Fausto Brizzi; 100 onnen päivää ja Sieluni hymyt -haaste

Cento giorni di felicitá 2013, suom. Lotta Toivanen ja Gummerus 2016, 412s.

Vedän Zoffin vihkosta yli lauseen "Koeta saada Paola antamaan anteeksi." Teen minä senkin. Mutta myöhemmin. Ennen sitä tulee yksi tärkeämpi asia.
Tärkein minun tilanteessani.
Kirjoitan:

                                         Älä anna periksi.


Kuten olette huomanneet, kirjakevääni on luiskahtanut kuin huomaamatta erittäin dekkaripainotteiseksi. Tästä maaneerista poiketen halusin lukea aivan erilaisen kirjan. Blogeissakin vilahdellut Fausto Brizzin 100 onnen päivää munkkirinkiläkansineen herautti kirjallisia makuhermojani. Annetaan elokuvistaan tunnetulle (minä en kyllä tunnistanut) Brizzille mahdollisuus.


Kyllä se siitä. 
Lausahdus haiskahtaa sääliltä ja surkuttelulta. Se kuulostaa kannustukselta mutta on itse asiassa hautakirjoitus. Kyllä se siitä. Huminaa vintissä.


Kirja kertoo nimensä mukaisesti sadasta onnellisesta päivästä, joita italialainen, keski-ikäinen liikunnanohjaaja ja perheenisä Lucio viettää. Hänen harmaaksi hiutunut elämänsä, sellainen, johon jokainen meistä helposti vajoaa, pakotetaan ottamaan uusi suunta kun mies saa tietää sairastavansa ärhäkkää syöpää. Lucion päivät ovat kirjaimellisesti luetut.

Etukäteen voisi kuvitella tarinan sisältävän holtitonta syöpöttelyä, juopottelua ja biletystä, mutta ei, kirjan sankari päätyykin viettämään viimeiset päivänsä varsin maltillisesti. Sanoisinko jopa arkisesti. Toki matkoilla käydään ja munkkirinkiöitä nautitaan, mutta teos ohjaa lempeästi myös lukijaansa löytämään onni pienistä asioista.

Läheisten, erityisesti Lucion vaimon Paolan, jota mies tuli vastikään pettäneeksi, merkitys korostuu. Vaimon anteeksianto on se tärkein asia. Saada Paolalta anteeksi ennen kuolemaa. Lapset, ystävät, appiukko. Heidän seurassa vietetty aika on lopulta kaikkein parasta.

Kirjailijan ironisen hymyilyttävä huumorintaju on romaanin parasta antia. Loppua kohden tarina alkoi syödä omaa häntäänsä, enkä loppuratkaisustakaan aivan vakuuttunut ollut. Kuitenkin, suurimman osan ajasta nautin Lucion ja kumppaneiden seurasta.


Rakastan: elämää.
Vihaan: kuolemaa.
Banaalia mutta totta.

Ja sitten, teemaan mukavasti aasinsiltana liittyen; minut on haastettu. Kiitän Ullaa ja Takkutukkaa lämmöllä! Idea on leppoisen löyhä; listaa asioita, jotka tuottavat juuri sinulle onnea. Jaa nämä tässä ja nyt.

Kuten Ulla kirjoitti, onni on niin omaa, erityistä, että siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Voisiko sanoa, että onni on intiimiä? Se on persoonasta liittyen henkilökohtaista, taikka sitten yleismaailmallista ja laajaa, kuten esimerkiksi Brizzin kirjassa. Päähenkilö sai onnensa pitkälti samoista asioista kuin normi-ihminen pysähtyessään elämäänsä miettimään. Avainsana, niin kirjassa kuin haasteessa lienee pysähtyminen. Vaikka kuolema ei aivan sadan päivän päässä kolkuttelisikaan, tai mistä sitä tietää, jokainen hengenvetohan voi olla viimeinen, tekee hyvää joskus miettiä muitakin asioita kuin niitä negatiivisia, joihin mieli helposti harhautuu.


