Ina Westman; Syliin

Kosmos 2016, 208s.

Helvetin ruuhkavuodet, hän ajattelee. Katastrofivuodet nämä ovat, katastrofi.


Luin runsaasti tämän kaltaista äitikirjallisuutta poikieni ollessa pieniä. Tai pieniähän he ovat vielä, mutta eivät aivan pienen pieniä, koska osaavat jo itse nälän yllättäessä tehdä voileipänsä. Ina Westmanin esikoisteosta vastaavaan episodiromaaniin en ole kuitenkaan aiemmin törmännyt.

Syliin on niin kovin kaunis, totuudellinen, raateleva, että se palauttaa liiankin elävästi mieleen hapantuneen maidon tuoksuiset puklurätit, lähes psykoottisen väsymyksen, hädän, kauhun vastuusta. Mitä ihmettä tuli tehtyä? Miten tuollainen pieni rääpäle on voitu uskoa tällaisten amatöörien käsiin?

Ja se muistuttaa tietenkin rakkaudesta, puhtaasta ja rajusta.


Rakkaus on päättymätöntä. silloinkin kun hän luulee, että nyt se loppuu, nyt hän ei enää jaksa ei halua, vielä senkin jälkeen hän lähtee tikittämään heti kun joku vain itkee, aivastaa, oksentaa tai kaatuu riittävästi. Sekunnin murto-osassa hän täyttyy huolesta ja rakkaudesta, raivokkaasta toimintatarmosta eikä hän voi itselleen mitään: hänet on tuomittu rakastamaan ja täyttämään näiden ihmisten pyynnöt tästä ikuisuuteen, loppumattomiin kunnes hän kuolee.


Vaikka Westmanin kirja etenee pätkittäin, näkökulmista tai ajankulusta piittaamatta, löytyy sen ydin osasto neljästäkymmenestäkahdesta, jossa erilaisista raskauteen liittyvistä ongelmista kärsivät odottajat viettävät pitkiäkin aikoja. Kuten tarinamme Iida. Vauvat meinaavat  syntyä liian aikaisin, joka ikisessä raskaudessa. Osa naisista palaa näyttämään pikkuruista kääröään onnellisina voitetusta uhkasta. Osa naisista katoaa hiljaisuuteen, ehkä kotiin, ehkä synnyttämään elävä vauva. Tai kuollut.


Sofian varjo on mun sylissä koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.


Syliin on teos monenlaisista äideistä ja perheistä, yhdistävänä tekijänä se tosiasia, että kaikki ei välttämättä mene oppikirjojen mukaisesti. Äitiydessä, elämässä ylipäätään. Ja ennemmin kuin huomaammekaan, lapset ovat kasvaneet isoiksi, ruuhkavuodet ovat ohitse. Sitä kultaa kalliimpaa omaa aikaa, josta pikkulapsivuosina oli valmis maksamaan mitä tahansa, onkin yllin kyllin.

Aivan loistavan kipeää kerronta, Ina Westman! Minä kiitän yhdestä kesän puhuttelevimmasta lukuelämyksestä.


Kunnes kuolema meidät erottaa, hän ajattelee, sellaista on hänen rakkautensa, voittamatonta, usein uuvuttavaa, aina ehdotonta.


***

Linkkejä muihin arvosteluihin löydät täältä.

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö!

Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s 2002, Otava 2013, 415s.

"Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on pian ulkona."
Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan mitään merkitystä.

Jennifer Worthin loistava, iloinen, kyynelkanaviakin koetteleva kirja on 50-luvulle sijoittuva tositarina kätilön työstä. Ammatissaan nunnien äitiyshuollossa Jennifer tapasi mitä erilaisimpia perheitä ja ihmiskohtaloita, hän kun työskenteli kaikkein köyhimpien joukossa.

Lontoon slummialueet betonirakennuksineen ja puuttellisine saniteettitiloineen tulevat lukijalle tutuksi. Kymmenhenkinen perhe asuu kaksiossa, kännäävää isää piilotellaan nojatuolin takana, eräälle perheelle on syntymässä 24. lapsi... Lontoon kadut peittyvät välillä niin sankkaan sumuun, että töihin on lähdettävä poliisisaattueen voimin, välillä taas poliisit on kutsuttava paikalle äidin turvallisuussyistä kun lapsen ihonväri ei vastaakaan odotettua. Miehiä ei muuten synnytyksissä näy.

