Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Pierre Lemaitre; Rosie

Rosy & John 2013, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 179s.

"Oletko lastenmurhaaja, Jean?"


Voi Pierre Lemaitre minkä teit! Hypin riemusta huomatessani Camille Verhoeven -sarjan saavan vielä jatkoa, vaikkea kyseessä pitikin olla trilogia. Alkuteksteissä ranskalainen kirjailija kertoo Rosien olevan vähän kuin tilaustyönä tehty romaanintynkä, jonka tosin havaitsin jo kirjan anorektisesta ulkomuodosta. Sivuja vain 179! Lemaitre, sinulta lukisin vaikka kymmenen kertaa tuon verran.


"Jos Garnier puhuu totta", Camille huomauttaa, "toisen pommin pitäisi räjähtää kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Ja koska hänen ensimmäinen iskunsa rue Joseph-Merlinillä ei ollut mitään pilaa, uhkaus on otettava tosissaan."


Mutta näillä nyt mennään, katkeruuden kyyneliä nieleskellen. Eikä tarina tälläkään kertaa huono ole. Ei, se on vain lyhyt. Jean on kirjamme pahis, aikuinen mies, joka asuu edelleen äitinsä Rosien nurkissa. Nyt Rosie on kuitenkin telkien takana, ja murhattua tyttöystävää, sekä koko hukkaan hiipunutta elämäänsä sureva Jean on saanut uuden, vähintään kyseenalaisen mission. Hän räjäyttelee pommeja.


"Usein kuvitellaan, että terrorismi on monimutkaista", Basin sanoo lopuksi, "mutta todellisuudessa ei sinne päinkään."


Ajan kanssa kilpajuoksua leikkivän ylikomisario Camillen on pelastettava Pariisi. Pommeja tulee lisää, ja Luoja yksin tietää kuinka paljon ihmisuhreja ne tulevat vaatimaan.

Mutta mikä on yksinkertaiselta vaikuttavan Jeanin salaisuus?


Kanssabloggaajieni tavoin toivon, todellakin toivon, ettei Lemaitre jätä Camillen tarinaa tähän. Verhoeven on täysin valloittava persoona, periksiantamaton henkilökohtaisesta tragediastaan huolimatta. Hän paahtaa eteenpäin, näyttipä tulevaisuus kuinka synkältä tahansa.


Kyllä, Lemaitren voi laskea (tästä pienestä nyrjähdyksestä huolimatta) samaan kastiin kaikkein rakkaimpien dekkaristieni listaan, jolta löytyy Henning Mankell ja Håkan Nesser. Jotain samaa inhimillistä viisautta löytyy heiltä kaikilta.


***

Kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa Reetta T, Kirja vieköön, Umami ja Mummo matkalla.

Asko Sahlberg; Irinan Kuolemat

Like 2015, 155s.

Päivät olivat harmaita. Ne lojuivat pimeän ja pimeän välissä kuin kuluneet matot. Kun avasi aamuisin silmänsä, näki jo miten joutuisi kulkemaan koko pitkän päivän kauhtuneen maton peittämää ylämäkeä.


Irina rakastaa öitä. Päivät ovat hänelle valjuja kopioita toisistaan, eilisen uusintoja, taukoja kahden pimeän välissä. Öisin Irina elää, uskaltaa hengittää. Vaikka juuri öisin tapahtuvat ne pahimmat asiat. Öisin pudottavat kuoleman linnut pommejaan hautausmaaksi käyneen Helsingin ylle. On juostava turvaan kellariin, kunnes äiti käy liian kalpeaksi ja isä ilmoittaa että Irinan uusi koti tulisi olemaan Ruotissa.

Öisin narisevat uuden mahtavan kotikartanon portaat, viereiseen huoneeseen ja takaisin. Seinän takaa kantautuu perheen tyttären, Hedvigin huilumainen ääni. Ja vielä pahempaa on luvassa. Irina kuolee, uudestaan ja uudestaan, mutta enkelit eivät huoli pientä tyttöä mukaansa. Kerta toisensa jälkeen hän palaa, elääkseen öille, ollakseen vihdoin vapaa.


Asko Sahlbergin Irinan Kuolemat kuuluu jälleen niihin kehuttuihin teoksiin, jotka pomppaavat ihan yllättäen silmille kirjaston hyllystä. Tämä lyhyt romaani pitää sisällään oikeastaan kaiken oleellisen. Se on sotalapsen kivulias kasvukertomus, jossa itse kerronta hohtaa epätodellisen kaunista, kuulasta valoa. Se pysähdyttää lapsen pelkoihin, kauhuun, jota aikuinenkaan ei pystyisi käsittelemään.

Irinan kuolemat käy empimättä hirvittävällä suoruudellaan luihin ja ytimiin. En muista aiemmin lukeneeni (minähän suhtaudun ylipäätään varauksella "liian" lyhyihin kirjoihin) näin täyteläistä pienoisromaania.

