Sakari Kirjavainen: Tinaharkko (2011)

Sakari Kirjavaisen Tinaharkko oli minulle mieluista luettavaa, sillä se kertoo Itä-Helsingin lähiöiden alkuajoista. Erityisesti kirja keskittyy Mellunmäkeen, mutta myös Puotinharjussa, Kontulassa ja Vuosaaressa seikkaillaan. Välillä käväistään myös Vantaan puolella Koivukylässä ja Rekolassa, jotka ovat omia kotikontujani. Mikäs sen mieluisampaa kuin lukea omasta kotiseudustaan, vieläpä varsin viihdyttävää tarinaa.

Tarinan päähenkilö on Jappe Kärpänen, lähiön lapsi, joka häpeää sukunimeään. Japen seikkailuista kerrotaan 70-luvun alun lapsuudesta 70-luvun lopun nuoruuteen, ja vielä 80-luvun aikuisuuteen. Japen vanhemmat ovat muuttaneet Meltsiin Karjalasta. Tai Mellariin kuten kirjassa sanotaan. Itse olen luullut sitä Meltsiksi, mutta en tiedä, ehkä Kirjavainen tietää paremmin.

Muita henkilöitä kirjassa ovat Japen veli Simo, joka nai nuorena toisen mellunmäkeläisen Sirjen ja muuttaa Pitäjänmäelle. Jappen kaveri Salakka ja tämän sisko Tiina ovat muita tärkeitä henkilöitä. Salakka sortuu päihteisiin ja Tiina myy itseään jo nuorena. Mettä-Rauno asustelee Mellarin metsissä ennen ryhdistäytymistään. Tämän tytär saa hermoromahduksen, jolloin tyttärentytär Raisa muuttaa Raunon luo Koivukylään. Karri kokee kovia huostaanotettuna nuorukaisena. Lukioaikoina Jappe viihtyy yskän autotalliyksiössä Marjaniemessä.

Muitakin henkilöitä vilisee kuin vilkkilässä kissoja, mutta tuossapa ne tärkeimmät taisivat olla. Tarina vaihtuu henkilöstä toiseen varsin nerokkaaasti, vaikkakin hieman epäuskottavasti (mutta sillä ei taida fiktiossa olla väliä). Aluksi olin, että mitä, kun tarina tuntui suoraan sanottuna töksähtelevän eteenpäin, mutta sitten pääsin kirjan rytmiin mukaan, ja tajusin, että se onkin varsin miellyttävä. Kirjavainen ikään kuin ampuu sarjatulella sinne tänne tarinan kulkiessa joutuisasti eteenpäin ja henkilöiden vaihtuessa aasinsiltojen kautta toisesta toiseen.

Kirja oli minulle kiinostavasta aiheesta, tarina rullasi hyvin, ja sitä oikein ahmi eteenpäin. Hyvä arvosanahan tällaisesta tulee.

Kouluarvosana: 9-

Jouko Kokkonen: Kontula - Elämää lähiössä (2002)

Entusiastina tuli luettua taas lähiökirjallisuutta, tällä kertaa Kontulasta. Vaikken itse olekaan koskaan asunut siellä, niin Kontula on kuitenkin the main mesta niin itselleni kuin varmasti muillekin lähiöfanaatikoille. Kontulaa on pidetty symbolina kaikelle negatiiviselle, mitä lähiöasumiseen on tavattu liittää, vaikka paikan omat asukkaat jatkuvasti sotivatkin käsitystä vastaan. Asukkaat (luonnollista kyllä) jaksavat todistella asuinpaikkansa mahtavuutta kohta lähes viidettäkymmenettä vuotta.

Jouko Kokkonen, Keinutien oma poika, on lähtenyt sotajalalle median antamaa yksipuolisesti negatiivista kuvaa vastaan. Kokkonen haluaa buustata kontulalaisten jo ennestäänkin vahvaa identiteettiä, julistaen monen monta kertaa, ettei median välittämä rankka kuva Kontulasta ole todellinen. Että Kontulan maine on täysin perusteeton. Kröhöm.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Kokkonen esittelee Kontulan ja Mellunkylän historiaa 1900-luvun alusta aina nykypäivään (siis 2002) asti. Ensin paikalla touhuttiin venäläisten linnoituksia ja tykkiteitä 1915 alkaen. Vähän myöhemmin alueelle alkoi nousta omakotitaloasutusta, sekä aluetta hallitsevat Bergströmin ja Jusleniuksen isot tilat. Tämä ajanjakso käydään kepeästi läpi Kokkosen halutessa keskittyä ennemminkin 1960-luvulla alkaneeseen betonirakentamiseen. Kirja tempaisee mukaansa ja kertoo elävästi rakennusvaiheista, muuttoaallosta, palveluiden puutteesta ja lopulta saapumisesta alueelle, asukkaiden omista kokemuksista alun hapuilusta lama-ajan kurimukseen. Askarruttavalta tuntuu Kokkosen kiihkeä Kontulan puolustus samalla kun asukkaiden omista haastatteluista on luettavissa melko ankeita kokemuksia.

