Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

#kirja

Tässäpä kirja pukin konttiin kaikille joulun ystäville? Teuvosukarimainen kauppakeskuskeisari Jonne J. Halkio on luonut ikuisen joulun Länsi-Kyykkään kuntaan jonnekin Uudenmaan laitaman haja-asutusalueelle. Kauppakeskuksessa soi vuoden ympäri joululaulut ja mysteerisen nukentekijän tontut kiertävät raiteillaan. Täksi jouluksi suurudenhullu Halkio aikoo rakentaa Mantelimaahan valtavan suklaaputouksen ja paljasta pintaa vilisevän joulukuvaelman.

Taattua Miina Supista siis. Harmi vain, että suomalaisten ostarivillitys on jo titaniceineen ja mitä ihmeellisimpine sijainteineen karannut käsistä niin pahasti, ettei Supisen luoma maailma olekaan niin surrealistinen, kuin aiemmat mestariteokset antoivat odottaa. Orvokki Leukaluun uraohjeet ja hajamielisen professorin Launon ja tämän sisustussuunnittelevan uraohjuksen Katriinan vinksahtanut koti olivat kaikessa arkisuudessaan niin mahtavan tragikoomisia, että Mantelimaa tuntuu jotenkin liian alleviivaavalta.

Toki synkkiä salaisuuksia pinnan alla (kirjaimellisesti) pitävä ostoshelvetti on loogista jatkumoa, mutta jotenkin odotin, että Supinen olisi vienyt nurinkuriset puitteensa ja traagiset henkilönsä vielä uudelle tasolle. Nyt Mantelimaa jäi itselleni vain hyväksi ajanvietteeksi uutta täysosumaa odotellessa.

Arvostelumenestyksen jälkeen pienoinen pettymys

Kouluarvosana: 8-

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt (2012)

Tämä bloggaus on tässä vain siksi, että saisin blogiin jotakin täytettä. Viime aikoina lukeminen on ollut jostain syystä aika takkuista, eikä mikään kirja ole lähtenyt vetämään niin kuin olisin halunnut. Olen kantanut kirjastosta kasseittain kirjoja ja alkanut lehteillä niitä, mutta aina olen päätynyt viemään kaiken takaisin kirjastoon vähintään viikon sisällä ja lukematta.

Viime kerralla kirjastossa pyöriessäni otin sitten mukaani Anna-Leena Härkösen Laskevan neitsyen (2012) sillä varmalla tiedolla, että se selättäisi lukublokkini. Ja niinhän se tekikin. Härkösen turinat nyt vain on sellaista perusnaisen kamaa, jota voi lukea missä ja milloin vain. Ihmettelen aina sitä, miten jotkut väittävät Härköstä provokatiiviseksi ja kipakaksi. Mielestäni hän ei ole erityisesti kumpaakaan, vaan Anna-Leena on kuin yksi meistä mutta ehkä tavallista paremmalla supliikilla. Perusnainen siis. Ja tämä hyvällä.

Laskeva neitsyt on kokoelma parin sivun pakinoita, joiden aiheet liikkuvat melko arkisten askareiden parissa. En erityisesti hurmioitunut mistään lukemastani ja en oikeastaan yllättynyt, kun jälkikäteen kuulin pakinoiden olleen jostakin naistenlehdestä (oisko ollut Annasta) koottuja. Minä kun en jostain syystä osta naistenlehtiä niiden pakinoiden ja kolumnien takia enkä myöskään lue niitä.

Tätä kirjaa ja tietenkin Anna-Leenaa on kiittäminen siitä, että ylipäänsä olen saanut luettua jotakin. Voisi kai sanoa, että Laskeva neitsyt ja muut A-L:n kirjat toimivat sisäänheittotuotteina kirjastoihin silloin, kun lukuaivot pitäisi taas saada raksuttamaan.

Tässä vielä video Anna-Leenasta lukemassa katkelmaa. Tehkäätten itse omat päätelmänne sisällöstä.

Kouluarvosana: 5

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)

Kuva täältä

"Jees, no nyt kaipaan kunnon hömpänpömppää.. ja kas, Timosen Karoliinan Kesäinen Illuusioni nököttää kirjaston hyllyssä ihan minua varten. Tämän lainaan ja luen vihellellen."

Tällaisella ennakkoajatuksella tartuin tähän kirjaan ja heittäydyin lukemaan. Tunnustettakoon, että olin silmäillyt joistakin blogeista ylisanoja tästä Timosen toisesta romaanista mutta en tarkoituksella halunnut pilata omaa lukukokemusta haravoimalla blogiarvosteluja liikaa etukäteen.

Toinen ennakkoajatukseni (jopa hieman pahansuopainen?) oli se, että totta hemmetissä kaikki bloggaajat nyt kehuvat tämän kirjan, koska ovat tuttuja Kirjava kammari -blogia pitävän Timosen kanssa. "Kyllähän nyt kaverin kirjaa täytyy vähän buustata, vaikkei se ihan lemppari olekaan."

Kaikesta ennakoinnista huolimatta onnistuin aloittamaan lukemisen puhtaan harmonisesti ja avoimin mielin. Eikä tarvinnut kuin muutama sivu edetä, niin kirja imaisi mukaansa kuin voimakas imuri. Kirja on tahditettu hienosti niin, että kesken ei vain voinut jättää. Lyhyet luvut ja cliffhangerit ovat niin taiten tehty, että luin kirjan yhdeltä istumalta.

Ja siis se tarina! Vau! Kannen aurinkorasvalta tuoksuva kesäinen kuva ei ihan mätsännyt sisällön kanssa, mutta väliäkö hällä, ehkä kansitaidekin oli tietoisen harhaanjohtavasti valittu. Kyseessä ei siis ole kirja hiekkarannalla käydyistä citysinkkujen parisuhdekeskusteluista ja seksihurjasteluista, vaan tarina onkin psykologinen trilleri!

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen perheenäiti Klarissa, joka vetäytyy kesäloman ajaksi Saimaan Piiliniemi-nimiseen saareen kirjoittamaan romaaniaan ja ottamaan aikalisää rakoilevasta avioliitosta. Vuokrattu kesähuvila on kaunis ja viehättävä, kesä helteisen kuuma, ja... viereisessä saaressa, Variskalliossa, näyttää käyskentelevän sivistynyt herrasmies Olavi.

Kirjanpäähenkilöinä Klarissan ja Olavin lisäksi ovat mystiset saaret Piiliniemi ja Variskallio. Klarissa ja Olavi ovat saarien ainoat kesäasukkaat, vai ovatko.... Tästä kummallisesta jännitteestä Timonen onnistuu ammentamaan jännitystä tihkuvan mutta hellävaraisesti viettelevän trillerin.

Tarina jättää kysymyksiä auki, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Kirja on kompakti, rönsyilemätön ja se pysyy hyvin koossa tässä mitassa. Tarinan venyttäminen olisi tuntunut turhalta. Toisaalta kirja jäi sellaiseen kohtaan, että siitä voisi kehitellä jatkumoa jatko-osaa ajatellen.