Joululahjaksi mitä mainioin, heille jotka eivät pelkää pimeää.


Öiden rauha oli silti päivien väliin pystytettyjen hautausmaiden rauhaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kaisa Reetta T, Kulttuuri kukoistaa Arja ja SUOMI LUKEE Krista.

Karoliina Timonen, Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Alussa, hänen tullessaan, on nähtävissä toivo, että se olisi toisenlaista - tai että hän olisi toisenlainen. Sellainen on kuvitelma, kun tullaan kaupungista maalle. Katujen melusta metsän hiljaisuuteen.
Koska metsä sen yleensä tekee. Siinä hän seisoo, ja katsoo tummia puita, kuulee kuisketta. Jotakin liikahtaa mielessä, ja silloin jo se on selvää, mutta ei vielä hänelle.


Edellistä bloggausta kirjoittaessani hehkutin huvipuistomiljöön mahtavuutta kirjassa. Toinen suosikkipaikoistani, jonne matkustaa tarinoiden myötä, on merenranta. Saaristo. Mitä pienempi saari, sen parempi. Karoliina Timonen vie meidät Kesäinen illuusioni -romaanissa Saimaalle, yksityiselle saarelle Pilliniemeen, jonne eräs keski-ikäinen nainen muuttaa kesäksi. Pakoon aviollisia ongelmiaan. Tutustumaan itseensä. Kirjoittamaan.

Kaunis huvila, puutarhapiha, hiekkaranta. Mitä muuta sitä voisi ihminen toivoa? Metsä. Hiljaisuus. Alati yllä lepäävä helle. Ja lopulta, yksinäisyys. Kaipuu toisen ihmisen seuraan. Sittenkin.


Huokaisin. Tuntui lohduttomalta. Tähänkö tämä nyt taas meni, ja niin kuin olin häntä odottanut. Niin kuin häntä odotin nytkin.


Kuin tilauksesta, toiselta puolen salmea löytyykin elonmerkkejä. Naisemme astuu veneeseen tutustuakseen naapuriinsa. Tai naapureihinsa, kuten myöhemmin käy ilmi. Mies on vanhempi kuin hän kuvitteli, mutta aito vanhanajan herrasmies. Kiehtova. Komea. Pehmeä jazz soi pitkälle yöhön, drinkit helkkyvät kynttilänvalossa, tanssitaan...

Mutta kuka on läheisen Hiisisaaren omituisia horiseva vanhus? Miksi metsä kuiskii, varsinkin eräs haltijapuu, uhrauksiin tottunut?

Vastarannan mies näyttää itsestään aina vain oudommaksi käyviä puolia, ja Klarissa alkaa tosissaan pelätä...

Kesäinen illuusioni huolestutti kepeällä kannellaan, mutta tarinan aloitettuani en helpolla päässyt irti sen taikapiiristä. Rakastuin tarinaan, jota luin juuri oikeanlaisessa mielentilassa. Rakastuin tunnelmaan, joka ritisi sähköä. Häilyvä, läpi kirjan jatkuva uhan tuntu tiivistyi loppua kohden varsinaiseksi kauhuksi,

Mikä olikaan totta, mikä illuusiota?

Tätä jää lukija miettimään, aivan liian nopeasti tulleen lopun jälkeen.


Kuka oikeastaan olin, kun vastasin vain itselleni, vain omiin odotuksiini? Paljastuiko ihmisen sisin yksin ollessa - vai tuliko totuus esiin nimenomaan suhteessa muihin, reaktiona heihin, vastauksena heidän odotuksiinsa ja luomiinsa mielikuviin?

***

Teoksesta on blogattu, syystäkin, aivan valtavasti. Lisää postauksia löydätte Googlesta Terkuin Laiska Linkittäjä :)

Riikka Pulkkinen; Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava 2014, 174s.

- Mistä voi tietää mitä todella haluaa? Tämä ei ole kenraaliharjoitus, tämä on elämä.

Taisitte vähän yllättyä pyllättyä tästä hyvin epäannikamaisesta kirjavalinnasta. Niin teoksen kannet, nimi kuin genrekään eivät ole ihan sitä, mihin lukijani ovat blogissani tottuneet törmäämään. Mutta joskus täytyy heittäytyä hulluksi! Irroitella vähän! Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun törmää tutun ja hyväksi havaitun kirjailijan uutuusteokseen bestseller-hyllyillä. Riikka Pulkkinen on tehnyt uuden aluevaltauksen vakavista ihmissuhderomaaneistaan chick-lit osastolle. Täydellä tyylillä!