Minun listani on perussettiä ja 100% tunneihmisenä lähestyn sitä fiilispohjaisesti:


Onni on tunne, joka herää kun

- lapsesi katsoo sinua silmät innosta hehkuen

- samainen lapsi ilmoittaa rakastavansa äitiä

- kesyrottasi haluaa puhdistaa kynnenalusesi

- samainen rotta oppii (viimein) käskyn tänne, ja kipittää kiltisti luoksesi

- aurinko lämmittää talven jälkeen kasvojasi

- puristava paine ja stressi alkaa pikku hiljaa purkautua

- kirja jota luet, räjäyttää tajuntasi

- kirja jota luet, saa maailman ympäriltä häviämään. Et ole enää sama lukukokemuksesi jälkeen.

- huomaat hitaan kasvun

- kuulet postiluukusta kolahtavan lattialle taas uuden arvostelukappaleen

- pitkään odotettu romaani ilmestyy

- joku läheinen välittää sinulle lämpöä ja lempeyttä

- avaat karkkipussin

- joku kuuntelee sinua oikeasti

- runo, lause, haiku saa sielusi hymyilemään.


Huomaan ennakkopessimistisyydestäni huolimatta voivani jatkaa ja jatkaa listaa, mutta heitän seuraavaksi pallon sinulle, joka et tätä haastetta vielä ole saanut. Ne loppuen lopuksi kantavat, ne onnen hetket, jotka liian usein huomaa vasta jälkikäteen. Mutta tärkeää on havaita että niitä on. Aina niitä kuitenkin on.

Inger Frimansson; Tyttö ja kissa

En yxa åt Alice 2014, suom. Taina Rönkkö ja Like 2015, 458s.

Isä, äiti, Evelina. Niin oli ollut aina. Niin kauan kuin hän muisti.
Ihania hetkiä, idyllistä elämää.

... Mutta nyt särjetään idylli, särjetään se niin, että repeää kiiltokuva suloisesta pikku perheestä. Särjetään näennäinen, rahan tuoma turva. Turva ylipäätään. Ja psykologinen piinaaminen, kirjan henkilöiden sekä lukijan kuljettaminen hulluuden partaalle saakka, on ruotsalaisen trilleristin, Inger Frimanssonin erikoisalaa. Kaikki häneltä olen lukenut. Ja tulen lukemaan.

Karin Fossumin ohella Frimansson on yksi parhaita naiskirjailijoita, joiden tekstissä on arkista hyytävyyttä. Ihmismielen pimennoista kun löytyy yhtä sun toista rojua. Peikkoja. Hirviöitä. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli mielii itseään pelotella. Jo oman puseron sisään kurkistaminen voi olla karmea kokemus.

Näin käy teoksen päähenkilöille, joita onkin varsin kirjava kaarti. Jokainen saa oman puheenvuoronsa, jokaiseen tutustutaan rauhallisesti, jopa liiankin hitaasti. On Evelina Malm, pankinjohtaja Johannes Malmin ainoa tytär. Evelina esimurrosiän kynnyksellä, pulleana, epämuodikkaana, parhaina ystävinään syöpäsairas Alice sekä valtava kissa. Niin kissa. Kissa joka katoaa.

On Evelinan isä ja äiti, jo mainittu Alice, jonka kanssa Evelinalla on omituisen alisteinen suhde, sekä itse päähenkilö... Mies, jota voisi luonnehtia vähintäänkin epämiellyttäväksi nahjukseksi. Vaaralliseksi sellaiseksi.

Hän kuulee kuumeen läpi parkuvaa itkua, joka vuoroin kovenee ja vaimenee. Pimeää ja valoisaa, mutta yhtä kaikki parkuvaa. Suru on rumaa. Tytön silmäluomet ovat turvonneet, hän oli niin iso ja vanha jo nuorena. Ja Angela, enkeli. Hän näkee heidän halaavan toisiaan, näkee heidän hiuksensa, kyntensä, epätoivonsa ja sekasortoisuutensa.

