Miniarvioita matkan varrelta

Blogitauon aikana tuli luettua niin paljon, että kaikista kirjoista en jaksa pitkästi kirjoitella. Tässä kuitenkin katsausta siihen, mitä sitä onkaan tullut luettua alkuvuonna.

Helmikuussa:
Herman Koch - Illallinen (Hollannikielinen alkuteos Het diner)
Pidin kyllä, mutta en ihastunut yhtä valtavasti kuin suuri osa blogikollegoista.
Johan Bargum - Syyspurjehdus (Ruotsinkielinen alkuteos Seglats i september)
Sama juttu tämän kanssa. Tunnustan teoksen hienouden, mutta en vain onnistunut uppoutumaan sen maailmaan sillä tavalla kuin olin muiden arvioiden perusteella odottanut.

Huhtikuussa:
Turkka Hautala - Paluu
Olen pitänyt kaikista lukemistani Hautaloista. Tämä on kuitenkin ehdottomasti se teos, josta pidin vähiten, vaikka tämäkään ei ollut millään tasolla huono.
Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni (Japaninkielinen alkuteos Suputoniku no koibito)
Lukupiirikirjamme. Pidän Murakamin tuotannosta. Sijoittuu sinne jonnekin Lammasseikkailun ja Norwegian Woodin välimaastoon: ei huipputeos, mutta nautin lukemisesta. Ja osoittautui vallan erinomaiseksi Murakami-bingossa.
Hussein Al-Maadidi - 361 päivää helvetissä
Välillä myös faktakirjallisuutta. Toimittajan kertomus ajasta vankileireillä: pääasiallisesti Abu Ghraibin ja sen sisarusleirien vankiloissa. Karua luettavaa, vaikka olisinkin kaivannut muutamiin epäselväksi jääneisiin asioihin tarkennusta.
A.S. Byatt - Ragnarök jumalten tuho (Englanninkielinen alkuteos Ragnarok: The End of the Gods)
Vaikka tämäkin oli enemmän maagista realismia, pidin tästä silti huomattavan paljon. Varsinkin kun kertomus kietoutui skandinaavisen jumaltaruston ympärille, ei kirjasta voinut olla pitämättä. Silti, vaikka pidinkin tästä suuresti, jäi minulta takuulla joitakin kohtia ymmärtämättä ja tämä vaatineekin siksi vielä toisen lukukerran.
Jari Tervo - Jarrusukka
Kirjan ja ruusun päivän kirjahankinta, jonka mies toi mukanaan. Luin tämän yhdeltä istumalta ja rakastuin suuresti. Olen lukenut Tervolta useamman teoksen ja nämä lapsiaiheiset tuntuvat olevan hänen parhaimmistoaan (Kallellaan on toinen).

Kesäkuussa:
George Beahm - Jästit ja taikuus Harry Potterin ja J.K. Rowlingin tarina
Selasin tätä sieltä täältä etsien uusia ja mielenkiintoisia asioita. Tällaiselle hv-fanille teos oli kieltämättä hieman pettymys, sillä sie ei tiedollisesti tarjonnut juurikaan mitään uutta. Hyvä katsaus se on kuitenkni velhopojan syntymään ja varsinkin Harry Potterin fanikulttuuriin.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno - Ne jotka jäävät, 2013. Otava, 2013. 269 s. Kirjastovaraus.
***½

Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.

Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.

Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.

Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.

Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?

Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.

Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.

Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.

Uutuuksien maaliskuu - Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

Jouko Heikura - Joki kaupungin alla, 2013. Gummerus, 2013. 307 s. Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.
***½

Jouko Heikuran Joki kaupungin alla on itsenäinen jatko-osa kirjeenvaihtaja Rakel Ahon seikkailuille. Teos tarjoaa laajan läpileikkauksen 90-luvun Lontooseen, jossa surraan yhdessä prinsessa Dianaa, uutisoidaan IRAn terroriteoista ja vietetään kyseenalaista elämää. Ennen kaikkea se kuitenkin pureutuu median voimaan, valtaan ja petollisuuteen sekä poliittisen vallan kiemuroihin, joka tuntuu saavan useammasta ihmisestä esiin mielipuolisia piirteitä.

