Lauri Maijala: Juopppohullun päiväkirja (2012)

Juoppohullun päiväkirjat on kaksipiippuinen juttu. Kyseistä kirjasarjaa en ole lukenut, mutta Juha Vuorisen Helmiä hanurista olen arvostellut aikanaan. Koitan siis esiintyä asiantuntijana yhden kokonaan luetun ja kahden keskenjääneen kirjan kokemuksella.

Helmiä hanurista -kirjoituksessa haukuin kirjaa, mutta en voinut olla antamatta kasia kaikkien aikojen naurunpyrskähdyksien ansiosta. Juoppohullun päiväkirjalle olisi kiva antaa samanlainen arvostelu, mutta joutunen antamaan seiskan. Elokuva ei nimittäin tarjonnut parhaita nauruja ikinä.

Toki leffan aikana sai nauraa kerran, jos toisenkin, mutta olen joskus enemmänkin nauranut. Alapään tyylille leffassakin saa nauraa, vaikkei niissä periaatteessa pitäisi mitään naurettavaa olla. Kuten homostelussa. Jotenkin ne vaan iskeee, kun ne yhdistetään tolkuttomaan juopotteluun ja karrikatyyrimaisiin hahmoihin.

Päähenkilöstä, Juha Bergistä (Joonas Saartamo), ei oikein saa otetta, liekö liian normaali, mutta Bergin kaverit, Kristian (Santtu Karvonen) ja Mikael (Johannes Holopainen) onnistuvat naurattamaan. Tiinan (Krista Kosonen) hammastikkuilutkin toimivat.

Oma lukunsa on elokuvan ympäristö, Kallio. Mielelläänhän sitä katsoo. Ja jos täytyy valita juopottelusta Kalliosta kertova leffa tai kirja, kallistun sittenkin karkeakulttuuriin (Juopphullun päiväkirja) ennemmin kuin korkeakulttuuriin (Pussikaljaromaani/elokuva).

Ihan ok viihdettä Suomen Kalliossa.

Kouluarvosana: 7-

Juha Vuorinen: Helmiä hanurista (2010)

Joskus vuosia sitten lueskelin bussissa ja hörähtelin ääneen vähän väliä. Vieressä istuva äidinkielenopettajaksi esittäytynyt rouvashenkilö kysyi luenko Juha Vuorista vai Erlend Loeta, joista jälkimmäinen osui oikeaan. Juha Vuoris -juna meni minulta jostain syystä aikanaan kokonaan ohi.

Tai oli siihen syykin, nimittäin Vuorinen oli liiankin naiivia makuuni. Yritin lukea jotain Vuorisen tekelettä, olisiko ollut Kristianin nuoruusvuodet, mutta en vain kestänyt kyseisen Kristianin idioottimaisuutta. Tyyppi vain oli aivan poskettoman tyhmä saapas.

Tällä kertaa tarttuessani Vuorisen novellikokoelmaan Helmiä hanurista, epäuskottavuus ei kumma kyllä enää häirinnytkään. Ehkä tällaisista epäolennaisuuksista pitäisi vain päästä lukijana yli. Ihan niin kuin Harjukaupungin salakäytävissä epäuskottavat sateenvarjopuodit sun muut idioottimaisuudet häiritsivät lukukokemusta aivan suotta.

Helmiä hanurista onnistuu kuitenkin naurattamaan niin paljon, että kaikki muu pitäisi sen ansiosta antaa anteeksi. Vaikka kyllä tälläkin kertaa epäuskottavuudet pääsivät välillä häiritsemään, kun niitä tuli aina vaan lisää novelli toisensa jälkeen. Vai mitä sanotte olympiasoihdun kantajasta, jota kukaan vastaantulija ei tunnista olympiasoihdun kantajaksi, vaan luulevat tämän kuskaavan mukanaan suurta tupakansytytintä. Tai tyypistä, joka on mennyt kihloihin pumpattavan barbaran kanssa tajuamatta tämän olevan pelkkää ilmaa.

Sitten on Vuorisen tyyli, joka on suoraan sanottuna aika hiomatonta. Tätä ei todella ole kustantamossa syynätty suurennnuslasin kanssa läpi. Toisaalta tyyli toimii tämän kaltaisessa tyylilajissa. Ja sehän on alapäätyyli. Kyllähän Vuorisen tekstit luottavan vain ja ainoastaan alapääjuttujen ja kännäämisen voimaan.

Mutta mutta, turha tässä on valittaa, jos tyyli toimii. On myönnettävä, ettei jutuille voinut olla nauramatta. Toki jotkut jutuista puuduttivat, mutta jos kirja onnistuu tähtihetkinään antamaan parhaat naurut ikinä, se ei voi olla hirveän huono.

Kouluarvosana: 8 (parhaita olivat Ivalolainen vittuilurinki ja Vikatikki)