Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

#kirja

Tässäpä kirja pukin konttiin kaikille joulun ystäville? Teuvosukarimainen kauppakeskuskeisari Jonne J. Halkio on luonut ikuisen joulun Länsi-Kyykkään kuntaan jonnekin Uudenmaan laitaman haja-asutusalueelle. Kauppakeskuksessa soi vuoden ympäri joululaulut ja mysteerisen nukentekijän tontut kiertävät raiteillaan. Täksi jouluksi suurudenhullu Halkio aikoo rakentaa Mantelimaahan valtavan suklaaputouksen ja paljasta pintaa vilisevän joulukuvaelman.

Taattua Miina Supista siis. Harmi vain, että suomalaisten ostarivillitys on jo titaniceineen ja mitä ihmeellisimpine sijainteineen karannut käsistä niin pahasti, ettei Supisen luoma maailma olekaan niin surrealistinen, kuin aiemmat mestariteokset antoivat odottaa. Orvokki Leukaluun uraohjeet ja hajamielisen professorin Launon ja tämän sisustussuunnittelevan uraohjuksen Katriinan vinksahtanut koti olivat kaikessa arkisuudessaan niin mahtavan tragikoomisia, että Mantelimaa tuntuu jotenkin liian alleviivaavalta.

Toki synkkiä salaisuuksia pinnan alla (kirjaimellisesti) pitävä ostoshelvetti on loogista jatkumoa, mutta jotenkin odotin, että Supinen olisi vienyt nurinkuriset puitteensa ja traagiset henkilönsä vielä uudelle tasolle. Nyt Mantelimaa jäi itselleni vain hyväksi ajanvietteeksi uutta täysosumaa odotellessa.

Arvostelumenestyksen jälkeen pienoinen pettymys

Kouluarvosana: 8-

James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)

Jos jokaisen maahanmuuttokriittisen tulisi katsoa Dheepan, jokaisen punavuorelaisen pitäisi lukea Rosa Liksomin Väliaikainen. En tiedä tarvitseeko tätä roskasakkia suvaita, mutta ainakin Rosa Liksomin henkilöhahmot auttavat ymmärtämään miksi maallamme on nykyisenkaltainen hallitus.

Väliaikainen vie lukijansa tietysti pöndelle lampaan- ja Lappiin poronnussijoiden kelkkaan, mutta myös etelän miehet ja naiset saavat osansa. Vihervassareiden ydinalueella asuvalle saattaa tulla yllätyksenä, ettei tarvitse ottaa edes Onnibussia Kehä III:n taakse löytääkseen näitä kummajaisia, vaan sushirajan taakse saattaa eksyä jo oman kaupungin sisällä.

Sinänsä Väliaikainen ei tuo Rosa Liksominsa lukeneille mitään uutta, mutta onhan 2010-luvulle päivitetty valkoinen roskaväki tutustumisen arvoinen. Itse asiassa Liksomia voisi pitää viime aikoina löytämieni amerikkalaisten mestareiden, Foster Wallacen ja George Saundersin suomalaisena vastineena. Niin terävällä otteella Liksom maalailee suomalaisen white trashin maailmoja.

Kouluarvosana: 8 1/2

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Kuuntelin Anna-Leena Härkösen mietteitä tämän kirjan kirjoittamisesta viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Arvasin jo silloin, ettei kirja välttämättä puhuttelisi minua mitenkään kamalan henkilökohtaisella tasolla, mutta olin kuitenkin varma, että lukisin sen jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Kirjastosta onnistuin bongamaan opuksen vasta nyt!

Härkönen kirjoittaa yleensä puhuttelevista aiheista, jopa tabuista, jotka ovat läheisesti tuttuja useimmille meistä. Kaikki oikein käsittelee äkkirikastumista lotossa seitsemän miljoonaa voittavan pariskunnan tarinan kautta. Tällainen kokemus jää harvalta meistä kokematta, mutta kaipa sitä voi yrittää eläytyä nopeasti ilman omia ansioita paljon rahaa saavan saappaisiin...

Kirjan pääosassa ovat Eevi ja Kari Puttonen, tavallinen työtätekevä lähiöpariskunta. Tavallinen elämä kuitenkin päättyy, sillä eräänä viikoloppuna Eevi veikkaa lottorivin hetken mielijohteesta ja veikkaakin siinä kaikki oikein. Tilille on tipahtamassa seitsemän miljoonaa euroa, tuosta noin vain!

Eevi ja Kari jakavat potin ja yrittävät sopeutua elämään käsittämättömän rahasumman kanssa. Pankin sijoitusneuvoja on mielin kielin, mutta Eeviä pelottaa koko ajan, että rahat katoavat. Rahoja onkin hyvä sijoitella eri paikkoihin, etteivät vain kaikki häviä kerralla. Kari ostaa omilla rahoillaan Lexuksen.

Kirja kertoo kaikesta siitä, minkä raha muuttaa. Kun ystävät saavat tietää lottovoitosta, ystävyyden dynamiikka keikahtaa. Eevin ja Karin oletetaan tarjoavan niin baarikierrokset ja ravintola-annokset kuin pankkilainan takauksetkin. Eevi ja Kari ovat sitä mieltä, että he voivat kyllä maksaa, mutta he eivät halua olla itsestäänselviä maksuautomaatteja.

Työpaikalla oleminen käy sietämättömäksi, kun rikkaudet tulevat ilmi. Tekemisen puute ja paksu lompakko jouduttavat Karin alkoholisoitumista, mikä johtaa avioliiton rakoilemiseen. Eevistä tuntuu, että vaikka hän on saanut paljon, hän on myös menettämässä paljon. Eevi ja Kari joutuvat ottamaan selvää siitä, kumpi on tärkeämpää, rikkaus vai rakkaus.

