Barry Levinson: Rock the Kasbah (2015)

Kuva täältä

Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään. 

Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.

Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan. 

No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.

Kouluarvosana: 7-

Christiane F. (Felscherinow) & Sonja Vukovic: Minun toinen elämäni (2015)

Blogi on päivittynyt melko verkkaisesti, vaikka elokuvia ja kirjojakin on tullut nautiskeltua samaan tapaan kuin ennenkin. Itse olen aloitellut montaakin eri kirjaa, mutta kun näin teen, en juuri saa mitään loppuun asti. Yhdestä kirjasta on kuitenkin pakko blogata, joten palataanpa vielä hetkeksi Christiane F:n maailmaan ja tämän Huumeasema Zoon jälkeisiin elämänvaiheisiin.

Huumeasema Zoo teki 18-vuotiaasta Christianesta julkkiksen niin Saksassa kuin ulkomailla. Nuorta tyttöä pyöritettiin taide-, musiikki- ja elokuvapiireissä, ja hänelle tipahteli muutama rooli Ö-luokan leffoissa ja jopa levylaulajan uraa viriteltiin. Erityisen hyvän ystävän Christiane sai Nina Hagenista. David Bowien kanssa yhteistyö jäi pinnalliseksi ja yhden elokuvan mittaiseksi. Christiane ei kokenut tarvetta suihkuseurapiireissä keekoiluun, vaan hän pysytteli lähinnä indieympyröissä ja heilasteli erikoisten muusikonplanttujen kanssa.

Luulisi, että nuorena koetut karmeudet ja niillä repostelu saisivat kenen tahansa pään sekaisin ja tuhokierre eskaloituisi hautaan päätymiseen viimeistään muutaman vuoden sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt tässä tapauksessa. Kirjasta ja elokuvasta saamillaan rahoilla "Saksan kuuluisin narkkari" on selvinnyt läpi vuosikymmenten ilman normielämään kuuluvia vaikeuksia. Niin sanottua normaalia elämää Christiane ei ole viettänyt päivääkään, vaan elämänmenoa ovat siivittäneet heroiiniriippuvuus ja vankilatuomiot. Lukuisista vieroituksista huolimatta Christiane ei ole onnistunut voittamaan huumeiden houkutusta.

Kirjan tärkein teema on Christianen suhde vuonna 1996 syntyneeseen poikaansa. Elämäntavastaan huolimatta Christiane on pyrkinyt järjestämään pojalleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden ja elämän. On selvää, että äidinrakkaus on vahvaa, eikä Christiane ole tarkoituksella tehnyt kenellekään pahaa, mutta jostakin syystä poika otettiin huostaan 2000-luvun alkupuolella.

Christianen tie on kulkenut rakkauksien perässä minne mihinkin. Kyvyttömyys sitoutua ihmissuhteisiin tai päihteettömyyteen on tuhonnut häneltä monta yritystä. Christiane muistelee kauniisti Sveitsissä asuvia ystäviään, joiden tuki on pelastanut sekoilevan naisen monesta vyyhdistä. Zürichissä 1980- ja 1990-luvuilla rehottanut Platzspitz-huumepuisto oli Christianelle paikka, jossa sai toteuttaa itseään ilman kenenkään tuomitsevia katseita. Media on seurannut Christianen tekemisiä suurennuslasilla. On varmasti tuntunut epäreilulta, ettei kotiovelta ole voinut poistua ilman, että paparazzit ja muut perskärpäset ovat raportoineet kaikki liikkeet sensaatiolehdistölle.

Minun toinen elämäni antaa Christianelle suunvuoron. Se kuitenkin selkeästi jättää kertomatta joitakin asioita, joista Christiane on päättänyt vaitea. Kummastusta jää herättämään muun muassa suhde äitiin, siskoon ja isään. Asenne isään on anteeksiantava ja ymmärtävä, kun taas äitiä syytetään heitteillejätöstä ja mediahuoruudesta. Asia ei Huumeasema Zoosta välittynyt aivan samalla tavalla.

Jossakin määrin Christianea vastaan kääntyy se, ettei kirjassa kerrota toisen osapuolen syitä pojan huostaanottoon. Tapahtuneeseen johtaneita asioita ei kerrota, mutta oletettavasti Christianen ja pojan elämä ei ole ollut aivan niin idyllistä kuin mitä Christiane antaa kirjassa ymmärtää. Myöskään kummalliseksi mainitun poikaystävän edesottamuksia ei valoteta lyhyitä mainintoja lukuunottamatta.

Kirjasta jää tunnelma, että Christiane on omalla tavallaan vahva ja lämmin ihminen, jolla on todella paljon inhimillisiä heikkouksia. Lapsuuden kokemukset hylätyksitulemisesta ajoivat herkän tytön heroiinikoukkuun, jonka seurauksena hän ei ole koskaan saanut viettää turvattua elämää. Hän on sen sijaan suhtautunut kaikkeen taisteluasetelmista ja itsekkäästi, myöhemmällä iällä syrjään vetäytyen.

Metadonihoidon pelastamalle, kipujen keskellä elävälle Christianelle jokainen hengissä säilytty päivä on voitto. On selvää, että Christiane rakastaa poikaansa maasta taivaaseen ja tärkeintä hänelle on pysyä yhdessä poikansa kanssa. Sen hänelle soisi mielellään.

Kouluarvosana: 7,5

Rupert Goold: True Story (2015)

Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.

New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.

James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.

Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.

Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.

Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.

Antoi ymmärtää enemmän kuin oli.

Kouluarvosana: 7

Venla Hiidensalo: Mediahuora (2012)

Kyllä se vaan niin on, että kaikin puolin taidokkaan kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Tässä on nyt kirja, jonka luulin iskevän meikämandoliiniin niin kuin kuuma veitsi voihin, vaan kun ei. Ei niin ei.

Venla Hiidensalon Mediahuorassa on kaikki peruslähtökohdiltaan reilassa. Aihe ja teema on tämän hetken kuuminta hottia: on simpsakka freelance-toimittaja ja pätkätyöt ja haastava yh-äitiyskin vielä. Kirjan päähenkilönä häärii toimittaja Maria Vartiainen, joka suoltaa kotiinsa lukkiutuneena päivästä päivään ja tunnista toiseen samasta muotista tulevaa iltapäivälehti- ja naistenlehtituubaa. Lehti-konsernissa piiskataan toimittajakunnasta löysät pois, mikä tarkoittaa sitä, että lehden avustavat toimittajat tekevät niska limassa pitkää päivää epäeettisin ehdoin ja keinoin ilman järjellistä rahallista korvausta. Marian 12-vuotias poika piirtää kuvan äidistä, joka istuu hakkaamassa näppäimistöä olohuoneen nurkassa.