Kesäisellä illuusiolla on monia hyviä ansioita. Tietty yksinkertaisuus, jännitys ja tiiviys. Lukijalle se on helppo mutta palkitseva.

Minunkin on siis liityttävä muiden bloggaajien jatkoksi ylistyskuoroon. Kesäinen illuusio olisi höpsöä jättää lukematta.

Kouluarvosana: 9

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)

Jos jokaisen maahanmuuttokriittisen tulisi katsoa Dheepan, jokaisen punavuorelaisen pitäisi lukea Rosa Liksomin Väliaikainen. En tiedä tarvitseeko tätä roskasakkia suvaita, mutta ainakin Rosa Liksomin henkilöhahmot auttavat ymmärtämään miksi maallamme on nykyisenkaltainen hallitus.

Väliaikainen vie lukijansa tietysti pöndelle lampaan- ja Lappiin poronnussijoiden kelkkaan, mutta myös etelän miehet ja naiset saavat osansa. Vihervassareiden ydinalueella asuvalle saattaa tulla yllätyksenä, ettei tarvitse ottaa edes Onnibussia Kehä III:n taakse löytääkseen näitä kummajaisia, vaan sushirajan taakse saattaa eksyä jo oman kaupungin sisällä.

Sinänsä Väliaikainen ei tuo Rosa Liksominsa lukeneille mitään uutta, mutta onhan 2010-luvulle päivitetty valkoinen roskaväki tutustumisen arvoinen. Itse asiassa Liksomia voisi pitää viime aikoina löytämieni amerikkalaisten mestareiden, Foster Wallacen ja George Saundersin suomalaisena vastineena. Niin terävällä otteella Liksom maalailee suomalaisen white trashin maailmoja.

Kouluarvosana: 8 1/2

Christiane F. (Felscherinow) & Sonja Vukovic: Minun toinen elämäni (2015)

Blogi on päivittynyt melko verkkaisesti, vaikka elokuvia ja kirjojakin on tullut nautiskeltua samaan tapaan kuin ennenkin. Itse olen aloitellut montaakin eri kirjaa, mutta kun näin teen, en juuri saa mitään loppuun asti. Yhdestä kirjasta on kuitenkin pakko blogata, joten palataanpa vielä hetkeksi Christiane F:n maailmaan ja tämän Huumeasema Zoon jälkeisiin elämänvaiheisiin.

Huumeasema Zoo teki 18-vuotiaasta Christianesta julkkiksen niin Saksassa kuin ulkomailla. Nuorta tyttöä pyöritettiin taide-, musiikki- ja elokuvapiireissä, ja hänelle tipahteli muutama rooli Ö-luokan leffoissa ja jopa levylaulajan uraa viriteltiin. Erityisen hyvän ystävän Christiane sai Nina Hagenista. David Bowien kanssa yhteistyö jäi pinnalliseksi ja yhden elokuvan mittaiseksi. Christiane ei kokenut tarvetta suihkuseurapiireissä keekoiluun, vaan hän pysytteli lähinnä indieympyröissä ja heilasteli erikoisten muusikonplanttujen kanssa.

Luulisi, että nuorena koetut karmeudet ja niillä repostelu saisivat kenen tahansa pään sekaisin ja tuhokierre eskaloituisi hautaan päätymiseen viimeistään muutaman vuoden sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt tässä tapauksessa. Kirjasta ja elokuvasta saamillaan rahoilla "Saksan kuuluisin narkkari" on selvinnyt läpi vuosikymmenten ilman normielämään kuuluvia vaikeuksia. Niin sanottua normaalia elämää Christiane ei ole viettänyt päivääkään, vaan elämänmenoa ovat siivittäneet heroiiniriippuvuus ja vankilatuomiot. Lukuisista vieroituksista huolimatta Christiane ei ole onnistunut voittamaan huumeiden houkutusta.

Kirjan tärkein teema on Christianen suhde vuonna 1996 syntyneeseen poikaansa. Elämäntavastaan huolimatta Christiane on pyrkinyt järjestämään pojalleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden ja elämän. On selvää, että äidinrakkaus on vahvaa, eikä Christiane ole tarkoituksella tehnyt kenellekään pahaa, mutta jostakin syystä poika otettiin huostaan 2000-luvun alkupuolella.

Christianen tie on kulkenut rakkauksien perässä minne mihinkin. Kyvyttömyys sitoutua ihmissuhteisiin tai päihteettömyyteen on tuhonnut häneltä monta yritystä. Christiane muistelee kauniisti Sveitsissä asuvia ystäviään, joiden tuki on pelastanut sekoilevan naisen monesta vyyhdistä. Zürichissä 1980- ja 1990-luvuilla rehottanut Platzspitz-huumepuisto oli Christianelle paikka, jossa sai toteuttaa itseään ilman kenenkään tuomitsevia katseita. Media on seurannut Christianen tekemisiä suurennuslasilla. On varmasti tuntunut epäreilulta, ettei kotiovelta ole voinut poistua ilman, että paparazzit ja muut perskärpäset ovat raportoineet kaikki liikkeet sensaatiolehdistölle.

Minun toinen elämäni antaa Christianelle suunvuoron. Se kuitenkin selkeästi jättää kertomatta joitakin asioita, joista Christiane on päättänyt vaitea. Kummastusta jää herättämään muun muassa suhde äitiin, siskoon ja isään. Asenne isään on anteeksiantava ja ymmärtävä, kun taas äitiä syytetään heitteillejätöstä ja mediahuoruudesta. Asia ei Huumeasema Zoosta välittynyt aivan samalla tavalla.

Jossakin määrin Christianea vastaan kääntyy se, ettei kirjassa kerrota toisen osapuolen syitä pojan huostaanottoon. Tapahtuneeseen johtaneita asioita ei kerrota, mutta oletettavasti Christianen ja pojan elämä ei ole ollut aivan niin idyllistä kuin mitä Christiane antaa kirjassa ymmärtää. Myöskään kummalliseksi mainitun poikaystävän edesottamuksia ei valoteta lyhyitä mainintoja lukuunottamatta.

Kirjasta jää tunnelma, että Christiane on omalla tavallaan vahva ja lämmin ihminen, jolla on todella paljon inhimillisiä heikkouksia. Lapsuuden kokemukset hylätyksitulemisesta ajoivat herkän tytön heroiinikoukkuun, jonka seurauksena hän ei ole koskaan saanut viettää turvattua elämää. Hän on sen sijaan suhtautunut kaikkeen taisteluasetelmista ja itsekkäästi, myöhemmällä iällä syrjään vetäytyen.

Metadonihoidon pelastamalle, kipujen keskellä elävälle Christianelle jokainen hengissä säilytty päivä on voitto. On selvää, että Christiane rakastaa poikaansa maasta taivaaseen ja tärkeintä hänelle on pysyä yhdessä poikansa kanssa. Sen hänelle soisi mielellään.

Kouluarvosana: 7,5

Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.

Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.

Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.

Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.

Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.

Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.

Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.

"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."

:D

Kouluarvosana: 10- (Loppu liikutti liikaa)

Christiane F.: Huumeasema Zoo (Wir Kindern Vom Bahnhof Zoo) (2015)

Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky Cruzin Juokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.

Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi Arjatsalon Kovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.

Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi. 

Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo 

Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!

Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.

Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...

Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.

Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.

Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.

Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.

Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni  -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä. 

Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...

Kouluarvosana: 10

Toiset hyväkkäät...

Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen  katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.

Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.

14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.

YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!

They Call Us Misfits (Dom Kallar Oss Mods) 1968

A Respectable Life (Ett Anständigt Liv) 1979

From Misfits to Yuppies (Det Sociala Arvet) 1993

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Kuuntelin Anna-Leena Härkösen mietteitä tämän kirjan kirjoittamisesta viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Arvasin jo silloin, ettei kirja välttämättä puhuttelisi minua mitenkään kamalan henkilökohtaisella tasolla, mutta olin kuitenkin varma, että lukisin sen jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Kirjastosta onnistuin bongamaan opuksen vasta nyt!

Härkönen kirjoittaa yleensä puhuttelevista aiheista, jopa tabuista, jotka ovat läheisesti tuttuja useimmille meistä. Kaikki oikein käsittelee äkkirikastumista lotossa seitsemän miljoonaa voittavan pariskunnan tarinan kautta. Tällainen kokemus jää harvalta meistä kokematta, mutta kaipa sitä voi yrittää eläytyä nopeasti ilman omia ansioita paljon rahaa saavan saappaisiin...

Kirjan pääosassa ovat Eevi ja Kari Puttonen, tavallinen työtätekevä lähiöpariskunta. Tavallinen elämä kuitenkin päättyy, sillä eräänä viikoloppuna Eevi veikkaa lottorivin hetken mielijohteesta ja veikkaakin siinä kaikki oikein. Tilille on tipahtamassa seitsemän miljoonaa euroa, tuosta noin vain!

Eevi ja Kari jakavat potin ja yrittävät sopeutua elämään käsittämättömän rahasumman kanssa. Pankin sijoitusneuvoja on mielin kielin, mutta Eeviä pelottaa koko ajan, että rahat katoavat. Rahoja onkin hyvä sijoitella eri paikkoihin, etteivät vain kaikki häviä kerralla. Kari ostaa omilla rahoillaan Lexuksen.

Kirja kertoo kaikesta siitä, minkä raha muuttaa. Kun ystävät saavat tietää lottovoitosta, ystävyyden dynamiikka keikahtaa. Eevin ja Karin oletetaan tarjoavan niin baarikierrokset ja ravintola-annokset kuin pankkilainan takauksetkin. Eevi ja Kari ovat sitä mieltä, että he voivat kyllä maksaa, mutta he eivät halua olla itsestäänselviä maksuautomaatteja.

Työpaikalla oleminen käy sietämättömäksi, kun rikkaudet tulevat ilmi. Tekemisen puute ja paksu lompakko jouduttavat Karin alkoholisoitumista, mikä johtaa avioliiton rakoilemiseen. Eevistä tuntuu, että vaikka hän on saanut paljon, hän on myös menettämässä paljon. Eevi ja Kari joutuvat ottamaan selvää siitä, kumpi on tärkeämpää, rikkaus vai rakkaus.

Kaikki oikein on periaatteessa oikein hyvä ja kaikki kuviteltavissa olevat skenaariot huomioon ottava tarina lottomiljonääreistä. Se on sellaisenaan ehkä jopa liiankin ennalta arvattava. Mutta en lähde moittimaan tarinaa yksinkertaisuudesta, keskityn mieluummin positiivisiin puoliin. Niitä ei ole Härkösen tapauksessa vaikea löytää. Härkösen dialogiin voi jälleen kerran luottaa, samoin kuin yksityiskohdista huolehtimiseen. Härkönen yksinkertaisesti huomioi tunnetilat täydellisesti.

Kouluarvosana: 8-

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kuva täältä

Pajtim Statovci nappasi Kissani Jugoslavia -kirjallaan vuoden 2014 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, enkä ihmettele miksi. Kissani Jugoslavia on hämmentävän loistokas kirja.

Kirjaa on suitsutettu ja ylistetty valtakunnan medioissa ja blogosfäärissä heti ilmestymisestään lähtien. Kirjan teemojen sanotaan olevan pakolaisuus, irrallisuus, seksuaalisen identiteetin etsiminen, patriarkaalisuus jne. Aika synkähköjä lähtökohtia kirjalle, jonka kannessa komeilee kissa.

Kissani Jugoslavia on kuitenkin sellainen kirja, joka käsittelee aiheitaan ikään kuin "tarinan mukana" ilman sortumista itsetarkoitukselliseen paasaamiseen. En kokenut lukevani sormea heristelevää, albaanipakolaisen kirjoittamaa tunnustusten kirjaa, vaan monisyistä tutkielmaa elämän johdatuksesta, josta välillä pilkahti, uskallan sanoa, jopa huumoriakin.

Tarinan päähenkilöt ovat 1980- ja 90-luvuilla silloisessa Jugoslaviassa naimisiin menevät Emine ja Bajram sekä heidän nykypäivästä kertova poikansa Bekim. Tarina etenee vuorottaisin kuvauksin sekä tuoreen avioparin vähemmän auvoisista aviohetkistä sekä Bekimin yksinäisestä elämästä Suomessa.

Tarinan edetessä päästään vaiheeseen, jossa Emine ja Bekim lapsineen joutuvat jättämään entisen elämänsä ja rakentamaan kaiken alusta kylmässä ja hiljaisessa pohjolassa. Erityisesti tässä kohdassa kirjaa pidin suurentelemattomasta käsittelytavasta, eli pakolaisuus kuvattiin sellaisena kuin se oli, ei puolueellisilla revittelyillä puoleen tai toiseen.

Suomessa kasvanut Bekim ei ole päässyt yhtään vanhempiaan helpommalla. Traumat varmasti seuraavat pakolaisuudessa vielä useampaan sukupolveen. Bekimin itsenäistyminen ei suju ongelmitta, vaan identiteetin rakennukseen tarvitaan harharetket Boa-käärmeen ja baarista kylkeen lyöttäytyneen kissan kanssa. Suhde kissaan ja matelijaan tuovat kirjaan maagisen otteen, jonka kautta käsitellään teemat kuten seksuaalisuus ja irrallisuus.

Ilkikurinen ja teräväkielinen kissahahmo on tuttu niin Saapasjalkakissasta, Saatana saapuu Moskovaan'sta (!) ja viimeksi esimerkiksi Alexandra Salmelan 27:sta. Statovcin muun muassa internetissä roikkuva kissahahmo oli mielestäni hurmaava. Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä.

Vaikka kirjan tarina oli hieno, hienointa kirjassa kuitenkin oli Statovcin kieli. En millään uskoisi, että niin taidokasta ja soljuvaa tekstiä kirjoittaisi joku, joka syntynyt vuonna 1990. Syyttäkää ikärasistiksi, mutta aika harvassa noin kypsästi kirjoittavia vähän päälle parikymppisiä on. Paljon lupaava esikoiskirja nuorelta mieheltä!