Kirjan puoleen väliin mennessä historia on kutakuinkin saatu pakettiin, ja Kokkonen antaa vuoron asukkaiden tarinoille, kpl per asukas. Yhteensä 21 kappaletta. Viimeistään näitä tarinoita lukiessa käy räikeästi silmille kirjan ristiriitainen message. Kokkosen "Kontula on väärinymmärretty, hyvä asuinpaikka" -jankutus menettää uskottavuutensa, kun asukkaista mm. talkkari ja eräs elämää nähnyt nainen kertovat muistojaan narkkareista, jotka hyppivät alas 8-kerroksesta ja nuorisovandaaleista, jotka terrorisoivat rappukäytäviä ja pyöräkellareita. Sekakäyttäjien kansoittama ostari näyttäytyy lähes jokaiselle 21 asukkaasta Helvetin esikartanona, jonne menemistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Asukkaiden tarinat antavat ymmärtää, että metsään rakennettu lähiö ei ole enää edes lähellä luontoa, vaan se on motareiden rajaama ongelma-alue, jonka leviämistä ja tiivistymistä estellään hampaat irvessä.

Pidin kirjasta ehdottomasti, aivan kuten lähes kaikesta muustakin lähiö-skeneen liittyvästä, mutta raakilehan se todellisuudessa oli. Kirjaan olisi ehdottomasti pitänyt liittää kartta jos toinenkin, ja Kokkosen ja kustannustiimin kömmähdykset kielenhuoltoon liittyen olivat anteeksiantamattomia. Joka toisessa lauseessa oli kielivirhe tai ainakin lyöntivirhe, ainakin kerran lause loppui kesken sivun alalaidassa, muttei jatkunutkaan seuraavalla sivulla. Jossakin kohtaa sivun ylälaidasta puuttui tekstiä niin, ettei ajatuksesta meinannut saada kiinni. Oliko kukaan oikolukenut pläjäystä??? Ei todellakaan. Näin vaatimattomilla avuilla luulisi kenen tahansa saavan opuksensa painoon. Ärsyttävää, amatöörit!!!!!!

Ja niin kuten eräs kirjassa kirjoittanut asukas sanoo, vasta Länsi-Helsingissä asuttu verrokkiaika auttoi avaamaan silmät K:n todelliselle luonteelle.


Kouluarvosana: aiheesta 10, tekstistä 5

Torbjörn Flygt: Alakynnessä (Underdog)

Jatketaan ruotsalaisella lapsuuden ja nuoruuden kuvauksella. Vuorossa tällä kertaa Torbjörn Flygtin Alakynnessä (Underdog) vuodelta 2001. Siinä missä Åsa Linderborgin oli tyytyminen vain ehdokkuuteen kaunokirjallisuuden August-palkinnon saajaksi, Torbjörn Flygt voitti tuon Finlandia-palkintoa vastaavan palkinnon vuonna 2001.

Alakynnessä kertoo Johan Kraftin tarinan ala-asteikäisestä lukiolaiseksi. Johan asuu malmöläisessä kerrostalolähiössä 1970-luvulla, jolloin kotien sisustukseen kuuluivat Che-julisteet ja eteisen puhelinpöytä-istuin -yhdistelmät. Jokainen, joka on kasvanut betonilähiössä, saa tästä kirjasta haikeita/karmeita viboja muistoista naapuruston namusedästä, ostarista, kioskista, jalkapallosta, pihojen nokkimisjärjestyksestä yms. kollektiivisista kokemuksista. Kaupungin laidalle on nousemassa pakettitaloalueita, joihin aikuiset haikailevat mutta joihin lapset eivät muuttaisi kirveelläkään. Pihojen kaveripiirit ovat tiiviitä yhteisöjä, hyvässä ja pahassa.