Keitos nykyajan prekariaatin selkänahasta on puolivalmiinakin todella herkullisenoloinen ja odottelun väärti. Hiidensalo kirjoittaakin vielä todella hyvin, ja minuun uppoaa juuri tässä kirjassa käytetty satiirinen ja kyynisen kylmä kieli. Olen siis todellakin kohderyhmän ytimessä.

Puoliväliin saakka lukea nautiskelen ja hörisen päähenkilön kohellukselle aivan estoitta, kunnes loppusuoralla Mediahuora jotenkin vain kirpoaa taivaan tuuliin. Odottava tunnelma ja päähenkilön symppaus haihtuvat tietymättömiin, ja jäljelle jää vain ahdistus ja typertynyt epäusko. Miksi kirjassa hassataan mahdollisuudet päähenkilön henkiseen kasvuun? Aivan kuin kirjailija olisi vihannut ja halveksinut päähenkilöään.

Maria Vartiaisen pääkoppa on arvoitusten kammio, johon Hiidensalo ei anna suoraa sisäänpääsyä. Maria Vartiainen tekee niin päättömiä valintoja, että uskon hänen tulleen hulluksi kirjan mystisimmillä sivupoluilla. Sivupolkuja nimittäin riittää. Kirjassa kimpoillaan ja tempoillaan laidasta laitaan niin, että pieni suitsiminen hauskojen mutta toisinaan turhien sivujuonteiden osalta olisi ollut enemmän kuin paikallaan.

Mediahuora osoittaa, että vaikka kirjoittaa jäätävän hyvin, täytyy juonenkäänteiden olla jollakin tavalla perusteltuja. Maria Vartiaisen tarinan olisi voinut hyvin puristaa timanttiseksi paketiksi, jos kirjan sivumäärää olisi supistettu puoleen. Long play -romaani nykypäivän pikareportaaseista ei ole hyvä formaatti.

Kaikesta huolimatta Hiidensalo sai allekirjoittaneen kuitenkin sen verran vakuuttuneeksi kirjoitustaidollaan, että pidän jatkossa silmät ja korvat auki muillekin kirjailijan tuotoksille.

Kouluarvosana: 7

Raimo Pesonen: Automies (2012)

Mitäs sitten keksisi, kun sumpit on siemailtu ja Raimo Pesosen Automies luettu? Hidasta elämän soljumista ja elämän koulussa opiskeltua filosofiaa sopii odottaa, kun tarttuu kirjaan, jonka pääosaa esittää Automies isolla A:lla. "Automiehen maa alkaa jossain Kehä ykkösen jälkeen ja yleensä ennen Kehä kolmosta", kertoo kirjan aloituslause. Tämän sisällön kertoo aika hyvin myös vaalitulokset.

Automiehen mielenmaisemaan kuuluvat huoltamoiden parkkipaikat, bensamittarit, sumppikannut ja vitriineihin kuivahtaneet käntyt. Kun jakeluauton nokan kääntää kohti kirjainhuoltamon pihaa, voi olla varma, että lippalakkiporukasta löytää aina juttuseuraa. Tarinan päähenkilö on vähän yksinkertaisen oloinen, lastuna laineilla ajelehtiva perusmies, joka mieluummin istuu ja kuuntelee kuin on itse suuna päänä. Hiljainen luonne sopii hyvin yksinäiseen hommaan ratinkääntäjäksi.

Pesonen on tehnyt Automiehestä hiljaisen tietäjän. Vaikka ensivaikutelma Automiehestä ei mairittele, on selvää, ettei Automies tyhmä ole. Vaatimatonta viisautta piisaa, mutta sitäpä ei paljon huudella. Pesonen purkittaa autenttista tunnelmaa taiten. Tämänkin kohtauksen voin itsekin muistaa kokeneeni joskus 90-luvulla pankakoskelaisukkini seurassa:

Lieksan keskusta on äkkiä nähty, vaikka komeita tukkirekkoja siellä riittää. Parkkeeraan itseni ABC:lle haistelemaan maailman tuulia ja lihapiirakkaa halkaistulla HK:n sinisellä. Naapuripöydän vanha mies kaipaa markkaa takaisin ja vieruskaveri sille viime viikolla lainaamaansa kaksikymppistä. Kolmas muistelee kuinka Pankakoski tyhjennettiin 50-luvulla yhdellä rysäyksellä mustalaisista, puhelinlangat ja sähköt poikki ja ei kun naiset ja lapset suoraan tien päälle, miehiä ensin läksiäisiksi turpaan. Neljäs sanoo että media vääristelee ja markkaa takaisin kaipaava suutahtaa ja lähtee. Kolme jäljelle jäänyttä arvioivat että Reinolla on aina ollut elämässä lintallaan muutakin kuin kengänkorot, näkeehän sen pojistakin. Pankakoskenpuhdistaja sanoo, että työttömiä ovat omatkin pojanpojat, mutta osaavat hävetä hiljaa kotonaan eivätkä näytä naamaansa kylillä tai kahviloissa varsinkaan niin kuin nämä vastaanottokeskuksen murjatit.

Pesosen tapa kirjoittaa muistuttaa paljon Tuomas Kyröä, mutta Automies ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja. Musta huumori keski-ikäisistä miehistä on ehtymätön luonnonvara, josta riittää ammennettavaksi kaikille. Pesoselle toivotan menestyksekästä kirjallista jatkoa.

Kouluarvosana: 7

Ken Scott: Unfinished Business (2015)

Kuva: Rotten tomatoes

Francon suvun geeneihin on kirjoitettu vain Irvikissalle kakkoseksi jäävä virne. Se sopii hyvin stonerin tai kehitysvammaisen näyttelemiseen. James Franco on kunnostautunut edellisissä (ks. esim Pineapple Express). Pikkuveljen, Dave Francon, rooliksi jää jälkimmäinen elokuvassa Unfinished Business.

Vince Vaughn puolestaan on omimillaan liikemiehenä, jonka on taivuteltava jokin puolelleen pitkällä palopuheellaan. Mieluiten moneen kertaan elokuvan aikana. Kohde voi olla vaimo, lapsi, portinvartija tai osakkeenomistaja. Unfinished Business -elokuvassa ohjaaja Ken Scottin luottomies saa taas tällaisen roolin.