Kaikki oikein on periaatteessa oikein hyvä ja kaikki kuviteltavissa olevat skenaariot huomioon ottava tarina lottomiljonääreistä. Se on sellaisenaan ehkä jopa liiankin ennalta arvattava. Mutta en lähde moittimaan tarinaa yksinkertaisuudesta, keskityn mieluummin positiivisiin puoliin. Niitä ei ole Härkösen tapauksessa vaikea löytää. Härkösen dialogiin voi jälleen kerran luottaa, samoin kuin yksityiskohdista huolehtimiseen. Härkönen yksinkertaisesti huomioi tunnetilat täydellisesti.

Kouluarvosana: 8-

Anna Gavalda: Karkumatka (L'Échappée belle) (2001)

Hurmaannuin Anna Gavaldan viime vuonna suomennetusta Lempi ei ole leikin asia -mestariteoksesta niin, että nähtyäni kirjastossa Gavaldan toisen kirjan, nappasin sen heti mukaani. Kyseessä on pienoisromaani Karkumatka, joka on kirjoitettu yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin tuorein tapaus.

Karkumatkasta huomaa, että sen tekemisestä on aikaa, vaikkei aika pahasti tarinaa olekaan kohdellut. Kirjasta vain paistaa läpi hiomattomuus, joka tosin oli raikasta Gavaldan uusimmassa romaanissa.

Lempi ei ole leikin asia oli kuitenkin harkitun hiomaton. Sen räävitön kieli ja anarkistinen päähenkilö oli tehty taiten. Sen päähenkilöt eivät tuntuneet todellisiin henkilöihin perustuvilta, kuten Karkumatkan kohdalla väkisin ajatteli.

Karkumatka kertoo neljän sisaruksen irtiotosta tylsistä sukujhlista. He ovat paljon bopompia kuin kuivakat sukulaiset. Sisarukset ovat toki samaistuttavia. Heillä on hyvä musiikkimaku ja vapaamieliset aatteet. Rakastettavia velikultia siis.

Ristiriitaa nipottaviin kälyihin ja muihin muinaismuistoihin on kuitenkin alleviivattu mielestäni liikaa. Billie oli luonnon lapsi Lempi ei ole leikin asia -romaanissa. Samaa sukua on ehdottomasti karkumatkalla oleva sisarusparvi, mutta heistä ei kerrota yhtä henkeä salpaavan huolettomasti kuin Billiestä.

Väkisin yrittämisen makua (ja nuoruuden pätemisen tarvetta).

Kouluarvosana: 8-

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan ratkaiseva askel (2004)

Pakko todeta, että alan olla itseni kanssa sen verran sinut, että voin myöntää lukevani chichlit-kirjoja enemmän kuin mielelläni. Hömpänpömpäksi alentuvasti kutsuttu naistenkirjallisuus palvelee mitä mahtavimmin sellaisia elämänvaiheita, joihin raskaan sarjan maailman klassikot eivät mahdu. Parikymppisenä hekumoitu klasariosasto ei oikein vain istu lehteiltäväksi samalla kun hämmennät toisella kädellä perheelle jauhelihakastiketta ja toisella ripustat pyykkejä kuivumaan. Chichlittiä puolestaan voi helpommin istahtaa lukemaan hetkeksi silloin, kun tiskit on laitettu ja odotat kahvin tippuvan.

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-saagan ensimmäinen osa tuli luettua joskus viime talvena, ja se oli sen verran virtuoosimaista viihdettä, että oli päivänselvää että lukisin sarjaa jatkossakin. Päähenkilö Becky Bloomwood on taloustoimittaja, joka ei osaa pitää omasta taloudestaan huolta laisinkaan vaan tuhlaa rahansa yltäkylläisen shoppailuhimon vallassa. Sarjan ensimmäisessä osassa Becky tapasi tulevan miehensä, Luken, jonka kanssa tässä sarjan kolmannessa jaksossa suunnitellaan jo häitä. En ole lukenut sarjan kakkososaa, sillä luulin Himoshoppaajan ratkaisevan askeleen olevan suoraa jatkumoa ensimmäiselle kirjalle. No, sujuvasti yhden osan yli hyppäys onnistui, en huomannut menettäneeni mitään....

Luettuani Himoshoppaajaa nyt kahden kirjan verran voisin olettaa, että jännite syntyy kirjasarjan kaikissa osissa siitä, että päähenkilö Becky sotkeutuu valheen verkkoon eikä osaa ratkaista liian pitkälle päässeitä vedätyksiään ennen kuin vasta viimeisillä sivuilla. Ratkaisevassa askeleessa Becky rimpuilee kahden tulen välissä, sillä sekä hänen äitinsä että anoppinsa haluavat olla hääjärjestelyiden päämaestroja, tietenkin toisistaan tietämättä. Beckyn täytyy siis päättää, kummalle hän tuottaa pettymyksen. Ei siis mitenkään maata mullistavaa mutta viihdyttävää kylläkin.

Kinsellan Sophie osaa kirjoittaa viihdyttävää chichlittiä paremmin kuin monet muut. En keksi yhtikäs mitään, mitä Himoshoppaajassa voisi tai pitäisi tehdä toisin, sillä tarina vain soljuu sisään niin kuin lämmin iltamaito. Uskallan jopa väittää, että tällaista mainstream-viihdettä ei kuka tahansa korkeakylddyyrin edustaja osaisi edes kirjoittaa. Chichlit on vähän niin kuin jännityskirjallisuus. Molemmissa lajeissa on omat mestarinsa, eikä niissä pysty ihan kuka tahansa kynäniekka saavuttamaan menestystä.

Kouluarvosana: 8 

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Kuva: Siltala

Aki Ollikaisen Musta satu on nimensä mukainen. Se kertoo Tattarisuolla Mustan Raamatun opein pidetyistä uhrimenoista sadunomaisesti.

Ollikainen on minulle uusi tuttavuus. Esikoisromaani Nälkävuosi kertoi myös menneestä ajasta ja voitti kirjabloggareiden vuoden kirja -palkinnon.

