57/100: Harjukaupungin salakäytävät

Kirjan nimi: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...

Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.

Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.

Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.

Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.

Arvosana: ***½

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½

55/100: Totta

Kirjan nimi: Totta
Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 332
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Riikka Pulkkisen Totta oli odotettu varsinkin niiden keskuudessa, jotka nauttivat hänen esikoisteoksessan Raja. Minä itse tartuin kirjailijan teokseen osana Suomalaisen keskiluokan arki-haastetta ja myös kiinnostuksesta häntä kohtaan - onhan häntä täällä blogimaailmassakin paljon kehuttu.

Tottan juoni on varmasti suurimmalle osalle jo tässä vaiheessa tuttu. Sen keskiössä on kolmen sukupolven verran naisia: kuolemaa tekevä isoäiti Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora sekä tämän tytär Anna. Vahvassa asemassa on myös Martti, Elsan mies sekä Eeva, jonka olemassaolo tuntuu olleen monelle yllätys, toisille epätoivottava tosi. Tarina kulkee kahdessa tasossa; nykypäivässä seuraamme Elsan, Martin, Eleonooran ja Annan elämää, jota varjostaa tieto salaisuudesta. 1960-luvulla seuraamme Eevaa, joka toimii Eleonooran lapsenvahtina ja ylittää yhden jos toisenkin hyvän maun mukaisen rajan. Salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua pikku hiljaa - molemmissa ajoissa. Lopputulos on traaginen ja jättää jälkensä jokaiseen osalliseen.

Mitäpä tästä oikein osaisi sanoa. Eipä tämä iskenyt sillä tavalla kuin olin toivonut, kuulun ilmeisesti siihen puolikkaaseen blogistaniaa joka ei ole liittynyt Pulkkisen fanikerhoon. Ei tämä nyt mikään hirveän huono ollut, mutta eipä tästä oikein mitään käteenkään jäänyt. Jotenkin oli vaikeaa päästä lukemisessa vauhtiin, tämä oli taas niitä teoksia jota luki vauhdilla eteenpäin siksi, että odotti koko ajan sitä suurta mullistusta, jota ei lopulta sitten tullutkaan.

Eevan tarina oli teoksen parasta antia. Se tuntui niin paljon todellisemmalta ja läsnäolevammalta kuin nykypäivän tapahtumat, piti minua lukijana otteessaan ja eteni aivan liian hitaasti, sillä halusin jatkuvasti saada lisätietoa hänen kohtalostaan. Eeva oli tuotu hyvin esiin hieman eksyneenä nuorena naisena, joka toisaalla etsii koko ajan paikkaansa tässä maailmassa, toisaalla tuntee olevansa juuri siellä missä hänen kuuluukin. Eevalla on luonnetta, nuorena ja naiivina hän on ehdottomasti koko kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo.

Valitettavasti muut henkilöt eivät sitten samanlaisia tunteita herättäneetkään. Eleonooraan ei tuntunut saavan minkäänlaista otetta, Elsalla oli toki hetkensä ja Martti vaikutti olevan kaavoihinsa kangistunut. Heikoin esitys oli kuitenkin Anna, joka omasta mielestäni vaikutti hyvin absurdilta, osittain jopa epätodelliselta. Hän ajattelee useammassa kohdassa aivan samalla tavalla kuin Eeva samantapaisessa tilanteessa lähes 50 vuotta aiemmin. Paikoitellen hänen käytöksensä on outoa eikä sille lopulta tarjota mitään kunnollista syytä. En itse tiedä mitään gradun tekemisestä, mutta koko hänen graduprojektinsa vaikuttaa omasta mielestäni hyvin epäorganisoidulta.

Pulkkisen kieli on kyllä kaunista. Kuvausta hän ei juurikaan harrasta, leikittelyä erilaisilla kielikuvilla sitäkin enemmän. Virkkeiden pituus vaihtelee mukavasti ja kappaleiden pituus rytmitti hyvin lukemista. Toisaalta jäin kaipaamaan kielessä puhujien erottumista. Siinä missä edellisessä lukemassani kirjassa, Salossa, käytettiin hahmoille sopivaa kieltä, on Pulkkinen tyytynyt käyttämään jokaisella henkilöllään samaa kieltä; niin pienen maaseutukaupungin tytölle kuin myös psykologille ja taidemaalarille. Sanokaa toki rajoittuneeksi, mutta edes jonkinlainen ero puhetavassa olisi mukava piristysruiske.

Aineksia tässä oli ja Eevan tarina olikin mielenkiintoinen. Nykytarina kuitenkin rikkoi mukavan kokonaisuuden, joten ei tähän aivan innoissaan voi suhtautua. Taidan kuitenkin antaa myös Rajalle mahdollisuuden ennen lopullista päätöstäni siitä, onko Pulkkinen tulevaisuudessa niitä kirjailijoita, jonka teoksia tahdon lukea enemmänkin.