Kouluarvosana: 9

Anna Gavalda: Karkumatka (L'Échappée belle) (2001)

Hurmaannuin Anna Gavaldan viime vuonna suomennetusta Lempi ei ole leikin asia -mestariteoksesta niin, että nähtyäni kirjastossa Gavaldan toisen kirjan, nappasin sen heti mukaani. Kyseessä on pienoisromaani Karkumatka, joka on kirjoitettu yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin tuorein tapaus.

Karkumatkasta huomaa, että sen tekemisestä on aikaa, vaikkei aika pahasti tarinaa olekaan kohdellut. Kirjasta vain paistaa läpi hiomattomuus, joka tosin oli raikasta Gavaldan uusimmassa romaanissa.

Lempi ei ole leikin asia oli kuitenkin harkitun hiomaton. Sen räävitön kieli ja anarkistinen päähenkilö oli tehty taiten. Sen päähenkilöt eivät tuntuneet todellisiin henkilöihin perustuvilta, kuten Karkumatkan kohdalla väkisin ajatteli.

Karkumatka kertoo neljän sisaruksen irtiotosta tylsistä sukujhlista. He ovat paljon bopompia kuin kuivakat sukulaiset. Sisarukset ovat toki samaistuttavia. Heillä on hyvä musiikkimaku ja vapaamieliset aatteet. Rakastettavia velikultia siis.

Ristiriitaa nipottaviin kälyihin ja muihin muinaismuistoihin on kuitenkin alleviivattu mielestäni liikaa. Billie oli luonnon lapsi Lempi ei ole leikin asia -romaanissa. Samaa sukua on ehdottomasti karkumatkalla oleva sisarusparvi, mutta heistä ei kerrota yhtä henkeä salpaavan huolettomasti kuin Billiestä.

Väkisin yrittämisen makua (ja nuoruuden pätemisen tarvetta).

Kouluarvosana: 8-

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2015)

Lähde: HS

Jos olisin koulutuksen saanut kriitikko, osaisin sanoa minkä tyylisuunnan syntyä olen päässyt todistamaan vain muutamien vuosien viiveellä, kiitos Siltalan ja suomentajien Markku Päkkilän ja Juhani Lindholmin. Mutta kun en ole, yritän raapustella lukupäiväkirjaani merkintöjä, joista muistaisin myöhemmin näiden erottuvan kympin kirjoiksi merkitsemieni mestariteosten joukostakin.

Luulen, että pelko David Foster Wallacen ja George Saundersin luoman genren unohtamisesta on kuitenkin turha, mitä ikinä heidän luomien maailmojen tunnelmasta saisinkaan raapustettua. Voisin itse asiassa laittaa ylös Saunders=(lähes)Wallace ja perään kympin. Kuka ikinä sattuisi lukemaan mielipiteeni voisi halutessaan laittaa kumman tahansa herroista nimen korvan taakse ja jos hän vielä tietäisi kuinka ehdoton jotain ylistäessäni olen, hankkisi kummankin kirjailijan suomennokset käsiinsä.

Tietysti maku pitäisi kaiketi olla sama kuin allekirjoittaneella. Annan tusinakomedioille kymppejä, jos ne ovat olleet mielestäni hyviä, sanoi Rotten Tomatoes niistä mitä tahansa. Samoin kirjojen kanssa. Savon Sanomat näytti haukkuneen Saundersin pystyyn. Koska Stanfordin yliopiston proffa tuskin lukee suomalaista lukupäiväkirjaa, minulla ei ole mitään syytä olla provosoiva mielipiteessäni.

Joulukuun kymmenes nyt vaan on täyttä timanttia. Miten sen nyt sanoisi toisin. En viitsinyt lukea kirjaa, koska tiesin sen loppuvan, jos lukisin sitä. Eikä Saundersilta ole suomennettu muuta. Tiesin miltä Foster Wallacen suomennetun tuotannon lukemisen jälkeinen masennus tuntui. Ja nyt, kun kirjoitin sen tajusin miltä minusta tulee nyt tuntumaan... Olen nähnyt Foster Wallacen ja Saundersin yhteydessä mainittavan Jonathan Franzénin. Menen huomenna kirjastoon ja toivon sen auttavan tähän olotilaan.

"Suosittelen."

Kouluarvosana: 10

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan ratkaiseva askel (2004)

Pakko todeta, että alan olla itseni kanssa sen verran sinut, että voin myöntää lukevani chichlit-kirjoja enemmän kuin mielelläni. Hömpänpömpäksi alentuvasti kutsuttu naistenkirjallisuus palvelee mitä mahtavimmin sellaisia elämänvaiheita, joihin raskaan sarjan maailman klassikot eivät mahdu. Parikymppisenä hekumoitu klasariosasto ei oikein vain istu lehteiltäväksi samalla kun hämmennät toisella kädellä perheelle jauhelihakastiketta ja toisella ripustat pyykkejä kuivumaan. Chichlittiä puolestaan voi helpommin istahtaa lukemaan hetkeksi silloin, kun tiskit on laitettu ja odotat kahvin tippuvan.

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-saagan ensimmäinen osa tuli luettua joskus viime talvena, ja se oli sen verran virtuoosimaista viihdettä, että oli päivänselvää että lukisin sarjaa jatkossakin. Päähenkilö Becky Bloomwood on taloustoimittaja, joka ei osaa pitää omasta taloudestaan huolta laisinkaan vaan tuhlaa rahansa yltäkylläisen shoppailuhimon vallassa. Sarjan ensimmäisessä osassa Becky tapasi tulevan miehensä, Luken, jonka kanssa tässä sarjan kolmannessa jaksossa suunnitellaan jo häitä. En ole lukenut sarjan kakkososaa, sillä luulin Himoshoppaajan ratkaisevan askeleen olevan suoraa jatkumoa ensimmäiselle kirjalle. No, sujuvasti yhden osan yli hyppäys onnistui, en huomannut menettäneeni mitään....

Luettuani Himoshoppaajaa nyt kahden kirjan verran voisin olettaa, että jännite syntyy kirjasarjan kaikissa osissa siitä, että päähenkilö Becky sotkeutuu valheen verkkoon eikä osaa ratkaista liian pitkälle päässeitä vedätyksiään ennen kuin vasta viimeisillä sivuilla. Ratkaisevassa askeleessa Becky rimpuilee kahden tulen välissä, sillä sekä hänen äitinsä että anoppinsa haluavat olla hääjärjestelyiden päämaestroja, tietenkin toisistaan tietämättä. Beckyn täytyy siis päättää, kummalle hän tuottaa pettymyksen. Ei siis mitenkään maata mullistavaa mutta viihdyttävää kylläkin.

Kinsellan Sophie osaa kirjoittaa viihdyttävää chichlittiä paremmin kuin monet muut. En keksi yhtikäs mitään, mitä Himoshoppaajassa voisi tai pitäisi tehdä toisin, sillä tarina vain soljuu sisään niin kuin lämmin iltamaito. Uskallan jopa väittää, että tällaista mainstream-viihdettä ei kuka tahansa korkeakylddyyrin edustaja osaisi edes kirjoittaa. Chichlit on vähän niin kuin jännityskirjallisuus. Molemmissa lajeissa on omat mestarinsa, eikä niissä pysty ihan kuka tahansa kynäniekka saavuttamaan menestystä.

