F. W. Murnau: Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans) (1927)

Kävin hetken mielijohteesta Orionissa katsomassa F.W. Murnaun Auringonnousun (Sunrise: A Song of Two Humans). Jos rehellisiä ollaan, olin pitänyt 1920-lluvun leffoja sentään vanhanaikaisina, vaikken yleensä iästä hätkähdäkään leffojen kohdalla. Murnaultakin olin nähnyt ainoastaan Nosferatun, joka muistikuvani mukaan oli yksi edellä mainitun statementin vahvistajista.

Auringonnousu osoittautui kuitenkin mestariteokseksi. Liekö viiden vuoden ero Nosferatuun vai oma viidentoista vuoden ero Nosferatun katsomiskertaan syynä Auringonnousun noususta Nosferatua vaikuttavammaksi elokuvakokemukseksi.

Murhaan valmistautuva aviomies (George O'Brien) on hyytävämpi kuin Nosferatu konsanaan. Erikoisen hyvää näyttelemistä. Myös tekninen puoli yllättää näyttävällä visuaalisuudella. Kuvan haamu sopertelee miehen korvaan kamaluuksia. Juoni tarjoaa monta käännettä sinänsä simppelissä tarinassa.

Kouluarvosana: 10

Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.

Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.

Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.

Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.

Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.

Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.

Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.

"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."

:D

Kouluarvosana: 10- (Loppu liikutti liikaa)

Christiane F.: Huumeasema Zoo (Wir Kindern Vom Bahnhof Zoo) (2015)

Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky Cruzin Juokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.

Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi Arjatsalon Kovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.

Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi. 

Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo 

Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!

Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.

Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...

Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.

Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.

Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.

Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.

Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni  -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä. 

Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...

Kouluarvosana: 10

Toiset hyväkkäät...

Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen  katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.

Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.

14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.

YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!

They Call Us Misfits (Dom Kallar Oss Mods) 1968

A Respectable Life (Ett Anständigt Liv) 1979

From Misfits to Yuppies (Det Sociala Arvet) 1993

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2015)

Lähde: HS

Jos olisin koulutuksen saanut kriitikko, osaisin sanoa minkä tyylisuunnan syntyä olen päässyt todistamaan vain muutamien vuosien viiveellä, kiitos Siltalan ja suomentajien Markku Päkkilän ja Juhani Lindholmin. Mutta kun en ole, yritän raapustella lukupäiväkirjaani merkintöjä, joista muistaisin myöhemmin näiden erottuvan kympin kirjoiksi merkitsemieni mestariteosten joukostakin.

Luulen, että pelko David Foster Wallacen ja George Saundersin luoman genren unohtamisesta on kuitenkin turha, mitä ikinä heidän luomien maailmojen tunnelmasta saisinkaan raapustettua. Voisin itse asiassa laittaa ylös Saunders=(lähes)Wallace ja perään kympin. Kuka ikinä sattuisi lukemaan mielipiteeni voisi halutessaan laittaa kumman tahansa herroista nimen korvan taakse ja jos hän vielä tietäisi kuinka ehdoton jotain ylistäessäni olen, hankkisi kummankin kirjailijan suomennokset käsiinsä.

Tietysti maku pitäisi kaiketi olla sama kuin allekirjoittaneella. Annan tusinakomedioille kymppejä, jos ne ovat olleet mielestäni hyviä, sanoi Rotten Tomatoes niistä mitä tahansa. Samoin kirjojen kanssa. Savon Sanomat näytti haukkuneen Saundersin pystyyn. Koska Stanfordin yliopiston proffa tuskin lukee suomalaista lukupäiväkirjaa, minulla ei ole mitään syytä olla provosoiva mielipiteessäni.

Joulukuun kymmenes nyt vaan on täyttä timanttia. Miten sen nyt sanoisi toisin. En viitsinyt lukea kirjaa, koska tiesin sen loppuvan, jos lukisin sitä. Eikä Saundersilta ole suomennettu muuta. Tiesin miltä Foster Wallacen suomennetun tuotannon lukemisen jälkeinen masennus tuntui. Ja nyt, kun kirjoitin sen tajusin miltä minusta tulee nyt tuntumaan... Olen nähnyt Foster Wallacen ja Saundersin yhteydessä mainittavan Jonathan Franzénin. Menen huomenna kirjastoon ja toivon sen auttavan tähän olotilaan.

"Suosittelen."

Kouluarvosana: 10

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie) (2013)

Joskus yksinkertainen on kaunista. Kuten Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Tai klassikkonäytelmä. Sellainen, johon Gavaldan kirjan päähenkilöiden rakkaustarina perustuu.

Klassikoiksi nouseissa tragedioissa kaava on loppupeleissä varsin simppeli. Päähenkilöille on keksitty jokin draamankaari, jännite, käännekohta tai pari ja that's it (tai jotain). Silti ne ovat jääneet elämään pidemmäksi aikaa kuin kirjoittajansa.

Sellaiseksi kasvoi Lempi ei ole leikin asia minulle, sen voin sanoa. Kahden ystävyksen tarina, jonka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Tai vain nauttia kerronnasta, kuten itse tein.

Paitsi, että Billien ja Franckin ystävyys perustuu heidän ysillä esittämään näytelmään, on itse kirjakin kerrottu näytelmän keinoin. Periaatteessa kirjassa ei tapahdu mitään. Parivaljakko makaa rotkon pohjalla koko kirjan ajan. Toinen tajuttomana, toinen puhua pulputtaa kuin piripäissään.