En tiedä kuinka Ollikainen osasi kuvata 1600-lukua, mutta 1930-luvun kuvaus ei mielestäni mennyt ihan nappiin. Käännetty sanajärjestys ja kursiivit eivät luoneet minusta tarpeeksi autenttista tunnelmaa.

En päässyt kieltolain ajan sankareiden pään sisälle: Minulle ei käynyt ilmeiseksi miksi heitä kiinnosti musta magia niin, että he kaivoivat haudoista ruumiita ja leikkasivat heistä osia upottaakseen ne Tattarisuon lampeen. Tiedän, että niin kävi, mutten vieläkään miksi.

Periaatteessa pidin kirjasta. Kaikki on kuin suoraan oppikirjasta: Ajasta toiseen hyppelyt ja ahaa-elämyksinä paljastuvat käänteet henkilöiden historiassa pitävät otteessaan, varsinkin, kun kirjan tietää loppuvan hetkellä minä hyvänsä (siinä on vain 150 sivua).

Mutta. Olivatko nuo oivallukset oikeastaan maata järisyttäviä? Niissä koki ahaa-momentin, muttei vau-efektiä. Olisiko sadussa, varsinkin mustassa sellaisessa voinut revitellä hiukan enemmän? Mitä jos eri ajoissa seikkailevien henkilöiden tarinat olisivat kietoutuneet niin yllättäviksi spiraaleiksi, että lukija olisi haukkonut henkeä? Olisivatko eri aikakausien vierailut Tattarisuon lähteellä voineet olla niin jännittäviä, että lukijan niskavillat olisivat nousseet? Ja miksi juuri Tattarisuo?

Aineksia olisi ollut enempään.

Kouluarvosana: 8

Laura Paloheimo: OMG (2013)

Laura Paloheimon OMG (2013) on kirjallinen versio Krista Siegfridsin ansiokkaasti Eurovision laulukilpailuissa pomppimasta kappaleesta Marry me (2013). Siinä missä Krista on hengästymiseen saakka pirtsakka cheerleaderblondi, on kirjan päähenkilö Anna kyllästymiseen saakka peruskyyninen hääsuunnittelija OMG-nimisessä hääsuunnitteluyrityksessä. Yhdessä bestiksensä Karlan kanssa Anna luotsaa toinen toistaan kummallisempia hääpareja avioliiton (epä)onnelliseen satamaan samalla omia ihmissuhdekiemuroita selvitellen ja sotkien.

Asetelma on peruskauraa chicklit-genressä mutta omalla tavallaan kekseliäs ja ihan mukavasti Suomen olosuhteisiin soveltuva. Jos Suomessa jostain glamouria löytää, niin varmastikin hääbisneksestä. OMG:n hääsuunnittelijat ovat kuitenkin sillä tavalla erikoisia, että heillä on mieltymyksiä räkäiseen rock'n roll -elämäntyyliin ja burleski-kulttuuriin ennemmin kuin eliitin pintaliitoelämään à la Teatterin VIP. Anna ja Karla pyörivät Ilveksessä ja Tavastialla. Annan veli Veli on kokenut andymccoymaisen alamäen Suomen ja Euroopan ykkösbändin laulusolistista huumehöttöiseksi mielenterveyskuntoutujaksi, ja Anna yrittää luovia ilman airoja seilaavan veljensä ja tämän ex-bändin nykyisen solistin Samin rajapinnassa. Päänvaivaa ja sydänsurua piisaa, sillä Sam on teinien kuolaama idoli, joka tuskin koskaan voisi kiinnostua Annan kaltaisesta harmaahiirestä....

Paloheimo osaa kirjoittaa todella värikkäästi ja nautittavasti. Useinhan tätä samaa ei voi sanoa kotomaamme chicklit-kirjailijoista. Paloheimon sanansäilä on iskussa, mutta ongelmaksi tämän kirjan kohdalla koin päähenkilön eli Annan. Annassa oli periaatteessa kaikki, mitä tämän lajityypin henkilöiltä vaaditaan: naisella on kiva työ, joka toki välillä vaatii veronsa, on historia, jonka takia Anna on mikä on, on sympaattisia liikakiloja, on mausteinen bestis, joka sanoo miten asiat makaavat, on miespuolisia ystäviä, jotka haluaisivat olla muutakin kuin ystäviä, ja on tavoittamaton ihastus, johon moni hehkeämpi naaras on iskenyt tekokyntensä. Paketti on siis periaatteessa kasassa. Annan plussaa myös siitä, että Anna heiluu Helsingin ug-piireissä ja että veljen bändimenestys ja bänditouhut ovat over the top, siis todella liioitellut.

Vaikka pidän ärhäkkyydestä, ei se välttämättä toimi chicklitissä ihan täysin optimaalisesti. Genren päähenkilöt ovat kuitenkin useimmiten ressukoita (jotka toki loppua kohden nousevat tuhkasta kuin feenikslinnut), mikä toistaa kirjallisuustyylin tuttua kaavaa toimivalla tavalla. Tämän opuksen solisti saa heti alkumetreillä kummallisia skitsokohtauksia ihan puskista. Pyrimyksenä on varmaankin ollut saada Annan luonteeseen itsenäisen naisen potkua, mutta paikoitellen Anna on ennemmin biatch kuin beyoncee.

Toinen häiritsevä tekijä (näitä ei ole muita) on henkilökavalkadin runsaus. Varsinkin hääsuunnnittelun ympärillä pyörii henkilöhahmoja kuin Vilkkilässä kissoja, eikä niistä kaikista ollut ihan kokonaisiksi, mieleenjääviksi hahmoiksi. Itselleni Dan, Bruno ja Antero olivat yksi ja sama henkilö, mikä ei toisaalta haitannut kokonaisuuden kannalta.

