Essi Tammimaa; Isän kädestä

Otava 2018, 319s.

Niin avuton, niin kutsuva. Kukaan ei uskoisi, jos hän kertoisi töissä siitä, mikä häntä kotona odottaa. Naurahdukset ja silmien pyöritykset pukuhuoneessa, parempi puolisko, pirttihirmu odottaa, parasta kiirehtiä, ja Luukasta odotaa tämä nukketyttö, joka tekee mitä käsketään.

Alku noudattaa normikaavaa; nuori kaunis nainen tapaa nuoren kauniin miehen säkenöivällä tanssilattialla. He huumaantuvat toistensa hikisistä vartaloista, he lähtevät samaa matkaa kotiin. Yhdessä vietetty yö johtaa pian parisuhteeseen, parisuhde avioliittoon ja talonhankintaan. He omistavat kodin. Se on heidän näköisensä. Lamppu on Ikeasta, kukkamaljakko Alkosta, Luukas varmaan taivaasta.

Entäpä... seksi? Niin. En tiedä kuinka tavallista alistaminen, alistelu, kuten Ruut ja Luukas toimiaan keventäen nimittävät, parisuhteissa on. Varmaankin aika yleistä. Mutta siitä vain ei puhuta. Ei puhuta tunteesta, joka säkenöi koko kropassa, varsinkin kohdussa, kun kumppani vääntää hiuksista miltei niskat nurin. Lyö suoraan kasvoille. Antaa toisen hengittää yhdynnän aikana vain silloin kuin itse haluaa. Työntää sormet syvälle kurkkuun. Ja tämä toinen, Ruut, on mennyttä. Myös Luukas on mennyttä, odottaahan häntä kotona epätoivon vimmalla alistettavaksi haluava pikkuvaimo, joka kykenee luottamaan olevansa rakastamisen arvoinen vain antaessaan toiselle aivan kaiken.

Myöhemmin jopa päätäntävallan vartalostaan, elämästään. Viimein paljastamalla todellisen halunsa: Ruut tahtoo olla Pikku-Ruut, Pikku-Ruut tahtoo tulla Luukas-isin hoivaamaksi. Paijaamaksi. Raiskaamaksi.

Kuulostaako hurjalta? Jokaisella on toki oikeus toteuttaa fantasiansa kahdestaan kumppaninsa kanssa silloin, kun kumpikin on juonessa mukana, kun kumpikaan ei tee mitään vastoin tahtoaan. Ja silti jälkipuinti, omien tunteiden, ja etenkin toisen, voi olla vaikeaa. Varsinkin alisteisessa suhteessa, jossa valtaa pitää lopulta alistettu.

Sanat iskevät koukun Ruutin sisuksiin. Koukku kalastaa totuuden esille nopeammin, kuin Luukas ehtii puheensa loppuun. Ruut tunnustaa totuuden, välittömästi hänet valtaa arvottomuuden tunne. Hän ei osaa antaa mitään. Riittämättömyys avautuu ammolleen Ruutin rintaan. Hän tiesi sen. Hän on kokonaan huono. Jos hän hetken näki itsessään hyvää, se on nyt mennyt, eikä tee ole vielä edes jäähtynyt.

Kirjailija Essi Tammimaa nostaa uutuusromaanillaan esiin hurjan tabun; insestiset seksifantasiat. Teos on kuumottavan hämmentävä. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua kirjailijaan, ja tämän uusimman idea; rajojen venyttäminen parisuhteessa äärimmilleen, herätti pelon sekaisen kiinnostuksen. Isän kädestä osaa kujeilla sanoilla ja herkistää kauneudellaan, mutta erityisesti sen suoruus puhuttelee. Teksti on kuin isku vasten kasvoja. Käsi joka läimäyttää voidakseen seuraavassa hetkessä silittää. Nyt rikotaan atomeiksi naiseuden kerrostumat ja mennään täysillä ytimeen.

