Tommi Liimatta: Jeppis (2014)

Paljon ehti virrata vettä Pohjanmaan joissa kun Tommi Liimatta nousi marginaalista Otavan kansikuvapojaksi. Vielä edellisen romaanin, Rautanaulan, kannenliepeeseen lainauksia haettiin niinkin kaukaa kuin Rakkaus on Koira Helvetistä -blogista. Axel Sunnarborgin hymy, Muovikorvo ja Nilikki eivät varsinaisesti olleet koko lukevan maan huulilla, ainakaan muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, jolloin Koira Helvetistä ne arvosteli.

Jeppis valikoitui totta kai Koirienkin arvosteltavaksi, vaikka kovasti valtavirtaa vastaan koitammekin uida. Ehkä kaupallisuuteen vedoten Jeppis olisikin helppo tuomita. Yritän kuitenkin olla rakentavampi kritiikissäni.

Ensinnäkin, kuten takakannessa sanotaan, "Jeppis on jotain niin hurmaavan itsestäänselvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme". Aihe on toki mahtava, mutta koululaisen elämään olisi kuitenkin kaivannut edes hiukan draamaa. Olisiko sittenkin pieni nilikkiys tehnyt kirjasta särmikkäämmän? Vaikka ajatus ihan tavallisesta arjesta on kunnioitettava, todellisuudessa sellaisen lukeminen on oikeastaan tylsää.

Toinen kritiikin kohde on, ettei kirjaa ole kerrottu oikeastaan koululaisen näkökulmasta. Tuntuu, että kertoja on kaikkitietävä aikuinen. Tiedän, että knoppitiedoilla haettin pikkuvanhaa päähenkilöä, mutten täysin sulattanut valintaa, olkoonkin, että nörttiys on nykyään kaiketi muodikasta.

Kolmas nillityksen aihe on ytimekkyys. Tuntui, että kannen liepeessä hehkutettu tekstin tiivistyminen entisestään oli viety liian pitkälle. Ehkä kaikkea ylimääräistä ei olisi sittenkään kannattanut karsia pois.

Näin pinnalle päässeen kirjailijan kelkasta lienee muodikasta hypätä tässä vaiheessa pois.

Kouluarvosana: 7

Tommi Liimatta: Rautanaula (2013)

Tommi Liimatalta on arvosteltu blogissamme aikaisemmin Aksel Sunnarborgin hymy (2004), Muovikorvo (2007) ja Nilikki (2009) ja nyt siis Rautanaula (2013). En vain tiedä olenko oikea henkilö tehtävään, siippani nimittäin on diggaillut aikanaan Liimatan musiikkia ja arvostellut blogiimme miehen aikaisemmat romaanit. Päätän lähteä hommaan puhtaalta pöydältä. En lue aikaisempia arvosteluja Liimatasta.

Rautanaula on vallan mainiota viihdettä. Minulla oli taas pieni kausi, jolloin en saanut kirjan kirjaa alkua pidemmälle, mutta sitten löysin taas kotimaisen uutuuskirjallisuuden. Ei ole sen voittanutta. Jostain syystä sellainen uppoaa tässä vaiheessa elämää kuin retkiluistelija heikkoihin jäihin.

Kirjan päähenkilö on Kai Malmirinne, josta puhutaan hieman häiritsevästi, toki hauskasti Kai Malmirinteenä lause toisensa jälkeen. Kai Malmirinne on varsinainen stand up -koomikko. Jokainen repliikki Kai Malmirinteen suusta on vitsiksi tarkoitettu one-liner. Kai Malmirinne on supliikkimies, jota naiset rakastavat. Kai Malmirinne on kaupparatsu, jolla on nainen tai kaksi vähän joka paikkakunnalla.

Tommi Liimatan edellistä romaania lainatakseni, Kai Malmirinne on nilikki, mutta mikäs siinä. Nilikkien edesottamuksia on ilo seurata. Onhan blogimme saanut nimensäkin nilikkien nilikin mukaan.

Vain hieman kirjasta paljastaen todettakoon, että paha saa kuitenkin palkkansa. Aikanaan pidin Bukowskin Postitoimiston nerokkaan yksinkertaista lopetusta parhaana lukemanani lopetuksena, mutta todettakoon tässä, että Rautanaulan lopetus lyö laudalta maailmankirjallisuuden klassikon.

Pentti, alkoholisti, on lopettanut dokaamiseen. Kertoja on miehen tyttö: " Isä sanoi että perhoja ei voi sitoa, jos on ottanut vaikka vain yhden kaljan, koska silmät menee kieroon. Minusta se on aika hyvä syy sitoa perhoja."