OMG oli mukava, etelän aurinkolomalla helposti lehteiltävä hömpänpömppä. Samalla kun lapset uiskentelivat uima-altaalla, tämä äiti siemaili kylmiä juotavia aurinkotuolissa ja pähkäili OMG:n hääparien sosioekonomisia taustoja ja siinä sivussa Annan edesottamuksia deittailun maailmassa. Ei siinä kuulkaa muuta tarvittu. Toimi hyvin. Ding dong.

Kouluarvosana: 8-

J.C. Chandor: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year) (2014)

Viittä tähteä elokuva-arvosteluissa paukutellut Väkivallan vuosi pääsi heti vapun jälkeen must see -leffojen listalle. Uusi ohjaajatuttavuus, J.C. Chandor, on onnistunut vakuuttamaan maailman kriitikot kuvauksellaan suoraselkäisestä liikemiehestä ja tämän taistelustaan pysyä kaidalla tiellä liiketoiminnassaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat New Yorkin talvisiin maisemiin vuonna 1981; vuoteen, jonka väitetään olevan väkivaltaisin suurkaupungin historiassa. Maahanmuuttajataustainen lämmitysöljyn kauppaaja Abel Morales (Oscar Isaac) pyörittää appiukoltaan perimäänsä yritystä, jonka toimintaa sabotoi tuntematon gangsteriliiga ryöstämällä öljysäiliöautoja väkivaltaisella tavalla. Abel Morales on kivikasvoinen mies, joka uskoo hyvän voittoon eikä halua antaa periksi kiusanteolle lähtemällä mukaan väkivallan kierteeseen. Abelin vaimolla (Jessica Chastain) meinaa palaa hihat väkivallan uhkan alla, ja hänestä paljastuukin puolia, joita ei herkästä ulkokuoresta osaisi ennalta päätellä.

Elokuvan kerronta on hidasta ja harrasta, ja loppujen lopuksi elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään. Ajallisesti tarina rajoittuu yhteen talveen, joten kaiketi joutokäynti on vain realistinen olotila. Verkkaisessa menossa kohtaukset vaikuttavat tulevan toisinaan hyppäyksittäin mutta kuitenkin kuvallisesti yhtenä, vakuuttavana mattapintaisena jatkumona. Elokuvan kuvallista maailmaa on ylistetty hatunnostoksi New Yorkille, rumankauniille kaupungille. Iltapäivälehden arviossa Väkivallan vuosi rankattiin parhaaksi New York -kuvaukseksi Taksikuskin ja Manhattanin jälkeen. Mielestäni rankkaus on ehkä ylilyönti, mutta tokihan harmaa ja tyylitelty kuva miellyttää urbaania maisemaa arvostavaa silmää. Se tässä elokuvassa kai vähän mättikin, sisällön kumisevuutta ei voi täysin korvata tyylitellyllä pinnalla. Juonen tasapaksuus ja draaman puute sekä Oscar Isaacin ilmeetön olemus eivät onnistuneet vakuuttamaan tätä vaikeasti miellytettävää katsojaa.

Kuva täältä: http://bit.ly/1vl3Zdx

Elokuva ei missään nimessä ole sysihuono, mutta ei se ole mielestäni grandioottisiin mittasuhteisiin kasvaneen maineensa veroinenkaan. Jos elokuva olisi oikeasti vuodelta 1981 ja Oscar Isaac olisi Al Pacino, voisi mielipiteeni kääntyä vahvemmin positiivisen puolelle. Gangsterielokuva, joka ei ole gangsterielokuva, ei toimi pelkästään retrohenkisenä pukuleikkinä ja silmäkarkkina.

Kouluarvosana: 8

Theodore Melfi: St. Vincent (2014)

Theodore Melfi (ei aiempia elokuvia joihin viitata) on tehnyt Bill Murraylle täydellisen roolin = pääsee näyttelemään itseään. Osa oli alunperin kuulemma kirjoitettu Jack Nicholsonille, mutta Murray vanhana ilkeänä juoppona käy koiralle aivan yhtä mainiosti.

Vincent (Murray) saa naapurikseen yh:n ja tämän koululaispojan, jonka iltapäiväohjaajaksi Vin ajautuu rahapulassaan ja sattuman oikusta. Vin muistuttaa erehdyttävästi erästä toista vanhaa likaista miestä laukkakisoineen, räkälöineen ja yön naisineen.

Koska Vin ei välitä yhteiskunnan säännöistä, ottaa hän holhokkinsa mukaan kaikkialle missä käy. Naapurin setä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti paha, vaikka tutustuttaakin kuoripojan milloin mihinkin paheeseen. Siinä sivussa mies tekee nimittäin paljon hyviäkin tekoja, jotka jäävät rujon ensivaikutelman alle.

Hieman siirappisesti Oliver (jota näyttelee ihmeellisen vaivattomasti Jaeden Lieberher, katsotaan onko nimi hyvä muistaa) tekee koulussa esityksen Vincentistä, kun aiheena on pyhimys, jonka tunnet. Ehkä pinnan raaputtamisessa on jokin opetus, en tiedä.

Ihmelapsen lisäksi elokuvaa kantaa hienot näyttelijät kautta linjan. Melissa McCarthy saa ansaitsemansa isomman roolin. Naomi Watts näyttelee venäläistä tankotanssijaa niin vakuuttavasti, etten tajunnut kyseessä olevan Watts vasta kuin krediiteistä. Niin, ja Murray: Kuka tekisi leffan, jossa "Bill f****n' Murray" pääsisi näyttelemään Henry Chinaskia!?

Kouluarvosana: 8 1/2

Ron Currie Jr.: Juniorin erikoinen elämä (Everything matters!) (2011)

Juniorin erikoinen elämä tarjoaa kannenliepeen mukaan vaihtoehdon iänikuiseen harmaaseen kyllästyneille lukijoille. Ron Currie Juniorin luvataan kirjoittavan uskosta, toivosta ja rakkaudesta upeammin ja taianomaisemmin kuin muiden ja kirjan rakennetta kuvataan epätavalliseksi ja viimeistellyksi.

