Terry Gilliam: The Imaginarium of Doctor Parnassus

Blogimme elokuvaosastoa on tullut päiviteltyä viime aikoina kesäisen laiskasti, joten pienet kuulumiset elokuvarintamalta voisivat olla paikallaan näin helleaallon ja kisakuumeenkin keskeltä. Jo jokin aika sitten tuli katsottua todella vaikuttava Terry Gilliamin uusin, The Imaginarium of Doctor Parnassus.

Tätä visuaalisesti huimaa fantasiapläjäystä tulee väkisinkin verranneeksi toiseen tuoreeseen tapaukseen Liisaan ihmemaassa, joten sanottakoon se heti alkuun: Kyllä Gilliam vie voiton Burtonista. Ja 3D:stä. Parnassuken nähtyään voineekin huokaista helpotuksesta. Ei kiitos enää ikinä niitä kauheita laseja naamalle. Ja kohti sinkoutuvia kivenmurikoita ja muuta kivaa. Ne olivat hauskoja Linnanmäellä, mutta ei elokuvateatterissa.

Vaikka Parnassus jäisikin historiaan elokuvana, joka pysäytti multiplekseihin uhkaavasti vyöryneen 3D-sonnan (mitä se valitettavasti tuskin tekee, niin vähän tästä leffasta on taidettu kohista), tullaan elokuva muistamaan tottakai Heath Ledgerin viimeisenä elokuvana. Ja syystäkin. Vaikka nuorena kuolleista neroista täytyykin tykätä, niin Ledgerin(kään) kohdalla se ei ole edes vaikeaa. Niin ilmiöimäinen hän oli veijarimaisena Tonyna. Tribuutit Ledgeriltä puuttumaan jääneisiin kohtauksiin tekivät Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell. Stunttaukset on olosuhteisiin nähden saatu elokuvaan ympättyä yllättävän jouheasti. Muista näyttelijöistä mainittakoon Tom Waits, jonka valinta paholaiseksi on napakymppi.

Elokuvan tarina perustuu perinteiseen sopimukseen paholaisen kanssa. Diilissä tohtori Parnassus (Christopher Plummer) saa ilmiömäisen kyvyn auttaa ihmiset matkalle oman mielikuvituksensa sisään. On sanomattakin selvää, että nämä tripit ovat jotain aivan fantastista (tarvittaisiin Jyrki Katainen kertomaan kuinka). Vastineeksi tohtori parka on mennyt lupaamaan tyttärensä Valentinan (Lily Cole) käden tämän täyttäessä kuusitoista.

Tapahtumat sijoittuvat tyttären 16-vuotispäivien kynnykselle, jolloin melankolinen freak show kiertelee modernia Lontoota vanhan ajan hengessä vankkuristaan taitojaan esitellen. Seurueeseen kuuluu isän ja tyttären lisäksi kääpiö (Verne Troyer) ja tyttäreen rakastunut Anton (Andrew Garfield). Lopun ajan tunnelmissa vaeltavaan joukkoon tuo eloa hirrestä löytynyt Tony (Ledger). Paholaisen antaessa vielä viimeisen oljenkorren Parnassukselle alkaa viime hetkien eloonjäämiskamppailu, jossa velikulta Tony tuo oivan avun nostaessaan Parnassuksen sirkuskulkueen aivan uuteen loistoon. Mutta mikä menneisyydestään vaitonainen Tony oikein onkaan miehiään? Ja voittaako lopulta hyvä pahan?

Joku toinen ehti ennen minua, joten lainataan loppukaneetti sanasta sanaan täältä:

”The Imaginarium of Doctor Parnassus on ihana aikuisten satu, ja pääosassa loistavan Heath Ledgerin vaikuttava joutsenlaulu elokuvataiteelle”.

Kouluarvosana: 9-

David O. Russell: I Heart Huckabees

David O. Russellin ohjaama ja käsikirjoittama I Heart Huckabees on varsinainen helmi vuodelta 2004. Tuolloin toinen Koirista on ilmeisesti viettänyt hiljaiseloa elokuvarintamalla missattuaan moisen tapauksen. Toisen Koiran jauhettua vuosikaudet elokuvan erinomaisuudesta, saa eilisestä lähtien vihdoin tämäkin rakki levittää Huckabeesin ilosanomaa.

Asetelma elokuvassa on herkullinen. Albert (Jason Schwartzman) haluaa vastauksen isoon kysymykseen eli selvittää olemassolonsa tarkoituksen. Tähän hän palkkaa avuksi "etsivätoimiston", joka on erikoistunut ratkaisemaan ihmisten ekstistentiaalisia ongelmia vakoilemalla asiakkaitaan ja selvittämällä teorioitaan elämän tarkoituksesta. Elokuvan nerokkuus ei suinkaan jää herkulliseen alkuasetelmaan, vaan tästä alkaa varsinainen tykitys, joka on käsittämätöntä kohellusta ja sekoilua, hengästyttävää dialogia ja toinen toistaan herkullisempia hahmoja. Tyyliltään elokuvan voisi kai yhdistää Charlie Kaufmanin ja Wes Andersonin irrotteluihin.


Elokuvan juoni kulkee lyhykäisyydessään seuraavanlaisesti. Albertin vaatiessa kärsimättömänä tuloksia etsiväpariskunnalta Bernandilta ja Vivianilta (Dustin Hoffman ja Lily Tomlin), tutustuttavat he Albertin toiseen maaniseen asiakkaaseensa, Tommyyn (loistava Mark Wahlberg). Vaan tästäkös soppa syntyy ja elokuva sen kuin paranee. Maailman (ja jenkkien hallituksen) julmuudesta flipannut Tommy jauhaa öljynkulutuksen mielettömyydestä ja tutustuttaa Albertin ranskalaiseen toisinajattelijaan Caterine Vaubaniin (Isabelle Huppert). Tämä johdattaa tuoreet ystävykset olemassaolon arvoituksen mysteerissä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Bernard ja Vivian, jotka silti jatkavat itsepintaisesti tutkimuksiaan. Asiakkaakseensa he ovat saaneet myös Albertin inhokin Bradin (Jude Law), joka on syrjäyttänyt Albertin kansalaisjärjestössä. Bradin ja tämän vaimon (Naomi Watts) täydellinen pinnallinen maailma romahtaa kaikkien edellä mainittujen yhteistyön tuloksena ja samalla antisankareidemme Albertin ja Tommyn palaset loksahtavat kohdalleen.


Elokuvan loppu on jotain aivan parasta mitä äkkisältään muistan nähneeni. Kaverukset tapaavat uuvuttavien vaiheiden jälkeen. On tullut petettyä toista ja jos jonkinlaista, mutta päämäärä on saavutettu. Molemmat ovat nähneet totuuden. "It's so fantastic", "And it's also nothing special".

Tuntuu, että puolet on jäänyt sanomatta. Tämä täytyy nähdä itse, niinkuin kaikki elokuvat tietysti. En voi muuta kuin suositella lämpimästi elokuvaa. Jostain syystä varsinkin Mark Wahlbergin näyttelemä Tommy oli mieleeni ja nauroin joka kerta hänen ilmestyessä kuviin. Hyvin oli leffa kestänyt mielestäni aikaakin, vaikka nykyään ei kai podetakaan maailmantuskaa niin voimakkaasti kuin 2000-luvun alussa Jenkkien sotaretkien aikaan.

Kouluarvosana: 10