Joskus vähän kevyempi matsku maistuu. Pienoisromaani on köykäisempi kädessä, kun sitä lukee sängyssä. Se on köykäisempi mielessä, kun ei tarvitse pingoittaa älyääkö kaiken, mitä jää huomaamatta, täytyykö tästä ja tästä seikasta ahdistua. Ja ennen kaikkea Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilahduttava, sympaattinen hyvänmielenromaani. Räväkkä, suklainen, hauska.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Iiris Lempivaarasta, ja se on ilmestynyt aiemmin jatkokertomuksen muodossa Kauneus & Terveys lehdessä. Ihanaa, että Iiris on nyt saanut oman romaaninsa, minä kun en juuri lehtiä lue.

Iiriksen elämä mullistuu, kun pitkäaikainen miesystävä Aleksi ei odotusten mukaisesti suinkaan kosi. Ei, eräänä aamuna hän ilmoitta, ettei rakastakaan Iiristä. Siitä seuraa itkua, suklaata, itkua ja vielä enemmän suklaata, sekä jokunen uusi mekko ja korkeakorkoinen kenkäpari. Iiris on kuitenkin selviytyjä. Jokusen epäonnistuneen treffin jälkeen hän päättää koulupsykologin ammattiinsa nojaten kehittää oman self-help ohjelman, jonka avulla pääsee taas jaloilleen. Ja sellainen tästä teoksesta muodostuukin. Suloinen, hellyyttävä romaani naiseuden ytimessä liikkuvista aihepiireistä. Ongelmista, joita vain tosi nainen kokee ja joista vain tosi nainen selviää. Vaikka sitten Kauniita ja Rohkeita apuna käyttäen (sieltähän se elämän viisaus löytyy, mikäli naapurin Marja-Liisaa on uskominen).

- Tarkoitankin elämässä. Ylipäänsä. Jos minä joskus saan jakaa sunnuntain sanomalehden jonkun kanssa, keittää vielä toisen pannun kahvia asunnossa, jonka seinät pitävät paikkansa, kaipaamatta minnekään, pestä lapsen piirrustuksia lattiasta, minä olen onnellinen. Minä olen perillä.

Ihanaa, ylinaisellista hömppää, joka sai tämän synkkyyten taipuvaisen lukijan monesti hymyilemään. Miltei riehaantumaan, Ehkä pitäisi lukea enemmän chick-litiä? Toisaalta näin sokeripitoisen romaanin jälkeen iski ruishimo kunnon dekkarin parissa. Ei auta kuin odottaa, että muutama makoisa trilleriuutuus ilmestyy.


He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat haluneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme.

***

Toisaalla teoksesta on blogannut mm.

Elina

jonka bloggauksesta löytyy kattava listaus muista kirjaan tutustuneista

Hanna-Riikka Kuisma; Käärmeenpesä

WSOY 2007, 166s.

Olen kaikki nämä vuodet kantanut sinua sisälläni kuin pientä lasta. Miltä tuntuu olla osa jotain ihmistä jota tuskin edes ajattelet?
Pahinta on, että se olisi voinut olla totta. Se voisi olla, eikä kuitenkaan. Ei milloinkaan.

Käärmeenpesä on rujo kuin ihmissydän. Se kuhisee pahuutta, sairautta, vitsauksia. Se repii, leikkaa, pelkää. Ennen muuta se pelkää. Ennen muuta se kammoaa naiseutta.

Käärmeenpesä on loistavan Hanna-Riikka Kuisman rosoisen raju psykologinen trilleri ihmismielen, ihmissuhteiden kaameuksista. Se on Juliuksen tarina. Juliuksen, jota "avovaimo" Veera pahoinpitelee niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juliuksen, jolla on oma salaisuutensa, glitteriä poskipäillä, kauniita kuvakulmia. Myös Veera valokuvaa itseään. Narkkari Veera, omaan hulluuteensa eksynyt. Veera samanaikaisesti häpeää ja palvoo naiseuttaan. Hänessä asuu sekä narsismi, että itseviha.

Omaa lukuaan kirjassa kantaa Veeran Se Ainoa Oikea, mies nimeltä Miro. Siinä missä muut henkilöt hoippuroivat normaaliuden ja hulluuden rajamailla, on Miro jo sukeltanut pää edellä harhoihinsa. Toisaalta hän on henkilöistä myös se sympaattisin kaikessa nuuskamuikkusmaisuudessaan.

Mitä tapahtuu, kun neljänseinän sisällä viihtyvän Veeran elämään ilmestyy yhtäkkiä kadotettu rakkaus? Entä minkä osan tässä draamassa saa rapussa asu vanha poika?

