Talvihaasteen koonti

Kuva Ullan Luetut kirjat

Ullan Luetut kirjat järjesti talvihaasteen, jossa luettiin syksyisiä, jouluisia ja talvisia kirjoja. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, joiden nimessä tai kansikuvassa oli jotakin aiheeseen viittaavaa.

Oma tavoitteeni oli lukea hyllystä pois kolme talviaiheista kirjaa. Aivan se ei onnistunut, sillä Lumilapsi ei ehtinyt lukuun. Omasta hyllystä luin Jään ja Lumen maan. Onneksi talvea on vielä jäljellä ja siis aikaa nautiskella talven taiasta. Kyllä vain, minä rakastan talvea.

Talven lisäksi rakastan aikarajoja. Ilman niitä en kai saisi koskaan mitään valmiiksi. Myös talvihaasteen suorittamisessa tuli hieman hoppu. Luin viidestä teoksesta neljä vasta helmikuussa. Vahingossa huomasin lukeneeni vielä kuudennenkin teoksen, jonka nimestä löytyi sana "talvi". Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa ei juuri talvessa liikkunut, mutta lisätäänpä se listaan, koska kyseessä on kuitenkin varsin mainio runoteos.

Luin haasteeseen seuraavat kirjat:

P.D. James: Syystanssiaiset
Terry Pratchett: Hogfather
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kiitos talvi-iloa syventäneestä haasteesta!

Talven hallava hevonen

Tarina alkaa epämääräisellä uhan tunnulla. Pieni tyttö saa aikaan mahdottomuuksia ja joku tuijottaa sisään metsän rajasta. On paettava. Roni yrittää pitää tyttärensä turvassa joltakin tuntemattomalta. Seuraavaksi palataan ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Roni oli teini ja hänen äitinsä rakastaja katosi. Aikahyppäyksin kerrotaan peräti viidestä sukupolvesta ja useammasta suvusta, kunnes lopulta päästään alkuun. Kierrokset lisääntyvät jokaisella hyppäyksellä ja juonikuvio kiemuroituu. Lopulta pitää jo aktiivisesti miettiä mitä sukua Aila olikaan Johannekselle.

Kerronta vetää ja tunnelma on tässä erityisen toimiva. Lähes kaikki henkilöt tulevat lähelle luonteenpiirteineen ja heikkouksineen. Myös kauhuelementit ovat toimivia. Oksat muodostavat pelottavia varjoja öisessä metsässä ja vintin ikkunassa näkyy hahmoja. Samalla kuolema on jatkuvasti läsnä – ja menneisyys, josta lopulta löytyy myös selitys monelle tapahtumalle.

Kokonaisuutena teos tuntuu kuitenkin hieman keskeneräiseltä. Kauhuelementtejä viljelevältä tarinalta ei ehkä voi odottaakaan loogista kokonaisuutta, mutta lopulta tuntui, etteivät ensimmäinen ja viimeinen osio aivan kohdanneet. Miksi Silja osasi piirtää soivan pianon ja mitä talven hallava hevonen yritti ryskiessään Ronin takapihalla? Tai sitten tällä lukijalla oli liian kiire ja tarinaan olisi syytä perehtyä uudemman kerran. Esikoisteos on kuitenkin lukemisen arvoinen ja paikoin sen verran jännittävä, että se tuli luettua päivänvalossa.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (Gummerus, 2015)

Lumen maa

Lumen maa vie japanilaisiin vuoristomaisemiin. Nobel-voittajan teoksessa Shimamura matkaa kaupungista pieneen kylpyläkaupunkiin tapaamaan uudelleen Komakoa. Vuoristoon lähdetään nauttimaan syksyn väriloistosta ja korkeista hangista. Asetelmaa selitetään myös suomentajan selitysosassa teoksen lopussa. Kuumilla lähteillä kävivät kylpemässä vain miehet ja heille seuraa pitivät geishat. Komako kulkee juhlista toisiin, mutta palaa aina hotelliin tapaamaan Shimamuraa.

Shimamura on kaikkea hieman ulkopuolelta tarkasteleva joutilas nautiskelija. Komako taas kokee elämää vimmaisesti ja suurin tuntein. Kolmanneksi tärkeäksi hahmoksi nousee Yoko, joka kiinnostaa Shimamuraa vakavuutensa, kauniin äänensä ja lävistävän katseensa vuoksi. Hän ei kuitenkaan uhkaa Shimamuran tunteita Komakoa kohtaa. Komakon voi jättää taakseen kun taas halajaa palata kaupunkiin perheen luokse.

Tuntuu, että tältä lukijalta menee paljon ohi, kun paikalliset ja historialliset käyttäytymissäännöt eivät ole tuttuja. Vaatetuksen eri osat ja niiden värit tuntuvat merkityksellisiltä, mutta niiden merkitystä ei kykene kuin aavistelemaan. Kuitenkin henkilöt ovat tunnistettavissa, heidän tunteensa merkityksellisiä.