Anna minun hukkua, Ruut rukoilee. Hän painii pimeän kanssa. Kirkkaat pisteet ovat alkaneet kieppua näkökentässä, se on vaaran merkki. Sen pitäisi säikäyttää hänet. Mutta hän painaa itsensä vasten pimeää.

Miranda July; Avokämmen

The First Bad Man 2015, suom. Hilkka Pekkanen ja Siltala 2016, 344s.

Olimme rakastuneet, se oli edelleen totta, mutta sopivissa psykologisissa olosuhteissa ihminen saattoi rakastua keneen tahansa tai mihin tahansa. Vaikkapa puiseen kirjoituspöytään, joka seisoi aina jaloillaan valmiina käyttöön. Miten kauan yllättävät rakastumiset yleensä kestivät? Tunnin. Viikon. Parhaimmillaan muutaman kuukauden. Loppu oli luonnollinen seuraus, niin kuin vuodenaikojen vaihtuminen, hedelmien kypsyminen. Se juuri siinä oli surullisinta - ketään ei voinut syyttää, eikä sitä voinut mitenkään muuttaa.


Tervetuloa Cheryl Glickmanin maailmaan! Tulet tutustumaan keski-ikäiseen, naisten itsepuolustusvideioita markkinoivaan harmaatukkaiseen naiseen, jonka elämässä pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Neuroottisen pakkomielteisesti tämä antisankarimme on määritellyt jokaisen liikkensä, jopa astiansa putipuhtaassa kodissaan. Yksinhän hän asuu, on aina asunut, eikä Cherylin ovesta astuta sisään kengät jalassa. Tämä on kengätön talo!

Mutta Cherylilläkin on haaveensa, miehenmuotoinen, villapaitaa käyttävä Phillip. Ja nyt mies on tekemässä vuolaasti itkien vuosisadan tunnustusta. Vastaako hän Cherylin tunteisiin, monien vuosien jälkeen? Leimahtaako rakkaus, roihuaako romantiikka?

Mutta kaikki muuttuu, luonnollisesti, kuin kohtalon sanelemana. Cherylin luo muuttaa puoliväkisin hänen työtovereidensa parikymppinen tytär Clee. Clee, tuo nuori nainen, jota voi kuvata vain sanalla seksipommi. Hunajahiuksinen, herkkähuulinen, iso leukainen luonnonvoima. Clee, joka tuijottaa päivät pitkät televisiota Pepsiä litkien, perunalastuja mässyttäen.


Cleen ympärille alkoi tihentyä hajua, lihaliemen tuoksua muistuttavaa myskin uhoa, jota hän ei itse tuntunut huomaavan tai josta hän ei tuntunut välittävän. Olin otaksunut, että hän kävisi suihkussa ja käyttäisi myrkyllisensinisiä suihkugeelejä ja makeantuoksuisia muovimaisia voiteita, mutta tosiasia oli, ettei hän peseytynyt ollenkaan.


Kyse on vallasta, kahden naisen räjähtävästä yhteenotosta, jossa mustelmilta ei vältytä. Kuin kaksi kissaa nämä kiertävät toisiaan, raivaavat tiensä toiseen ihmiseen. Cheryl on ensin Cleen vihollinen, sitten äiti, sitten tyttöystävä. Himon ja inhon tasapainotellessa vain toinen voi selvitä voittajana. Vaiko sittenkin rakkaus?

En muista koskaan lukeneeni mitään yhdysvaltalaisen monitaiteilija Miranda Julyn romaanin kaltaista. Kirja värisee lihasta, suurista tunteista, kirpeistä hajuista. Sitä lukiessa ei voi olla nauramatta ja liikuttumatta, mutta se herättää myös hämmentävän paljon negatiivisia tunteita.

Vieläkään en tiedä pidinkö Cherylistä, Cleestä nyt puhumattakaan. Sen kuitenkin tiedän, että Avokämmen on tämän kevään raivoisin yllättäjä!