Rakel Aho, kunnianhimoinen ja vaaraapelkäämätön kirjeenvaihtaja, on päässyt vihdoin työskentelemään Lontooseen, joka sattuu olemaan yksi hänen lempikaupungeistaan. Aiemmin hän on ollut Balkanilla, josta muistona on epämuodostunut käsi. Lontoossa hän toivookin unohtavansa Balkanin kauhut, mutta IRAn toimet herättävät väkisin muistoja. Rakelin työtehtävät ovat moninaisia ja 90-luvun tapahtumat välittyvät lähes uutiskuvina lukijalle: IRAn pommi-iskut, hullun lehmän tauti, prinsessa Diana, lukuisat poliitikot, popparit ja filmitähdet.

Eräänä päivänä Rakel saa kutsun Buckinghamin palatsiin, jossa hän pääsee melkein kättelemään prinsessa Dianaa ja tapaa Richardin; naimisissa olevan kansanedustajan, josta pian tulee hänen rakastajansa. Richardin poliittinen ura lähtee kuitenkin yllättäen nousuun kun hänet korotetaan ministeriksi ja pian hän alkaakin kokea Rakelin uhkana.

Pian Rakel huomaa olevansa pelinappula poliittisella kentällä, jossa kiristys, kosto ja lahjonta ovat arkipäivää. Rakkaus- ja ystävyyssuhteet ovat koetuksella Rakelin huomatessa, että luottamus läheisimpiinkään ystäviin ei aina ole tarpeeksi.

Pidän lähimenneisyyteen sijoittuvasta kirjallisuudesta. Tämä sekä kirjan dekkarimainen juoni houkuttelivat teokseen tarttumaan. Rakel on mielenkiintoinen persoona, joka on selvästikin ollut monessa mukana eikä siksi kaihda pientä, tai suurempakaan, toimintaa. Hänellä ei jää äkkiä sormi suuhun uusissa tilanteissa puhumattakaan siitä, että hänen kynänsä joskus lepäisi: hän on hyvin sanavalmis, loputtoman utelias ja innokas tutustumaan uusiin asioihin. Kaikki ominaisuuksia, jotka suorastaan huutavat ongelmia. Näinkin ohuen kirjan aikana Rakel myös kohtaa niitä; niin paljon, että niistä olisi lähes ollut aineksia toiseenkin kirjaan. Kaikki ongelmat eivät myöskään aukea kunnolla lukijalle edes kirjan viimeisillä sivuilla, mikä jää harmittamaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut vain täytettä ilman, että asioilla olisi ollut pääjuonelle suurta merkitystä.

Toinen asia jota jäin suoranaisesti kaipaamaan oli jännitys. Jännittäviä vivahteita seurasi matkassa lähes koko teoksen ajan. Mutta sen sijaan, että jännityksen olisi annettu kasvaa hetki hetkeltä, katkaistiin tunnelma lähes alkuunsa ratkaisemalla tilanne nopeasti. Juuri kun itse odotin jotakin tapahtuvan asia saatiinkin jo päätökseen ja siirryttiin kohti uusia seikkailuja. Itse pidän enemmän hitaammasta draaman kaaresta, tilanteista joissa lukija saa itse eläytyä mukaan, jännittää yhdessä hahmojen kanssa ja miettiä seuraavia siirtoja. Kuitenkin tämä rakenne, joka esiintyy Joki kaupungin alla:ssa, on omiaan niille, jotka eivät ehkä ole perinteisen jännityksen ystäviä vaan etsivät jotakin hieman valmiimpaa.

Ei tämä kuitenkaan huono teos ollut. Jo pelkästään päähenkilö Rakel tekee tästä mielenkiintoisen lukukokemuksen. Harvoin törmää, varsinkaan suomalaisessa kirjallisuudessa, näin vahvaan naispäähenkilöön, joka ei edes suuremmin ärsytä. Muutenkin Heikura on saanut luotua vahvat henkilöt ja mielenkiintoiset henkilöhahmot; jokaisella on selkeästi oma roolinsa eikä kukaan tunnu olevan vain statistin roolissa. Lontoo tapahtumapaikkana on mielenkiintoinen, tosin paikoitellen olisin toivonut sen hyödyntämistä vieläkin enemmän. Lehtimaailman raadollisuus toi oman lisänsä tarinan kulkuun; ennen kaikkea se antoi dramaattisen muistutuksen siitä, mikä tätä maailmaa pohjimmiltaan pyörittää. Joki kaupungin alla  on genressään sujuva ja mukaansatempava teos, josta pienillä lisäasioilla olisi kehittynyt vielä vähän astetta parempi.