<3 p="">
Kouluarvosana: 8 1/2

Tommi Liimatta: Nilikki (2009)

Tommi Liimatan kolmas romaani, Nilikki, vuodelta 2009 on jo kolmas osoitus Liimatan muuntautumiskyvystä kirjailijana. Muovikorvon keskittyessä lappilaisten kylähullujen sielunmaisemaan, Nilikki paneutuu rovaniemeläisen huumekauppiaan päivärutiineihin ja kujanjuoksuun. Kirjan kertojana toimii Matinlassi, nilikki heppu, joka esiteltiin sivuhenkilönä jo Liimatan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy. Nämä kaksi kirjaa ovat ikään kuin toisiaan täydentävät sisarromaanit. Aksel Sunnarborgista kertova kirja sai Matinlassin näyttämään todella amatööriltä pikkurikolliselta, jonka poliisille kiinnijääminen oli ilmiselvää, Nilikissä puolestaan Aksel kuvailtiin todelliseksi luuseriksi. Kaveruksista kumpikaan ei siis ole telineen terävin kynä.

Nilikki on hersyvä kuvaus pikkukaupungin pikkurikollisesta, jonka tyhjän elämän täyttävät pimeän taksi ajo ja jatketun viinan ja kannabiksen kauppaaminen auton penkin alta. Liimatta tykittää tekstiä todella havainnollisesti ja pikkuisiin elämänviisauksiin keskittyen. Jo heti kättelyssä Nilikistä tulee mieleen Arto Salmisen syrjäytymisen kuvaukset. Salmisen lailla Liimatta kertoo häpeilemättä kivuliaista peräpukamista, pikkuhousujen haistelusta ja ruumiintoiminnoista.

"Ei voi tietää kenen tahraa yleisökäymälässä yrittää kusta irti, mutta irti sitä vain yrittää. Kai sitä tahtoo uskoa suihkunsa voimaan vielä kun eturauhanen on normaalikokoa."

Retostelun lomassa välittyy kuitenkin kriittinen ote nyky-yhteiskunnan elämänmenosta, työttömyyden ja syrjäyttämisen tematiikasta. Myönnän, että tämäntyyppinen kirjallinen ilveily on aina uponnut meikäläiseen kuin kuuma veitsi voihin, ja tästäkin syystä hurmioiduin Liimatan kirjoista eniten juuri Nilikkiin. Terävät elämänviisaudet ja niiden napakka esitystyyli yksinkertaisesti toimivat.

Kirjaa voi suositella niille, joihin uppoavat Salminen, Dan Fante ja muiden vastaavanlaisten suorasanaisten rötöstelijöiden edesottamukset.


Kouluarvosana: 8 1/2

Tommi Liimatta: Muovikorvo (2007)

Tommi Liimatan Muovikorvossa (2007) on ihan hillittömän hieno kansi! Kiitos vaan graafikolle, joka on osannut pysähtyä olennaiseen. Muovikorvon merkitys valkenee vasta kirjaa lukemalla, tiedoksi vain heille, jotka siellä ovat syyttämäisillään Liimattaa tekotaiteellisuudesta.

Ottaessani Muovikorvon hyppysiini kävin tavallaan jo valmiiksi joutokäynnillä edellisen Liimatan kirjan jäljiltä. Olin kuitenkin saanut selville, että Muovikorvo esittelisi  Liimatan esikoisromaanissa seikkailleen antisankari Aksel Sunnarborgin myöhempiä edesottamuksia, joten olin kiinnostunut urakoimaan tieni läpi tästäkin.

Yllättävän mukavasti Liimatta oli vaihtanut nuotteja kakkosromaanissan; enää ei oltu joutilaiden, puoliurbaanien maassamuuttajien seurassa, vaan rehellisesti Kainuun metsissä asustavien metsänpeikkojen reviirillä. Kirja valottaa maaseudun autioitumisen erikoispiirteitä kylän asukkaiden näkövinkkelistä, puheenaiheesta sisältäpäin. Liimatta käyttää mahtavan värikästä, murteellista kieltä, jota lukiessa hymyilyttää. Varsinkin Aksel Sunnarborgin setä, Gunnar, heittää hyvää läppää. Muita hahmoja kirjassa ovat vanha-Eetvi ja tämän kaksi kylällä riehuvaa aikamiespoikaa, jotka väkisinkin tuovat mieleen Katsastuksen (Matti Ijäs) Öövinin. Näiden naapuria isännöi paikallinen kylähullu, Huuskos-Eki (tuossakin viittaus Katsastukseen), joka omistautuu (melkein) vain ja ainoastaan taiteelleen. Koko Kainuu lienee täynnä Ekin kaltaisia ITE-taiteilijoita.

Pisteet Liimatalle siitä, ettei hän ole jumittunut yhteen tyyliin. Muovikorvo tarjoaa kielellisesti rikkaan lukukokemuksen. Välillä Liimatta sortuu esitelmöimään esimerkiksi teurastuksen saloja oppikirjatyyppisesti, jolloin sivuja tekee mieli hyppiä yli. Paikoitellen kirjailijan oma ääni tuntui häviävän informantin kertomukseen.

Pakko kyllä henkilökohtaiselta kantilta sanoa, että nämä maaseutukuvaukset saavat jäädä vähäksi aikaa vähemmälle. Menneiden aikojen ehtaa agraariyhteiskunnan kuvausta vielä pystyn irvistelemättä lukemaan, mutta nykyisellään meno vaaroilla ja lakeuksilla on sen verta vierasta, että pitäisi olla erittäin hyvä tahto, jotta pystyisin niistä oikeasti diggailemaan.