Itse asiassa Vaughn on elävä taideteos, American Businessman no. 42, yöpyessään berliiniläisessä hotellissa. Dan Trunkman (Vaughn) on päätynyt liikematkalle Eurooppaan kahden alaisensa kanssa. Firma on koottu menestyvän korporaation tähteistä sen jälkeen, kun Trunkman on ottanut loparit kyllästyttyään jatkuvaan kyykyttämiseen. Kolmikko on tehnyt bisnestä nyt vuoden ajan Dunki'n Donutsin kahvilassa. Sitten horisonttiin tulee siintämään orastava mahdollisuus isoon kauppaan.

Saksassa on vakuutettava läskin, eläkeläisen ja vajakin muodostaman kolmikon tarjoavan paremman diilin paikallisille kuin heidän jättämänsä huippufirmansa. Haasteet Euroopassa syntyvät jo autobahnalla vasemmalle kääntymisestä. Bilettämisen, homostelun, maratonin, skypettamisten ja muiden kaavaan kuuluvien kautta päästään kuin päästäänkin lopulta puristamaan kättä.

Kaava on vanha, mutta toimiva. Muutamaan otteeseen nauroin vedet silmissä. Eurooppalainen miljöö on virkistävä, ja tuttuja paikkoja pystyy bongaamaan melkein kuin Happy-videon Helsinki-versiosta.

Kouluarvosana: 7-

Tommi Liimatta: Jeppis (2014)

Paljon ehti virrata vettä Pohjanmaan joissa kun Tommi Liimatta nousi marginaalista Otavan kansikuvapojaksi. Vielä edellisen romaanin, Rautanaulan, kannenliepeeseen lainauksia haettiin niinkin kaukaa kuin Rakkaus on Koira Helvetistä -blogista. Axel Sunnarborgin hymy, Muovikorvo ja Nilikki eivät varsinaisesti olleet koko lukevan maan huulilla, ainakaan muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, jolloin Koira Helvetistä ne arvosteli.

Jeppis valikoitui totta kai Koirienkin arvosteltavaksi, vaikka kovasti valtavirtaa vastaan koitammekin uida. Ehkä kaupallisuuteen vedoten Jeppis olisikin helppo tuomita. Yritän kuitenkin olla rakentavampi kritiikissäni.

Ensinnäkin, kuten takakannessa sanotaan, "Jeppis on jotain niin hurmaavan itsestäänselvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme". Aihe on toki mahtava, mutta koululaisen elämään olisi kuitenkin kaivannut edes hiukan draamaa. Olisiko sittenkin pieni nilikkiys tehnyt kirjasta särmikkäämmän? Vaikka ajatus ihan tavallisesta arjesta on kunnioitettava, todellisuudessa sellaisen lukeminen on oikeastaan tylsää.

Toinen kritiikin kohde on, ettei kirjaa ole kerrottu oikeastaan koululaisen näkökulmasta. Tuntuu, että kertoja on kaikkitietävä aikuinen. Tiedän, että knoppitiedoilla haettin pikkuvanhaa päähenkilöä, mutten täysin sulattanut valintaa, olkoonkin, että nörttiys on nykyään kaiketi muodikasta.

Kolmas nillityksen aihe on ytimekkyys. Tuntui, että kannen liepeessä hehkutettu tekstin tiivistyminen entisestään oli viety liian pitkälle. Ehkä kaikkea ylimääräistä ei olisi sittenkään kannattanut karsia pois.

Näin pinnalle päässeen kirjailijan kelkasta lienee muodikasta hypätä tässä vaiheessa pois.

Kouluarvosana: 7

Matthew Weiner: Are You Here (2013)

Matthew Weinerin Are You Here alkaa tavallisena stoner-komediana, mutta kasvaa henkilöidensä mukana aikuiseksi. Jotkut eivät tästä ehkä pidä, eihän Owen Wilsonia ole ennen nähty sohvalla lojuvana pilven pössyttelijänä, mutta minusta elokuvasta teki muistettavan juuri henkilöiden muutos, minusta parempaan.

Koska ennen pajauttelua ihannoivissa Hollywood-hömpissä on myönnetty kunnianhimottomalla aikamiespojalla olevan huumeongelma? Zach Galifianakisin esittämällä hepulla on sen lisäksi bipolaarinen oireyhtymä, mutta eihän hän lääkefirmojen suurta huijausta, kemikaaleja suostu ottamaan. Sehän tappaisi kaiken luovuuden hänessä, onhan hänellä luovia ideoita vailla vertaa.

Kun jokainen Jumalaa myöten on sanonut hänen ajatusten olevan harhaisia ja että olisi aika aloittaa lääkitys, mies lopulta suostuu siihen. Pian elämä voittaakin ja hän ajaa "antisosiaalisen" partansa ja sopii välinsä siskonsa (bitchin roolin vetävä Amy Poehler) kanssa ja aloittaa uuden bisneksen. Owen Wilsonin esittämä kaverikin luopuu päihteistä ja saa palkinnoksi valaistuneen kaunottaren. Ei huono diili.

Sisäpiirin vitsejä pilven pössyttelystä odottaville pettymys.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: They Came Together (2014)

Ihqudaat Amy Poehler ja Paul Rudd romanttisessa komediassa. Hetkinen, alkaapas elokuva tökerösti. No, sallittakoon, ehkä tämä tästä. Mitä v....a? Eihän kukaan voi tehdä näin huonoa elokuvaa. David Wain on ohjannut kuitenkin ihan normaalin rajoissa olevia komedioita kuten Wanderlust ja Role Models. Eiss... Miten Rudd ja Poehler voivat näytellä vakavalla naamalla näin imbesillissä elokuvassa.

Hetkinen...! Hehhee, vitseistä jotkut ovat jopa niin huonoja, että ne naurattavat! Useimmat eivät ole edes riittävän surkeita. Jättävät ihmettelemään kuinka tällaista roskaa voidaan tehdä. Hetkinen, onko tässä takana joku vuosisadan vedätys, jota en tajua. Ajattele, ajattele... Enhän ole nähnyt näin ala-arvoista komediaa sitten..., sitten Leslie Nielsenin!!! Jaa, tämähän on parodia, parodia romanttisista komedioista, sellaisista joiden pääosassa voisi nähdä Poehlerin ja Ruddin kaltaisen söpön parin.