Luin itselleni epätyypilliseen tapaan Tyttöä ja kissaa lähemmät kaksi viikkoa. Yleensä siinä ajassa on mennyt kirja jos toinenkin. Jotenkin tämä Frimanssonin odotettu uutuus tuntui junnaavan tuskallisesti paikoillaan. Suurimmaksi ongelmaksi koin henkilöhahmojen ärsyttävyyden. Kenenkään puolelle ei oikein voinut asettua. Itse jäin lukijana ulkopuoliseksi, sivustakatsojan rooliin. Vaikkei juoni tällä kertaa vakuuttanutkaan, onneksi Ingerin tarkkanäköistä tekstiä on aina nautinto lukea.



"Elämä on niin lyhyt", äiti saattoi sanoa ja lyödä kätensä yhteen niin, että kuului kuiva ja vaimea läimähdys. "Jos suinkin vain pystyy, niin saa myös nauttia. Nyt lähdetään Älvsjöhön syömään."

John Green; Tähtiin kirjoitettu virhe

The Fault in Our Stars 2012, suom. Helene Bützow ja WSOY 2013, 338s.

"On sekin sota", Augustus vähätteli. "Mitä vastaan minä sodin? Syöpää. Omaa syöpääni. Ja mikä minun syöpäni on? Se on osa minua. Kasvaimet ovat lähtöisin minusta. Ne ovat minua yhtä varmasti kuin aivoni ja sydämeni. Tämä on sisällissota, Hazel Grace, ja voittaja tiedetään ennalta."

Kummalla kannella varustettuun teokseen sinä mieluummin tarttuisit?

Itse en voinut ensi tapaamisellamme kuvitellakaan, että tuo pääkallohökötys joskus ajautuisi lukulistalleni. Niin vain kävi. Innostuksen sain, jälleen kerran, kanssabloggaajilta. Kiitos ja kumarrus Laura, Norkku ja Minna.

Sillä onhan teoksessa varsin pakahduttava aihe; kaksi syöpäsairasta nuorta kohtaavat, rakastuvat, ja loppuratkaisu ei voi olla siirappia. Tai voisi olla, jos lähtisi tietyllä tavalla aiheella revittelemään, mutta sellaiset notkot John Green näppärästi kiertää. Näppärä onkin hyvä sana kuvaamaan Tähtiin kirjoitettua virhettä. Kerronta nojaa huumoriin, sarkasmiin, ironiaan aivan sillä ja rajalla, jonka toisella puolin päähenkilöt menettäisivät lukijan sympatiat.

Kaikki alkaa, kun Hazelin äiti päättelee tyttärensä olevan masentunut. Hän lukee kerta toisensa jälkeen samaa kirjaa, viettää aikaa neljän seinän sisällä, syö epäsäännöllisesti... Ja tietysti siinä on myös se, että Hazelilla on syöpä. Hän on kuusitoistavuotias ja hän on kuolemassa. Hazel päätyy vertaistukiryhmään jonka miehitys vaihtuu koko ajan - kuoleman sivuvaikutusta sekin. Eräällä kerralla Hazelin ystävä Isaac, harvinaista silmäsyöpää sairastava poika, tuo mukanaan kokoontumiseen Augustus Watersin. Augustuksen, jolta luusyöpä on vienyt toisen jalan, mutta nyt ennusta vaikuttaa hyvältä. Augustus ei ole kuolemassa, Hazel on. Hazel, joka kokee olevansa pian räjähtävä kranaatti, ja kranaatistahan on pysyttävä mahdollisimman kaukana, ellei halua haavoittua. Augustus ei kuitenkaan lannistu Hazelin torjunnasta ja niinhän siinä sitten käy, että nuori lempi leiskahtaa.