Kouluarvosana: 8 

Venla Hiidensalo: Mediahuora (2012)

Kyllä se vaan niin on, että kaikin puolin taidokkaan kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Tässä on nyt kirja, jonka luulin iskevän meikämandoliiniin niin kuin kuuma veitsi voihin, vaan kun ei. Ei niin ei.

Venla Hiidensalon Mediahuorassa on kaikki peruslähtökohdiltaan reilassa. Aihe ja teema on tämän hetken kuuminta hottia: on simpsakka freelance-toimittaja ja pätkätyöt ja haastava yh-äitiyskin vielä. Kirjan päähenkilönä häärii toimittaja Maria Vartiainen, joka suoltaa kotiinsa lukkiutuneena päivästä päivään ja tunnista toiseen samasta muotista tulevaa iltapäivälehti- ja naistenlehtituubaa. Lehti-konsernissa piiskataan toimittajakunnasta löysät pois, mikä tarkoittaa sitä, että lehden avustavat toimittajat tekevät niska limassa pitkää päivää epäeettisin ehdoin ja keinoin ilman järjellistä rahallista korvausta. Marian 12-vuotias poika piirtää kuvan äidistä, joka istuu hakkaamassa näppäimistöä olohuoneen nurkassa.

Keitos nykyajan prekariaatin selkänahasta on puolivalmiinakin todella herkullisenoloinen ja odottelun väärti. Hiidensalo kirjoittaakin vielä todella hyvin, ja minuun uppoaa juuri tässä kirjassa käytetty satiirinen ja kyynisen kylmä kieli. Olen siis todellakin kohderyhmän ytimessä.

Puoliväliin saakka lukea nautiskelen ja hörisen päähenkilön kohellukselle aivan estoitta, kunnes loppusuoralla Mediahuora jotenkin vain kirpoaa taivaan tuuliin. Odottava tunnelma ja päähenkilön symppaus haihtuvat tietymättömiin, ja jäljelle jää vain ahdistus ja typertynyt epäusko. Miksi kirjassa hassataan mahdollisuudet päähenkilön henkiseen kasvuun? Aivan kuin kirjailija olisi vihannut ja halveksinut päähenkilöään.

Maria Vartiaisen pääkoppa on arvoitusten kammio, johon Hiidensalo ei anna suoraa sisäänpääsyä. Maria Vartiainen tekee niin päättömiä valintoja, että uskon hänen tulleen hulluksi kirjan mystisimmillä sivupoluilla. Sivupolkuja nimittäin riittää. Kirjassa kimpoillaan ja tempoillaan laidasta laitaan niin, että pieni suitsiminen hauskojen mutta toisinaan turhien sivujuonteiden osalta olisi ollut enemmän kuin paikallaan.

Mediahuora osoittaa, että vaikka kirjoittaa jäätävän hyvin, täytyy juonenkäänteiden olla jollakin tavalla perusteltuja. Maria Vartiaisen tarinan olisi voinut hyvin puristaa timanttiseksi paketiksi, jos kirjan sivumäärää olisi supistettu puoleen. Long play -romaani nykypäivän pikareportaaseista ei ole hyvä formaatti.

Kaikesta huolimatta Hiidensalo sai allekirjoittaneen kuitenkin sen verran vakuuttuneeksi kirjoitustaidollaan, että pidän jatkossa silmät ja korvat auki muillekin kirjailijan tuotoksille.

Kouluarvosana: 7

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie) (2013)

Joskus yksinkertainen on kaunista. Kuten Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Tai klassikkonäytelmä. Sellainen, johon Gavaldan kirjan päähenkilöiden rakkaustarina perustuu.

Klassikoiksi nouseissa tragedioissa kaava on loppupeleissä varsin simppeli. Päähenkilöille on keksitty jokin draamankaari, jännite, käännekohta tai pari ja that's it (tai jotain). Silti ne ovat jääneet elämään pidemmäksi aikaa kuin kirjoittajansa.

Sellaiseksi kasvoi Lempi ei ole leikin asia minulle, sen voin sanoa. Kahden ystävyksen tarina, jonka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Tai vain nauttia kerronnasta, kuten itse tein.

Paitsi, että Billien ja Franckin ystävyys perustuu heidän ysillä esittämään näytelmään, on itse kirjakin kerrottu näytelmän keinoin. Periaatteessa kirjassa ei tapahdu mitään. Parivaljakko makaa rotkon pohjalla koko kirjan ajan. Toinen tajuttomana, toinen puhua pulputtaa kuin piripäissään.

Billie, valkoisen roskaväen Michael Jacksonin biisin mukaan nimeämä tyttönen, kertoo hengästyttävällä tavalla tarinan kauniista ystävyydestä pikku tähdelle taivaalla. Aikaa on yksi yö, kunnes tähti lakkaa loistamasta.

Välillä Billie jää kuvaamaan vuosien takaista tapahtumaa herkullisen yksityiskohtaisesti. Niin, että kun hän taas muistuttaa, että tässähän oli kiire, lukija hermostuu. Miksi uppouduimme rypemään jossain kokonaiskuvan kannalta merkityksettömässä hetkessä, kun tarina on niin herkullinen, että haluan tietää miten tässä käy. Vauhtia siihen kerrontaan, vaikka äskeinen kuvaus olikin hykerryttävän mielenkiintoista. Rakastettavaa.

Harvoin lukee näin onnettomista ihmisistä näin toiveikkaana. Kieli on parhautta, vaikkei oppikirjojen mukaista olekaan. Suomentajalle propsit.

Kouluarvosana: 10

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2015)

Lähde: Into

Korealaisen menestyskirjailijan ensimmäisen suomennetun kirjan asetelma kuulosti herkulliselta. Mitä oikeastaan aikuiset jo kotoaan muuttaneet lapset tietävät äidistään?

Tämän kysymyksen äärelle joutuvat kirjan henkilöt heidän jo vanhuudenhöperön äidin kadotessa Soulin suurkaupunkiin. Kaikki eivät edes tiedä äitin olleen jo huonossa kunnossa. Ja voi, kurjuutta kyllä riitti äidin elämässä, kun hänen tarinaansa aletaan käydä läpi hänen läheistensä kautta.

Lapset ja aviomies vuorollaan muistelevat suhdettaan kadonneeseen naiseen. Kohtelinko häntä huonosti kaikki nämä vuodet? Miksen ymmärtänyt hänen kärsivän, vaan ruikutin omista huolistani.

Päähenkilön käsittely muiden kautta on raikas idea. Lopulta myös äiti saa puheenvuoron. Hänen muistellessa suhdetta lapsiinsa osoittautuu, että hänkin katuu sanomisiaan ja tekemisiään.

Ja kärsimys, siinä läheiset olivat oikeassa. Äidin maailmankuva kehitysmaan arjessa on inhottavan eksistentialistinen. Kuinka kitukasvuisessa maaperässäkin kasvit väkisin mielettömällä elämänhalullaan tunkevat kortensa kohti korkeuksia.