Onpas romanttiset komediat tosiaan kömpelöitä, kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Ja miksei komedioissa laiteta kokonaan överiksi, kun kuitenkin flirttaillaan vessahuumorin kanssa. Miksei Halloween-juhlissa, sanotaan vaikka Ozissa linnakundia näytellyt kovanaama, voisi paskoa supersankarin pukuunsa, kun ei saa tyköistuvaa kokohaalariaan auki, ja näyttelisi sen jälkeen vaihtaneensa asunsa kylpytakkiin ja suihkumysyyn, koska haalarissa tuli kuuma ja kuka helvetti on käynyt paskomassa siihen!

Silläkin uhalla, että menetämme viimeisetkin lukijat:

Kouluarvosana: 7-

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (2012)

Astelin jokin aika sitten pokkareita myyvään liikkeeseen aikeissani ostaa jotakin viihdyttävää plärättävää työmatkoille. Silmäiltyäni chick lit -hyllyn totesin, ettei tarjonta vakuuttanut. Olin jo poistumassa kaupasta tyhjin käsin, kun jäin vielä tutkimaan oven viereen pinottuja kirjoja. Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012) pyysi selvästi minua lukemaan takakantensa, ja kerrankin voin sanoa, että olin törmännyt takakansitekstiin, joka vakuutti minut ostamaan opuksen, josta en ollut aiemmin kuullut halaistua sanaa. Myyntipuheessa todisteltiin, että olin ostamassa hykerryttävän hauskaa lukuelämystä, jonka pääosassa seikkaili keski-ikäinen ruotsalaisnyhverö, jonka tasaiseksi tallattuta polkua järkyttävät yllätyspotkut töistä ja ex-temporematka Intiaan. Ostin kirjan.

Jos nyt ei aivan hykerryttävä niin ainakin jollakin tapaa hellyttävä tarina Göran Borgista tässä Bergstrandin kirjassa kuoriutuu. Göran on viittäkymppiä lähestyvä, töitä kaikin keinoin kartteleva konttorirotta, joka laskee minuutteja ja päiviä kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta. Göran ei päätä mistään itse, edes hiuskampauksestaan, joten kaikkien onneksi Göranin pomo tarttuu härkää sarvista ja antaa Göranille potkut. Kultaisen kädenpuristuksen turvin Göran lähtee ystävänsä kannustamana lomalle Delhiin, eikä matkasta tietenkään tule pelkkä turistihöntyily vaan Göranin elämän radikaalisti muuttava odysseia.

Bergstrand taluttaa näyttämölle Göranin, kiltin ruotsalaismiehen, Yogin, vekkulin delhiläisen bisnesmiehen, joka osaa selittää tilanteet parhaaksi pseudohindiläisittäin, Yogin kärttyisen ammavanhuksen sekä kauneussalongin johtajattaren, Preetin, johon Göran ennalta-arvattavasti ihastuu. Tarina on selvää chick littiä miehen kynästä. Henkilöhahmot ovat ontohkoja, eikä Göranin ja Preetin rakkaussuhdetta pysty pyhä erkkikään käsittämään. Miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat, jää hataralle järkeilylle, mutta se ei haittaa, sillä kirjassa pusketaan koko ajan uusiin tilanteisiin, jolloin vanhoja kysymyksiä ei jouda juuri ihmettelemään. Viihdyttävyyttähän tällä tarinalla todennäköisesti haettiinkin. On mukavaa, kun solmut aukeavat kuin itsestään ja ratkaisut ongelmiin kärrätään kulman takaa esimerkiksi vekkulin delhiläisen bisnesmiehen toimesta.

Delhin kauneimmat kädet on (ruotsalaisen) miehen kirjoittama kirja, joka on häpeilemättömän viihteellinen. Se on sellaisenaan mukavan rehellinen. Suomalaisen kirjoittamana huumori olisi ollut väkisinkin vähintäänkin mustaa. Kertomus oli nautittavan kertakäyttöinen, juuri lajityypilleen ominainen ja siten kaiketi onnistunut.

Kouluarvosana: 7

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About The Boy (2013)

Nyt seuraava arvostelu sekä kuuluu että ei kuulu Rakkaus on koira helvetistä -blogin linjaukseen luettavien kirjojen tyylistä. Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjasarja ei periaatteessa istu mukavakavastiotettavan kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jota koirankopissa on perinteisesti arvostettu. Siitä näkökulmasta naisten hömppäkirjallisuuden lukemista ja arvostamista ei pitäisi tunnustaa avoimesti lukeneen sivistyneistön edessä. Toisaalta Rakkaus on koira helvetistä -blogi arvostaa myös välitöntä viihdyttävyyttä, eikä se pelkää myöntää antavansa arvon kirjoille ja elokuville, joiden ainoa tarkoitus on puhtaasti viihdyttää ja tarjota pakomatkaa todellisuudesta. Näin ollen blogin linjana voidaan pitää sitä, ettei varsinaista linjaa ole, ja siksi kirjoitamme ihan mistä itse haluamme. 

Tällä kertaa allekirjoittanut on heittäytynyt ihanan sankarittaremme, Bridget Jonesin, matkaan kirjasarjan kolmannessa osassa Mad About The Boy (2013). Luin kirjan lähtökielellä ja olen antanut itseni ymmärtää, että suomennoksessa kirjan nimi on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Varma en asiasta ole enkä muutenkaan koko ratkaisusta, mutta tämä vain tiedoksi niille, jotka yrittävät googlettaa suomennoksen perään. 

Helen Fieldingin luoma, elämääkin suurempi, Renée Zellweggerin lihaksi tuoma brittineito, Bridget Jones, palaa pimennosta nyt viisikymppisenä kahden lapsen yh-äitinä. Bridgetin ihana aviomies, herra Darcy, on suruksemme kuollut työkomennuksella Darfurissa. Täydellisen ihmisoikeusasianajaja-aviomiehen kuolemasta on vierähtänyt neljä vuotta, eikä leskirouva ole suonut ajatustakaan muille miehille. Mutta nyt kun lapset ovat kasvaneet ja selvinneet kriittiset alkuvuotensa sählä-äidin huomassa, äidin on aika löysätä pipoa ja alkaa ajatella myös itseään, ihan kuin se olisi näissä chick lit -kirjoissa jotenkin ongelma. 