Arvosana: ***

27/100: Rakkauden aikakirja

Kirjan nimi: Rakkauden aikakirja ( The Forty Rules of Love)
Kirjoittaja: Elif Shafak, suomentanut Maria Erämaja
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 535
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Elif Shafakin Rakkauden aikakirja on oiva esimerkki siitä, kuinka blogimaailma vaikuttaa lukemisvalintoihin. Ilman upeita arvosteluja ja suuria kehuja en olisi koskaan itse tarttunut vapaaehtoisesti kirjaan, joka on nimestään päätellen suuri rakkausromaani ja vieläpä hyvin paksu sellainen. Onkin siis hyvä, että arvosteluja lukeneena uskalsin tarttua kirjaan, sillä se oli huippulaadukas.

Kirjan juoni on varmasti jo lähes jokaiselle tuttu, joten en pureudu siihen kuin pintapuolisesti. Kirja siis kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivän Amerikassa (ja osin Euroopassa) sekä 1200-luvun Turkissa. Nykyajan keskiössä on 4-kymppinen kotirouva Ella Rubinstein, joka päätyy tekemään arvostelua kirjailija Aziz Zaharan Suloisesta rienauksesta. Toisena päähenkilönä toimiikin Aziz, joka käy Ellan kanssa kiivasta sähköpostikeskustelua. Toisaalla keskitymme teokseen Suloinen rienaus, joka keskittyy runoistaan tunnetun mystikko Rumin sekä suufi Shamsin elämään. Kirjan alkuperäinen nimi, The Forty Rules of Love, viittaakin juuri Suloiseen rienaukseen, joka rakentuu Shamsin neljänkymmenen rakkaudenopetuksen ympärille. Kirjan edetessä lukija pääsee todistamaan kuinka rajoja rikkova rakkaus onkaan - ja millaisen hinnan siihen osalliset joutuvat maksamaan.

Rakastuin täysin kirjan soljuvaan kieleen. Jokainen luku on suuri lukukokemus ja kirja kokonaisuudessaan muodostaakin kokemuksen, johon harvoin törmää. Sekä nykyajan kerronta, että kirjan sisään kirjoitettu kirja noudattavat samaa satumaista kieltä. Tuntuu kuin jokainen sana olisi lentänyt kirjoitusprosessin aikana paikalleen ilman, että Shafakin on tarvinnut lainkaan työskennellä. Kaiken lisäksi kieli elävöittää varsinkin Suloisen rienauksen maailman; kykenen sieluni silmin näkemään muinaiset maisemat, hiekkaiset tiet sekä kiviset talot. Vaikka en koskaan olekaan Turkissa käynyt, tuntui kuin olisin päässyt pieneksi osaksi sitä maailmaa pelkästään kirjan avulla.

Nykyaikaan sijouttuva teksti kerrotaan pääasiallisesti Ellan näkökulmasta, Ellan toimiessa itse kertojana. Siksi onkin mukavaa vaihtelua se, että kirjan maailmassa kertojia on monia; Rumin ja Shamsin lisäksi ääneen pääsevät kaikki portosta juomariin. Tämä elävöittää kieltä edelleen ja tuo mukaan erilaisia näkökulmia. Suloinen rienaus alkaa siitä, että murha on jo tapahtunut ja tämän jälkeen pääsemmekin tutustumaan tapahtumiin, jotka tähän murhaan johtavat. Tällainen kerronta on aina asia, joka saa ristiriitaisen vastaanoton, mutta itse pidän tällaisista aloituksista; kunhan ne osataan tehdä hyvin ja jatkaa draaman kaarta niin, että lukija pysyy koukussa loppumetreille asti. Ja tämän Shafak osaa täydellisesti.

Suloinen rienaus sisältää neljäkymmentä rakkauden sääntöä, joita lukiessaan Ella alkaa arvostaa elämäänsä uudella tavalla. Itsekin huomasin lukiessani, että nyökyttelin vähintään joka toiselle säännölle hyväksyvästi. Tämä on todellakin kirja, jonka jokaisen lukuharrastajan kannattaa hankkia kirjahyllyynsä. /Edit. Täytyy myös jakaa kiitosta siitä, että kirjan perään oli laitettu sanasto. Kun kuitenkin kyseessä on uskonto, ja aihe ylipäätänsä, joka ei varsinkaan länsimaalaiselle lukijalle ole tuttu, helpottui asioiden tajuaminen huomattavasti kun niiden selitykset löysi kätevästi samasta kirjasta. Ja jotta lukija tietäisi, koska sana on takana selitetty, oli se kaiken lisäksi kursivoitu: vallan mahtavaa!