Kuule, unohda sittenkin mitä äsken sanoin. Olet jo osa tätä. Syöt, naurat typeryyksille, valvot koko yön saadaksesi selville miltä se tuntuu, rakastut tuskallisesti, saat omia lapsia, epäilet ja kadut ja kaipaat ja säilytät salaisuuksia. Sinusta tulee vanha ja raihnainen ja kuolet väsyneenä elämään. Silloin saa kuolla. Ei nyt.


***

Romaanista on postannut ainakin Lily ja Eilispäivän kirjat.

Iida Rauma; Seksistä ja matematiikasta

Gummerus 2015, 474s.

Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat, miten muka-persoonallisia ja motivoituneita, vailla sitä epämääräistä tylsää ja kummallista ainesta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievillä kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla.


Seksistä ja matematiikasta? Seksi aiheena - kiinnostava. Matematiikka - suuri inhokkini kouluiässä. Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja - ehdottoman pysäyttävä.

Joten nikotellen, empien ja kirjakavereilta varmistusta hakien (tykkäänkö mä tästä aivan varmasti, onko tämä nyt minun juttuni) kirjailijan toiseen romaaniin tartuin. Ja en kestä, minä en kestä sitä tunnevyöryä, jonka teos aiheutti. Ihan mieletön lukuflow! Ihan mielettömän lihaisan hekumallinen tunnelma.

Ja ahdistus. Erilaisuus. Vieraus jopa omassa vartalossa. Outous oman pään sisällä.

Seksistä ja matematiikasta kuljettaa lukijansa kappaleen matkaa Erikan ja Tuovin rinnalla.


Ehkä oikea Erika oli mennyt jonnekin muualle. Niin hyvään piiloon, ettei häntä voinut löytää.

Tai ehkä oikeaa ei ollut koskaan ollut. Se tuntui ikävältä mutta todennäköiseltä vaihtoehdolta. Ehkä Erika oli ollut täsmälleen yhtä väärä, ohut ja epämääräinen jo ennen onnettomuutta.


Erika on mysteeri itselleen, mysteeri vähiin käyneille läheisilleen. Hän, ammattimatemaatikko, kehitysvammaisen sisarensa varjossa kasvanut, jotenkin kieroon vääntynyt, kohtaa pimeässä porraskäytävässä sen kaikista pahimman. Aaveet, elävät kuolleet, piinaavat hajut eivät sen koommin nuorta naista otteestaan päästä. Viisas ja traumatisoitunut Erika pakenee matemaattisiin kaavoihin kaikkea sitä, mitä paeta ei voi.

Ja Tuovi, vähän syrjemmässä seisova, hiljainen nuori kirjastonhoitaja etsii elämäänsä rakkautta. Mutta löytyykö netin deittisivustoilta romantiikkaa? Kaipaako kukaan enää sellaista ulkonäkökeskeisessä seksin kyllästämässä maailmassa?

Tiede on korvannut uskonnot, mutta ihmiselle, sielulliselle olennolle se ei ikinä tule riittämään. Sillä Suomenlahdella öljytankkeri vuotaa, rappukäytävässä ei ole enää turvallista, ikkunan takana väijyy jotakin määrittelemätöntä.


Kirjoista sanotaan usein, että ne pitää lukemisen lisäksi joko kokea tai elää. Rauman teos menee tässä vielä pidemmälle. Se herättää uinuvat pelkosi, kiihkeät himosi, halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää paremmin. Se on selkeä, samalla mysteeri itsessään. Raju, rosoinen, piittamaton. Juuri sellainen, joihin minä lankean.



"Ehkä mää yritän sanua ettei sun tartte selittää. Että ei kaikki järjesty eikä kaikki ole hyvin mutta tässä sitä ollaan haluttiin tai ei."


***

Linkitän tähän tällä kertaa vain Arjan arvion, jonka perusteella teoksen kirjastosta viimein lainasin.

David Cronenberg; Syöpäläiset

Consumed 2014, suom. Ilkka Salmenpohja ja Like 2014, 326s.