Olen katsonut Bridgetin elämästä tehnyt elokuvat, mutta kirjoihin en ole tätä ennen koskenut. Jotkut kirja-arvioista ovat pitäneet tätä kolmatta osaa tylsähkönä kahteen edelliseen kirjaan, mutta itse ainakin pidin tätä viihdyttävänä ja jossain määrin jopa uskottavana. Tietenkään viisikymppisen yh-äidin elämä ei voi olla yhtä lennokasta kuin kolmikymppisen sinkun, joka harrastaa baarikierroksia sinkkuystäviensä kanssa. Totta kai kirjassa on paljon ylilyönnin makua, mutta toisaalta se, että viisikymppinen nainen on siirtynyt metsästämään kaksilahkeisia netin seuranhakupalstoille ja kirjoittaa kuulumisiaan Twitteriin pakonomaiseen tahtiin, tuntuu luonnolliselta kehitykseltä edelliseen. 

Bridget säheltää nettimokailujensa kanssa, metsästää itseään nuorempaa nahkatakkimiestä, pyydystää lopulta toyboyn itselleen ja sekoilee työtehtävissään odotettavaan tyyliinsä. Ilmeisesti herra Darcyn perintösummat eivät olleet pienimmästä päästä, sillä laskujeni mukaan Bridget ei missään vaiheessa voivotellut elämän perusasioiden kuten lainanlyhennyksien tai kauppalaskujen äärellä. Bridget ei myöskään missään vaiheessa saanut palkkaa mistään. Mistä olisikaan; päivät kuluivat Twitteriä päivitellessä. Pientä liioittelua tämän genren kirjoihin aina tarvitaan, jotta todellisuudesta pakeneminen olisi mahdollista. 

En koe tehtäväkseni perata kirjan tarkoitusta syvämerkitysten löytämiseksi. En lukenut kirjaa oppiakseni uutta tai kokeakseni valaistumista, sellaiseen viihdekirjallisuus ei toimi. Olen silti sitä mieltä, että nyt kun olen päässyt vauhtiin chick litin lukijana, en enää häpeä myöntää voivani tarttua rentouttavaan, nopealukuiseen, huonolle paperille painettuun hattaranmakeaan mössöön. Se on uskoakseni feminismin peruslähtökohta: valinnan vapaus, lupa tehdä mitä itseä huvittaa. 

Lähempää pohdintaa ja yksityiskohtaisempia huomioita tästä kirjasta löytyy mm. täältä.

http://www.lily.fi/blogit/tuhat-ja-yksi-kirjaa/haikean-hilpea-bridget-jones-mad-about-boy

ja täältä:

https://www.anna.fi/kirjavakammari/helen-fielding-bridget-jones-mad-boy/

Kouluarvosana: 7

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014)

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) on kemijärveläisen toimittajan, Sari Pöyliön, esikoisteos, jota on käsitelty useissa kirjallisuusblogeissa viime aikoina. Pölynimurikauppias on kahdeksasta novellista koostuva kokoelma, jonka punaisena lankana on äitien eri tavat töppäillä. Kokoelma avasi ainakin omat silmäni havaitsemaan, että äideistä todellakin on moneksi, eikä tämän teoksen esittelemät äidit todellakaan ole akkainlehtien peruskauraa. Silti, ihmisiä (äitejä) on erilaisia erilaisista lähtökohdista. Jos kipuilet perinteisen, äideille yhteisen syyllisyydentunnon kourissa, lue tämä kirja, niin saat synninpäästön.

Pölynimurikauppiaan novellit ovat jokainen jollain tavalla nyrjähtäneitä. Kirja alkaa Ingrid Bergmanina itseään pitävän, tuntemattomasta aivosairaudesta kärsivän äidin tarinalla. Aikuisen tyttären haasteena on viedä äiti Helsinkiin spesialistin tutkimuksiin, mutta äiti tekee vain mitä äiti itse haluaa. Omasta mielestäni parhaat novellit olivat Vahva vanhemmuus, Pölynimurikauppias ja Kellonkissaniitty. Ensiksi mainittu novelli kertoo heikompaan ainekseen kuluvasta nuoresta lähiöäidistä. Lapsia on monta, työtä ei ole, eikä omasta äidistä ole muistona kuin Kake Randelinin C-kasetti ja geenimutaatio. Pölynimurikauppias paljastaa, ettei huono äitiys ole vain nykypäivän ilmiö. Novellin äiti ottaa ja lähtee pölynimurikauppiaan matkaan jättäen perheensä pärjäilemään. Äidin paluu ei tapahdu häntä koipien välissä, vaan pölynimurikauppiaalta pakit saaneenakin äiti seisoo valintojensa takana ja harrastaa orgioita juoppohaareminsa kanssa vähääkään häpeämättä. Lopullinen anarkistinen ilotulitus alkaa novellissa Kellonkissaniitty, jossa aikuiset tyttäret, Taina ja Päivi, riitaantuvat isänsä kanssa siitä, mihin kuollut äiti lasketaan ikuiseen lepoon. Jääräpää-isää uhmaten, Taina päättää ryöstää ruumishuoneelta äitinsä ruumiin ja lähtee kuljettamaan lakanaan kiedottua äitiä maalle aikomuksenaan saattaa äiti rakastamalleen niitylle. Raivostunut isä ja poliisit kintereillään Tainan ja Päivi-siskon odysseija kohti Kellonkissaniittyä yltää absurdeille tasoille, mikä osoittaa Pöyliön kyvyn luoda erityisen outoja ja mustan huumorin sävyttämiä maailmoja.

Teoksen novellit ovat hykerryttäviä ja toisinaan övereitä. Pöyliö ei pyytele anteeksi, mistä tietysti pisteet. Viimeinen novelli, Melkein ihminen, on kuitenkin mielestäni hyvien novellien päätteeksi alisuoriutuminen ja tarpeeton. Siinä aiemmissa novelleissa esiintyneet äidit kootaan kuolemaan samaan sairaalahuoneeseen ja pakotetaan kohtaamaan menneisyyden töppäykset. Ilmassa on selittelyn ja alleviivaamisen meininki, enkä suoraan sanottuna olisi kaivannut kirjan henkilöille niin holhoavaa lopetusta. Kyllä lukija on yleensä sen verran älykäs, että hän osaa lukea rivien välistä vihjeitä ilman, että ne joudutaan selittämään kirjan viimeisessä luvussa.

Suosittelen kirjaa kuriositeettina mustaan huumoriin kallellaan oleville äitiyden ongelmista kiinnostuneille. Teema on viime aikoina lähes luurangoksi koluttu monen moisen kirjailijan toimesta. Mutsien tunnustukset ovat olleet 2000-luvun tarve. Tämä kirja asettuu jatkumoksi kyseiselle virtaukselle, enkä anna siitä moitteita. Mikäli Pöyliö jatkaa kirjailijan uraansa, luen jatkotuotantoa mielenkiinnolla.