Siinä missä sairaus yhdistää nuoria, he molemmat kiinnostuvat myös eräästä Viistoa valoa -nimisestä teoksesta. Kirja on juuri se, joka on kaivertanut reittinsä Hazelin ytimeen. Nyt tyttö tahtoo päästää sinne myös pojan. Kirjan kirjailija, sittemmin hiljaisuuteen painunut unohtunut nimi asustaa Amsterdamissa ja sinne myös erottamattomaksi muodostunut kaksikko päätyy.

Millaista on elää, kun tietää pian kuolevansa? Millaista on elää, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Tähtiin kirjoitettu virhe räjäyttää suoraan lukijansa naamalle karun todellisuuden, jossa ei juuri toivoa ole. Tai jos on, se on haettava tästä nimenomaisesta hetkestä. Seuraavaa ei ehkä tule.

Mietin jo tekisinkö romaanista ollenkaan postausta, sen verran vähän minulla taitaa olla kirjasta sanottavaa. En tokikaan kuulu romaanin kohderyhmään, enhän ole enää nuori aikuinen, joten ehkä jo tämä tosiseikka tarinasta etäännytti. Toisaalta Laura Saven Paljan jaloin jälkeen syöpäteema jäi niin vahvasti sydämelle, että jo Saven kirjan kannustamana minun oli tämäkin luettava. Eikä Tähtiin kirjoitettu virhe ollut missään nimessä huono! En vain kokenut Paljain jaloin -teoksen kaltaista tunnemyrskyä, en tuntenut kirjan parissa oikein mitään.

Koska kirjablogeja osoitellaan sormella niiden yhdenmukaisten mieltymysten takia, ryhdyn nyt tässä vastarannan kiiskeksi. Minulle romaani jäi tasolle keskinkertainen, mutta hei, edellä mainituista linkeistä löytyy toisenlaista näkökantaa. Käykäähän kierroksella, kirjasta kiinnostuneet!

Kuka minä olen sanomaan, että mikään niistä ei kestä ikuisesti? Kuka Peter Van Houten on vannomaan todeksi sitä ajatusta, että ponnistelumme on väliaikaista? Tässä puistossa on kaikki, mitä tiedän taivaasta ja kaikki mitä tiedän kuolemasta: alituisesti liikkuva kaunis maailmankaikkeus täynnä raunioituneita raunioita ja kiljuvia lapsia.

Laura Save; Paljain jaloin

 
Laura Save ja WSOY 2013, 380s.

Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äärettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärilläni on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. Jatkan toimintaani järkevästi, mutta sisälläni mielikuvat muuttuvat kuin kaleidoskoopissa yhä uudenlaisiksi skenaarioiksi ja tapahtumiksi.

Olen pahoillani jo etukäteen, rakkaat lukijat. Aion nyt viskata päällenne verkon, jonka vangiksi jäin Laura Saven (1983-2012) Paljain jaloin -teoksen luettuani. Puhdistaa mieleni kaivot, jotka täyttyivät jälkitunnelmissa upottavasta liejusta. Puhun, koska toivon romaanin lakkaavan sillä tavalla pyörimästä päässäni. Ei niin, että tahtoisin kertomuksen unohtaa. En tahdo enkä voi, vaan kannan Lauraa ja hänen pientä perhettään jossain sydämen mutkassa aina.

Kuulostaako liikaa sanotulta? Olen vain hämmentynyt siitä, kuin vahvoja tunteita Paljain jaloin minussa herätti. Se on rosoisuudessaan niin aito, että lukiessa alkoi tuntumaan siltä, kuin hyvä ystävä olisi sairastunut syöpään. Jos joku ei vielä tiedä, syöpäkertomus tämä on. Teos perustuu Saven päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin, joiden pohjalta lukija oppii hänet tuntemaan pelottavan läheisesti. Laura, lääketieteen opiskelija, vasta naimisiin mennyt pienen pojan äiti saa puhelinsoiton kesken vaipanvaihtoa. Kipu polvessa ei olekaan ollut viatonta, vaan diagnoosiksi tulee luusyöpä.