Kouluarvosana: 7 1/2 

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy (2004)

 Männä viikolla olen ottanut asiakseni tutustua Tommi Liimatan romaanituotantoon. Tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu virtuoosi on kunnostautunut paitsi musiikin myös kirjallisuuden ja kuvataiteen saralla, minkä tuloksena tyyppi on julkaissut melkoisen liudan sarjakuvaa, runoutta, proosaa ja toimituksia. Täytyy sanoa, että aika monella suunnalla Tommi on huseerannut, mutta liekö laatu taattua? Lyriikat ovat olleet erikoisia mutta toimivia, runotuotantoon en ole vielä koskenut ja romaaneihinkin sain tartuttua vasta nyt. Olenkin nyt yhteen putkeen lukenut kaikki Liimatan kolme romaania, joista kaikista yritän rustata mielipiteeni peräjälkeen. Beware.

Aksel Sunnarborgin hymy ilmestyi vuonna 2004 ollen Liimatan ensimmäinen
kokopitkä romaani aikaisemmin julkaistujen sarjakuva-albumin ja runokokoelman jälkeen. Kirja kertoo häthätää parikymppisestä Akselista, joka pakkaa vähät tavaransa Hiaceen ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lapista etelään. (Luulin muuten koko ajan, että Helsinkiin, vasta myöhemmin tajusin, että Tampereelle). (Sorry, väkisinkin tulee Mikko Zetterberg -assosiaatiot). Aksel ja Laura ryhtyvät asumaan lähiökaksiota, joka ei liene sisustuslehden kansikuvasta, mutta joka välttää vähääntyytyväiselle nuorelle parille. Rakkaus on pariskunnan välillä muuttunut kaveruudeksi, ja asumisjärjestelyt tuottavat päänvaivaa Akselin tarvitessa tilaa ympärilleen. Laura haluaa paijata jotain, joten hän ottaa lemmikiksi kissan. Päivät kuluvat Kelan hakemuksia täytellessä, teetä keitellessä ja menneitä muistellessa. Kyseessä on kertomus laman lapsista, työhön tottumattomista lapatossuista.

Aksel on aivan pihalla omassa elämässään. Hänen eteensä tupsahtavat suuret päätökset ovat luokkaa "ranskalaisia vai lihapiirakkaa?", työnvälitys jättää rauhaan ja on aikaa inventoida vanhoja levyjä ja c-kasetteja. Laura alkaa pikkuhiljaa kyllääntyä Akselin habitukseen; jätkä ei ole käynyt kuukausiin pesulla, tukka heiluu laattana päässä ja koko asunto alkaa olla yksi iso hygieniariski. Ero on väistämätön.

Kirja kertoo hukassa oleva ihmisen mielenliikkeistä, masennuksesta ja siitä hiljalleen toipumisesta. Lauran lähdettyä Aksel joutuu elämäntilanteeseen, jossa pohditaan isoja kysymyksiä; kuka isä oli ja miksi isä jätti perheensä, ja hukkuiko isä jäihin sittenkään vahingossa? Akselin äiti on tunteiden patoaja, jota syöpäepäilykään ei hetkauta. Miksi Akselista tuli sisäänpäin kääntynty lapsi? Öh... Aksel tekee sukututkimusta ja yrittää selvittää, mitä Sunnarborgin miehet ovat olleet olevinaan. Hän päättää mennä sterilisaatioon heti kun mahdollista. On itsestään selvää, että Sunnarborgin suku saa luvan katketa Akseliin. Olkoon hän viimeinen Sunnarborg.

Liimatta antaa äänen laman lapsille, ja kieltämättä se on aika tukkoinen. Akselin koneisto ei lähde köhimättä käyntiin, vaan yksityiskohtia joudutaan hiomaan erityisen tarkkaan. Aksel opettelee ulkoilemaan, pyörällä tai kävellen, käymään suihkussa ja ottamaan kaljaa maltillisesti, ja kas, pian vuokratyöfirman kautta saadut tuurauspätkät sekalaisissa liukuhihnahommissa alkavatkin näyttäytyä keinona päästä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Aksel saa herätyksen; rahan eteen täytyy nakella laatikoita, mutta saapahan samalla jutella jonkun kanssa.

Adjektiiveja, joita Liimatan esikoiskirja tuo mieleen: tahmea, haiseva, hämärä, tunkkainen, hidas, sotkuinen, epäselvä. Vähän niin kuin koko 1990-luku silloisen nuoren ja lapsen silmin.

Lukukokemuksena Aksel Sunnarborgin hymy ei ollut kovinkaan ekstaattinen. Jotkut osat tuntuivat kohtuuttoman irrallisilta, kuten yhden kokonaisen luvun kestävä dialogi, tai Akselin päätyminen erämaamökille setänsä kanssa. Toisaalta, ei kai mikään ole täysin yhdentekevää missään asiassa.


Kouluarvosana: 7