Lumen maa on kuva rakkaustarinasta. Rakkaustarina piirtyy lukijan eteen niukin sanoin, elämän herkkä monimutkaisuus asettuu näytille lakkakalusteiden ja paperiseinien keskelle. Kuvan kauneus ei tule suurista tunteista tai muodon puhtaudesta. Se syntyy siitä yksityiskohtaisesta kokemisesta, jolla henkilöt suhtautuvat tapahtumiin ja ympäristöön. Lumen maassa lukijakin pysähtyy kokemaan hetken kauneuden setripuiden noustessa hangesta ”taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.”

Yasunari Kawabata: Lumen maa (Tammi, 2012)

Joulutunnelmaa Kiekkomaailman tyyliin

The path to wisdom does, in fact, begin with a single step. Where people go wrong is in ignoring all the thousands of other steps that come after it.

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaaneja on hyllyssäni vino pino. Vino se on lähinnä siksi, että kaikki kirjat ovat hiirenkorville taivuteltuja ja käytössä pörhistyneitä pokkareita. Tartun teoksiin, kun kaipaan kevyttä ja salaviisasta naurua. Pratchett vääntelee kieltä kekseliäästi, mutta ennen kaikkea hän leikkii stereotypioilla. Lukija nauraa väliin omille stereotypioilleen ja sille, kuinka Kiekkomaailmassa asiat tuppaavat tapahtumaan niin kuin tarinoissa. Palavista vankkureista pyörii pois se yksi rengas ja lasten sänkyjen alla vaanivia mörköjä vastaan on paras käydä hiilihangolla.

Hogfather on jäänyt minulta (muistaakseni) aiemmin lukematta. Tämä Karjupukiksi suomennettu hahmo on Kiekkomaailman vastine joulupukille. Hänen vankkuriensa edessä vain on karjuja porojen sijaan.Tässä maailmassa myytit ovat antropomorfisia henkilöitymiä, todellisia hahmoja. Hogfather vaan on haipumassa olemattomuuteen, josta se on tuotava takaisin kasvattamalla myyttiin uskovien määrää. Siis jakamalla lahjoja maailman lapsille. Tehtävään tarttuu Kuolema, toinen myyttinen hahmo Kiekkomaailman todellisuudessa. Tapahtumiin sekaantuvat myös sekopäinen salamurhaaja, Näkymättömän yliopiston velhot ja Susan, Kuoleman lapsenlapsi, joka haluaisi kovasti unohtaa kyseisen seikan.

Kiekkomaailman tarinat ovat aina vauhdikkaita. Niiden hahmot jäävät mieleen paremmin kuin tarinat itse. Sikäli ne kestävät uusia lukukertoja erinomaisesti. Kirjojen suurin heikkous on mielestäni se, että ne jäävät joskus käsittelemiensä stereotypioiden vangeiksi. Kaikesta karnevalistisesta ilottelusta ja terävistä havainnoista huolimatta ne eivät aina onnistu kyseenalaistamaan lukijan odotuksia. Ehkä se on väistämätöntä. Leikkiäkseen stereotypioilla ja odotuksilla, on nämä hyväksyttävä ensin olemassa olevina asioina.

Hogfather oli nopeasti luettu, melko kokonainen tarina (vain pari junnaavaa hetkeä kerronnassa). Koska Kiekkomaailma on yleensä myös melkoinen sitaattigeneraattori, oli tekstiin otettava siihen sinänsä sitomattomia lainauksia. Käyn tällä kirjalla talvihaasteen jouluosion kimppuun. Pahoittelut epäsesonkisesta julkaisuajankohdasta.

She made a point of taking the children, every day, somewhere where they could meet others of the same age. If they got the hang of the playground she thought, adult life would hold no fears. Besides it was nice to hear the voices of little children at play, provided you took care to be far enough away not to hear what they were actually saying.

Terry Pratchett: Hogfather (Corgi, 1997)

Jää

Suomalainen kirjallisuus on tehnyt vuoden verran tuloaan kirjapinoihini. Aiemmin se on ollut siellä poikkeus. Myös paljon huomiota herättäneet kirjat ovat jääneet lukematta, niiden joukossa tämä Finlandia-voittaja. Onneksi se päätyi vihdoin lukulistalle.

Jää kertoo saaristoon saapuvasta uudesta pastorista. Se seuraa pastorin perheen asettumista luodoille ja mukautumista paikallisiin oloihin ja yhteisöön. Sotien jälkeen rakennetaan uudestaan tulevaisuutta ja yritetään jättää sotakokemukset menneeseen. On niukkaa eikä Ahvenanmaa ole ensimmäisenä listalla kun kauppoihin lähetetään tavaraa myytäväksi. Heinää saadaan karuilta saarilta vain juuri ja juuri lehmien elättämiseksi talven yli ja moottoriveneen hankinta on nuorelle perheelle vain kaukainen haave.

