***½
Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.
Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.
Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.
Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.
Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?
Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.
Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.
Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.