Vieraskielinen tammikuu - Tove Jansson: Trollvinter

Tove Jansson - Trollvinter, 1957. Kuvittanut Tove Jansson. Ruotsinkielinen alkuteos. Alfabeta, 2004. 131 s. Kirjastolaina.

En ole koskaan lukenut kokonaista romaania ruotsiksi. En ole myöskään lukenut ainuttakaan Muumia romaanimuodossa; vain sarjakuvina ja kuvakirjoina. Trollvinter oli siis mainio avaus sekä ruotsalaiseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-tutustumiseen.

Muumipeikko herää kesken talviuniensa eikä saakaan enää unta. Muu perhe nukkuu onnellisen tietämättömänä ja näin Muumipeikko päätyy tutkimaan uutta, ihmeellisen valkoista maailmaa. Onneksi hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä Muumilaaksossa on monta muutakin valvojaa: myös Pikku Myy herää talviuniltaan, Tuutikki ei koskaan niitä nukukaan ja hemuleille talvi on lähes paras vuodenaika. Myös Lumikuningatar ja Mörkö näyttäytyvät Muumilaaksossa talvisaikaan. Talven edetessä Muumipeikko huomaa, että Muumitalo on hyvä paikka majoittaa uusia ystäviä eikä vähiten Muumimamman ehtymättömien hillovarastojen vuoksi. Uudesta hauskasta kokemuksesta huolimatta Muumipeikko alkaa kuitenkin kaivata kevättä, perhettään ja ennen kaikkea hyvää ystäväänsä Nuuskamuikkusta.

Muumilaakson talvi on maaginen. Se on myös täynnä vilinää kun lähes jokainen asukuas muumeja lukuunottamatta tuntuu aktivoituvan juuri talvisaikaan. Muumitalossa käydään kursailematta kylässä, heidän tavaroitaan lainataan ja tiloissa asutaan. Muumilaaksossa tapahtuu siis paljon sellaisia asioita, joista muumit eivät ole koskaan tietoisia. Muumipeikon tutustuminen talveen on suloista ja sai minut toivomaan säiden parantumista; näillä loskakeleillä ja pikkupakkasilla kun ei huvita möyryä lumessa. Talvipäivien kuvailu ja lähestyvän kevään odotus tuntui niin realistiselta, että talven suurena ystävänä minäkin jäin kuitenkin tavallaan jo odottamaan kevättä; luonnon heräämistä, sulavan veden solinaa, uuden syntymistä.

Tässä ruotsinkielisessä teoksessa jäi vaivaamaan eniten se, että repliikkejä ei oltu eroteltu mitenkään. Muutamaan otteeseen tajusinkin vasta lauseen loputtua, että kyseessä olikin puhuttu osa eikä kuvailu. Olin yllättynyt myös siitä, että lastenkirjallisuusstatuksesta huolimatta kieli ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut; tai sitten vaihtoehtoisesti ruotsin kielen taitoni on vain hyvin pahasti ruosteessa. Mutta kunnialla kuitenkin selvisin ja uskon jopa ymmärtäneeni tarinan keskeisimmät asiat.

Alakouluikäisille vallan loistavaa yksinluettavaa. Aivan nuorimmille koululaisille myös hyvää äänenluettavaa, sillä tämän parissa viihtyy hyvin myöd koko perhe.

Lukupiiri - Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen - Ihmisen osa, 2009. Siltala, 2011. 276 s. Joululahja.
***½

Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi 7000 euroa elämästäsi? Ainoa vaatimus olisi, että sinun pitäisi istuutua alas ja kertoa se kirjailijalle, joka haaveilee julkaisevansa vielä yhden suuren kirjan. Kirjan, jonka aiheena olisi sinun elämäsi. Todellisena mutta väritettynä.

Tästä saa jonkinlaisen mielikuvan kirjailija, joka ostaa 80-vuotiaalta Salme Malmikunnakselta, entiseltä lankakauppiaalta, elämän. Mutta kirjailija ei ole ainoa, jolla on asiaa. Asiansa haluaa kertoa myös Salme, mutta osan hän haluaa kuitenkin pitää salaisuutena. Ja mihin ihmeeseen Salme, joka tuntuu olevan raha-asioissa hyvin pedantti, saamansa rahat käyttää?