Siinä missä Worth kertoo erilaisista synnytyksistä, hän kuvailee myös elämää nunnien parissa. Millaista on asua luostarissa ja lähteä töihin pyörällä, oli kellonaika mikä hyvänsä. Synnytykset kun yleensä tuppaavat lähtemään käyntiin juuri yöllä. Worthin kuva luostarista on hyväntuulinen ja suvaitseva, siinä missä sairaalassa vallitsee huomattavasti tiukemmat säännöt, ovat nunnat joustavia. Heidän inhimilliset puolensa ja heikkoutensa käyvät lukijalle tutuiksi, mutta myös valtavat voimavaransa. Aikana jolloin äitiyshuolto elää vielä lapsen kengissä, tarjoavat nunnat neuvolapalveluita ja pelastavat tiedoillaan monen äidin ja lapsen hengen. Ennen kun oli ihan tyypillistä kuolla synnytyksissä.

Teoksessa tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Maryn tarina vie meidät köyhän nuoren tytön siivin ilotaloon Gable Streetille. Jos prostituitu tulee raskaaksi, hänet seivästetään pitkillä metallipuikoilla tarkoituksena onkia sikiö ulos kohdusta. Mary päättää pelastaa vauvansa ja paeta parittajia. Rouva Jenkins taas on kaikkien tuntema kylähullu, joka ilmestyy omituisen vaistonsa perusteella synnyttävien naisten talojen läheisyyteen vauvan vointia tiedustelemaan. Hänen tarinansa on aivan järkyttävä. Sisar Monica Joan on ikäloppu nunna, jonka järjen valo alkaa jo hämärtymään, mutta Jennifer ei voi olla vakuuttumatta naisen elämänvaiheista. Monica on lähtöisin rikkaasta perheestä, mutta jätti yleillisen elämän seuratakseen kutsumustaan.

Kirjailijan äänessä on jotain yhtä viisikymmenlukulaista kuin teoksen kannessa. Hän kertoo asiat omalla tyylillään innostuneena, paheksuvana, hivenen naiivinakin. Worth on ehdottoman rehellinen. Hän ei kaunistele oloja, joissa perheet köyhyydessään elivät, mutta ei unohda mainita ihmisten pienistä iloista ja vankkumattomasta huumorintajusta. Erityisesti mieleeni jäi kirjan espanjalainen Conchita joka synnyttää romaanissa 24. ja 25. lapsensa. Perheessä ei turhia nahistella ja avioliitto kukoistaa, varsin erikoisesta syystä.

Len rupatteli onnellisena siemaillessaan teetä. Kerroin hänelle, kuinka paljon pidin hänen perheestään ja ihailin sitä. Hän oli ylpeä isä. Kerroin, kuinka vaikuttunut olin siitä, että he kaikki puhuivat espanjaa niin sujuvasti.
"Joo, mun tenavat on älykästä sakkia. Älykkäämpiä kuin isäukkonsa. Mä kun en koskaan oppinu espanjaa."
Ja sillä sekunnilla tajusin salamannopeasti, mikä heidän autuaan onnellisen avioliittonsa salaisuus oli. Conchita ei puhunut sanaakaan englantia eikä Len sanaakaan espanjaa.

Kuten kirjan liepeistä saamme lukea, Worth toimi kätilönä 1950-luvulta vuoteen 1973-asti. Sen jälkeen hän vaikutti musiikin alalla mutta menehtyi lyhyeen sairauteen vuonna 2011. Hänen teoksistaan kaikki ovat olleet bestsellereitä, joten innolla jään odottamaan uusia suomennoksia. Kätilö -kuumeeseen YLE TV1 esittää BBC:n kirjaan pohjautuvaa menestyssarjaa, jota aion alkaa seuraamaan.

Kuten jo olette huomanneet, kirja teki tällaiseen hyvin vähän tositarinoita ahmivaan lukijaan melkoisen vaikutuksen. Aihe on hurjan mielenkiintoinen ihan siitäkin syystä että olen äiti, ja omat synnytykset vielä tuoreessa muistissa. Toisaalta minua on myös aina kiinnostanut kätilön työ, joten eihän sitä koskaan tiedä, miksi alan "isona"...

Kirjan alussa kirjailija muuten valitteli kätilöiden puutetta kaunokirjallisuudessa. Meillä Suomessa on onneksi oma Katja Kettumme ja Kätilö.

Hélène Grémillon; Uskottuni

 

On vuosi 1975. Camille Werner on juuri menettänyt äitinsä. Käydessään läpi surunvalitteluja hän löytää kirjeen Louis-nimiseltä mieheltä. Aluksi kirje vaikuttaa tulleen väärään osoitteeseen, mutta seuraavalla viikolla Camille saa uuden. Ja sitä seuraavalla. Aina tiistaisin.
Kirjeistä alkaa hahmottua tarina, joka juontaa 1930-luvulle. Louis kertoo rakkaudestaan Annie-nimiseen tyttöön, joka maailmansodan kynnyksellä tutustuu kohtalokkain seurauksin Rouva M:ään. Rouva ei voi saada itse lapsia, ja lopulta, Saksan pommittaessa Pariisia, Annie synnyttää herra M:n lapsen. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten oli suunniteltu.
Pikkuhiljaa Camille alkaa aavistaa, että tarina liittyy jollakin tavalla häneen. Mystisen Louisin kirjeistä keriytyy esiin kammottava salaisuus.