Pastori on kuitenkin innokas sopeutumaan ja oppii välittämään seurakuntalaisistaan näiden omilla ehdoilla. Kirkossa lauletaan täydestä sielusta eikä pappi pahastu tyhjää kirkkoa, kun väki pääsiäisen tienoolla on kiinni työssä. Meri määrittää elämää ja pastori oppii, että vanhat uskomukset istuvat yhä tiukassa.

”Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”

En varmasti olisi lukenut tätä, jos kyseessä ei olisi Finlandia-voittaja. Aihe ei juuri kiinnosta ja kerran tarina hieman juuttuukin seurakuntaelämän pohdintaan. Teos on kuitenkin upeasti kirjoitettu ja sitä lukee jo tunnelman takia. Meri kasvaa myyttisiin mittoihin. Henkilötkin tulevat läheisiksi tarinan edetessä. Lämmin yhteisö kutsuu kahvin ja voileipien äärelle samalla kun sade hukuttaa matalat luodot alleen ja häivyttää meren rajan.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012)

Syystanssiaiset

Dalgliesh-jännäreistään tunnettu P.D. James vie Syystanssiaisissa lukijan Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon henkilöiden elämään, joitakin vuosia kirjan tapahtumien jälkeen. On Darcyn äidin, lady Annen, aikanaan aloittamien vuosittaisten tanssiaisten aatto. Läheisempiä vieraita on jo saapunut Darcyn ja Elisabethin onnelliseen kotiin Pemberleyn kartanoon. Illanvieton keskeyttää kuitenkin hurjaa vauhtia matkaavat vaunut, joissa saapuu hysteerinen Lydia, Elisabethin sisar. Hän pelkää miehensä Wickhamin ja tämä ystävän Dennyn kuolleen. Denny on syöksynyt metsään riidan seurauksena ja Wickham hänen peräänsä. Kuultujen laukauksien takia heitä lähdetään etsimään. Seuraa ruumiin löytyminen ja oikeudenkäynti.

.

Alkuperäisestä tarinasta poikkeavia hahmoja ei järin paljon ole, vain joitakin paikallisia toimijoita ja Pemberleyn kartanon väkeä. Toisaalta suurehko roolin saa (muistaakseni) uusi hahmo, asianajaja, joka toisaalta auttaa rikostapauksen käsittelyssä ja toisaalta on sitoutumassa romanttisin sitein vanhaan kaartiin. P.D. James pitää päähuomion Austenin tapaan henkilöiden luonteen ruotimisessa ja toisaalta luokkayhteiskunnan sääntöjen pohtimisessa. Miellyttävä tarina (joskaan jännityskertomuksena ei järin kiinnostava). Olipa myös hauskaa lukea mitä hahmoille tapahtuikaan myöhemmin. Oikeastaan tarina tuntuu kunnianosoitukselta Austenille ja toisaalta kirjallisesti lahjakkaan fanin tuotokselta. Suosittelisin pikemmin Austenin kuin dekkareiden ystäville.

Tässä vihdoin myös ensimmäinen luettu kirja talvihaasteeseen.

P.D. James: Syystanssiaiset (Otava, 2012)

Runomaanantai: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki kirjoittaa lyhyitä muutaman rivin runoja. Ne ovat pieniä huomioita, joskus teräviä ja syviä, joskus nokkelia ja keveitä. Hän kääntää sanat ja asiat vastakohdikseen ja yhdistelee asioita tavalla, joka saa nauramaan ääneen. Teoksen kuusi osaa on teemoiteltu löyhästi. Ensimmäisessä siirrytään kehon ihmettelystä järven äärelle. Toisessa osassa kierretään vuodenaikoja keväästä kesään ja syksyyn, talveen ja taas kevääseen kesään ja syksyyn talveen. Sitten seikkaillaan ihmisten parissa, palataan kotiin, mökkiin ja kodin kirjapinoihin. Työttömyydestä siirrytään konttorityöläisen kankeaan selkärankaan ja kuudennessa osassa käsitellään jo kuolemaa lempeällä ja haikealla tavalla.

Runot ovat oivaltavia eikä joukkoon mahdu kuin pari mitään sanomattomampaa riviä. Yhtenäisestä lyhyestä muodosta huolimatta ajatuksia on monipuolisesti. Nautin niin sanaleikeistä (paju naukuu kevättä) kuin niiden yhdistelystä terävämpiin huomioihin (joutomaalla ajatus rehottaa). Puujalkahuumorikin on kaunista runossa, jossa ihmetellään miten kirkon pihamaan kyltti pelastustiestä osoittaa alaspäin. Sanat vievät järvelle ja auringon lämmittämille portaille, väsyneen työläisen kolottavin jäsenin maisemaa tuijottelemaan. Sielua arjenkauniisti lämmittelee, että tuosta vain, jokapäivästä, tipahtelee tällaisia hetkiä.

Näinhän se menee:

ostan painotuotteita,

olo kevenee.

Ei talvikunnossapitoa kannattaa pitää käden ulottuvilla ja ottaa esiin, kun kaipaa päivään kuplivaa iloa tai kevyttä haikeutta.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015)