Kouluarvosana: 7,5 

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä on arvosteltu Rakkaus on koira helvetissä -blogissa vuonna 2011, ja se teki silloin allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Kun jatko-osa Samoilla silmillä (2013) tupsahti eteen kirjaston best seller -hyllyssä, oli se kiikutettava oitis lainausautomaatille. Olikin jo aika päivittää tiedot pikku-Peten edesottamuksista ja kehityskertomuksesta.

Samoilla silmillä -kirjassa Petestä on varttunut teini-ikäinen, nyrkkeilyä työväentalolla harrastava mopopoika, joka ottaa haparoivia ensiaskeliaan alkoholin ja tyttöjen kanssa. Eletään 1980-lukua, kuunnellaan Dingoa ja tuijotetaan Samantha Foxin julistetta. Teini-ikäinen Pete asuu Keminmaalla pikkusiskonsa Suvin kanssa. Äiti asuu suurimman osan ajasta opiskelijakämpässä Oulussa. Lapset saavat pärjäillä omin avuin keskenään, mitä nyt mummo ja ukki tuovat välillä karjalanpaistia muovirasiassa lasten syötäväksi. Erikoinen järjestely, joka ei taida aivan täyttää nykyajan lastenoikeusstandardeja.

Pete on aito ja rehellinen nuorimies, jonka lapsuuden turvan rikkoi väkivaltainen isäpuoli ja välinpitämätön isä. Pete pärjäilee kuitenkin mukavasti. Hänellä on ystävä Pekka, nyrkkeilyvalmentaja on luotettava aikuinen, isoisä ja isoäiti ovat läheisiä ja huolehtivia sekä onhan Petellä jo melkein-tyttöystäväkin. Ei hullummin, kun ottaa huomioon Peten lähtökohdat.

Tarina on kerrottu Peten näkökulman lisäksi myös äidin ja isäpuolen näkökulmista. Pertti-isä kamppailee elämänhallintansa kanssa ja työstää syyllisyydentunteitaan ja hakee anteeksiantoa. Äiti elää opiskelijaelämää ja etsii miesystävää. Isäpuolen näkökulma oli mielenkiintoinen, sillä hänen edesottamuksilleen halusinkin selityksiä, kun taas äidin miessotkut toivat tarinaan ehkä kaivattua kepeyttä. Kolmen kertojan lähtökohta tuntui mukavalta ja toimivalta.

Mukavinta kirjassa oli murteelliset dialogit. En itse osaa sanoa, oliko murre autenttinsta, mutta uskoisin niin. Herttaisimmat henkilöt olivat ilman muuta Peten isovanhemmat, joita ilman en uskoisi Peten mahdollisuuksiin pärjätä elämässä. Peter Franzén on hyvä kirjoittaja ja muutenkin multilahjakkuus. Jään innolla odottamaan, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi julkaisee.

Kouluarvosana: 7,5

Lauri Maijala: Juopppohullun päiväkirja (2012)

Juoppohullun päiväkirjat on kaksipiippuinen juttu. Kyseistä kirjasarjaa en ole lukenut, mutta Juha Vuorisen Helmiä hanurista olen arvostellut aikanaan. Koitan siis esiintyä asiantuntijana yhden kokonaan luetun ja kahden keskenjääneen kirjan kokemuksella.

Helmiä hanurista -kirjoituksessa haukuin kirjaa, mutta en voinut olla antamatta kasia kaikkien aikojen naurunpyrskähdyksien ansiosta. Juoppohullun päiväkirjalle olisi kiva antaa samanlainen arvostelu, mutta joutunen antamaan seiskan. Elokuva ei nimittäin tarjonnut parhaita nauruja ikinä.

Toki leffan aikana sai nauraa kerran, jos toisenkin, mutta olen joskus enemmänkin nauranut. Alapään tyylille leffassakin saa nauraa, vaikkei niissä periaatteessa pitäisi mitään naurettavaa olla. Kuten homostelussa. Jotenkin ne vaan iskeee, kun ne yhdistetään tolkuttomaan juopotteluun ja karrikatyyrimaisiin hahmoihin.

Päähenkilöstä, Juha Bergistä (Joonas Saartamo), ei oikein saa otetta, liekö liian normaali, mutta Bergin kaverit, Kristian (Santtu Karvonen) ja Mikael (Johannes Holopainen) onnistuvat naurattamaan. Tiinan (Krista Kosonen) hammastikkuilutkin toimivat.

Oma lukunsa on elokuvan ympäristö, Kallio. Mielelläänhän sitä katsoo. Ja jos täytyy valita juopottelusta Kalliosta kertova leffa tai kirja, kallistun sittenkin karkeakulttuuriin (Juopphullun päiväkirja) ennemmin kuin korkeakulttuuriin (Pussikaljaromaani/elokuva).

Ihan ok viihdettä Suomen Kalliossa.

Kouluarvosana: 7-

Petri Tamminen: Rikosromaani (2012)

Petri Tamminen on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joista ei voi olla pitämättä, ainakaan julkisesti. Kahlasin Enon opetukset läpi vuonna 2007 tuskissani kieriskelleen. Yhtään mitään niin turhaa en ollut siihen astisen elämäni aikana lukenut. Vasta jälkikäteen ymmärsin olleeni väärässä ja että ikään ja kokoon katsomatta kaikki Suomen kansalaiset olivat rakastuneet Tammiseen juuri tuon kirjan takia. Enon opetukset oli kuulemma kotimaisen nykykirjallisuuden uusi kulmakivi, aforismimaisuuden riemuvoitto. Omasta mielestäni aforismikokoelmasta ei saa lukukelpoista romaania millään, tosin en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan Paolo Coelhon opusta alkua pidemmälle...  Puolisoni on arvostellut Tammisen Mitä onni on (2008) täällä. Hänen suhtautumisensa Petrin menestyskirjaan on ollut miellyttävän positiivista.

Tammisen Rikosromaani kertoo komisario Vehmaksesta, jolta hämäräheikki Ångströmin tekemiset vievät yöunet ja pian mielenterveydenkin. Ångström on rikollinen, jonka tihutyöt liikkuvat lain ja rikoksen harmaassa välimaastossa. Kelmi kylvää mielipahaa ja tehtailee toisinaan ihan maallisia menetyksiä tavallisille Suomen kansalaisille. Auervaaramainen Ångström huijaa rakkauteen höynähtäneitä, esiintyy väärillä nimillä ja vie itsetunnon viattomilta urheiltaan.