Billie, valkoisen roskaväen Michael Jacksonin biisin mukaan nimeämä tyttönen, kertoo hengästyttävällä tavalla tarinan kauniista ystävyydestä pikku tähdelle taivaalla. Aikaa on yksi yö, kunnes tähti lakkaa loistamasta.

Välillä Billie jää kuvaamaan vuosien takaista tapahtumaa herkullisen yksityiskohtaisesti. Niin, että kun hän taas muistuttaa, että tässähän oli kiire, lukija hermostuu. Miksi uppouduimme rypemään jossain kokonaiskuvan kannalta merkityksettömässä hetkessä, kun tarina on niin herkullinen, että haluan tietää miten tässä käy. Vauhtia siihen kerrontaan, vaikka äskeinen kuvaus olikin hykerryttävän mielenkiintoista. Rakastettavaa.

Harvoin lukee näin onnettomista ihmisistä näin toiveikkaana. Kieli on parhautta, vaikkei oppikirjojen mukaista olekaan. Suomentajalle propsit.

Kouluarvosana: 10

Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)

Kuva: ifcfilms

Yleensä koitan olla kovasti ajan hermoilla ja katsoa leffat hyvissä ajoin ennen parasta ennen päiväystä. Yritän mukamas myös kertoa mielipiteeni leffoista ennen kuin niistä olisi jo yleinen konsensus niin sanotuissa asian_tuntia_piireissä.

Lena Dunhamiin tutustuin kuitenkin vasta saatuani tietää kyseessä olevan ilmeisesti yksi Y-sukupolven kiistattomimmista neroista. Koirakaverini yritti tuputtaa Dunhamin Girls-sarjaa, mutta minulla on kiusallinen taipumus asettua aina silloin tällöin vastakarvaan jonkun minulle uuden asian noustessa ilmiöksi. Sitä paitsi HDMI-piuhamme oli rikki, enkä halunnut tihrustaa sarjaa sivusta läppärin ruudulta.

Kun perjantaiksi järjestyi pyytämättä ja yllättäen vapaailta, suostuin irtopisteiden toivossa katsomaan vastikään telkkariesityksessä olleen Dunhamin elokuvan Tiny Furniture. Dunham on ohjannut, käsikirjoittanut ja näytellyt elokuvan ennen huippusuosion saanutta Girls-sarjaansa. Vahvasti omaelämän makuisessa elokuvassa Aura (Dunham) on juuri valmistunut collegesta ja muuttanut takaisin New Yorkiin äitinsä luokse.

Leffan alkaessa ihmettelin ääneen, näinkö reilu kaksikymppisen kotona asuvan naisen elämästä saa kokopitkän elokuvan verran irti. Aura tulee alussa kotiin, kutsuu äitiään kullaksi ja hengailee tämän ja siskonsa kanssa. Aineksia johonkin elämää suurempaan, siis...

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin muuttuneeni sulaksi vahaksi Dunhamin käsittelyssä. Talouskriisin puhjettua työttömäksi valmistuneen nuoren aikuisen elämään oli helppo samaistua. Sukulais- ja ystävyyssuhteissakaan kaikki ei menekään kuin kirjoissa, vaan esimerkiksi äiti ja sisko (joita näyttelevät Dunhamin oikea äiti ja sisko) muodostavat naurettavan ärsyttävän jengin Auraa vastaan.

Poikaystävä, joka ei siedä kosketusta ja vaikeasti tavoiteltava työkaveri ovat riemastuttavan 2010-lukulaisia miehen malleja. Edellinen on kiinnostava, koska on "jonkin sortin nimi Youtubessa". Äidille saa selitellä joka toinen päivä valmistumisen ja työllistymisen ja parisuhteesta toiseen siirtymisen välisen vaiheen  olevan vaikea. Sitä paitsi äitikin on elänyt täysin samanlaista vaihetta kolmekymmentä vuotta sitten.

Auraan nyt vaan on miljoona kertaa helpompi samaistua kuin Sinkkuelämän leikeltyihin pintaliitäjiin. Dunham vain jotenkin on Aurana, ja se tuntuu enemmän kuin riittävältä. Samanlainen aitous on huokunut viime aikoina muistaakseni vain Linklaterin Boyhoodista.

Parasta ennen -päivä ei näemmä aina mene umpeen seuraavan vuoden Oscar-ehdokkaiden valloittaessa valkokankaat.

Kouluarvosana: 10

Charlie McDowell: The One I Love (2014)

Se tunne, kun katsoo elokuvan ilman ennakkotietoja ja -odotuksia, suorastaan vain otsikon perusteella, ja yllättyy sataprosenttisen positiivisesti näkemästään! Se tunne valtasi allekirjoittaneen tämän elokuvan kohdalla. Charlie McDowell on IMDB:n mukaan noviisi ohjaaja, jolla ei ennen The One I Lovea (2014) ole pohjalla muuta kuin lyhytelokuva ja satunnaisia näyttelijänpestejä. Ensimmäiseksi pitkäksi ohjaukseksi tässä elokuvassa on onnistuttu tuurilla tai taidolla harvinaisen hyvin.