Kaikkea tätähän kirja myös tarjosi. Uskoa ihmiskuntaan omaperäisellä kerrontatekniikalla valavan kirjan luulisi sulattavan meikäläisen kuin kynttilän joulupöydässä. Miksi en sitten pysty kehumaan kirjaa kuin kustantajaa lainaamalla?

En tiedä, ehkä siksi, että luin vastikään David Foster Wallacen nyrjähtäneellä tyylillä kerrotun tajunnanräjäyttäjän. Ehkä siksi, että olin menettänyt neitsyyteni vaihtoehtoisten elämien fantasioille jo elokuvassa Mr. Nobody. Ehkä Juniorin erikoinen elämä piti sisällään paikallaan junnaavia ja tarpeettomilta tuntuneita vaiheita, kuten Juniorin tyttöystävän yliopistovuodet ja raajattoman kaverin katkeran elämän. Ehkä elämän kaavaa ei ollut osattu hyvästä yrityksestä huolimatta selittää tarpeeksi hyvin. Ehkä en vain tajunnut.

Ei sittenkään niin uniikista otteesta ja kaiken kattavan selityksen puutteesta huolimatta löytö uutuksien hyllystä unohdettavien aarteiden joukkoon pölyttymään joutuneiden joukoista.

Kouluarvosana: 8 1/2

Nicholas Stoller: Naapurit (Neighbors) (2014)

Mac (Seth Rogen) ja Kelly (Rose Byrne) ovat astumassa keski-ikäisten maailmaan. He ovat juuri saaneet vauvan ja ostaneet oman talon idylliseltä esikaupunkialueelta.

Heti kohta viereiseen taloon muuttaa kuitenkin naapuri helvetistä: läheisen collegen veljeskunta. Nuoripari päättää pysyä lujana heti alusta alkaen. Opiskelijoille on sanottava, ettei äänekästä juhlimista suvaita heidän naapurissaan, toki mahdollisimman rennosti, eihän tässä mitään kalkkiksia olla.

Veljeskunnan puheenjohtajat ovat kuitenkin mitä miellyttävimpiä ihmisiä ja pyytävät naapurit mukaan juhliin. Mac ja Kelly pääsevät nauttimaan nuoruuden hullutuksista ja naapurukset tekevät verivalan: kusevat ristiin. Elokuvassa pelataan siis säälimättä alapäävitseillä. Tuntuikin oudolta kun isoäiti oli tuonut hädin tuskin kymmenvuotiaat lapsenlapset katsomaan elokuvaa viereisille paikoillemme. Tai lapset tuoneet mummonsa, kuinka vaan, kumpikaan ei oikein tuntunut olevan kohderyhmää.

En osaa sanoa mikä sitten olisi tällaisten leffojen kohderyhmää. Dildojen tekemisen, rintojen lypsämisen ja palleista puristelujen lomassa näissä sethrogen-, juddapatow-, nicholasstoller -leffoissa on aina jotain aikuismaistakin mukana. Naapureissakin pohditaan onko elämä pilalla kun vapaus bilettää on lapsen mukana mennyttä vai onko lapsiperheellisen elämä sittenkin itsessään juhlaa.

Aluksi tuntui, ettei leffassa ole aineksia American Pieta kummemaksi tapaukseksi, mutta jossain vaiheessa Rogen, Byrne, Efron ja kumppanit riisuivat tällaisen 30+ kalkkiksenkin aseista ja tempauduin mukaan viihdyttävään komediaan. Naapurit tietenkin riitautuvat ja alkaa hillitön koston kierre, joka karkaa lopulta totaalisesti käsistä. Rakennellaan draaman kaari kaikkine jännitystihentymineen ja hyvän ja pahan välisine taistelukohtauksineen.

Kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lopulta tosi hyvän mielen komedia.

Kouluarvosana: 8

P.S. Robert de Niro -imitoinnit olivat parhautta!

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (2008)

En ole aikaisemmin lukenut Anna-Leena Härköstä, ellei peruskouluaikaista Häräntappoaseen pakkolukemista äidinkielentunneilla lasketa mukaan. Akvaariorakkautta yritin kokeilumielessä lukea viime talvena, mutta sen puhekielimäinen dialogi työnsi minut luotaan heti parin alkuluvun jälkeen.

Vaikken Anna-Leenan romaaneihin ole aiemmin tutustunutkaan, olen pitänyt kirjailijan tv-esiintymisiä sympaattisina ja viime Kirjan ja ruusun päivänä ilmaiseksi saamani Takana puhumisen taito oli myöskin mukavan leppoisaa lukemista. Halusin nyt siis tarttua Härkösen romaaniin ja Ei kiitos vaikutti etukäteistietojen valossa mediaseksikkäimmiltä hänen tuoreista kirjoistaan. Enkä kyllä pettynyt.

Härkösellä on oivallinen taito kirjoittaa tarkkanäköisesti ja humoristisesti. Suorastaan ärsyttävän elävää kieltä! Dialogi oli niin todentuntuista, että oikeastaan saatoin kuulla päähenkilöiden äänen päässäni. Härkönen on selvästi tietoinen tämän hetkisiä puheenaiheista, ja hän tykittää niitä hyvällä ajastuksella.

Ei kiitos kertoo nelikymppisestä saksanopettaja, Helistä, ja tämän aviomiehestään Matista. Pitkään naimisissa olleella avioparilla on teini-iän saavuttanut tytär, joka itsenäistyy ja lähtee kielikurssille Englantiin. Talon tyhjeneminen sysää Helin ja Matin kysymysen äärelle: onko rakkaudesta jäljellä enää mitään, kun lapsikin lentää pian kotoa? Pariskunnan kipupisteenä on epäsuhta aviollisten velvollisuuksien vaatimuksissa. Härkönen käsittelee aihetta tietenkin normaalia asetelmaa raflaavammin; Heli haluaa seksiä, Matti ei. Vaimo sipsuttaa kotona pitsihepenissä, kun mies istuu koneen äärellä fleecekalsareissaan ja pelaa netissä sotapelejeä ja kommunikoi mieluummin virtuaaliystäviensä kanssa. Heli kärsii Matin haluttomuudesta ja puhumattomuudesta mutta rakastaa miestään. Heli toteaakin, että "rakkautta on se, että antaa toisen pilata elämänsä". Voihan sen noinkin sanoa...