80-vuotiaaksi Salme muistaa paljon; tai ainakin hän kertoo asiat siten miten hän tahtoo ne muistavan. Kirjailijalle hän kertoo miehensä Paavon puhumattomuudesta, tyttärestään Helenasta jonka menneisyydessä kummittelee onnettomuus, toisesta tyttärestään Maijasta ja tämän avioliitosta sekä pojastaan Pekasta, joka on hyvin menestynyt kaupallisella uralla. Kirjailija kuuntelee ja kirjaa kaiken ylös, mutta malttaako hän pysyä vain tosiasioissa? Salme ei ehkä luota kirjailijaan, mutta voiko kirjailijakaan luottaa Salmeen? Kertooko Salme koko totuuden asioista vai salaako hän jotakin? Ja ennen kaikkea, tietääkö Salme sittenkään kaikkia lastensa asioita kuten hän kuvittelee?

Pieneksi teokseksi henkilögalleria on laaja ja monisyinen. Ääneen pääsevät paitsi Salme ja kirjailija, myös Salmen kolme lasta, hänen miehensä Paavo sekä eräs onneton, joka sattuneen onnettomuuden kautta tulee kiinnittäneeksi itsensä Malmikunnaitten elämään. Myös aikatasoja on monia ja paikoitellen niitä onkin hieman vaikea seurata: nykyajassa risteillään monessa elämässä ja tapahtumassa ja menneisyyteen palataan aina kun jonkin asian selittäminen sitä vaatii.

Täysin lumoutunut en tästä ole, vaikka tämä olikin huomattavasti mukavampi lukukokemus kuin Jumalan san. Silti tämä ei pääse lähellekään Juoksuhaudantietä, jota lukiessani olin täysin haltioitunut. Tosin hitaammalla aikataululla ja hieman virkeämmässä tilassa tämä olisi kyllä saattanut nousta ainakin neljän tähden kirjaksi, nyt tästä jäi harmittavasti puuttumaan se jokin, jolla pisteet olisivat vielä nousseet.

Ihmisen osa on kokonaisuudessaan kiehtova ajankuvaus: lamaa kohti ajautuvasta Suomesta, ostamisen ja myymisen lainalainsuuksista, rehellisestä työnteosta, ennakkoasenteista ja puhumisen tärkeydestä. Se luo ihmisen osasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka seuraa punaisena lankana (aivan kuvainnollisesti) kirjan kansilehdistä viimeiselle sivulle saakka. Lukupiirimme keskustelikin juuri siitä, kuinka mielenkiintoisella tavalla eri ihmisen osia, rooleja ja merkityksiä, yhden nimen taakse olikaan saatu kätkettyä. Pidin myös jälleen Hotakaisen kielestä, joka on aiheen vakavuudesta huolimatta leikittelevän kepeää, humoristista mutta kuitenkin vakavaa. Lyhyitä lauseita, jotka saavat asiat tuntumaan tärkeiltä. Pitkiä lauseita, jotka välillä saattavat lukijan hengästyneeksi asioiden virratessa verkkokalvoille. Eikä pidä unohtaa, että kirjan esittelemät teemat ovat hyvin tärkeitä. Näiden teemojen vuoksi olisinkin toivonut kirjan olevan paksumpi; nyt teemoihin syntyi pintanaarmaisu, mutta lopullinen sisäistys jäi puuttumaan useammasta päätapahtumasta.

Koska kirja on ohut on siihen sijoitettu ehkä liian monta ihmiskohtaloa; huonoa ihmiskohtaloa, paljon tapahtumia ja lopulta liian vähän tilaa selittää niitä. Myös aikarakenteen käsittämisessä oli ajoittaisia ongelmia; välillä vuodet vierivät hurjaa vaihtua, välillä vuosien tai päivien vaihtumista ei huomannut selvästi. Siitä, mikä tapahtumaketju johti mihinkin ei pääse kunnolla selville ennen kirjan loppupuoliskoa, joka väkisinkin haittaa lukukokemusta. Jo alussa mainitut liian dramaattiset ihmiskohtalot; toki sellaisiakin on, mutta tässä niitä oli yhdessä perheessä hieman liikaa. Ja ennen kaikkea lopetus, joka ei tuntunut sopivan kirjan maailmaan yhtään. Jäin toki pohtimaan, oliko loppu Salmen kertomaa vai kirjailijan lisäämää.