The One I Love kertoo Ethanista (Mark Duplass) ja Sophiesta (Elisabeth Moss), parista, jonka avioliitto narisee liitoksissaan. Pari saa terapeutiltaan suosituksen lähteä pidennetylle viikonlopulle maaseudun rauhaan piilopirttiin, jossa aiemmin käyneet avioparit ovat uudistuneet ja palanneet arkeen uudelleen rakastuneina. Ethan ja Sophie haluavat tehdä kaikkensa pelastaaksen liittonsa, joten he pakkaavat kimpsunsa ja ajavat kohteeseen avoimin mielin.

Se, mikä pariskuntaa odottaa, yllättää kaikki. Kuvankauniissa pihapiirissä kelpaa elvyttää rakkauttaan ja nauttia illallista hyvän viinin kera. Vapaa-ajantalon lisäksi puutarhan toisella puolella sijaitsee viehättävä vierastalo, johon Sophie ja Ethan tutustuvat heti ensimmäisenä iltana. Pari kohtaa toisensa stressittömässä ja rennossa ilmapiirissä ja kokee avioliittonsa olevan vielä pelastettavissa. Kun aamu koittaa, Ethan kuitenkin kieltää muistavansa mitään koko illasta vierastalossa, hänhän oli nukahtanut jo alkuillasta päätalon sohvalle. Ihmetys ja närkästys on suuri. Kenet Sophie sitten tapasi vierastalossa? Ethanin vai jonkun Ethanin näköisen miehen?

Elokuvan alkupuolisko on komediallista romanttista elokuvaa parhaimmillaan. Toisiaan rakastava mutta alkukipinän menettänyt pariskunta kohtaa yhteisen haasteen selvittäessään, mitä vierastalossa tapahtuu. Sophie käy vierastalossa tapaamassa ihanneversiota Ethanista, ja Ethan vierailee vierastalossa tapaamassa täydellistä Sophieta. Tilanne on arkijärjen tavoittamattomissa. Ketä Ethan ja Sophie oikeasti rakastavat? Toisiaan vai ideaaliversioita toisistaan? Voiko täydellistä hologrammiaviomiestä rakastaa ja onko se edes oikeaa rakkautta?

Puolivälin jälkeen elokuvassa koittaa ahdistavampi osuus, kun liiton kipupisteet nostetaan käsittelyyn. Romanttinen dramedia saa mustia ja maagisia sävyjä, eikä elokuva suoraan paljasta, mistä vierastalon kiemuroissa on oikeasti kyse. Elokuvan lopetus on täysin erilainen, millaiseksi olin esimerkiksi itse sen ennakoinut. Juonen kaari ei todellakaan noudattanut perinteistä dramedian kaavaa.

Kaikki kuvat IMDB:sta.

Elokuva on ilmeeltään jotenkin minimalistinen. Tapahtumapaikkana on kaksi taloa ja puutarha, olkoonkin, että miljöö on runsas ja kaunis, ja näyttelijöitä on käytännössä vain kaksi. Vähemmän on kaunista, ja tunnelma säilyy intensiivisenä, sillä Mark Duplass ja Elisabeth Moss tekevät uskottavat roolisuoritukset.

The One I Love on elokuva, jota en osannut odottaa näkeväni. Se on pieni ja vaatimaton pinnaltaan, sisältään kuitenkin monisyinen ja -tulkintainen. Tällaiset elokuvat ovat juuri oikeanlaisia, posiitiivisia yllättäjiä omaan makuuni.

Kouluarvosana: 10

Evan Goldberg & Seth Rogen: The Interview (2014)

Ensimmäiset ajatukseni saatuani Seth Rogenin uusimman käsiini (näitä ei suomessa näe isolta kankaalta, ug-kamaa siis): Nyt pelataan kovilla panoksilla. Ei vähemmillä kuin ydinaseilla ja maailman naurettavimman diktatuurin kustannuksella. Tähtinä miesrakkautta puhtaimillaan edustavat Rogen ja James Franco. Ohjaajina edellinen ja useiden Judd Apatow -genren revittelyiden takaa löytyvä Evan Goldberg (Superbad, Pineapple Express, This is the End).

Ensimmäinen ajatus leffaa hetken katsottuani oli häpeä: Näidenkö moloista ja essoista hauskuuden ammentavien antisankareiden takana olen seisonut koko blogini historian? No, annoin kavereille aikaa, ehkä tämä tästä muuttuu kun päästään itse asiaan.

Ja kohtahan oltiinkin jo Pohjois-Koreassa Kim Jong-Unin vieraana (varoituksen sanana aion tässä ja seuraavissa kappaleissa spoilata ensimmäisen kerran harrastelijakriitikon urani aikana). Dave Skylark (kerrassaan hieno nimi James Francolla) nimittäin isännöi suosittua talk show'ta, itse asiassa niin suosittua, että jopa maailman suljetuimman valtion diktaatoori rakastaa sitä. Ja niinhän siinä käy, että Skylark yhdessä tuottajansa Aaron Rapaportin (Rogen) kanssa lähtevät Pohjois-Koreaan haastattelemaan Kimiä tämän kutsumana.

Salainen palvelu kiinnostuu mahdollisuudesta murhata pahansuopa dikaattori ja niin kaverukset lähtevät Aasiaan myrkyn kanssa. Pahaksi onneksi Kim sattuu olemaan Skylarkin häneen tutustuessaan mitä mainioin länsimainen mies ja Daven sielunkumppani. Skylark ei siksi suostukaan tappamaan häntä.