Heli päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen kuivan avioliittonsa, joten loogisesti hän hankkii itselleen nuoren rakastajan. Seksisuhde johtaa kuitenkin hullaantumisen kautta rakastumiseen. Heli huomaa, ettei rakasta enää Mattia ja päättää kertoa tälle kaiken nuoresta poikaystävästään. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, päättää Mattikin puhua suunsa puhtaaksi. Avioparin ongelmanratkaisu jää kirjan käsittelyn ulkopuolelle, mutta kamalan optimistiseksi ei kohtaloa voi nähdä.

Härkönen käsittelee aihettaan huumorilla höystäen. Liekö se syynä kirjan yleiseen nuivaan vastaanottoon. Ihmiset tuppaavat vetämään herneen nenään niistä asioista, jotka liippaavat liian läheltä omaa elämää. Itse kyllä pidin tätä kirjaa oivana porttina Härkösen muuhun tuotantoon.

Kouluarvosana: 8,5

Sami Lopakka: Marras (2014)

Tällä kertaa tutustuin uutuskirjan myötä minulle täysin vieraaseen alakulttuuriin. En ole koskaan kuunnellut kirkonpolttoheviä enkä pukeutunut kuin pyöveli. En oikeastaan tiedä voidaanko puhua edes alakulttuurista, sen verran plajon näitä tuskaa potevia nuoria miehiä ja naisia jossain vaiheessa oli. Nopean taustatutkimuksen jälkeen selviää kuitenkin, että Lopakan bändi Sentenced on näköjään jo lopettanut kun vasta joka kirkonkylällä alkoi olla kolmetoista goottia tusinassa.

Bändin sanoituksista vastasi luonnollisesti soittomuusikon uran jälkeen kirjailijaksi ryhtynyt Lopakka, joka on sitä paitsi suomen kielen maisteri. Sanoituksien keskeisten aiheiden sanotaan Wikipediassa olleen masennus, itsemurha ja kuolema. Onneksi sentään "usein kuitenkin mustalla huumorilla sävytettynä".

Ja kyllähän tuo musta huumori kukkii myös Lopakan esikoiskirjassa. Ehkä kirjavalinta ei sittenkään niin outo ollut meikäläiselle, onhan lempigenreni musta huumori. Sortumatta kliseisiin, Lopakka naurattaa heti alusta asti jäyhien suomalaismiesten olemattomilla kommunikointitaidoilla. Parhaat naurut saa tietysti ripuli- ja oksennushommeleilla. Nämä nyt päällimmäisenä jäi mieleen.

Liskojen yötkin toki nauratti, mutta niitä oli ehkä sittenkin liikaa. Muutenkin kirja tuntui toistavan itseään liikaa. Ongelmalliseksi koin myös sivuhenkilöt, joista ei saanut otetta. Toki kaikkien kuolemaan viittavat nimet oli hauska anekdootti, mutta nimien samankaltaisuus sai minut sekoittamaan kaikki yhdeksi ja samaksi tyypiksi, varsinkin kun heillä ei mielstäni oikein ollut lihaa luitten ympärillä.

Parhaista nauruista vähään aikaan kuitenkin ehdottomasti plussaa!

Kouluarvosana: 8-

Päivi Storgård: Keinulaudalla (2013)

Päivi Storgård on tähän asti ollut tunnettu television uutisankkurina ja aamu-tv:n juontajana sekä RKP:n poliitikkona. Viime syksynä hän julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla (2013), joten Päiviä voi nykyään tituleerata myös kirjailijaksi. Keinulaudalla on fiktiivinen kuvaus naisesta, joka tietämättään sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kuvaus "fiktiivinen" on tosin kyseenalainen, sillä  lähes kaikki tarinan piirteet käyvät yksiin Päivin oman elämän kanssa, joten lukijana tarinaan suhtautuminen mielikuvituksena oli erittäin työlästä, miltei mahdotonta. Kyllä päähenkilö, Outi, piirtyi mielessäni täsmälleen Päivin näköiseksi.

No, oli totuuden ja fiktion miksaus millainen tahansa, kertomus Outista oli joka tapauksessa erittäin toimivasti kirjoitettu. Kirjaa oli lähes mahdotonta laskea käsistään ja jokaisen luvun jälkeen oli oitis siirryttävä eteenpäin. Päähenkilö Outi työskentelee television aamulähetyksessä ja herää joka aamu ennen neljää. Unirytmin tai rytmittömyyden johdosta Outi alkaa väsyä ja työn rasittavuuskin saa Outin otteen herpaantumaan. Alkaa kierre, jossa Outi joutuu tsemppaamaan yli sietokykynsä ja aviomies joutuu ottamaan entistä enemmän vastuuta pariskunnan lapsista. Vähäiset unet ja töppäykset töissä saavat Outin pian romahtamaan, ja hän syöksyy altaan depressiiviseen päätyyn. Masentunutta vaimoaan tovin hoivattuaan aviomies suostuttelee tämän hoidon piiriin, mistä alkaa Outin masennuksenhoitojakso. Häntä hoidetaan masennuspotilaana, ja kotvan päästä Outin ryhti paraneekin. Hän saa taas otteen elämästään ja alkaa säätää montaa asiaa samaan aikaan. Tässä vaiheessa siirrytäänkin jo manian puolelle, joka saa Outin hyppäämään lentokoneeseen kesken työpäivän ja suuntaamaan nokan kohti Jyllantia. Siellä pari tuntia vietettyään Outi saa tarpeekseen ja kääntää kurssin takaisin kohti Suomea. Pian onkin jo aika pistää mökin pihamaa kuntoon, ja Outi kyntää kukkapenkissä niin, että itsestä ja lapsesta huolehtiminen jää retuperälle. Maaniset ja depressiiviset kaudet vaihtelevat, ja pian lekuritkin hoksaavat mistä on kyse.