On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Ja siitä alkaa Lauran taistelu syöpää vastaan. Taistelu avioliiton puolesta. Taistelu henkiin jäämisestä. Aseinaan Lauralla on sytostaatti- ja sädehoidot, leikkaukset sekä myös erilaiset terapeutit. Lukija pääsee elämään tätä hirvittävän raskasta vaihetta Lauran rinnalla, suorastaan hänen nahkoissa. Tuntemaan alun sokin. Myöhemmin taloksi käyvän kuolemanpelon ja menetyksen kauhun. Mutta myös nauttimaan seesteisimmistä vaiheista. Turvautumaan mustaan huumoriin. Ja sitten taas huolestumaan turvonneesta patista.

Saven kerronta on rehellistä, aitoa, konstailematonta. Ja juuri siksi niin kohti tulevaa. Kirjan kipupiste on lukijalle jo alussa ( kansitekstissä) tuleva tieto, jonka mukaan Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon romaanin julkaisusta. Mutta teoksen sivuilla Laura itse ei sitä tietenkään tiedä! Kaiken kivun keskellä hän jatkaa lääketieteen opintojaan. Uskaltaa toivoa. Tahtoo elää.

Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä.

Ja hän nauttii arjen pienistä iloista. Hetkistä puolisonsa kainalossa. Puoliksi syödystä suklaalevystä. Poikansa naurusta.

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyinä hetkinä

Kyllikki Villa

Kirjan loppusanat menevät näin:

"...Toivon, että lopputulos toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Pojalleen Laura kirjoitta: "Tein tämän kirjan, jotta tietäisit, mitä olen ajatellut ja kokenut, ja kuka olen ollut. Toivon silti, että sinnittelen täällä vielä niin kauan, että pääsen sen sinulle itsekin kertomaan..."


Jos lähipiirissäsi on syöpäsairas ihminen, lue tämä kirja. Jos itse sairastat syöpää, tämä on sinulle. Ja me onnekkaat, toistaiseksi terveet ihmiset voimme painaa päämme kiitollisina terveydestämme, rakkaistamme ja tylsästä arjesta.

Kiitos tästä tärkeästä kirjasta, Laura ja Sofia!

Lapset selviävät surusta yllättävän hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset, kaikki terapeuttini ovat sanoneet. Se tieto ei vie pois tuskaani siitä, mitä Otso joutuu käymään läpi. Joka kerran, kun se itkee perääni, kun olen lähdössä kauppaan tai kaverille, mami, älä lähde, se lävistää tietoisuuteni niin, että vatsassa kouristaa ja sietokyky on kovilla.
- Kyllä mamin on nyt mentävä, kulta. Ole reipas poika.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maija peikkoneito Suketus, jonka blogissa lisää linkkejä.

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

2012, LIKE, 209s.

"Pyydän Emmaa riisumaan lisää. Emma avaa vyön ja pudottaa farkut mielenosoituksellisesti lattialle. 

Mustelmia on reisissä, nilkoissa, pakaroissa, pohkeissa.

Pyydän Emmaa kääntymään.

Mustelmia on myös selässä.

Juoksen portaat alakertaan ja soitan Duvalille, joka on ollut meidän perhelääkärimme kymmenen vuotta. 

Vaikka mikä perhe tämä enää on."

Maihinnousu on noussut julkisuuteen mm. tämän HS:n arvion myötä. anni M. on tehnyt loistavan pohdinnan aiheen ympäriltä, joka käsittelee kirjailijan etiikkaa. Ala-Harjan sisko kun kertoo kirjailijan käyttäneen suoraan perheen omia kokemuksia lapsen syöpään sairastumisesta. Aihe on tärkeä, mutta kirjailijan toimintatapa, jossa esim. tekstiviestejä ja fb-päivityksiä on kopioitu kirjaan suoraan, herättää vähintäänkin kysymysmerkkejä. Miksi näin julma toimintatapa? Itse en käy tässä ruotimaan asiaa enempää, Annin postaus kun on varsin kattava aiheesta kiinnostuneille. 