Jossain vaiheessa inhorealistinen ote maailmaan sai pahoinvoivaksi. Ajattelin, etten halua tällaista lukea, mutta se oli varmasti kirjailijan tarkoituskin. Saada ajattelemaan millaista elämä oli ja on kehitysmaassa, jollainen Etelä-Koreakin vielä vähän aikaa sitten oli. Kamppailua elämästä ja kuolemasta, eli miten saada riisi lasten lautasille päivittäin. Tai lapsille koulutus. Sellaista Suomessakin kai oli vielä hetki sitten. Ja suurimmassa osassa maailmaa vielä tänä päivänä.

Lopussa kadonneen naisen lapsi matkustaa Roomaan. Siellä lukijallekin käy selväksi, että äiti oli eräänlainen jeesushahmo. Hän kasvatti lapset omasta hyvinvoinnista tinkien, jotta näille olisi pesästä lentäessä maailma auki.

Lukukoemus oli tuskien taival, mutta loppu palkitsi.

Kouluarvosana: 9-

Raimo Pesonen: Automies (2012)

Mitäs sitten keksisi, kun sumpit on siemailtu ja Raimo Pesosen Automies luettu? Hidasta elämän soljumista ja elämän koulussa opiskeltua filosofiaa sopii odottaa, kun tarttuu kirjaan, jonka pääosaa esittää Automies isolla A:lla. "Automiehen maa alkaa jossain Kehä ykkösen jälkeen ja yleensä ennen Kehä kolmosta", kertoo kirjan aloituslause. Tämän sisällön kertoo aika hyvin myös vaalitulokset.

Automiehen mielenmaisemaan kuuluvat huoltamoiden parkkipaikat, bensamittarit, sumppikannut ja vitriineihin kuivahtaneet käntyt. Kun jakeluauton nokan kääntää kohti kirjainhuoltamon pihaa, voi olla varma, että lippalakkiporukasta löytää aina juttuseuraa. Tarinan päähenkilö on vähän yksinkertaisen oloinen, lastuna laineilla ajelehtiva perusmies, joka mieluummin istuu ja kuuntelee kuin on itse suuna päänä. Hiljainen luonne sopii hyvin yksinäiseen hommaan ratinkääntäjäksi.

Pesonen on tehnyt Automiehestä hiljaisen tietäjän. Vaikka ensivaikutelma Automiehestä ei mairittele, on selvää, ettei Automies tyhmä ole. Vaatimatonta viisautta piisaa, mutta sitäpä ei paljon huudella. Pesonen purkittaa autenttista tunnelmaa taiten. Tämänkin kohtauksen voin itsekin muistaa kokeneeni joskus 90-luvulla pankakoskelaisukkini seurassa:

Lieksan keskusta on äkkiä nähty, vaikka komeita tukkirekkoja siellä riittää. Parkkeeraan itseni ABC:lle haistelemaan maailman tuulia ja lihapiirakkaa halkaistulla HK:n sinisellä. Naapuripöydän vanha mies kaipaa markkaa takaisin ja vieruskaveri sille viime viikolla lainaamaansa kaksikymppistä. Kolmas muistelee kuinka Pankakoski tyhjennettiin 50-luvulla yhdellä rysäyksellä mustalaisista, puhelinlangat ja sähköt poikki ja ei kun naiset ja lapset suoraan tien päälle, miehiä ensin läksiäisiksi turpaan. Neljäs sanoo että media vääristelee ja markkaa takaisin kaipaava suutahtaa ja lähtee. Kolme jäljelle jäänyttä arvioivat että Reinolla on aina ollut elämässä lintallaan muutakin kuin kengänkorot, näkeehän sen pojistakin. Pankakoskenpuhdistaja sanoo, että työttömiä ovat omatkin pojanpojat, mutta osaavat hävetä hiljaa kotonaan eivätkä näytä naamaansa kylillä tai kahviloissa varsinkaan niin kuin nämä vastaanottokeskuksen murjatit.

Pesosen tapa kirjoittaa muistuttaa paljon Tuomas Kyröä, mutta Automies ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja. Musta huumori keski-ikäisistä miehistä on ehtymätön luonnonvara, josta riittää ammennettavaksi kaikille. Pesoselle toivotan menestyksekästä kirjallista jatkoa.

Kouluarvosana: 7

Aku Ojala: Antelias kaupunki (2015)

No niin, nyt tullaan lukukokemukseen, jonka täytyisi täyttää jättisuuret, suorastaan kohtuuttomat odotukset ja Celinen, Bukowskin ja Millerin kotoutetut tuohivirsut. Me täällä Rakkaus on koira helvetistä -blogissa olemme useasti maininneet taipumuksemme herkutella Bukowski-tyyppisellä kirjallisuudella, tosin tämäkin taipumus taitaa olla pian taitettu kasvavan elämänviisauden myötä näin vaivihkaa lähestyvän keski-iän kynnyksellä. Rentturomantiikassa ei sinällään ole mitään pahaa; olemmehan mekin ammentaneet parikymppisinä sielunravintoa Kallion kuppiloissa ja rähjäisillä keikkapaikoilla. Jossakin vaiheessa osana luonnollista kehitystä tuo retostelu alkaa väkisinkin näyttäytyä lapsellisena. Aku Ojalan Antelias kaupunki (2015) voisi periatteessa hyvin sijoittua Kallion rosoiseen katukuvaan ja keskeneräiseen pseudointellektuellin ajatusmaailmaan. Näillä oletuksilla ainakin itse odotin kirjalta paljon, joskin pessimistinä pelkäsin pahinta.

Antelias kaupunki kertoo kolmikymppisestä Anterosta, kaupungin katuja mittailevasta kirjailijatulokkaasta, jonka meriitteihin ei toistaiseksi kuulu kuin pari runokirjaa. Antero on kuitenkin "valittu": häntä ei ole tarkoitettu yksitoikkoisiin paskaduuneihin, vaan hänet on valittu ajattelua vaativiin tehtäviin. Esimerkiksi kirjailijaksi. Anteron inspiraatio ei ole kestävää laatua, vaan muutaman liuskan rustailun jälkeen innostus loppuu, ja tarinanaluista ei kehkeydy kokonaista stooria. Silloin Anteron ei auta kuin lähteä saalistamaan kokemuksia, ja kengänkuluttaja päätyykin kummallisen onnekkaasti piukkapeppuisten naisenalkujen lakanoihin lähes joka kerta, kun hän poistuu kotiovestaan. Olisi pikkaisen tehnyt mieli tietää, minkälainen oli Anteron onnen amuletti, jolla hän naiset hurmasi ja kellisti. Realistisesti sanottuna Antero ei ehkä kuitenkaan ole sellainen saalis, jonka perään pimujen kannattaisi kauan itkeä.

Antelias kaupunki ammentaa "nuoren miehen yksinäinen odysseia kaupungin halki" -traditiosta. Päähenkilö on ainakin omasta mielestään henkisesti ylemmällä tasolla kuin kanssakulkijansa. Hänen narsistinen harhaisuutensa johdattaa hänet tekemään itsekkäitä tempauksia, joiden tuhoisia seurauksia Antero ei jää katselemaan. Kirjassa ei ole perinteistä alku, keskikohta, loppu -kaavaa, vaan päähenkilö haahuilee päänsä sisällä ja kaupungin kaduilla tasapaksun löysin rantein. Kun kirjassa ei tapahdu mitään, on sisältö täynnä Anteron tuttaviensa kanssa käymää tekointellektuellia jorinaa. Sellainen ei oikein edistä mitään, eikä tee Anterosta vakuuttavaa ajattelijaa.