Tarinassa ei varsinaisesti ilmene mitään, mitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tekemisiin joutuneet eivät tietäisi. Keinulaudalla on silti rohkea tarina kerrottavaksi julkisuuden henkilöltä, mutta Päivi on mitä ilmeisimmin sinut sairautensa kanssa, koska hän on näin reippaasti "tullut kaapista" asian kanssa. Sairaus on suhteellisen yleinen, ja omassa lähipiirissänikin löytyy vastaavia Outin tapauksia. Läheisiltä bipolaarin ihmisen kanssa eläminen vaatii paljon, enkä epäile, etteikö joissakin tapauksissa olisi oikeutettua pelastaa itsensä sairaan ihmisen vaikutuspiiristä. Sen verran huimaa tahtoo olla kyyti maniavaiheessa ja lamauttavaa masennuksen aikana.

Kirjallisina ansioina pidän Päivin teoksessa tekstin sujuvuutta. Tekstiä luki oikein mielellään, ja tarina oli kaikin puolin uskottava. Luin jostakin, että Päivi on kirjoittamassa toista kirjaansa, joka ei ole yhtä autofiktiivinen kuin Keinulaudalla. On kiinnostavaa nähdä, minkälaista tarinaa hän seuraavaksi haluaa kertoa. Esikoiskirjan luettuani uskallan hyvinkin tarttua tulossa olevaan opukseen.

Kouluarvosana: 8

Woody Allen: Blue Jasmine (2013)

Ihastuin kymmenisen vuotta sitten Bandits - Pankkirosvot (2001) elokuvassa Cate Blanchettin hahmoon yhdessä Bruce Willisin ja Billy Bob Thorntonin esittämien kidnappaajien kanssa. Woody Allenin uusimmassa Blanchett näyttelee leskirouvaa, johon on vaikeampi hurmaantua.

Toki Blanchett näyttelee hienosti hermoromahduksen partaalla sinnittelevää hersyvää hahmoa. Allen totisesti osaa loihtia neuroottisia henkilöhahmoja vuosi toisensa jälkeen. Ihmetellä täytyy miehen tuotteliaisuutta. Joka vuosi vanhukselta voi odottaa yhtä vuoden parhaimmista elokuvista.

Yleensä Allen on itse esittänyt pääroolia elokuvissaan, mutta on ilmeisesti jo niin vanha, ettei häntä jaksaisi enää katsella. Ehkä on hyvä, että Allen on keskittynyt ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen, ja jättänyt estraadin nuoremmilleen. Sitä paitsi olen purnannut jo aiemmin blogissamme miksei Allen enää näyttele elokuvissaan. Ehkä kestän sen, jos saan sillä ehdolla nauttia vielä hänen elokuvistaan.

Jasmine on siis vastikään leskeksi jäänyt hienostorouva, joka joutuu muuttamaan vaatimattomiin oloihin siskonsa luokse jouduttuaan miehensä kuoleman myötä myös vararikkoon. Jasmine pärjää päivästä toiseen paremmuudentunnollaan - ja jatkuvalla Xanaxien napsimisella. Jasminen mielen hetki hetkeltä nyrjähtäminen on antoisaa seurattavaa, sanottakoon se, vaikka kuulostaisin kuinka oudolta.

Kovaa ja korkealta tippuvan tirkistelystä kiinnostuneille.

Kouluarvosana: 8

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Lainasin uutuskirjojen hyllystä novellikokoelman työmatkoille. Helppoa luettavaa puolituntisiin sessioihin, ajattelin. Vai oliko? Yhtä pidempää novellia lukuunottamatta tarinat ovat toki lyhyitä ja siten sopivan pituisia lyhyille lukukerroille. Kepeitäkin ne ovat oikeastaan. Kirjoituksia ihan tavallisesta arjesta, jossa ei ihmeempiä tapahdu.

Mutta mitä sitten oikein tarkoitan. No, onhan Riikka Ala-Harja ollut kahteen kertaan Finlandia-ehdokkaana. Ovatko novellit täynnänsä jotain merkityksiä, jotka ovat luettavissa vain rivien välistä. Ihan niin kuin lukion äikän tunneilla.

Ehkä naakat kellotapulin ympärillä symboloivat jotain. Kuolemaa? Etenkin kun päähenkilö käy tämän jälkeen makaamaan keskeneräiseen hautaan. Mitä raiskio symboloi? (Sain selville, että metsään hakattua aukiota kutsutaan raiskioksi.) Oliko nuoren parin tarina loppu mökkimatkan jälkeen?

En tiedä, taidan jättää merkkitysten tulkinnan Parnassolle ja luen jatkossakin novellini kepeänä ajankuluna ja sellaiseen Ala-Harjan Reikä on omiaan. Teksti tuntuu syntyneen kuin itsestään, jossain hetken hurmassa, ja sellaisessa sitä saa myös lukea.

Jatkoon.

Kouluarvosana: 8 +

Tommi Liimatta: Rautanaula (2013)

Tommi Liimatalta on arvosteltu blogissamme aikaisemmin Aksel Sunnarborgin hymy (2004), Muovikorvo (2007) ja Nilikki (2009) ja nyt siis Rautanaula (2013). En vain tiedä olenko oikea henkilö tehtävään, siippani nimittäin on diggaillut aikanaan Liimatan musiikkia ja arvostellut blogiimme miehen aikaisemmat romaanit. Päätän lähteä hommaan puhtaalta pöydältä. En lue aikaisempia arvosteluja Liimatasta.