Se, mikä koko Salmen elämän kuvauksessa oli Salmea mikä kirjailijaa ei koskaan selvinnyt. Tästä seikasta kuitenkin pidin, sillä lukijalle jäi pieni mahdollisuus uskoa siihen, että kaikki draama ei olekaan draamaa vaan kärjistettyä kirjailijan näkökulmaa ja mielikuvitusta. Ei se paras Hotakainen, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun paremmalla ajalla.

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razai - Olen etsinyt sinua, 2012 (Jag har letat efter dig, 2012). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula. Teos & Schiltds & Söderströms, 2012. 169 s. Pyydetty arvsotelukappale kustantajalta.
***½

Sara Razai tuo uusia tuulahduksia suomenruotsalaisesta kirjallisuuskentästä esikoisromaanillaan Olen etsinyt sinua. Aiemmat kokemukseni juurikin suomenruotsalaisista naiskirjailijoista ovat olleet hyvinkin ristiriitaisia: toisaalta rakastuin Ulla-Lena Lundbergiin luettuani hänen henkeäsalpaavan teoksensa Jää, toisaalla Monika Fagerholm päätyi kartettavieni listalle luettuani Amerikkalaisen tytön. Uutuudellaan Sara Razai sijoittuu johonkin näiden kahden välimaastoon; hän ei saanut välitöntä ihastustani, mutta kuitenkin aion tulevaisuudessa lukea häneltä mielelläni lisää.

Annika Andersson on 26-vuotias suomenruotsalainen ekonomi, jonka työ on säntillistä ja elämä varman päälle pelaamista. Annika on kuitenkin sisältään rauhaton ja eräänä iltana päätyy turkulaiseen Bailando-baariin, baariin, jossa Suomen passin omaava kuuluu reilusti vähemmistöön. Aluksi baari ja tämän kanta-asiakkaat tuntuvat säntillisestä Annikasta kaukaiselta maailmalta, mutta pian hän huomaa päätyvänsä työpäivien jälkeen Bailandoon yhä useammin.

Bailandossa käy myös Tuntematon, kaunis mies. Tuntematon, jonka nimeksi osoittauttuu Samim. Samim on 19-vuotias pakolainen Tabestaniasta. Hän asuu kavereidensa nurkissa, hyppii pätkätyöstä toiseen ja piilottaa laskuja takkiensa taskuihin. Rahat, jotka hän töistänsä saa hän käyttää huolettomasti sisustamiseen ja Annikan mielestä kaikkeen muuhun turhaan. Samimin myötä Annika tutustuu muukalaispasseihin, erilaisiin perheyhteisöihin, hämäriin rahanansaintakeinoihin sekä kulttuurillisiin ristiriitoihin.

Samim ja Annika rakastuvat, mutta kahdelle eri kulttuurista tulevalle nuorelle yhteiselo ei olekaan niin helppoa. Samim on salamyhkäinen eikä juurikaan halua puhua asioistaan; ei nykyisistä eikä menneistä. Annika ei kykene käsittämään Samimin leväperäisiä rahantuhlaamisia eikä tämän kiertolaiselämää. Samimin perheyhteisö on tiivis, niin tiivis, että Annika tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Ja sitten on vielä uskonto, johon Samimin kulttuuri pitkälti perustuu; Annika ei suostu muotoutumaan siihen naiselliseen muottiin, johon Samim on kasvatettu, Samimin taas on vaikea jakaa asioita Annikan kanssa. Voiko kaksi ristiriitaista kulttuuria koskaan asettua yhteiseloon saman katon alle?

Razain teoksessa on paljon hyvää. Se on vahva ja kokonainen esikoinen. Se pureutuu asioihin, jotka ovat pinnalla nykypäivänä lähes jokaisessa mediassa. Siinä suomenruotsalainen kulttuuri, islam sekä machokulttuuri kohtaavat. Välillä törmäykset ovat kauniita, hellyyttäviäkin. Välillä paljastuu se toinen puoli asioiden mennessä pieleen, kun kaikki ilkeydet nousevat pintaan. Tässä kirjassa useat erilaiset odotukset ovat jatkuvassa sodassa keskenään. Pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua toisen maailman kohtaaminen ja siihen tutustuminen, ennakkoluulot, stereotypiat ja kaikista suurin; rakkaus. Se ei ole kuitenkaan ällömakea rakkaustarina vaan pikemminkin kamppailu toisesta; tämän hyväksynnästä.