"Syöpäläiset on silmät avaava ja häikäisevä timantti, joka ei sovi arkajaloille. Tämä lukukokemus on ehdoton niille, jotka nauttivat matkasta pimeyden syvyyksiin. Cronenbergin romaani on yhtä häiritsevä, pahaenteinen ja lumoava kuin hänen elokuvansakin."

Näin Stephen King, teoksen takakannessa.

Enhän minä tietenkään voinut olla moiseen haasteeseen tarttumatta, varsinkin kun oma veljeni hehkutti haluavansa romaanin ehdottomasti lukea. Muutoin kirja olisi saattanut luiskahtaa tietoisuuden ulottumattomiin, enkä (todellakaan) osaa sanoa olisiko se ollut hyvä vai paha asia. Ei tällaisesta nyt voi sanoa pitävänsä, eihän? Ja kuitenkin romaani oli koukuttava kuin mikä! Ja jäi mokoma vielä kesken!

Jos nyt käymme hämmennyksen vyyhtiä purkamaan, todettakoon, että Syöpäläiset on äärimmäisen inhottava kirja. Se käsittelee hyönteisiä (pelottavan psykologisessa mielessä), syöpäsairauksia, sukupuolitauteja, perverssiä seksiä, kannibalismia, väkivaltaa. Eli kaikki p*ska samassa paketissa. Ymmärrän tekstin olevan tahallisen groteskia ja provosoivaa, mutta kirjailijan ajatuksen juoksusta en kyllä saanut kiinni. Mikä pointti, mikä tarkoitus? Suureksi ongelmaksi koin myös sen, etten kyennyt pitämään yhdestäkään päähenkilöstä. Narsistista sakkia koko jengi! Miksen siis heittänyt romaanilla vesilintua? Jollain tavalla se onnistui minut sormensa ympärille kietomaan, koukuttamaan. Teos on kuin bakteeri joka tarttuu ja leviää, saa kiinni.¨

"Jos haluat ymmärtää, mistä puhun, sinun pitää tuntea kannibaalin suu huulillasi. Suu, joka on näykkinyt tuhansia paloja. Tuhansien inhimillisten hirmutekojen suu."

Mutta toisaalta mitä muuta olisimme voineet odottaa kauhuelokuvamestarilta, joka nyt on tehnyt uuden aluevaltauksen romaanin muodossa. Mies on ohjannut mm. Kärpäsen (1986) ja Alastoman lounaan (1991). Kumpaakaan leffaa en ole nähnyt, mutta veljeni varoitteli, että kirja saattaa näiden perusteella olla melko "outo". Ou jea.

"Piti vielä kysyä missä Célestinen vasen rinta on. Omi."

Syöpäläiset on tarina (erittäin löyhämoralistisesta) toimittajapariskunnasta, Naomista ja Nathanista, jotka seilaavat juttujen parissa ympäri maailmaa ja pitävät sähköisesti suhdettaan yllä. Kirjan alussa Naomi löydetään Pariisista, jossa hän on selvittämässä filosofiopettajattaren murhaa. Naisen ruumiista on syöty palasia ja hänen niin ikään filosofimiehensä on kadonnut jäljettömiin. Miksiköhän? Nathan taas pelehtii Budapestissä syöpäsairaan kaunottaren kanssa, hän kun on lähes sairaalloisen kiinnostunut taudeista.

Tosi ja taru ja kaikenlaiset pienet inhat yksityiskohdat sekoittuvat ja sekoittavat lukijan päätä. Romaani ei oikeastaan pelota, jossain vaiheessa koko saasta alkaa vain kyllästyttämään. Lisäksi teksti vilisee teknistä nippelitietoa, esimerkiksi kameran käyttöjärjestelmät saavat runsaasti sivutilaa.

Kuitenkin toivon, että teos tavoittaa lukijansa. Palan suorastaan halusta lukea, miten blogiystävät tulevat kirjan kokemaan! Teksti ja kerrontahan tässä kuitenkin omanlaistaan valoa loistavat.