Rautanaula on vallan mainiota viihdettä. Minulla oli taas pieni kausi, jolloin en saanut kirjan kirjaa alkua pidemmälle, mutta sitten löysin taas kotimaisen uutuuskirjallisuuden. Ei ole sen voittanutta. Jostain syystä sellainen uppoaa tässä vaiheessa elämää kuin retkiluistelija heikkoihin jäihin.

Kirjan päähenkilö on Kai Malmirinne, josta puhutaan hieman häiritsevästi, toki hauskasti Kai Malmirinteenä lause toisensa jälkeen. Kai Malmirinne on varsinainen stand up -koomikko. Jokainen repliikki Kai Malmirinteen suusta on vitsiksi tarkoitettu one-liner. Kai Malmirinne on supliikkimies, jota naiset rakastavat. Kai Malmirinne on kaupparatsu, jolla on nainen tai kaksi vähän joka paikkakunnalla.

Tommi Liimatan edellistä romaania lainatakseni, Kai Malmirinne on nilikki, mutta mikäs siinä. Nilikkien edesottamuksia on ilo seurata. Onhan blogimme saanut nimensäkin nilikkien nilikin mukaan.

Vain hieman kirjasta paljastaen todettakoon, että paha saa kuitenkin palkkansa. Aikanaan pidin Bukowskin Postitoimiston nerokkaan yksinkertaista lopetusta parhaana lukemanani lopetuksena, mutta todettakoon tässä, että Rautanaulan lopetus lyö laudalta maailmankirjallisuuden klassikon.

Pentti, alkoholisti, on lopettanut dokaamiseen. Kertoja on miehen tyttö: " Isä sanoi että perhoja ei voi sitoa, jos on ottanut vaikka vain yhden kaljan, koska silmät menee kieroon. Minusta se on aika hyvä syy sitoa perhoja."

<3 p="">
Kouluarvosana: 8 1/2

Markku Rönkkö: Metsänpoika (2012)

Markku Rönkön Metsänpoika on outo yhtälö: scifiä metsässä. Yleensä tämän lajityypin, kuten myös Rönkön aiemmat, teokset sijoittuvat urbaaniin ympäristöön. Nimensä mukaisesti Metsänpoika kertoo kuitenkin pojasta metsän siimeksessä. Hatunnosto entiselle mainosmiehelle seikkaperäisestä luontokuvauksesta.

Kirjan edetessä ympäristökin muuttuu. Metsänpojan metsä hakataan ja pojan on lähdettävä evakkoon. Poika aloittaa vaelluksen kohti kaupunkia. Tulevaisuuden Suomi, kuten kirjakin jakautuu Rönköllä metsään, katveeseen ja kaupunkiin.

Metsästä poika vaeltaa soiden yli katveeseen. Suomen nimikin tulee Rönkön mukaan soista. Hyvä oivallus. Katveessa on pientaloja ja kapakka, kauppa-auto käy. Siellä poika tekee tuttavuutta ihmisten kanssa. Aiemmin hän ei ole ollut tekemisissä kuin metsänvartijan ja välittäjän kanssa. Metsänvartija on kasvattanut hänet, välittäjä ostanut riistaa ja välittänyt ässäkeksejä ja muuta tarpeellista, jota luonnosta ei saa.

Katveesta matka käy kaupunkiin, Helsinkiin, josta alkaa minulle mielenkiintoisin osuus kirjasta. Keskustaa hallitsee suunnaton paperitehdas, joka ulottuu Hietsusta Katajanokalle. Jotain vanhaakin on säilynyt. Tuomiokirkko, Sea horse ja Kom-teatteri ovat ainakin tunnistettavissa.

Suomen ainoa elinkeino on ilmeisesti paskapaperin tehtailu. Koko Suomi on valjastettu raaka-aineen toimittamiseen tehtaalle, jossa kaikki kaupunkilaiset ovat töissä. Johtajat asuvat Espoossa, työläiset Vantaalla ja muun maalaiset idässä.

Kaupungissa kerrontaan tulee kaksi henkilöä lisää. Kahdessa ensimmäisessä osassa vuorottelevat metsänhoitajan päiväkirjat ja pojan seikkailut. Kaupungissa mukaan tulee espoolainen nainen ja hänen välijohtaja miehensä. Näiden kohtalot kietotuvat sitten pojan tarinaan tämän etsiessä biologisia vanhempiaan.

Yllättävää, mutta takuuvarmaa Rönkköä, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen.

Kouluarvosana: 8 1/2

Dexter Fletcher: Wild Bill (2011)

Aina näitä brittileffoja katsellessa sitä oikein hätkähtää millainen luokkayhteiskunta tuo sivistyksen kehto oikein onkaan. Slummien työväenluokka, tai työttömien, on puhetta ja puuhia myöten melkoinen kontrasti Hugh Granteille Notting Hillissä.

Wild Bill keskittyy tuohon toiseen todellisuuteen, jossa vankilasta vapautunut Bill löytää 11- ja 15-vuotiaat poikansa tornitalon huumeluukkujen joukosta omillaan. Vanhempi veljistä käy raksalla töissä ja nuorempi koulussa. Äiti on lähtenyt Espanjaan uuden miesystävän kanssa.

Bill joutuu heti tekemisiin poliisin vanhojen tuttujen kanssa ja päättääkin lähteä pohjoiseen ylämaalle aloittamaan uuden elämän. Pojat kyllä pärjäisivät keskenään. Suunnitelmiin tulee kuitenkin mutka matkaan ja Bill löytää itsensä koti-isänä laittamasta ruokaa töistä ja koulusta palaaville lapsille.

Vanhempi pojista lämmittelee tuttua teiniäitiä, nuorempi puolestaan joutuu mukaan Billin vihamiesten huumebisneksiin. Billin on puututtava tilanteeseen ja näytettävä legendaarinen villi puolensa.

Tämän jälkeen telkasta tullut Hollywoodhöttö Killers näytti kyllä aikalailla muoviselta.

Kouluarvosana: 8+