Kim Jong-Unin allihoopit kipeine nilkkoineen olivat jo sinänsä tarpeeksi keskinkertaisen, mutta viihdyttävän komedian aineksiksi. Loppu äityy kuitenkin suorastaan nerokkaaksi Skylarkin käyttäessä vallankumouksen laukaisemiseen kahta maailman tehokkainta asetta: sanaa ja kameraa.

Skylark kun on julkkiksia haastatellessaan tottunut lypsämään näistä irti mitä tahansa, kuten Eminemin tunnustumaan homoutensa. Skylark saakin Kimin itkemään ja paskomaan housuunsa kansansa edessä, kansan, joka on uskonut, ettei heidän johtajallaan edes ole peräaukkoa!

Silkkaa neroutta!

Kouluarvosana: 10

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Vältyin aikanaan tartunnalta blogistaniassa riehuneelta Miina Supis -manialta. Kun aikaansa seuraavat tosilukijat olivat siirtyneet jo jonkin toisen ilmiön pariin, käsiini joutui jostain syystä Liha tottelee kuria.

Olin ihmetellyt miten punttisalien sielunelämästä kirjoitettu vitsikirja höystettynä härskeillä panokohtauksilla jaksaa kantaa kokonaisena kirjana. Yllätyin kirjan viedessä mukanaan ensi sivuilta lähtien. Olihan se hauska, mutta myös vietävän vetävästi kirjoitettu. Ja kyllä, tarkistin Supisen omasta blogista, henkilöiden tarinat olivat traagisia kuin äitinsä vietelleellä miesparalla.

Orvokki Leukaluukin on kuin nykyajan oraakkeli, joka kertoo puoleensa kääntyneille toiveikkaille nuorukaisille näkemyksensä heidän traagisesta tulevaisuudestaan. Taiteellisesti lahjakkaalle 19-vuotiaalle tulevaisuuden toivolle uraneuvoja ehdottaa maskeraajan ammattia, Sagrada Familian arkkitehtuuria ihailevalle nuorelle miehelle elämäntyötä suntiona, "eräänlaisena kirkon talonmiehenä".

Ikinä en ole kuullut Miitta Sorvalin lukevan uraneuvoja, mutta voin kuvitella todellisuudentajunsa kadottaneen vanhemman rouvashenkilön vastaavan ääni hieman väristen nuorten urauteluihin yhtä huonolla menestyksellä kuin tosielämän opinto-ohjaajat.

Tarkkanäköisistä havainnoista mieltäylentävimmät liittyivät ehkä kirjailijaan, joka eristäytyy muusta maailmasta kirjoittaessaan päivästä toiseen. Rupeaman välissä vaihdettu sulake tai kyläily mummolla tuntuu kirjailijasta niin eksoottiselta, että hänen kertoessaan niistä myöhemmin tekstissään, lukijat ihmettelevät hänen omalakista (kirja on täynnänsä näin maukkaita sanoja) havainnointiaan:

"Mummo vaikuttaa ihmeen kiinnostavalta yksilöltä ja sulake voi olla jopa niin sanottu kirjallinen motiivi."

Kouluarvosana: 10- (Liian lyhyt, eikä Miitta Sorvali lukenut tätä minulle)

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men) (2014)

Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.

Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.

Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.

Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.

Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.

Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin Saaga (2014)

En ole koskaan ollut elämäkertojen ystävä. En äkkisältään muista lukeneeni kuin Pelestä ja Bukowskista kertovat opukset. Tätä teosta olin kuitenkin odottanut pitkään ja hartaasti. Pettymykseni oli suuri kun synttärilahjaksi toivomaani kirjaa ei löytynytkään lahjapaketista, mutta onneksi siipalla oli mahdollisuus korjata virheensä Kirjan ja ruusun päivänä.

Kaikki tuntevat varmaan jonkun, jos ei useammankin, joka on viettänyt elämänsä parhaat vuodet Kingston Wallia kuunnellen. Tarkoitan, p e l k ä s t ä ä n Kingston Wallia kuunnellen. Sellaisen, joka on musiikkia etsiessään löytänyt Kingston Wallin ja lopettanut etsinnän sen sileän tien.

Minä kuulun juuri siihen joukkoon. Olen joskus Aki Kaurismäkeä mukaillen sanonut, ettei ole kuin yksi kirjailija: Dostojevski. No, musiikissa on sama juttu Kingston Wallin kanssa. Pärjäisin autiolla saarella vallan mainiosti, Dostojevskin, Tarkovskin ja Petri Wallin tuotannon kanssa. Ei, en mielestäni liioittele, mainitessani herrat samassa lauseessa. Itse asiassa en ole puhunut lukuvuorossa olevasta kirjasta yhtä maanisesti sitten luettuani viimeksi Dostojevskia.

Kaikki kunnia Viljami Puustiselle, joka on kirjoittanut tällaisen hehkutuksen ansaitsevan kirjan, mutta varmaan vasemmalla kädelläkin kirjoitettu kirja näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi ollut mieleeni. Petri Wallin saaga on nimittäin jäänyt aina mysteeriksi minulle. Miksi mies riisti henkensä niin nuorena? Enää en joudu elämään epätietoisuudessa, kiitos Puustisen ja hänen haastateltavien.

