaan. Joki täyttyy ruumiista, mutta hengen saa pois myös hirttämällä, ampumalla, myrkyttämällä. Se viedään yksin tai yhdessä, naapurin, ystävän tai perheen kesken. Oman hengen lisäksi se riistetään lapsilta. Ei itsemurhaan päätyneiden pelko mitenkään perusteetonta ole. Miehittäjät tappavat, raiskaavat, pahoinpitelevät ja ryöstävät kaiken minkä irti lähtee. Florian Huber ei kuitenkaan tyydy tähän selitykseen.

Itsemurhien lisääntyminen kolmannen valtakunnan alueella alkoi Huberin tutkimusten mukaan jo silloin, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.  Huber luonnostelee kuvan kansallissosialismin aikaansaamasta hurmoksesta, ihmisistä, jotka antoivat elämänsä puolueen käyttöön. Kun tuo elämänrakennelma sortui, sortui samalla heidän maailmansa. Huberin mukaan kyse oli myös syyllisyydestä. Vaikka virallinen totuus ei tuntenutkaan massamurhia ja itärintaman järjetöntä väkivaltaa, kiiri sana kuitenkin kotirintamalle. Työpalvelussa miehitetyillä alueilla työskennelleet siviilit ja lomille kotiin palaavat sotilaat ja keskitysleirien työntekijät toivat kotiin tiedon kauheuksista. Tieto siitä, mitä kaikkea idästä saapuvilla miehittäjillä olisi kostettavanaan, ajoi ihmisiä epätoivoon.

Kolmannen valtakunnan kansalaiset olivat laittaneet kaiken tulevaisuudenuskonsa Hitleriin. Huberin teoksen jälkeen on vaikea ajatella, ettei tavallinen ihminen olisi aavistanut millaiselle pohjalle heidän valtakuntaansa rakennettiin. He tiesivät, että heidän olisi voitettava. Mikään muu ei voisi oikeuttaa heidän johtajansa tekoja, heidän tekojaan. Alkuun tuntuu siltä, että Huber vetää linjoja turhan suoriksi tehdessään tällaisen johtopäätöksen. Mutta kyllä hänen päätelmänsä tuntuvat lopulta kohtuullisilta. Lupaathan tappaa itsesi on vahva esitys siitä epätoivosta, johon vaihtoehdottomuus ja viha ja pelko ja vääryys voivat johtaa.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi (Atena 2016)

Mary Wollstonecraft: Naisten oikeuksien puolustus

Murehdin sitä, että naisia halvennetaan jatkuvasti osoittamalla heille yhdentekevää huomiota. Miehet uskovat, että on ritarillista tehdä niin, vaikka he itseasiassa loukkaavat samalla naisia ja tukevat omaa ylemmyyttään.

Wollstonecraft kirjoitti tämän yhteiskunnallisen pamflettinsa vuonna 1792, Ranskan vallankumouksen ja rationalismin aikakaudella. Hän tarkasteli keski- ja yläluokkaisten naisten asemaa, mutta hänen näkökulmansa oli ennemmin yhteiskunnallinen kuin ainoastaan naisten oikeuksia koskeva. Teos argumentoi erityisesti sen puolesta, kuinka tasa-arvoinen koulutus tekisi naisista luontaista järkevyyttään toteuttavia parempia kansalaisia. Sukupuolten välinen tasa-arvo on tässä teoksessa samanlainen ongelma kuin yhteiskunnallinen tasa-arvo.

Teos rakentuu mielenkiintoisesti. Heti alusta saakka tehdään näennäistä myönnytystä toistelemalla sitä, kuinka mies on biologisesti vahvempi. Moneen otteeseen Wollstonecraft toteaa, että tokihan hänkin tyytyisi asiaintilaan, mikäli voitaisiin todella osoittaa naisten olevan myös henkisesti miestä alempia olentoja. Tämähän ei kuitenkaan onnistu ellei yhteiskunnallisia oloja muuteta niin, että molemmilla sukupuolilla on tosiasiassa samat mahdollisuudet kehittää itseään.