Jälleen kerran kirjan loppu oli se, joka, ei nyt suorastaan pettänyt, mutta laski mielialaa. Paikoitellen niin kaunista ja hengästyttävää kuvailu oli, että loppu tuntui antikliimaksilta. Jokin toisenlainen ratkaisu olisi jättänyt lempeämmän kuvan lukukokemuksesta, vaikka eiväthän krijan tapahtumat oikein mitään muuta vaihtoehtoa jättänyt.

Kuitenkin suosittelen lukemaan tämän. Varsinkin, jos monikulttuurisuus kiinnostaa. Puhdasta rakkaustarinaa etsivän ei tähän kuitenkaan kannata tarttua, mutta särmää haluavalle tässä on oivallinen makupala.

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra - Pakenevat unet, 2012. Gummerus 2012. 286 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
****½

Petri Karra oli minulle entuudestaan tuttu. Tai ei oikeastaan hän, vaan hänen esikoisteoksensa Haarautuvan rakkauden talo, jonka katsoimme mieheni kanssa muutama vuosi sitten. Muistan, että pidin elokuvasta, kenties sen loppua lukuunottamatta. Siksi Karran uutukainen herätti mielenkiinnon kustantamon esitteessä, tosin pääasiallisesti puhuttelevan aiheensa vuoksi.

14-vuotias Nasta tietää paljon asioita: kuinka kirjoitetaan kiinnostavia tarinoita, miten 6-vuotias pikkusisko Nadja osaa nukahtaa vasta veljen valvovan silmän alla, kuinka asunnosta saa pois amfetamiinin hajun ennen sossun vierailua. Nasta tietää myös sen, että hänen pitää pitää huolta Nadjasta, sillä heidän narkkariäidistään ei siihen ole. Nasta kokkaa, siivoaa ja hoitaa perheen ruoka- ja vaateostokset. Äidin rahat kuluvat huumeisiin ja alkoholiin, joten Nastan pitää rahoittaa hänen ja Nadjan elämä muilla keinoin; myymällä varastettua tavaraa. Eikä hän pääse helpolla koulussakaan, jossa kovisjengi on koko ajan hänen kimpussaan milloin mihinkin syyhyn vedoten.

Nastan pakopaikkana toimii kirjoitettu unimaailma. Siellä Nahuki ja Veronica seikkailevat yrittäen selvittää Pahan Valveen tekosia. Siellä Nahuki saa olla sankari. Pahasta Valveesta Nasta myös kertoo Nadjalle iltaisin, tämän yrittäessä nukahtaa. Nasta ei ole enää aikoihin osannut nukkua kunnolla ja siksi hän uppoutuukin seikkailuihin yleensä öisin.

Pahempaa kuin narkkariäiti on kuitenkin pelko siitä, että sossut tulevat ja erottavat lapset. Siksi Nasta päättäkin, että hän ja Nadja pitävät yhtä. Se on tosin hieman vaikeaa, sillä samassa pihapiirissä asuu myös asioihin sekaantuva kyttä sekä tämän ihana tytär Veera. Lopulta elämä heittää pakan sekaisin ja avaimet ratkaisuun ovat Nastalla. Kaikessa kuitenkin pätee suurin on rakkaus.

Pakenevat unet on romaani pahoinvoinnista hyvinvointiyhteiskunnassa. Siinä lapset joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin ja menettävät näin lapsuutensa viattomat päivät. Siinä varsinkin lapset ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta vaikka eipä se anna huumeriippuvaisista juuri sen lohdullisempaa kuvaa. Unelmat kuitenkin pysyvät kaiken kurjuudenkin keskellä, unelmat, jotka elävät vahvasti Unimaailmassa. Siinä huomataan, kuinka voimaton sosiaalihuolto on puuttumaan asioihin. Se näyttää karmivan tilanteen silloin kun kaikki on jo aivan liian myöhäistä.