Komisario Vehmas tuntuu olevan ainoa Pasilan koppalakeista, joilla on aikaa ja tahtoa perehtyä Ångströmin rikolliseen mieleen ja päästä tätä kautta nalkittamaan syyllisen sopivan paikan tullen. Vehmas on eräänlainen mentalisti, joka pyrkii askelen edemmäs havittelemaansa rikollista mutta joka pian sotkeutuukin omiin analyyseihinsä mielenterveyden hinnalla. Lukijalle ei ole läheskään aina selvää, onko Ångströmiä edes olemassa vai onko kaikki koettu vain Vehmaksen vilkkaassa mielessä.

Tätä soppaa Tamminen siis hämmentää varsin pohdiskellusti. Kivoja yksityiskohtia toki löytyy, ja alussa jaksoin jopa toisinaan hymähtää. Itsestäänselvyydet alkavat kuitenkin pian puuduttaa ja ainakin allekirjoittanut alkoi kaivata jotakin oikeasti tapahtuvaksi. Oli pakko kuikuilla jäljellä olleita sivuja turhautuneena; loppuuko tämä vai alkaako tämä koskaan?!?

Rikosromaani on varmasti hykerryttävä ja kekseliäs ja antaa ohjakset parempaan elämään, jos olet keski-ikäinen ja mieluiten nainen, siistissä sisätyössä, pidät punaviinistä ja omistat torkkupeiton, luet mielelläsi elämänhallintaoppaista mutta kaipaat toisinaan syrjähyppyä "vaarallisten" pikkurikollisten maailmaan. Näillä eväillä valut varmasti hunajaa Petri Tammisen kyydissä.

Itselleni ei valitettavasti taaskaan uponnut.

Kouluarvosana: 7

Petri Karra: Pakenevat unet (2012)

Petri Karra on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Ennen Pakenevien unien lukemista olin antanut itselleni kerrottavan, että Karra on mies Haarautuvan rakkauden talon takana. Kyseisestä kirjasta olin nähnyt ainoastaan Kaurismäen Mikan käsialaa olevan filmatisoinnin, joka ei itsessään ollut kovin kummoinen tai mieleenjäävä. Tuntematta kirjailijaa tahi hänen aikaisempaa tuotantoaan tartuin tähän kirjaan vain ja ainoastaan takakansitekstin perusteella. Kyseessä on romaani ryövätystä lapsuudesta. !4-vuotias Nasta tietää, miten karkottaa amfetamiinin asetonihaju ennen sossujen vierailua ja miten irrottaa ruisku äidin käsivarresta.

Kirjan päähenkilö on siis teini-ikäinen poika Nasta, joka joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan sekä 5-vuotiaasta siskostaan sekä huumekokoussa rypevästä yh-äidistään.Henkilöhahmot ovat mielestäni melko ohuita, vaikka Nastalle on aseteltu päähän monenmoista kypsää ajatusta. Tämä ilmenee sarjakuvasta, jota Nasta kirjoittaa ja kuvittaa ja johon hän heijastaa ryöstetyn lapsuuden vaikeat tunteet. Kirjan rakennne koostuu vuoroin Nastan perheen kuvauksesta, vuoroin pojan piirtämän sarjakuvan juonesta. Itse hypin kuvitteellisen Nahuki-pojan edesottamukset ronskisti yli, sen verran epäkiinnostavia ne olivat. Toki silmäilin suurimman osan, mutta kaikenlainen fantasia kuvottaa meikäläistä sen verran paljon, etten halunnut tehdä tämänkin kirjan lukemisesta vaikeampaa kuin se jo oli.

Mielestäni kirjan tarina Nastasta oli kiinnostava, valitettavasti sille ei annettu tarpeeksi tilaa kasvaa. Ehkä henkilöhahmojen ohuus johtui juuri tästä, että paukut oli ladattu sarjakuvamaailman kuvaamiselle. Tällaisena Nastan kohtalosta ja hänen ympärillään pörränneistä ihmisistä ja heidän ratkaisuistaan jäi todella haalea maku. Karra ei ilmeisesti tiennyt itsekään, minkä kannan olisi ottanut narkkariperheen joutuessa sosiaalityöntekijöiden kynsiin.  

Pakenevat unet on jostain, mielestäni käsittämättömästä syystä, saanut osakseen suitsutusta kirjabloggareilta. Itselleni tämä oli vain "salonkikelpoinen" (mutta ei edes sitä) tapa käsitellä heikomman aineksen edesottamuksia nykypäivän Suomessa. Tällä hetkellä tämä toimii vielä shokkiterapiana tynnyrissä kasvaneille, mutta kirjan todellisuus on kohta entistä näkyvämpää. Silloin tarinan kertojaksi tarvitaan nuoremman polven kirjailijaa, josta löytyy ehkä vähän kantaaottavuuttakin.

Kouluarvosana: 7

Richard Linklater: Bernie (2011)

Nyt täytyy sanoa, että rima on alitettu uudelta ennätyskorkeudelta. Jack Black pyyhkii lattiaa miten tahtoo 2000-luvun kestosuosikillani Will Ferrellillä.

Kyseessä on siis vakavalla naamalla tehdyt komediaroolit mitä naurettavimmalla habituksella, missä Jack Blackin hautaustoimiston urakoitsija Bernie on uskomaton.

Bernie on Richard Linklaterilta yllättävästä genrestä, aiemmin mies kun on ohjannut muun muassa vakavasti otettavat romanttiset komediat Ennen auringonnousua ja -laskua sekä rajoja rikkovat Slacker ja Waking Life, jotka ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Berniessä käydään dokumentin keinoin läpi koko kylän keskuudessa ihmetystä aiheuttaneesta hautaustoimiston työntekijästä, jota ei voi olla rakastamatta. Mies meikkaa vainajat kauniimmiksi kuin eläessään, laulattaa hautajaisvieraita ja pitää huolta leskistä.

Yhdestä leskestä (Shirley MacLaine), koko kylän inhokista, Bernie pitää turhankin hyvää huolta. Tämä herättää keskustelua "haastatelluissa", joissa yhden roolin vetää muun muassa texasilaisena kyttänä Matthew McConaughey.

Niinhän siinä käy, että kovan ulkokuoren alta paljastuu pelkkä bitch, ja Bernie on neuvoton. Yhtenä kauniina päivänä kaikkien rakastama mies sitten ottaa ja ampuu ämmän. Muille (ja itselleen) ressukka uskottelee rikkaan lesken olevan vain sairaana kuukausi kaupalla. Ennen pitkää valheen on tietysti paljastuttava, mutta jätetään paljastamatta sen enempää elokuvasta (ei siinä, että mitään yllättävää lopussa olisi odotettavissa).