Mitä Wallille sitten kävi? Suosittelen lukemaan. Saaga on kovin traaginen ja kertoo kuinka herkkä sielu oli kyseessä kuin myös kuinka vaarallisia päihteet voivat olla ja kuinka mielenterveysongelmiin tulisi saada hoitoa.

Kouluarvosana: 10

Jack Black: Kulkurin tarina (2007) (You Can't Win 1926)

Tyhmyydestä sakotetaan, sanotaan. Kirjastoautossa huomasin hölmistyneenä Jack Blackin kirjoittaneen romaanin. Siis tämän. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ollut 2000-luvun näyttelijä, vaan William S. Burroughsin oppi-isä.

Takakannen mukaan Kulkurin tarina kertoisi 1800-1900-lukujen taitteen maankiertäjästä. Siis beatnikien esikuva villissä lännessä! Näillä evästyksillä uskalsin odottaa tältä vähemmän tunnetulta Jack Blackilta jopa koomikkoa enemmän.

Luettuani teoksen voin onnitella itseäni todellisesta löydöstä. Tyhmyydestä ei tällä kertaa sakotettu, semminkin kuin luin kirjan alta aikayksikön. Kirjastojen tukilainaajana en poikkeuksellisesti joutunut siis edes konkreettisesti maksumieheksi.

Villin lännen laitapuolenkulkijan alamaailman kuvausta luki veijaritarinoiden suurkuluttuja siis suu pienessä virneessä ja vähän vapauden kaihosta kateellisena alusta loppuun. Jossain vaiheessa toinen toistaan seuranneet ryöstöretket ja vankilareissut kävivät tosin kyllästyttämään. Aivan loppu kirjasta meinasi tukehtua moraalisaarnaksi nukahtamaisillaan lukiessa. Sulateltuani asiaa yön yli ja luettuani pari illalla lukematta jäänyttä viimeistä sivua tajusin kuitenkin, että loppuhan oli aivan dostojevskiaanista tilitystä moraalista, yhteiskuntajärjestyksestä ja sen sellaisesta. Ja kukapa muu kuin taparikollinen olisi parempi saarnaamaan rikollisten asianmukaisesta kohtelusta!

Pesee mennen tullen mainiona pitämäni tuoreemman länkkärin!

Kouluarvosana: 10-

David O. Russell: American Hustle (2013)

Glamouria! 70-lukua! Kulahtanut Christian Bale symppiksenä huijarina! Upea Jennifer Lawrence upeampana kuin koskaan!

Ylistystä kaikilla mahdollisilla adjektiiveilla, kuten kaikki aiemmatkin David O. Russellin elokuvat blogissamme: Sikasiistit sukujuuret, I Heart Huckabees

Sikasiistejä sukujuuria suosittelen kaikille komedian ystäville, jos joltakulta on jäänyt näkemättä tämä tarkoin varjeltu salaisuus. Samoin I Heart Huckabeesia, jossa on ehkä paras lopetus ikinä: "It's so fantastic", "And it's also nothing special" (Jason Schwartzmanin ja Mark Wahlbergin esittämien symppisten löydettyä vastauksen olemassaolon tarkoitukseen).

Samanlainen reppana samastuttava antisankari on myös Christian Balen esittämä Irving, joka huijaa luusereita yhdessä Amy Adamsin esittämän Sydneyn kanssa.

Älä kysy miten, ja kuka huijaa lopulta ketäkin, sillä tämän genren leffoille tyypilliseen tapaan, putosin kärryiltä jo alkumatkasta. Pienenä kyselin kesken leffan aina muilta mitä nyt? Onks toi hyvä? Onks toi paha?

"Pahaa" sai American Hustlessa esittää Bradley Cooper. Ainakin itse olin iloinen tyypin vastoinkäymisistä. Italianamerikkalainen pormestari puolestaan oli "hyvä", vaikka olikin "paha". Jennifer Lawrencen näin ihastuttavana bimbona. Amy Adamsista en ottanut selkoa. Tässä muuten linkki Adamsin tähdittämään Karkausvuoteen, joka on surkein blogissamme arvosteltu elokuva

Ei tällaista elokuvaa voi arvostella kuin yhdellä sanalla: mahtava! Juoni ja silmänruoka on jokaisen nähtävä itse.

Ihana taantuma lapsuuteen!

Kouluarvosana: 10

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009)

Miika Nousiaiseen on vaikea olla ihastumatta <3 avot="avot" ensin="ensin" ett="ett" harmaapantteri="harmaapantteri" hehkuttaneet="hehkuttaneet" heitt="heitt" hnyt="hnyt" huonot="huonot" hyv="hyv" ja="ja" kaverit="kaverit" kiinnostaisi="kiinnostaisi" korkisi="korkisi" kummallista="kummallista" kun="kun" kyr="kyr" l="l" makasiiniohjelmassa="makasiiniohjelmassa" miss="miss" mixun="mixun" n="n" naamalla="naamalla" nassun="nassun" nelikymppinen="nelikymppinen" nelosverkon="nelosverkon" niin="niin" omin="omin" on="on" ovat="ovat" p="p" pist="pist" pokalla="pokalla" pp="pp" pulloon.="pulloon." saisi="saisi" sen="sen" silmin="silmin" sitten="sitten" tuomas="tuomas" ty="ty" ukko="ukko" uutiset="uutiset" varsinkin="varsinkin" verran="verran" viel="viel">
Nousiaisen Vadelmavenepakolainen tuli joskus korkattua ja hyljättyä liian yleisöä kosiskelevana ja rautalangasta väännettynä. En tuolloin sulattanut ollenkaan Nousiaisen Kilon poliisi -tason ruotsalaisvitsejä ja pidin kirjaa suorastaan lukijan ala-arvioimisena. Suuri yleisö puolestaan oli sulaa vahaa ja hurrasi Vadelmavenepakolaiselle.