Oma mielipiteeni kohutusta, jo toisen painoksen saaneesta romaanista on positiivinen. Toki median viestejä ei voinut jättää kokonaan huomioimatta kirjaa lukiessa, mutta tempauduin niin täysillä tarinaan mukaan, että se painui taka-alalle. 

Kuten moni tietää, teos kertoo kahdeksanvuotiaan lapsen sairastumisesta syöpään. Aivan kammottava ja pelottava aihe, äidille kuin äidille. Kirjan päähenkilö ja minä-kertojana toimiva ranskalaisnainen Julie elää sokkeeraavaa aikaa. Hänen avioliittonsa on päättymässä miehen (joka näin meidän kesken on kusipää pahimmasta päästä) uskottomuuden takia. Samoihin aikoihin Emma-tyttäreltä löytyy hälyttäviä mustelmia ja diagnoosi saadaankin pian. Leukemia. Julie kertoo ammatikseen Normandian maihinnoususta turisteille, ja teoksesta löytyykin annos puistattavaa historiaa. Äidin samaistuminen sotaan on uskottava ja toimiva tehokeino.

Kirjailijan viljelemä proosa kuljettaa Julien tuskaiseen ajatusmaailmaan kuin painajainen. Siinä missä Mokka epäonnistui täysin äidin hädästä kertomisessa, Maihinnousu on kuin nappi otsaan. Kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, mutta hänen kerrontansa rytmi osui ja upposi. Tämänkaltaiseen arkiseen, pikkutarkkaan ja jotenkin hillittömään tekstiin minä olen lääpälläni.

Mokkaa markkinoitiin "jokaisen äidin painajaisena", mutta Maihinnousu lunastaa lupaukset, jotka Rosnaylta jäi ilmaan roikkumaan. Vaikka aihe on julma, teosta kannattelee toivo. Paremmasta huomisesta. Siitä että kaikesta huolimatta on mahdollista selvitä. Oikeastaan mistä vaan.

"Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaa silmät."

Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Jaana

Ja täällä vielä Riikka Ala-Harjan haastattelu Me Naisissa.

Lionel Shriver; Jonnekin pois

"Shep oli aina ollut hillitty mies, mutta aamulla hän oli käyttäytynyt omallakin mittapuullaan epäinhimillisen vaisusti ja alistuneesti, niin kuin häntä itseään ei olisi ollut olemassakaan. Hän oli kuin autokuski, joka tekee kaikkensa saadakseen puhtaat paperit rattijuopumustestissä, koskettaa nenänpäätään, seisoo yhdellä jalalla, laskee sadasta nollaan seitsemän harppauksin, vaikka läsnä ei ole poliisia eikä hän ole ajanut."

Jonnekin pois, So much for That 2010, suom. Seppo Raudaskoski ja Avain 2011 on paljon blogisauhuja saanut kirja. Se on minuakin pitkään jossakin takaraivossa itsestään muistutellut, ja nyt olen tyytyväisellä mielellä, kun sain teoksen viimein luettua. Monen bloggaajan tavoin minullekin Shriver on tuttu kirjailija ravisuttavan Poikani Kevin -romaanin myötä. Poikani Kevin oli kolmen lapsen äidille pysäyttävä, iljettäväkin lukukokemus, mutta ehdottomasti massasta erottuva sellainen. Kevinin luettuani olo oli järkyttynyt ja samalla kuitenkin puhdistunut. Teoksen loppu antoi paljon anteeksi. Jonnekin pois on aivan erilainen kirja ja samalla kuitenkin näissä kahdessa on hurjasti samaa. Shriverin kertojanääni on ehdottomasti tunnistettava "tavaramerkki". Hän osaa herättää lukijassa monenlaisia tunteita aina vihasta hellyyteen. Ja vaikka Jonnekin pois on vakava ja synkkäkin kirja, siinä on lämmin pohjavire. Kuivahko ja musta huumori nauratti tuon tuostakin päähenkilöiden hurmaavassa seurassa.