Hienoa, että tällaisia nähdään edes leffafestareilla. Kannattaa kysellä myös hyvin varustelluista videovuokraamoista, tämä kun on ilmestynyt jo dvd:llä.

Kouluarvosana: 7

DJ Stalingrad: Eksodus (2012)

Rankkaa tavaraa tämä DJ Stalingradin Eksodus. Mieleen tulee väistämättä Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini ja William Burroughsin Alaston lounas.

Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.

Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.

Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.

Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.

Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.

Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: Wanderlust (2012)

Muutaman mainitakseni, koirien mielestä tämän hetken kuumimpia koomikkoja ovat muun muassa Jonah Hill, Seth Rogen, Jason Segel ja Russell Brand. Myös Paul Rudd kuuluu tähän tärkeään koiria viihdyttävään joukkoon. Miehen tähtihetkiin kuuluu muun muassa sivuosa surffarina Forgetting Sarah Marshall -leffassa.

Uusin Paul Ruddin tähdittämä leffa on David Wainin Wanderlust. Aiemmin Wain on ohjannut tv-sarjoja ja Role Modelsin, jossa näyttelee myös Rudd sekä ärsyttävyydessään rakastettavaksi muuttunut Sean William Scott. Wanderlustin toiseksi tähdeksi on palkattu Jennifer Aniston, jonka voisi kai sanoa menestyneen parhaiten Frendien jälkeen.

Rudd ja Aniston näyttelevät newyorkilaista pariskuntaa, joka ostaa miniatyyriasunnon Manhattanilta vakuuttavien myyntipuheiden jälkeen. George (Rudd) kuitenkin menettää työnsä eikä Lindankaan (Aniston) uusin pingviiniprojekti ota siipiä alleen. Taantumakin syö asunnon arvon, joten sitä ei kannata myydä.

George ja Linda päättävät pakata kamppeet ja muuttaa Atlantaan, jossa pääsisi töihin velipojan firmaan. Roadtrip Atlantaan on ihan hupaa katseltavaa. Kesken ajon alkaa kuitenkin nukuttaa, joten sankarit kääntyvät sivutielle etsimään majapaikkaa. Metsätiellä vastaan kävelee joku hullu ilkosillaan. George ja Linda yrittävät lähteä karkuun, mutta ajavat vahingossa autonsa katolleen.

Naturisti lupaa majoittaa pariskunnan kotonaan, joka osoittautuu hippikommuniksi. Nukkumisen sijaan George ja Linda viettävätkin mahtavan yön vapaa-mielisessä yhteisössä. Aamulla he jatkavat kuitenkin matkaansa Atlantaan velipojan luokse.

Isoveli onkin vain melkoisen veemäinen tapaus ja työkin on kirjaimellisesti paskaduuni. Otettuaan yhteen veljensä kanssa George pakkaa jälleen kamansa ja käskee päiväkännejä Georgen veljen vaimon kanssa vetävää Lindaa tekemään samoin.

Matkalla he päättävät kokeilla josko maaginen hippikommuuni olisi sittenkin heidän juttunsa. Sovitaan pari viikkoa koe-ajaksi ja sen jälkeen päätetään mitä tehdään. Seuraa rauhaa, rakkautta ja rock 'n rollia. Vai luikerteleeko paratiisiin sittenkin käärmeitä?

Mukiin menevää nykykomediaa.

Kouluarvosana: 7 1/2

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Haahuilin pitkään lukematta mitään, kun etsin ja etsin sopivaa kirjaa. Kesken jäi monta klassikkoa; Anna Karenina, Näin puhui Zarathustra ja joitain muitakin joita en edes muista. Kunnes löysin suomalaiset uutuudet uudelleen. Syksy on siitä loistavaa aikaa, että uutukaisia ilmestyy samaan tahtiin sienien kanssa. Ja saa veikkailla Finlandia-voittajaa. Yksi on nyt listalta luettuna, saas nähdä innostaako muutkin (nehän oli jotain naiskirjailijoita kaikki...).

Tuomas Vimmaa ei kai kukaan veikkaillut Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Hyvää viihdettä kirja silti oli. Ja tutuissa maisemissa Helsingin kantakaupungissa, joten mikäs siinä oli lukiessa. Narttukoira oli kahden luetun Vimman jälkeen teilannut ravintolakriitikkona paremmin tunnetun hahmon täysin, mutta jossain ihme vimmassa kuitenkin kantoi kotiin miehen uusimman tekeleen(!)

Ajattelin olla jalo ja nappasin kirjan ensimmäisenä, tarkoituksenani esilukea se ja kertoa kannattaako siihen tuhlata aikaa. No, minun todettiin suorastaan ahmivan kirjaa, joten vähättelevistä kommenteista huolimatta myös siippani tarttui kirjaan heti kun se vain vapautui. Tiedä sitten kannattiko. Jos ei klassikot syystä tai toisesta uppoa, niin itse voin vilpittömästi suositella kirjaa. Mitään tajuntaaräjäyttävää lukuelämystä on turha odottaa, roskaahan tämä on suoraan sanottuna. Mutta mielekästä sellaista.

Raksaan Vimma on koonnut kommelluksensa ja alan mädännäisyydet yhteen työskenneltyään raksafirmassa projektipällikkönä, tai "proikkarina", kuten alan miehet ja naiset sanoisivat. Kirjassa on muutenkin paljon raksa-alan jargonia ja puhekieltä. Välillä sen määrä häiritsi, mutta koitin lukea kirjaa todella suopein silmin.

Kirjan päähenkilö etsii uutta työpaikka jouduttuaan työttömäksi vilunkipeliä pelanneen raksafirman mennessä nurin. Lopulta kaveri pääsee kahteenkin haastatteluun ja saa valita kehä kolmoselle nousevan parkkihallin valvomisen tai keskustan arvokiinteistöihin erikoistuneen firman väliltä. Vastakkainasettelussa on vieläpä eettisesti epäilyttävä ja rakennusalalla harvinaisen rehti firma, joten valinta on helppo.

Uuden firman pomo on naisimmeinen, vetävän näköinen ja vieläpä samalla aaltopituudella kuin päähenkilö, joten koko kirjan ajan saa vain odotella koska he lopulta löytävät toisensa. Sellaista hömppää.

Kouluarvosana: 7- (että edes miinus erottaa finlandiaehdokkaasta)