Itselläni vierähti muutama vuosi ja vaadittiin edellä mainittu Hyvät ja huonot uutiset -hurahdus, ennen kuin Nousiaisen Metsäjätti lähti lukuhaasteeseen. Eikä tarvinnut katua. Metsäjätti oli kerrassaan mainio lukunautintoja tällaisena kaikkea kärjistystä rakastavana nostalgikkona. Kirjassa oli runsaasti hyviä ainesosia. Siippani arvio Metsäjätistä löytyy täältä.

Näillä kokemuksilla en enää epäröinyt Maaninkavaaran suhtenkaan vaan kirja lähti lukuun heti kun sen alennusmyynnistä käsiini sain. Muutaman epäröintiä herättävän aloitussivun jälkeen tarina Martti Huttusesta lähti rullaamaan sellaiseen tahtiin että oksat pois. En olisi suonut sen päättyvän sanottiin jo ennen muinoin Huttusen Martin ihannoimalla seitkytluvulla, ja todellakin luin Maaninkavaaraa mielihalulla samalla kuitenkin hermostuneena kirjan vääjäämättömästä loppumisesta. Kamalaa kun kakkua ei voi samaan aikaan sekä syödä että säästää.

Kestävyysjuoksun nimeen vannovan Martti Huttusen tarina on makuuni juuri äärimmilleen viety, sopivan surullinen ollakseen aivan helvetin hauska. Tragikomedian reuna-alueilla painottelu on onnistunut Nousiaiselta mestarillisesti ja vitsien toistaminen juuri täydellisessä mittasuhteessa tragediaan toimii tunnetusti meikäläiselle. Joitakin lukijoita toisto arvatenkin ärsyttää, mutta itselleni uppoaa samakin vitsi kunhan sen kertoo niin hyvin kuin Nousiainen sen tekee. Maaninkavaara, kuten Metsäjättikin, iskee aika monella voltilla ja on lähellä sellaista kokonaisuutta, jonka itsekin haluaisin luoda, jos vain suinkin osaisin.

Uskaltanen antaa Vadelmavenepakolaisellekin vielä uuden mahdollisuuden, vaikka jo puoleen väliin sitä aikoinani lukeneena uskoisin Nousiaisen paranataneen menoa kuin hevonen juoksuaan kuluneiden viiden vuoden aikana. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, mihin aiheeseen Nousiainen seuraavaksi pureutuu, on meinaa äijä tehnyt hyvät kirjat melko epäseksikkäistä aiheista. Juoksu ja metsäteollisuus. "Namu" Nousiainen osaa vetää niiiiin oikeista naruista, wink wink.

Kouluarvosana: 10  

Tuomas Kyrö: Liitto (2005)

Lomat on sitten pidetty ja arki alkanut, joten Rakkaus on koira helvetistä -blogiakin voisi taas herätellä henkiin.

Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...

Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.

Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun  ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.

Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.


Kouluarvosana: 10-

Jann S. Wenner & Corey Seymour (toim.): Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä (2010)

Hunter S. Thompsonista (1937-2005) on mahdotonta kirjoittaa mitään ryydittämättä tekstiä runsaalla ja sekalaisella kuvasaasteella. Äijän habitus kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat tai edes miljoona sanaa. Tsekkaa nyt tätäkin:

Mikä kettu!

Urotyön tehnyt Sammakko julkaisi viime vuoden puolella Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä -nimisen elämänkerran tuosta gonzoilevasta madmanista. Jann S. Wenner ja Corey Seymour ovat tehneet järkälemäisen urakan toimittaessaan vanhan ystävänsä hurjasta elämästä kokoelman muistoja ja katkelmia näihin yksiin kansiin. Gonzo on yksinkertaisesti must-read materiaalia kaikille Hunterista diggaileville. Ei voi mitään, se on vaan luettava. Tee se heti! Piste.

Kirjan 422 sivua ovat täynnä tilkkutäkkimäisiä puheenvuoroja Hunterin ympärillä häärineiltä ystäviltä ja perskärpäsiltä. Aivan heti luku-urakka ei näytä houkuttelevalta, mutta kas! Ensimmäiseltä sivulta lähtee vyörymään sellainen tykitys, että ekstaattinen lukelämys on taattu. Vauhti ei lakkaa hetkeksikään. Järkäleen lukee oikeasti päivässä (tai kahdessa), jos on oikein maaninen.

Nuori muttei viaton.