Arvosana: ****½

14/100: Veljen vaimo

Kirjan nimi: Veljen vaimo
Kirjoittaja: Henna Helmi Heinonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 337
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Henna Helmi Heinosen esikoisteos Veljen vaimo on sekoitus sukutarinaa, rakkaustarinaa ja selviämistarinaa. Henna Helmi Heinonen-buumi alkoi ja kauan ennen kuin koko kirjaa oli olemassa - nimittäin Heinosen "Minusta tulee isona kirjailija"-blogista. Kirjan julkaisun aikoina kohina oli suuri ja Heinosen suuntaan lensi niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta. Minä en kuitenkaan ajatellut käsitellä tätä aihetta, sillä olin itse autuaan tietämätön tästä kaikesta kunnes luin ensimmäisen Veljen vaimoa käsittelevän kirjallisuusblogin. Olen siis elänyt pimennossa ja lukukokemuksen kannalta se saattoi olla vallan hyväkin juttu.

Kirjan keskuksena on joukko ihmisiä, joilla jokaisella on omat taakkansa ja luurankonsa. On Marja, puolivalmis arkkitehti, joka on kasvanut eroon äidistään ja nainut Kristianin Las Vegasissa lyhyen tuttavuuden jälkeen. On Antti, huippulupaava jalkapalloilija, jonka ura pilaantui polvivammojen myötä, jonka liikunnanopettajaopinnot ovat jumissa ja joka ajaa työkseen taksia. On Santtu, rehellisyyttä arvostava poliisimies, joka on ollut saman naisen kanssa yläasteajoista. Sitten on Kristian, Kride, Kuusikon perheen hulttiopoika, joka päähänpistosta halusi naida Marjan. On Heidi, Santun arkkitehtiavovaimo. Ja sitten on Tuikku, Kuusikon perheen yhteenkokoava voima, poikien äiti, jolle nämä eivät tahdo pahaa sanaa sanoa.

Lopulta tarvitaan suuri tragedia, jotta kaikkien elämä ottaa sysäyksen oikeaan suuntaan.

Lähdetään ihan siitä, että eihän tämä nyt toki ollut mikään kirjallisuuden huipputeos. Toisaalta en minä sellaista odottanutkaan. Kirja oli viihdyttävä ja kun pääsi alun ohi kirjaa oli vaikea laskea käsistään. (Itse sain kokea tämän karvaalla tavalla kun jämähdin lukemaan viimeiset 150 sivua yöllä. Ei sitä vaan voinut jättää kesken.) Joissakin blogeissa kritisoitiin puhekielen käyttöä, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Ainoa eniten silmille pomppiva kohta oli minullakin vaihteleva Kristianin ja Kriden käyttö saman kappaleen sisällä. Myös henkilöhahmoja oli mielestäni juurikin sopivasti ja itse pysyin hyvin perillä siitä, kuka kukin on. Tosin olen lukenut niin monta Agatha Christieta, joiden henkilömaailmassa on jopa 20 hahmoa, että ehkä sitten vain olen kouliintunut.

Kieli oli oikein kivaa, pitkiä ja lyhyitä lauseita käytettiin mukavan vaihdellen. Alussa tosin teksti hieman tökki, mutta kun kirjoittajakin oli vauhtiin päässyt niin lukukokemuskin alkoi parantua kummasti. Kirjassa oli muutama oikeasti lyhyt kappale (vain kolmisen sivua) ja sitten taas vastaavasti useampi yli 20-sivuinen. Välillä koin tämän hieman häiritsevänä, vaikka yleensä pidänkin tällaisesta vaihtelusta. Ei sillä, nämä jaottelut olivat kyllä toimivia, mutta välillä vain hajonta tuntui kamalan suurelta.

Kuten moni muukin, minäkään en kuulunut kohderyhmään (keski-ikäinen kotiäiti), mutta viihdyin silti tämän teoksen parissa. Itse pitäisin tätä enemmän viihdekirjallisuutena kuin minään muuna, vaikka tässä sinänsä olikin useampi vakava aihe. Höttöinen rakkausunelma tässä kuitenkin oli taustalla, vaikkakin hyvin rakenneltuna sellaisena. Onneksi, sillä muuten tuskin olisin nauttinut tämän lukemisesta läheskään niin paljoa.

Sitten loppuun vielä hieman kritiikkiä. Olin hieman pettynyt siihen, kuinka pojat päätyivät käsittelemään tilanteita tragedian jälkeen. Jotenkin keinot tuntuivat ehkä liian yliampuvilta ja rajuilta verrattuna siihen kuvaan, mitä heistä oli saanut. Tuntui siltä, että kirjailija oli päätynyt tekemään niin ehkä siksi, että halusi nostattaa teoksen shokkiarvoa - minua se vain harmitti.

Loppu oli mukavan avoin, joka jättää tilaa myös uudelle romaanille samasta aiheesta.

Arvosana: ***½