Naisten oikeuksien puolustuksessa painotetaan koulutuksen merkitystä. Mikäli naiset opetetaan vain tottelemaan eikä heille tarjota muuta elämänsisältöä kuin käyttäytymissäännöt ja koristautuminen miehiä varten, he jäävät lapsiksi. Tällöin heistä ei myöskään voi tulla hyviä vaimoja ja äitejä. Teos sisältääkin monia aikaansa kuuluvia ajatusmalleja, jotka nyt tuntuvat onneksi auttamattoman vanhentuneilta. Wollstonecraftille tärkeitä elämää ohjaavia tekijöitä ovat myös säädyllisyys ja Jumalan seuraaminen.

Wollstonecraft käy lennokkaan raivoisasti aikansa suuria ajattelijoita vastaan. Erityisen ankarasti hän erittelee Rousseaun tekstejä ja osoittaa niiden typeryydet ja sisäiset ristiriitaisuudet. Muita kirjoittajia kommentoiva luku on teoksen parasta antia myös siksi, että sen kieli on riemastuttavan kärkästä ja suorasanaista. Ehkä suomennoksen onnistuneesta nykyaikaistamisesta kertoo se, että Wollstonecraftin käyttämät sanankäänteet purkavat myös lukijan höyryjä.

Jos naisten sallittaisiin milloinkaan kulkea ilman talutusnuoria, miksi heidät pitäisi imarrella hyveellisiksi keinotekoisella maanittelulla ja sukupuoleen liittyvillä kohteliaisuuksilla? Puhukaa heille totuuden selkeää kieltä ja jättäkää sikseen alentavan hellittelyn kehtolaulun säkeet! Naisia pitäisi opettaa kunnioittamaan itseään rationaalisina olentoina, eikä johtaa heitä kiihottamaan valjuja mieliään keinotekoiseen intohimoon. Kun kuulen tämän saarnaajan kiekuvan mekoista ja neuletöistä, se saa sappeni kiehumaan.

Koulutuksen lisäksi Wollstonecraft puuttuu myös siihen, kuinka tyttöjen ei sallita lapsinakaan liikkua luontaisesti. He istuvat päivät sisällä tuhoamassa ruoansulatustaan. Naisten ei sallita ylläpitää ruumiinvoimiaan. Suomentaja katsoo esipuheessaan, että kirjoittaja itse joutui tämän ongelman uhriksi. Hän kuoli 38-vuotiaana synnytyksen heikentämänä.

Miehillä on paremmat ruumiinvoimat kuin naisilla, mutta jos kukaan ei ylläpitäisi virheellisiä 

kauneuskäsityksiä, naiset voisivat saavuttaa riittävästi riuskuutta, jotta heidän olisi mahdollista ansaita oma elantonsa. Se on itsenäisyyden todellinen merkki.

Nykyisin Wollstonecraft taidetaan mainita aina feministisen ajattelun historiaa laadittaessa. Vaikka tämä teos on aikansa tuote, tarjoaa se edelleen runsain määrin ajateltavaa. Filosofisesti ja yhteiskunnallisesti kunnianhimoisena teoksena tätä voi suositella lämpimästi. Lisäksi se on kirjoitettu erittäin hyvin.

”Jos naisia sivistetään miesten tavoin”, toteaa Rousseau, ”he muistuttavat enemmän ja enemmän omaa sukupuoltamme ja sitä vähemmän heillä on valtaa meihin.” Tämä on juuri se ilmiö, jonka ytimeen haluan päästä. En halua, että naisilla on valtaa miehiin, vaan että heillä on valtaa itseensä.

Osallistun tällä postauksella, näin Naistenpäivänkin kunniaksi, Feministiseen lukuhaasteeseen. Lisätietoja täältä.