Tämä oli ensikosketukseni Karraan kirjallisessa muodossa, mutta ihastuin niin, että olen valmis nostamaan hänet välittömästi suosikkieni listalle. Mikään sivu ei tunnu ylimääräiseltä vaan asia pysyy tiiviinä alusta loppuun. Aluksi ihmettelin unimaailmaa, joka tuntui kamalan irtonaiselta, mutta joka kuitenkin kirjan edetessä selittyi varsin luonnollisesti. Pidin varsinkin siitä, kuinka Karra kuvaa lapsia. Nadja tosin tuntui välillä ikäistään nuoremmalta, toisaalta olosuhteisiin nähden se ei ole yhtään ihme. Nasta taas oli hormooneineen ikäisensä teinipoika aikuisen mielellä varustettuna.

Kuvailu on hyvin elokuvamaista, joka ei olekaan ihme, sillä tästä on tulossa ensi vuonna filmatisointi. Suurimmalta osalta tämä ei juurikaan haitannut, mutta lopussa Karra sortuu, eikä ensimmäistä kertaa Haarautuvan rakkauden talon nähtyäni, ehkä hieman suureellisuuteen ja ylilyöntiin, joka takuulla toimii elokuvassa kuitenkin huomattavasti paremmin kuin se nyt kirjassa toimi.

Tämä oli yksi vuoden vahvimpia lukukokemuksia. Hauskaa lukeminen ei aiheensa puolesta missään vaiheessa ollut, mutta Karralla on taito kirjoittaa sellaista tekstiä, että lukija koukuttaa täysin eikä malta laskea kirjaa käsistään ennen kuin pääsee viimeiselle sivulle. Itse koin useampia ärsytyksen tunteita tätä lukiessani: siitä kuinka lapset ollaan voitu jättää niin yksin niin pitkäksi aikaa, siitä kuinka huumevieroitus tuntuu olevan vitsi, siitä kuinka lopulliset keinot tuntuvat olevan ainoita jotka auttavat, siitä kuinka kukaan ei oikeasti auta vaikka niin luulee tekevänsä ja ennen kaikkea siitä, kuinka asiat pahenevat lumivyöryn lailla kun niitä aletaan tutkia.

Joulukalenteri, luukku 22

Tuomas Kyrö - Pukin paha päivä, 2011. Kuvittanut Antti Kyrö. WSOY, 2011. 111 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Tuomas Kyrö on ollut minulle kauan niitä kirjailijoita, joihin en ole halunnut tarttua, koska minulle on jäänyt hänestä negatiivinen mielikuva. Näin joulun alla on kuitenkin hyvä myös vähän rikkoa rajoja ja päätyä lukemaan Pukin paha päivä. 

Pukin paha päivä on Tuomas Kyrön kirjoittama ja hänen veljensä Antin kuvittama. Yhdessä he ovat luoneet karikatyyrisen ja satiirisen maailman kaupallisen yhteiskunnan ympärille. Tässä maailmassa joulupukki lentää pakettiautolla, aikuiset vievät lasten joululahjat ja kaikki perinteiset joulupukkiuskomukset haudataan kerta heitolla.

Joulu uhkaa peruuntua, sillä edellisenä jouluna aikuiset ovat välttämättä halunneet leikkiä lasten leluilla. Niinpä pukki ja tonttunelikko aikovat painaa Joulun Sanomalehden, joka pitää aikuiset kiireisinä lasten leikkiessä. Matkaan tosin tulee muutamia mutkia, kuten hillitön tulipalo sekä joulupukin uskottavuus, jonka pelastamiseen tarvitaan pukin suuri sydän sekä piippuhyppy.

Kirjan kieli on eläväistä ja tapahtumat kerrotaan minä-kertojan, joulupukin, kautta. Tämä tuo omanlaisensa lisän tarinaan, sillä pukki todellakin on Persoona. Hän viljelee outoja kielikuvia ja hassuha sanontoja, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan herkkä ja kiltti mies. Sekä hieman jo kärsinyt; onhan ikää kertynyt kiitettävästi ja kesällä tuli grillattua ehkä muutama makkara liikaa. Huumori kukkii lähes jokaisella sivulla, sekä myös kuvituksessa, eikä lukija ehdi edes seppoa sanoa kun kirja on jo päättynyt.