Oikeastaan Antero ei ole mitenkään erityisen sympaattinen kaveri. Kirjan loppupuolella Ojala päättää lunastaa kirjanliepeessä antamansa lupauksen surrealistisesta sisällöstä ja liittää kirjaan kertomuksen viemärirotasta. Mitä ilmeisimmin irrallisen katkelman tarkoituksena on rinnastaa "kusen ja paskan seassa" rämpivien viemärirottien sekoilu kivikatuja tallailevien päämäärättömien ihmisten elämään. Antero on sympaattinen kuin viemärirotta, I get it.

Naisten perässä kulkeminen ja pseudoälykkäiden hokemien toistelu käy Anterollekin lopulta raskaaksi, ja hän pysähtyy mietiskelemään elämäänsä Maailman kauneinta taidemusiikkia vol. 5:n tahdissa. Voisiko olla niin, että Anteron harhainen ylimielisyys muihin nähden on jämähtänyt teini-ikäisen asteelle? Sitoutumiskyvytön Antero oppii todennäköisesti sitoutumaan vasta nelikymppisenä, jolloin ikäluokkansa muilla uroilla on jo abiturientti-ikäisiä lapsia. Olisiko sittenkin niin, että Anteron pilkkaamat keskitientallaajat saavuttavat sittenkin enemmän? Ainakin enemmän kuin läpyskällisen runoja?

Ojala osaa kirjoittaa hyvin ja käyttää maukkaita kielikuvia ja havaintoja. Ongelmalliseksi koin liiallisen tarpeen selittää Anteron tekemisiä sen sijaan, että Anteron edesottamuksia olisi saanut vain katsella. Mieleeni tulee taanoin lukemani Sami Rajakylän Pätkärunoilija, joka kertoi saman tyyppisestä, jaloja kirjallisia ja seksuaalisia ambioita täyttämään pyrkivästä miehenalusta. Pätkärunoilija päästi lukijan "enemmän lähelleen". Käsittääkseni syynä on se, että Pätkärunoilijan Keijo ei missään vaiheessa pyri olemaan täydellinen.

Antelias kaupunki ei päästä lukijoita eikä kirjailijaansa helpolla; voi olla vaikeaa voittaa hyväksyntää naistenkaato-genrellä, keskenkasvuisella päähenkilöllä ja pseudofilosofialla. Ainahan toki kannattaa yrittää. Ehkä seuraavalla kerralla jotain muuta?

Kouluarvosana: 6,5

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Kuva: Siltala

Aki Ollikaisen Musta satu on nimensä mukainen. Se kertoo Tattarisuolla Mustan Raamatun opein pidetyistä uhrimenoista sadunomaisesti.

Ollikainen on minulle uusi tuttavuus. Esikoisromaani Nälkävuosi kertoi myös menneestä ajasta ja voitti kirjabloggareiden vuoden kirja -palkinnon.

En tiedä kuinka Ollikainen osasi kuvata 1600-lukua, mutta 1930-luvun kuvaus ei mielestäni mennyt ihan nappiin. Käännetty sanajärjestys ja kursiivit eivät luoneet minusta tarpeeksi autenttista tunnelmaa.

En päässyt kieltolain ajan sankareiden pään sisälle: Minulle ei käynyt ilmeiseksi miksi heitä kiinnosti musta magia niin, että he kaivoivat haudoista ruumiita ja leikkasivat heistä osia upottaakseen ne Tattarisuon lampeen. Tiedän, että niin kävi, mutten vieläkään miksi.

Periaatteessa pidin kirjasta. Kaikki on kuin suoraan oppikirjasta: Ajasta toiseen hyppelyt ja ahaa-elämyksinä paljastuvat käänteet henkilöiden historiassa pitävät otteessaan, varsinkin, kun kirjan tietää loppuvan hetkellä minä hyvänsä (siinä on vain 150 sivua).

Mutta. Olivatko nuo oivallukset oikeastaan maata järisyttäviä? Niissä koki ahaa-momentin, muttei vau-efektiä. Olisiko sadussa, varsinkin mustassa sellaisessa voinut revitellä hiukan enemmän? Mitä jos eri ajoissa seikkailevien henkilöiden tarinat olisivat kietoutuneet niin yllättäviksi spiraaleiksi, että lukija olisi haukkonut henkeä? Olisivatko eri aikakausien vierailut Tattarisuon lähteellä voineet olla niin jännittäviä, että lukijan niskavillat olisivat nousseet? Ja miksi juuri Tattarisuo?

Aineksia olisi ollut enempään.

Kouluarvosana: 8

Pauliina Susi: Takaikkuna (2015)

Rakkaus on koira helvetistä kokeili livetwiittausta omalla Twitter-tilillään, joka muuten löytyy täältä. Livetwiittaus tarkoittaa twiittien livertämistä lirkuttimessa samanaikaisesti, kun tekee jotain merkittävää, on kuunteluoppilaana mielenkiintoisessa seminaarissa, seuraa koko kansan suosikkiohjelmaa tv-ruudusta tai... no, lukee kirjaa. Ensimmäisen livelirkutuksen koiraemo päätti tehdä Pauliina Suden tuoreesta trilleristä Takaikkuna (2015). Kirja oli aiheuttanut positiivista pöhinää kirja-arvosteluissa ympäri blogosfääriä heti tuoreeltaan, joten tiedossa oli ainakin se, että Pauliina Susi olisi taas omimmalla osaamisalueellaan ja lukukokemus tulisi olemaan jännittävä.

Takaikkuna on 550-sivuinen mötikkä, jonka voisi ahmaista lähes kertaistumalta, jos arkikuviot eivät veisi leijonanosaa hereilläoloajasta. Kirjassa seikkailevat muun muassa Leia Laine, seksiä ostavien miesten asioita ajamaan kyhätyn uuden hankkeen toiminnanjohtaja ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti, populistipuolueen riveistä oikeusministeriksi noussut huikentelevainen noviisipoliitikko sekä perhe-elämänsä tyrinyt ja poikansa huoltajuuden ex-vaimolleen menettänyt datalouhija. Viimeksi mainitun silmin kirjassa päästään kurkistamaan muiden henkilöhahmojen elämään myös silloin, kun näkökulma on tällä Land-o:ksi itseään kutsuvan nörtin. Energiajuomalla elävä datailija istuu lukkojen takana komentohuoneessaan ja stalkkeroi ihmisten elämää milloin minkäkin päätteen kautta ja trollailee rasistisia ja seksistisiä viestejä ympäri netin keskustelupalstoja.