Mary Wollstonecraft: Naisten oikeuksien puolustus (Savukeidas 2011, alkuperäinen ilmestymisvuosi 1792)

Tietohaaste

Tarukirjan Margit heitti minua tällä haasteella jo kuukausi sitten. Lomien sun muiden laiskotusten vuoksi en ole viime aikoina juuri blogannut, mutta vihdoin sain etsittyä hyllystäni haasteeseen sopivat kirjat. Esiteltävät teokset ovat siis omasta hyllystäni, mikä rajasi valinnanvapautta melkoisesti. Suurin osa oman opiskelualani kirjoista on hyllyssä englanniksi. Haaste on peräisin Klassikkojen lumoissa -blogista ja sen säännöt ovat seuraavat

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin

Eric Hobsbawm: Äärimmäisyyksien aika (Vastapaino, 2001)

Alun perin pääsykoekirjana tutuksi tullut esitys ”lyhyestä 1900-luvusta”. Vaikkei opiskelupaikka aikanaan irronnut, jäi kirja hyllyyn pysyvästi. Hobsbawm esittelee 1900-luvun historiaa vuodesta 1914 vuoteen 1991 omaleimaisena prosessina. Käsittelyyn pääsevät niin sodat kuin joukkotiedotuksen murros ja kaikki punotaan yhteen yhden historioitsijan näkemykseksi omasta aikakaudestaan.

Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia (Gaudeamus, 2010)

Tässä teoksessa ajattelultaan kunnianhimoinen filosofi tarttuu seksuaalisuuden monipuoliseen historiaan aina antiikin klassikkojen käsityksistä nykyisempiin diskursseihin sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Foucault ei tyydy tavanomaisiin vastauksiin, vaan etsii aina jotakin, joka paljastaisi nykyisten diskurssien rajat. Ei mikään helppo teos, mutta loputtomiin haastava ja kiinnostava. Suomennoskin on oikein hyvä.

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka (Gaudeamus, 2009)

Tämä teos on vielä puoliksi lukematta. Se onnistuu kuitenkin jokaisella lukukerralla ilahduttamaan, joskus naurattamaan ääneen. Žižek kirjoittaa taiteen ja populaarikulttuurin ja politiikan sekamelskasta ajatuksia, jotka tapaavat yllättää. Filosofi ja psykoanalyytikko sukeltaa syvälle nykyihmisen mieleen ja onnistuu uuttamaan tästä lähtökohdasta paperille poliittista analyysia. Kiehtovaa!

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (WSOY, 2013)

Kivimäki tekee suoranaisen kulttuuriteon tutkimalla sitä, kuinka mielenterveysongelmia rintamalla esiintyi ja miten niitä pyrittiin hoitamaan. Vielä lapsenkengissään muutenkin ollut psykiatria oli kovan paikan edessä, kun se pyrki määrittämään sotilaiden psyykkisiä ongelmia. Toisaalta psyykkiset romahdukset olivat yleisiä, toisaalta niitä silti pidettiin häpeällisenä pelkuruutena. Hienoa, että sotien historiaa voidaan käsitellä myös tällaisesta näkökulmasta.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2011)

Oikeinkirjoitusopas on tarpeellinen, joskin turhan vähän käytetty, kirjanen hyllyssä. Tästä oppaasta on toistaiseksi löytynyt vastaus pilkkuja, lyhenteitä ja muita kielellisiä kompastuskiviä koskeviin ongelmiin.

Luontoon

Käytän tätä sivustoa vähintään viikoittain ihastellakseni mahdollisia retkikohteita tai suunnitellakseni seuraavaa retkeä. Kattavien kohdetietojen lisäksi sivuilta löytyy retkeilytietoa. Sivustoa ylläpitää Metsähallitus.