Ainoa asia, joka minua jäi häiritsemään, on kirjan sijoittelu. Se kun on ainakin Turussa kirjastoissa laitettu lasten osastolle. Minusta tämänsisältöinen kirja sopisi paljon paremmin aikuisten osastolle, sillä aivan alakoulun pienimmille en tätä lukemiseksi antaisi ja vähän vanhemmiltakin saattaa vielä mennä kirjan jutut ohitse. Muuten täytyy todeta, että oli hyvä, että uskalsin kuitenkin tarttua Kyröön, vaikka sitten tällaisessa jouluisessa muodossa. Pelottaa sanoa, mutta tuli taas uusi kirjailija TBR-listalle.

Ketkä ovat sinun kirjallisia vastuksia? Ketä et mistään nimestä halua lukea? Tai keheen olet tarttunut pitkin hampain oman mielikuvasi vuoksi? Onko mielipiteesi muuttunut jostakin kirjailijasta täysin?

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnas - Piitles Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta, 2012. Väritys Jenna Kunnas, Mauri Kunnas ja Tarja Kunnas. Otava, 2012. 80 s. Kirjaston pikalaina.

Piitles on Mauri Kunnaksen kunnianosoitus legendaariselle rockyhtyeelle; Beatlesille. Kunnas itse tunnustautuu Beatles-faniksi, joten mikään suuri yllätys ei siis lienekään se, että hän on tällaisen teoksen tekemisen projektikseen ottanut.

Kattavaksi Beatles-historiikiksi teoksesta ei kuitenkaan ole, sillä se keskittyy pääasiallisesti Beatleseiden syntyhistoriaan ja aikaan ennen ensimmäistä levytyssopimusta. Pääsemme tutustumaan jokaisen keulahahmon lapsuuteen ja nuoruuteen, aikaan jolloin he löysivät toisensa ja alkoivat tehdä musiikkia ja aikaan, jolloin pojista alkoi vihdoin tulla jotakin. Kuka kuitenkaan tietää, josko Kunnas innostuisi tulevaisuudessa tekemään jatko-osia ja kertomaan koko Piitleseiden tarinan.

Kunnas on pyrkinyt pitämään tämän pienoisen historiikin mahdollisimman todenmukaisena. Toki hän myöntää suoraan ottaneensa jonkinlaisia taiteellisia vapauksia ja värittäneensä joitakin osioita; varsinkin niissä tilanteissa, kun täyttä varmuutta asian todenperäisyydestä ei ole. Tuntematta kunnolla henkilöiden henkilökohtaista historiaa, uskallan kuitenkin väittää Kunnaksen onnistuneen vangitsemaan jokaisen persoonan paperille. Mieheni mielestä myös piirrokset olivat lähes tunnistettavissa juurikin oikeiksi henkilöiksi, puhumattakaan valloittavista Lontoon kaduista ja pahamaineisista saksalaiskortteleista, joten jälleen kerran ei voi muuta kuin kiitellä hyvästä piirrostyöstä.

Tämä on todellakin erilaista Mauri Kunnasta. Paitsi että tämä on enemmän aikuismaiseen makuun (asia, jota ihmettelen suuresti on se, että tämä on asetettu Otavan omilla sivuilla lasten- ja nuorten kirjoihin), on tämä myös sarjakuvamuotoinen. Sarjakuvamaisuus tekee myös sen, että tämä on verrattain hidasta luettavaa - ainakin jos on tottunut muuhun Kunnaksen tuotantoon, jonka lukee nopeasti yhdeltä istumalta. Ennen kaikkea suosittelisinkin tätä Beatles-faneille vaikkapa lahjaksi pukinkonttiin. Hyvä lukukokemus tämä on kyllä myös Mauri Kunnas-faneille sekä kaikille heille, joita kiinnostaa yksi kaikkien aikojen suurimmista rockbändeistä tai rockin syntyhistoria.

(Minä en tosin lämmennyt tälle täysin, mahtaakohan sitten johtua siitä, että vaikka yhtyeen musiikki on minulle tuttua, ovat sen esiintyjät minulle suurimmalta osalta vieraita. Toki nimet, ja joidenkin historia, ovat myös minulle tuttuja, mutta mitään kunnollista henkilökohtaista tunnesidettä minulla ei ole.)