Kirjan nimi viittaa Hitchcockin kuuluisaan trilleriin, jossa pyörätuoliin kipsatun jalkansa takia köytetty mies tiirailee ikkunastaan vastapäisen talon ikkunoita ja selvittelee murhamysteeriä. Suden kirjassa on samat elementit: toisten elämää tietokoneen ikkunan kautta vakoileva mies ja jalka kipsissä paikoilleen jumittunut nainen. Ihan hauskaa intertekstuaalisuutta mielestäni.

Takaikkunan teemoiksi nousevat digiajan stalkkerointi, erään puolueen toimesta avoimeksi äitynyt rasistinen kielenkäyttö ja seksismi sekä median toimintatavat. Viime viikkojen uutisointia seuranneet huomaavat, että kirjan aiheet eivät ole ylilyötyjä keksintöjä vaan ihan yhteiskunnallista todellisuutta, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin. On mielestäni kutkuttavaa, miten Susi on ennustanut esimerkiksi vaalien lopputuloksen ja ministerisalkkujen jaon ja osunut niissä napakymppiin.

Pidän siitä, miten Pauliina Suden dekkareissa päähenkilöiksi valikoituvat ihan tavalliset kaduntallaajat ja tapahtumapaikoiksi arkiset ympäristöt. Takaikkunan naispääosassa on älykäs, tohtoriksi väitellyt Leia, joka on kuitenkin realistisen epävarma itsestään, ulkonäöstään ja ammatillisista valinnoistaan. Leia ei nimestään huolimatta ole toimintasankari vaan aivan tavallinen lähiöäiti, jota kohtaa sattumusten kautta surrealistisen huono tuuri jouduttuaan netti-ilkiön silmätikuksi. Tietysti kuten kunnon dekkariin kuuluukin, tarina kulkee eteenpäin ja vetää lukijalta maton jalkojen alta niin, että hartaasti ylläpidetyt ennakko-odotukset kustakin henkilöhahmosta osoittautuvat vääriksi tai ainakin yksisilmäisiksi. On varmaankin oikeaoppista, ettei hahmoista tehdä yksiulotteisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jokaisesta löytyy pinnan alta salaisuuksia.

En ole dekkarifani, mutta Suden digiajan trilleri osui omaan heikkoon kohtaani. Kirjassa on jännittävä tarina, ja se toimii hyvin myös ajankuvana. Susihan on ennenkin osannut nuuskia hyvin ajankohtaiset aiheet ja tarttua niihin. Kirjailija vaikuttaa olevan aina muutaman askeleen meitä muita edellä ja tarjoilee valmiin paketin silloin, kun muut vasta heräilevät tunnistamaan ajan hengen. Voi vain ihmetellä, mistä Pauliina Susi on anturoinut seuraavan kirjansa aiheen.

Kouluarvosana: 9,5

Laura Paloheimo: OMG (2013)

Laura Paloheimon OMG (2013) on kirjallinen versio Krista Siegfridsin ansiokkaasti Eurovision laulukilpailuissa pomppimasta kappaleesta Marry me (2013). Siinä missä Krista on hengästymiseen saakka pirtsakka cheerleaderblondi, on kirjan päähenkilö Anna kyllästymiseen saakka peruskyyninen hääsuunnittelija OMG-nimisessä hääsuunnitteluyrityksessä. Yhdessä bestiksensä Karlan kanssa Anna luotsaa toinen toistaan kummallisempia hääpareja avioliiton (epä)onnelliseen satamaan samalla omia ihmissuhdekiemuroita selvitellen ja sotkien.

Asetelma on peruskauraa chicklit-genressä mutta omalla tavallaan kekseliäs ja ihan mukavasti Suomen olosuhteisiin soveltuva. Jos Suomessa jostain glamouria löytää, niin varmastikin hääbisneksestä. OMG:n hääsuunnittelijat ovat kuitenkin sillä tavalla erikoisia, että heillä on mieltymyksiä räkäiseen rock'n roll -elämäntyyliin ja burleski-kulttuuriin ennemmin kuin eliitin pintaliitoelämään à la Teatterin VIP. Anna ja Karla pyörivät Ilveksessä ja Tavastialla. Annan veli Veli on kokenut andymccoymaisen alamäen Suomen ja Euroopan ykkösbändin laulusolistista huumehöttöiseksi mielenterveyskuntoutujaksi, ja Anna yrittää luovia ilman airoja seilaavan veljensä ja tämän ex-bändin nykyisen solistin Samin rajapinnassa. Päänvaivaa ja sydänsurua piisaa, sillä Sam on teinien kuolaama idoli, joka tuskin koskaan voisi kiinnostua Annan kaltaisesta harmaahiirestä....

Paloheimo osaa kirjoittaa todella värikkäästi ja nautittavasti. Useinhan tätä samaa ei voi sanoa kotomaamme chicklit-kirjailijoista. Paloheimon sanansäilä on iskussa, mutta ongelmaksi tämän kirjan kohdalla koin päähenkilön eli Annan. Annassa oli periaatteessa kaikki, mitä tämän lajityypin henkilöiltä vaaditaan: naisella on kiva työ, joka toki välillä vaatii veronsa, on historia, jonka takia Anna on mikä on, on sympaattisia liikakiloja, on mausteinen bestis, joka sanoo miten asiat makaavat, on miespuolisia ystäviä, jotka haluaisivat olla muutakin kuin ystäviä, ja on tavoittamaton ihastus, johon moni hehkeämpi naaras on iskenyt tekokyntensä. Paketti on siis periaatteessa kasassa. Annan plussaa myös siitä, että Anna heiluu Helsingin ug-piireissä ja että veljen bändimenestys ja bänditouhut ovat over the top, siis todella liioitellut.

Vaikka pidän ärhäkkyydestä, ei se välttämättä toimi chicklitissä ihan täysin optimaalisesti. Genren päähenkilöt ovat kuitenkin useimmiten ressukoita (jotka toki loppua kohden nousevat tuhkasta kuin feenikslinnut), mikä toistaa kirjallisuustyylin tuttua kaavaa toimivalla tavalla. Tämän opuksen solisti saa heti alkumetreillä kummallisia skitsokohtauksia ihan puskista. Pyrimyksenä on varmaankin ollut saada Annan luonteeseen itsenäisen naisen potkua, mutta paikoitellen Anna on ennemmin biatch kuin beyoncee.

Toinen häiritsevä tekijä (näitä ei ole muita) on henkilökavalkadin runsaus. Varsinkin hääsuunnnittelun ympärillä pyörii henkilöhahmoja kuin Vilkkilässä kissoja, eikä niistä kaikista ollut ihan kokonaisiksi, mieleenjääviksi hahmoiksi. Itselleni Dan, Bruno ja Antero olivat yksi ja sama henkilö, mikä ei toisaalta haitannut kokonaisuuden kannalta.

OMG oli mukava, etelän aurinkolomalla helposti lehteiltävä hömpänpömppä. Samalla kun lapset uiskentelivat uima-altaalla, tämä äiti siemaili kylmiä juotavia aurinkotuolissa ja pähkäili OMG:n hääparien sosioekonomisia taustoja ja siinä sivussa Annan edesottamuksia deittailun maailmassa. Ei siinä kuulkaa muuta tarvittu. Toimi hyvin. Ding dong.

Kouluarvosana: 8-