Kirjan toimittaneet Wenner ja Seymour olivat kumpainenkin Hunterille tuttuja Rolling Stone -lehden toimituksesta. Lehden perustaja Wenner näyttäytyy kirjassa ehkä läheisimpänä luottohenkilönä monipäisessä olalletaputtelijoiden katrassa, joka Hunterin ympärillä jatkuvasti huseerasi. Hunterin ilmiömäiset gonzoreportaasit eivät irronneet mieheltä helposti saati ilmaiseksi, vaan Wennerin (epä)kiitollisena tehtävänä oli mukautua neron oikkuihin ja tasapainotella eräpäivien ja vapaasti riehuvan hullun toimittajan välimaastossa. Sekä onnistunein että epäonnistunein tuloksin. Thompsonin kirjoitukset eivät pysyneet sovinnaisuuden rajoissa, mutta kynäniekka itse oli kirjoittajana pedantti pilkunnussija, joka pyrki aina parhaaseen tulokseen. Wenner tosin mutisee joutuneensa toimittamaan ja möyhimään Hunterin myöhässä lähettämiä juttuja aina pikkutunneille asti. Hunter oli Wennerille ja tämän lehdelle kuitenkin korvaamaton kultakaivos, josta oli pidettävä hyvää huolta. Tohtori oli käytännössä holhouksenalainen koko ikänsä kehdosta hautaan. Siis kuvainnollisesti; äijähän halusi tuhkansa laukaistavan tykillä taivaan tuuliin, ja näin myös tehtiin.

Kyseistä elämänkertateosta täytyy kiittää monestakin asiasta. Ensinnäkin se on täydellisesti päähenkilönsä näköinen, jopa siinä määrin, että pelkäsin kirjaan piilotetun dynamiittia. Meno yltyy päätähuimaavaksi, ja monesti aloin jo epäillä, liekö osa stooreista sepitettyjä. Hunterin ystävä, eversti Johnny Depp, joka muuten on kirjoittanut kirjan esipuheenkin, vannoo kuitenkin kaiken Hunterista sanotun pitäneen paikkansa. Yksi hauskimmista kohdista kirjassa oli selostettu tapaaminen Hunter S. Thompsonin ja Keith Richardsin välillä. Kukaan ulkopuolinen ei kuulemma saanut happojen keskustelusta pätkääkään selvää, mutta äijillä oli riittänyt keskenään hauskaa.

Tohtori Thompson ja Eversti Depp

Hunter S. Thompsonin koneisto toimi alkoholilla ja monenkirjavalla valikoimalla mietoja ja kovia huumeita. Uskomattomia määriä roinaa vetänyt ukko pysyi kuosissa sellaisissa latingeissa, että kuka muu tahansa olisi heittänyt lusikan nurkkaan vastaavaa yrittäessään. Äijän sisuskalut olivat timanttia, ja onkin ironista, että mikä lopulta kaatoi mestarin niin fyysisesti kuin lopulta henkisestikin, oli lonkkaviat ja muut tukirakenteisiin kohdistuneet iskut. Sydän ja maksa olisivat vielä jaksaneet. Liikuntakykynsä menetyksestä pelästynyt jäärä ampui itsensä helmikuussa 2005 kotonaan Coloradossa, poikansa ja pojanpoikansa leikkiessä viereisessä huoneessa.

Asehullu Thompson paukutteli mennen tullen aikaa ja paikkaa katsomatta. Tontillaan isäntä järjesti näyttäviä räjähdyksiä. Allaolevassa Youtube-pätkässä Conan O'Brien on kutsunut itsensä vierailulle Hunterin ranchille ja äijät alkavat ammuskella. (Youtube on muuten mahtava runsaudensarvi kaikelle Thompsoniin liittyvälle videomatskulle)



Hykerryttävä veijari!? No, ainahan näissä infantiileissa alkkiksissa (jollainen Hunter siis myös eittämättä oli) on jotain eläimellistä hoivavietin laukaisevaa. Kirja ei salaile Hunterin hutejakaan, vaan kertoo rehellisesti asioiden molemmat puolet ja jos asioilla on usemapiakin puolia, niin nekin. Esimerkiksi Hunterin ensimmäinen vaimo, Sandy, kertoo avoimesti Hunterin huonoatekevästä vaikutuksesta tämän elämään. Ihanneaviomieheksi Hunteria ei voi sanoa, isänäkään Hunter ei onnistunut (todistaa poika, Juan). Sandyn ja Juanin todistajalausunnoista päätellen epävakaan Thompsonin arvaamaton käytös todella pirstaloi läheisten henkisen terveyden.

Toimittaja työssään

Nyt voisi olla aika verestää muistoja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -filmin parissa. Johnny Depp ja Benicio del Toro tekevät suvereenit tulkinnat Thompsonista ja tämän asianajajasta (orig. Oscar Zeta Acosta), joka oli tiettävästi sellainen narkkari, jota Hunterkin pelkäsi.

Samat karaktäärt häärivät myös vuonna 1980 tehdyssä Where the Buffalo Roam'issa. Bill Murray ja Peter Boyle yrittävät eläytyä rooleihinsa, mutta epäonnistuvat siinä täydellisesti. Leffa on niiiin nöösi.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on aikaisemmin käsitelty Thompsonin Rommipäiväkirjaa. Sepustukseen voi käydä tutustumassa täällä. Kirjan elokuvaversiota odotellessa.

Vaikka tietäisit Thompsonin elämänvaiheista jo kaiken, suosittelen silti lukemaan vielä tämän elämänkertateoksen. Saa aikaan energisen fiiliksen! 


Kouluarvosana: 10

Gordon Parks Jr.: Superfly (1972)

Andorrassa esitettiin keskiviikkona Gordon Parks Juniorin Superfly, blaxploitation-leffojen kiistaton kunkku. Leffan jälkeen oli vielä Funky Elephant -festareihin liittyvä klubi Dubrovnikissä. Mielenkiintoinen konsepti, vaikken lopulta lämmennytkään leffan jälkeen klubbailemaan, vaan haihduin melko pian paikalta. Mutta kuitenkin, kiva että tällaisia järjestetään.