Johanin perheeseen kuuluu isosisko Monika, The Brain, koulukiusattu multilahjakkuus, joka on Johanille korvaamaton tukipylväs, sekä tietysti yksinhuoltaja-äiti, Bodil, sukkatehtaan selkävaivainen työntekijä. Bodil on pilatusta selästään huolimatta perheen selkäranka, maailman paras äiti, joka luotsaa lapsiaan vahvalla mutta empaattisella kädellä. Jossain vaiheessa soppaan sotkeutuu Johanin kauan sitten kadonnut isä, Folke, joka päätyy taas pettämään perheen. Bodil ei murennu vaan jatkaa elämäänsä määrätietoisesti, eikä vaivu epätoivoon edes saadessan potkut sukkatehtaalta. Hän näkee tilaisuutensa tulleen opiskella itselleen konttorityöntekijän pätevyys. Kaikki perheenjäsenet taistelevat pyrkimyksessään sosiaaliseen nousuun. Teini-ikäinen Johan haikailee bisnesmiehen tulevaisuudesta ja päätyy eliittilukioon. Luokkaerot (Ruotsissakin) näyttäytyvät ylitsepääsemättömiltä, kun Johan ei halua enää hengailla vanhan lähiö-jenginsä kanssa mutta ei silti tunne itseään kotoisaksi lukiokavereidensa kermapylly-seurapiireissäkään. Isosisko Monikankin lääketieteen opinnot keskeytyvät tosi proletaarisesti - raskaaksituloon. Bodil onneksi porskuttaa ja nousee haasteellisiin tehtäviin uudessa firmassa.

Johan Flygt osaa kirjoittaa vaivattomantuntuisesti ja elämänmakuisesti. Yksittäisiäkin lauseita makustellessa ymmärtää perusteet August-palkinnon ansaitsemiseksi. Luettuani nyt kaksi ruotsalaista kirjaa lähiölapsuudesta voin vain kummastella, millä lämmöllä menneisyyttä muistellaan. Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat ja Sami Etelälahden Piilopolku antavat ymmärtää aika paljon traagisemmat traumat elämästä suomalaisissa lähiöissä. Toki myös sekä Flygt että Linderborg muistivat mainita ruotsinsuomalaisten maineen rupusakkina 70-luvun Ruotsissa. Ehkä suomalaiset ovat olleet vähän ruokkoattomia lahden molemmin puolin.

Pidin kirjasta vaikka paikoitellen se vaikuttikin hieman pitkitetyltä. Mitään suuria juonikuvioita tarinassa ei ollut, mutta arjen pienistä tapauksista saatiin paljon irti. Lukijalle annettiin myös vihjeitä Johanin elämän myöhemmistä käänteistä, jotka vaikuttivat ihan positiivisilta. Ehkä ruotsalaisesta lähiöstä on (ollut) mahdollista ponnistaa vanhempiaan korkeammalle, joskin melko paljon se vaatii, kun mikään ei tule ilmaiseksi. Kumman luokkatietoisempia nämä ruotsalaiset teokset kotimaiseen lähiömässäilyyn verrattuna. Siitä lisäpisteitä.


Kouluarvosana: 8 1/5

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen)

”Iskä sanoi, että meidän ikkunamme oli kuin joulukalenterin 24. luukku. Hän toivoi, että ihmiset kulkisivat meidän talomme ohi, katsahtaisivat ylös ja ajattelisivat, että tuolla asuu varmaan joku tosi reipas ja säntillinen naisihminen, kun on noin nätiksi laittanut kotinsa.

- Kyllä akat perhana hämmästyisivät, jos kuulisivat, ettei täällä asu ketän naisihmistä, vaan itse karkaisijamestari Leif Andersson!”

Tämä kirja on ihana. Ihana tuo mehutetra tuossa kuvassa.