FIIA

Ulkopoliittisen instituutin sivuilta löytyy runsaasti katsauksia ja raportteja laajasta aihevalikoimasta. Instituutin hallituksen nimeää eduskunta ja perusrahoituskin tulee samasta suunnasta, joten räväkkää kannanottoa ei sivuilta yleensä löydä. Sen sijaan sieltä kannattaa etsiä laadukasta perustietoa ajankohtaisista ulkopoliittisista aiheista. Erityismaininta siitä, että julkaisut tuntuvat pääosin löytyvän sivuilta kokonaisuudessaan, usein sekä suomeksi että englanniksi.

Agricola

Agricolasta löytyy monipuolinen valikoima historiaan ja historiantutkimukseen liittyviä linkkejä. Tutustu ainakin mielenkiintoiseen Ennen ja nyt –verkkolehteen, keskustelufoorumiin ja blogeihin. Sivustoa ylläpitää yhteisesti useampi yliopisto, kirjasto ja seura.

Faktabaari

Usein tuntuu siltä, ettei suomalaisessa julkisessa väittelyssä (jos sitä nyt edes on) tartuta ollenkaan faktoihin. Faktabaari ei ehkä pysty luomaan meille tosiasioiden arvottamiseen perustuvaa väittelykulttuuria, mutta ainakin se pitää faktojen merkityksen esillä tarkastellessaan arkisesti julkisuudessa esiintyvien väittämien todenperäisyyttä.

Ilmatieteenlaitos

Täältä löytyy paitsi sääennuste, myös tietoa niin ilmastonmuutoksesta kuin sadepilvistä. Ja linkki revontulien todennäköisyyttä mittaavalle sivustolle!

Kiitos kovasti hauskasta haasteesta. Koska haaste on pyörinyt jo melko pitkään, jätän haastamiset tällä kertaa väliin.

Suomen somalit

Rasismin elinehtoja lienevät tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Molempia vastaan käydään tässä teoksessa esimerkillisellä tavalla. Kirjassa käsitellään kärsivällisen tasapuolisesti ja kattavasti Suomen somaliyhteisöön liittyviä asioita. Lyhyissä luvuissa käydään läpi Somalian historiaa, somalien reittejä Suomeen, diasporaa, kieliopintoja, työttömyyttä, työllisyyttä ja vaikka mitä. Teos on siis vähän kuin johdatus yhteen vähemmistöistämme.

Kuitenkin teoksen tärkein anti on se, että siinä ääneen pääsee itse vähemmistö. Tekijät itse kutsuvatkin tätä kokemuskoosteeksi. Teosta varten on saatu kerättyä runsaasti haastattelumateriaalia. Iso osa käsitellyistä aiheista saakin syvyyttä otteilla näistä haastatteluista. Näytetään, että tämä ryhmä, kuten mikä tahansa ryhmä, on moniääninen ja erimielinen. Se koostuu yksilöistä ja perheistä, joilla on erilaisia näkemyksiä vaikkapa huivin käytöstä tai lasten kasvatuksesta.

Toki se on myös yhteisö, joka pyrkii pitämään kulttuurinsa elossa. Tämä voi aiheuttaa sisäänpäin kääntymistä. Kuitenkin se on samalla suojakeino. Kirjoittajat kertovat, että oli aluksi vaikeaa saada haastateltuja kertomaan näkemyksiään. Tekijät nähtiin toimittajina tai tutkijoina, eikä yhteisöstä positiiviseen sävyyn kertovia lehtijuttuja tai tutkimuksia juuri ole tehty. Valtaväestö ei tarjoa turvaa ja jo sen takia omat kokoontumispaikat, kuten rukoushuoneet, ja se oma yhteisö ovat niin tärkeitä.

Luulen tietäväni vähän vähemmän tämän teoksen lukemisen jälkeen. Dialogi tapaa monologia paremmin johtaa myös ymmärrykseen. Ja onpahan muuten vinkeästi valittu kansikuva. Tuota suomalaiskansallista maalaismaisemaa opimme kai kaikki tasapuolisesti kavahtamaan Helsinkiin pyrkiessämme.

Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson ja Niklas Saxén: Suomen somalit (Into, 2015)