Superflyn päähenkilö on Priest (Ron O'Neal), joka on mielettömän tyylikäs ilmestys, kuten kaikki elokuvan henkilöt. Priest on kokaiinidiileri, jossa ainoa nimeen viittava asia on kaulassa roikkuva risti, jolla kaveri rykii kokaa nokkaansa vähän väliä.

Tarina on tuttu. Priest haluaa tehdä vielä viimeisen keikan, jonka jälkeen on tarkoitus jäädä hyvin ansaitulle eläkkeelle. $300 000 ei riitä, pitää saada $500 000, jotta eläkkeellä voi elää herroiksi.

Nämähän on nähty, mutta väliäkös sillä, jos puitteet on kunnossa. Superfly paitsi näyttää hyvältä, myös kuulostaa siltä. Leffaa ei voi olla arvostelematta mainitsematta musiikkia, joka on Curtis Mayfieldin käsialaa. Luultavasti paras soundtrack ikinä.

Elokuvan loppuhuipennus on huikea. Siinä Priest pääsee näyttämään tappelutaitojaan (lyö roskiksen kannella valkolaista naamaan, ja heittää toisen mokoman roskapönttöön) ja verbaalista lahjakkuuttaan (Katkaisepa hiuksikin upeasta päästäni, niin olet kuollut).

Täydellistä!

Kouluarvosana: 10

Rob Reiner: This is Spinal Tap (1984)

Rob Reinerin rocku- tai mocumentary, This is Spinal Tap (1984), on sellainen kulttiklassiko, joka on katsottava 5-10 vuoden välein, mutta ei yhtään useammin. Elokuva on edelleen ehdoton napakymppi, mutta vatsa kippurassa nauraminen ja parhaimpien kohtien edestakas kelaaminen oli, ainakin tänään, muuttunut täti-ihmisen noloksi hymistelyksi. Tiettyä mielentilaahan tämä vaatii varsinkin, kun nykyajan "oikeat" bändit eivät eroa Spinal Tapin parodiasta millään lailla *täti-ihminen siunailee*, ja huumorikohdat pitää spotata tarkalla silmällä.

This is Spinal Tap on kuitenkin törkeän hieno parodia rock-kliseistä, ja jokaisen itseään kunnioittavan on se joskus nähtävä. Kunniotan Tapia kuvasaasteella.

Kouluarvosana: 10 (ihan periaatteesta)

Thomas Winterberg: Submarino (2010)

Huh huh! Rankkaa - taas kerran. Perjantaina telkkarissa esitetyssä kotimaisessa Kohtaamisia -rainassa päihdeäiti oli jättänyt pienen poikansa heitteille, mutta tanskalaisessa Submarinossa mennään vielä pidemmälle. Suunnilleen saman ikäiset veljekset on jätetty paitsi heitteille, myös vastuuseen vastasyntyneestä vauvasta. Äidillä on putki ja meno päällä.

Seuraavaksi hypätään takaumasta veljesten aikuisuuteen. Ensin on vuorossa vanhempi veljeksistä. Tämä on päässyt vastikään vankilasta ja majailee rähjäisessä hostellissa, jossa käy purkamassa paineitaan välillä naapurin naisen luona hempeilemässä tai naapurin ukkelin luona kovistelemassa. Keskikalja maistuu miehelle. Mukaan kuvioon liittyy surullisen hahmon ritari Ivan.

Sitten siirrytään toiseen veljeksistä, jolla on kohta kouluikäinen pieni poika. Lapsen äiti on kuollut auto-onnettomuudessa. Mies rakastaa lastaan, mutta ei oikein osaa huolehtia hänestä. Kaikki rahat ja aika kun tahtovat mennä heroiiniin. Pojalle ei ole aamupalaa eikä evästä lastentarhaan. Aina ei edes meinaa muista viedä häntä tarhaan kun nukuttaa niin kovasti.

Kovin hyvin miehillä ei siis mene, mutta mitä muuta olisi voinut odottaa heidän lapsuuden nähtyään. Lopulta miehet löytävät itsensä ja toisensa vankilasta ja meno muuttuu entistä surullisemmaksi. En tiedä olinko erityisen herkässä tilassa elokuvaa katsoessani, mutta itkuhan siinä pääsi. Todella rankka elokuva - suosittelen.

Kouluarvosana: 10-

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sain taas nauraa ääneen. Kyllä ei olisi Tuomas Kyrö saanut näin hyvää kirjaa kirjoittaa. Ihan korpeaa otsan molemmilta puolilta miten hauskasti on hän osannut kuvata oikeamielisen suomalaismiehen mielenliikkeitä. Ei ole ihmisen vika jos meinaa nauruun tikahtua. Kyllä on Kyrön vika, kun on mennyt tällaisen kirjoittamaan.

Vaan kuitenkin tähän kirjaan jos joku tarttuu ja lukee niin kyllä ei kaduta jälkeenpäin. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kirja loppui. Kyllä ei nyt ole mitään tekemistä.


Kouluarvosana: 10

P.S. Pitäisi huumorikirjojen olla aina Kyrön kynästä. En tiedä miksi mutta pitäisi.