Pariisilaisen Hélène Grémillonin (s. 1977) kuulas ja kunnianhimoinen esikoisromaani Uskottuni on saanut kotimaassaan ihastuneen vastaanoton ja sen oikeudet on myyty jo liki kahteenkymmeneen maahan. Grémillon on ammatiltaan toimittaja, ja hän on käsikirjoittanut myös useita lyhytelokuvia.

***


Tämä pienehkö kirja piti sisällään niin suuren tarinan, niin valtavan latauksen tunteita, että uskon Uskotustani jäävän ikuisen lukumuistijäljen. Jo kansi näyttää miten hauras on elämä ja onni. En silti osannut odottaa näin järisyttävää  kokemusta. Tämä kirja oli vain elettävä.

Ehkä yksi syy, miksi kirja tuli iholle ja raastoi vereslihalle, oli teoksen sisältämä äidinrakkaus. Toki oli muitakin rakkauksia. Intohimoinen miehen ja naisen välinen romanssi, polttava mustasukkainen rakkaus ja vielä rakkaus omiin vanhempiin. Kuitenkin kirjan kirkas johtotähti oli -minulle- rakkaus omaan lapseen. Syntymättömään, syntyvään ja synnytettyyn.

En oikein haluaisi kirjoittaa tästä enempää, koska se jotenkin vie teoksesta makua. Toivoisin, että kaikki blogivierailijat tämän lukisivat ja kokisivat. Olen ennakkoluuloisena ajatellut, että ranskalainen kirjallisuus on jotenkin snobbailevaa, mutta kirjailijan teksti osoittautui kohtalaisen arkiseksikin, huurintajuiseksi ja olihan siinä toki jotan taianomaista.

Minä olen rakastunut tähän kirjaan.



Ps. Jätän tässä kohdin plussat ja miinukset pois blogista, ne tuntuvat vähän turhilta...

Minna Havukainen; Puerperium

Puerperium koostuu Minna Havukaisen Gravitest+ ja Puerperium-näyttelyiden valokuvista, vastasynnyttäneistä äideistä vauvoineen. Synnytysosastolla otetuissa muotokuvissa kohtaavat synnyttäjien intiimi ja kollektiivinen kokemus. Jokainen synnytys on erityinen, ja samalla osa sairaalan arkisena toistuvaa järjestystä. Realistiset mutta kunnioittavat kuvat tallentavat ainutkertaisen tapahtuman ja tarjoavat ajateltavaa myös niille, jotka eivät ole itse synnyttäneet.

Valokuvien lisäksi teoksessa on kaksi esseetä, joissa analysoidaan Havukaisen valokuvia ja pohditaan niiden yleisempää kulttuurista merkitystä. Äänessä ovat VB-valokuvakeskuksen johtaja, FT Johanna Frigård, kuvataiteen professori Teemu Mäki sekä äidit, joiden haastatteluista on koottu kuvatekstejä valokuvien yhteyteen. Kirjan graafisesta suunnittelusta vastaa Erkki Tuomi.

***

Koska itse olen synnyttänyt, ja (toivottavasti pian) tulen taas synnyttämään, teki mieli lainata tämä valokuvateos.

Synnyttäminen on äärimmäinen extreme-kokemus jossa hirvittävä kipu yhdistyy euforiaan. Joku runollinen tyyppi on sanonut, että vauvat on haettava kuoleman rajalta. Kieltämättä osuva ilmaus. Ja kun vauva viimein syntyy ja hiukan sen jälkeen napataan valokuva, on tulos paljaan intiimi. Äidit ja vauvat ovat omassa kuplassaan, taikapiirissään, joten kuvissa on jotain todella maagista. Äitien ilmeistä kuvastuu hämmennystä, ylpeyttä, uhmaa ja pelkoa. Ulkonäkö on mielessä viimeiseksi, joten kuvia on moitittu myös rumiksi. Se on voi voi, jos joku realistiset ja kauniit otokset niin kokee.

Kirjassa on äitien kommentteja ja tekstiviestejä aiheeseen liittyen tyyliin "Hei Minna. Pieni tyttöni syntyi 4,29 viimeyönä. Laita viesti koska haluat tulla kuvaamaan? Nyt nukkuu ekaa sikiuntaan meidän maailmassa. Oon vielä vähän sekaisin. että olen sekaisin."

Kaikki kunnia rohkeille naisille, jotka antoivat kuvata itseään ns. välitilassa! Suosittelen vaikkapa vauvakuumeisille!