Minua ei omista kukaan on Åsa Linderborgin esikoisteos vuodelta 2007. Omaelämänkerrallinen teos kertoo Åsan lapsuudesta ja kasvuvuosista surullisen ja alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän huomassa. Vietetään 1970-lukua Västeråsissa, kaupungissa, jonka keskustaa hallitsevat tehtaat ja niiden savua tupruttavat piiput. Åsan äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan tyttären ollessa 4-vuotias. Isä, metallityöläinen, ”Ruotsin paras karkaisijamestari”, Leif Andersson, jää yksin tytön kanssa ja hoitaa vanhemman tehtäviään niin hyvin kuin hän inhimillisesti pystyy. Alkoholi on vienyt isän mukanaan; arkiaamut alkavat ennen kuutta vatsan tyhjennyksellä tiskialtaaseen, Åsalle jotkut ryysyt niskaan ja tyttö polkupyörän tarakalle. Kylmässä ja pimeässä isä polkee tyttärensä päiväkodin pihalle ennen päiväkodin aukemista. ”Odota tässä, kyllä joku kohta tulee”, sanoo isä ja jatkaa työmatkaansa Metallitehtaalle. Siellä hän rehkii koko päivän polttavien uunien edessä metallia taivuttaen lihakoukuiksi kutsumillaan käppyräkäsillä. Työpäivän jälkeen isä hakee Åsan tarhasta, polkupyöräillään mummolle ja papalle syömään ja tauhkaa (rahaa) lainaamaan. Illalla kotona isä juttelee Åsan kanssa sosialismista, ihanuudesta, joka kohta on tuleva maailmanlaajuisesti voittamaan. Silloin ei porvari kerää enää voittoa metallityöläisen raadannasta. Åsa ei osaa kuvitella itselleen toisenlaista lapsuutta, hänhän rakastaa isäänsä. Ja isä omistautuu tyttärelleen täysin, kunhan vain on ensin saanut päivittäiset oluensa.

Minua ei omista kukaan on surumielinen tarina, joka kuitenkin kaikessa haikeudessaan on lämmin ja rakastava kunnianosoitus parhaansa tekevälle isälle. Leifiä symppaa täysin rinnoin tämän epätäydellisyydestään huolimatta. Luokkatietoinen isä, joka pikku-Åsalle merkitsi vahvuutta ja kaikkivoipuutta, osoittautuukin lopulta huonon itsetunnon runtelemaksi häviäjäksi, kun aikuinen Åsa katsoo elämäänsä taaksepäin. Lämpimissä muistoissa lilluva tarina ei silti jätä kertomatta realiteettejä, esimerkiksi sitä kun Åsa muuttaa pois isältään äitinsä luokse. Se on (syyllisyydentuntoinen) siirto, joka laukaisee Åsan nousujohteisen tulevaisuuden kohti akateemisuutta ja lopulta väitöskirjaa. Tyttären ja isän välit ovat katkolla vuosia, sillä Åsa häpeää spuge-isäänsä, eikä näe mahdollisuutta puida menneisyyttä selväksi isänsä kanssa.

Kirja on lukukokemuksena ahdistava ja vahva, mutta ei missään nimessä katkera eikä syyttelevä. Se kai tästä niin hyvän kirjan tekeekin. Mielikuvat Åsa Linderborgista (ent. Andersson) ja Leif Anderssonista tulevat hyvin todelliseksi ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä. Nostalgiset fiilikset Ruotsin lähimenneisyydestä muistuttavat paljon Suomea. 70-luvun vanhat tehdasrakennukset heräävät eloon Linderborgin kynästä, ja sammuvat yhtä vakuuttavasti 90-luvulla, kun puolet Metallitehtaan duunareista saa potkut persiille, ja monet tyhjentyneet tehdashallit rapistuvat kummitusmaisiksi jäänteiksi. Linderborgin tarina on sopivassa suhteessa luokkatietoinen ja raflaava.

Tämä kirja koskettaa minua hyvin henkilökohtaisellakin tasolla. Voisin sanoa, että tällaista kirjaa olen odottanutkin saavani joskus lukea. Kiitos Åsa Linderborgille, nyt olen saanut niin tehdä.

Kouluarvosana: 10

Sivumerkintä

Pienen kevätbreikin jälkeen koirankopista kajahtaa taas!

Tässä kuitenkin vain lyhykäisenä mainintana muutama viime aikoina näkemämme elokuva. Sattuneesta syystä molemmissa valitsemissamme filmeissä ympäristönä kesäinen Pariisi. Ah!

Mathieu Kassovitzin La Haine eli Viha vuodelta 1995. Tämä lienee tullut myös Yle Teemalta vastikään? Lisää elokuvasta voi lukea täältä. Mahtava elokuva, jossa sanomaa.



Old school -kamaa edusti puolestaa Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, eli À bout de souffle, vuodelta 1960. Tärkeä must see -elokuva.