"Jakson vilkaisi halveksuvasti lihavaa lenkkeilijää (jonka he ohittivat kävellen). Mies kulautti vettä Evian-pullostaan ylväänä ja itsetyytyväisenä kuten pulloveden kanniskelijat aina. Ihmeellistä, miten heidän esi-isänsä olivat onnistuneet valloittamaan lännen, vaikka juottopaikkojen välissä oli monta sataa kilometriä, mutta tuo läski ja muut nykyamerikkalaiset nääntyivät viidessä minuutissa, jos eivät saaneet vesihörppyä."

Kirja kertoo siis kahdesta perheestä pääasiassa miesnäkökannalta. Shep on tunnollinen puurtaja, avulias ja säästäväinen. Suurin unelma hänellä on aloittaa Toinen Elämä Afrikassa. Toive mielessään hän säästää mm. käyttämällä halpaa vessapaperia. Shepin vaimo Glynis on teoksen alussa juuri sairastunut nopeasti leviävään syöpään. Hän on metallinen nainen, kova ja katkera. Lukijan, ainakin minun, oli toisinaan vaikea naista kohtaan tuntea sympatioita, mutta tämä lienee kirjailijan tarkoituskin. Syöpäpotilas on ihminen, kaikkia tauti ei jalosta tai nöyryytä. Parin tytär jää kirjassa sivurooliin, mutta huoneeseen linnoittunut poika Zach reagoi äidin tautiin muuttumalla entistä apaattisemmaksi.

Toisaalla Shepin paras ystävä Jackson, ikuinen yhteiskunnan kritisoija kamppailee pienen peniksen ja sairaan tyttärensä kanssa. Sympaattisen Carolin ja hänen toinen tytär Flicka on sairastanut koko ikänsä rajua tautia, kun taas nuorempi ylensyö suruunsa.

Kirjan teemoja ovat sairaus, raha ja sen puute, mutta ennen kaikkea ihmissuhteet ja avioliitto.

"Carol oli lähellä mutta lasiseinän takana, kuin rinnakkaisulottuvuudessa. Jackson arveli aaveista tuntuvan tältä - vaikka huitoisi, huutaisi ja hyppisi, toinen ei näe eikä kuule. Hän ei enää asunut vaimonsa kanssa vaan kummitteli tälle. Carol näytti toisinaan huomaavan, että voileipää oli järsitty ja sukkia käytetty, ja tällaiset seikat hermostuttivat häntä niin kuin näkymättömät paranormaalit ilmiöt vankkumatonta rationalistia yleensäkin."

Mikä mahtava kuvaus tunteesta, jonka perheriita saa aikaan!

Vastaavia napakoita oivalluksia teos aivan pursuaa. Välillä se rönsyilee liikaakin ja aiheuttaa pientä närää lukijan mielessä, mutta palaa sitten taas ladulleen ja nappaa takaisin syleilyynsä. Shriverin aatemaailma on tekstissä alleviivattua, ja vaikken hänen katkeruuteen tahdo samaistua, jäi lukukokemuksesta hymy huulille. Uskomaton teos!

Ainakin Paula on koonnut blogiinsa kattavan listan jo kirjan lukeneista ystävistä. Minä uskaltaudun nyt ajatuksen kanssa lukemaan, mitä muut ovat tästä olleet mieltä ja toivon, etten ole napannut samoja lainauksia kuin toiset. Sen peniksestä kertovan kohdan, joka Leenalla oli, päädyin jo vaihtamaan :)