Olen viihtynyt mainiosti kirjailijan parissa aiemminkin, ja myös Käärmeenpesä keräsi lukuelämyksenä täydet pisteet. Sen vimmaisuus vei mennessään. Haavoitti ja ripotteli päälle suolaa. Ennen Käärmeenpesän julkaisua Kuismalta on ilmestynyt vielä lukuvuoroa odottava novellikokoelma Elinkautinen. Mielestäni hänen uudemmat teoksensa, Valkoinen valo ja Sydänvarjo osoittavat kirjailijan sekä kasvaneen että kehittyneen tästä romaanista, vaikka toisaalta juuri tietty keskeneräisyys Käärmeenpesässä viehätti. Aitoa kamaa!


Kipua, joka riipii sisälmyksiä niin, että jokainen hengenveto on kuin joku repisi rosoisella, ruostuneella terällä ihoa hitaasti rikki. Hetki hetkeltä syvemmälle, mutta niin salakavalasti, ettei ehdi huomata kun terä puhkaisee sydämen, aortan, arimman salaisen paikan. Paljastaa siellä piileskelevän otuksen ja kaikki näkevät miten alaston, pieni ja likainen sitä todella on. Yksinäinen, epämuodostunut rykelmä sikiölimaa.


Kirjan on lukenut mm. ystäväni  Krista

Riikka Takala; Ole hyvä

Atena 2014, 152s.

Jokaisella heillä oli ruumiinsa ja he pelkäsivät sitä.

"Vittu", sanoi Viola, joka ei koskaan nähnyt itseään.

Heillä jokaisella oli ruumiinsa, ja se pelkäsi heitä.


Viola: Mitä siitä voisi sanoa? Että hän oli niitä tyttöjä, jotka puhuivat sujuvasti viittä kieltä, mutta oli sitä mitä kulloinkin suostuisi ottamaan vastaan. Kassaneiti. Kebab-myyjä. Kirjastovirkailija.* Gallup-kyselijä. Tai että hänellä oli aikaa meditoida ja odottaa jotain koulutusta vastaavampaa niin kuin nyt.

Elli: Elossa oleminen oli velvoittava tunne. Hän tiesi, että toisinkin saattoi olla ja antoi lantion kiertää, kiertää.

Aava: Aava oli viittä vaille valmis eikä koskaan tulisi tämän valmiimmaksi, tämän täydemmäksi, vaan jäisi aina puolitiehen ja kesken. Hän jäisi siihen tilaan, että jos ei voinut olla kaikkein pätevin, oli oltava laihin.

Riikka Takalan Ole hyvä on kantensa tavoin tekstiltäänkin värien kyllästämä, runollinen teos. Se on tarina kolmesta naisesta, joita yhdistää ystävyyden lisäksi jotakin mustaa: työttömyys. Hyvinkoulututettu Viola ja yh-äiti Elli tasapainoilevat vähien rahojensa varassa. Laskut jäävät maksamatta, tytölle ei ole varaa ostaa uutta barbia. Aavalla puolestaan on turvatumpi talous: rikas mies, mutta riittääkö sekään, koska aina löytyy toinen laihempi tyttö.

Naiset käyvät yhdessä tanssitunneilla, joka tuo elämään etnisyyttä, rajojen ylittämistä, voimaa. Ja toisaalta myös vastuuta. Aina vastuuta, vaikka omatkin asiat ovat hunningolla.

Tanssia, vauvahaaveita, hyväntekeväisyyttä, sairaita exiä, anoreksiaa, leipäjonoja, rannerenkaita. Niistä on tämä pienisuuriromaani tehty. Koska olen itsekin työtön, halusin ehdottomasti tämän kauniin kirjan kokoelmiini. Vertaistuen vuoksi ja ehkä myös tirkistelyn ilosta: miten muut samassa tilanteessa olevat pärjäävät. Olen hyvä -teoksen mukaan eivät kovinkaan hyvin. Ja toisaalta, ääriolosuhteissa meistä jokaisesta paljastuu rautanainen.

Lukukokemuksena ehdottoman positiivinen, joskin hiukan sekava. Pieneen tilaan oli puskettu mielestäni aivan liikaa tavaraa, kun jo pelkästään yksi aihepiiri olisi sivumäärään nähden riittänyt. Mutta toisaalta sitten tarina olisi ollut eri. Ei näin runsas, kaareva, pyörivä, huikea.


Miten valaistuvatkaan ne, jotka ovat yhtä tyhjän kanssa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ulla
Jaana
Katja
Maija

*) itse kyllä hyppisin ilosta, jos moista virkaa tarjottaisi...

Ian McEwan; Vieraan turva

 

The Comforth of Strangers, suom. Marja Alopaeus ja Otava, 138s. kirjastosta

"Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa... Ja naiset haluavat joutua miesten alistaimiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään... He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta." (Robert)

Tarkoituksenani oli tutustua kesän aikana muutamaankin kanssabloggaajan suosikkikirjailijaan. No, hanke on edennyt minulle ominaiseen tyyliin: olen unohtanut koko jutun. Viimekertaisella kirjastoreissulla en kuitenkaan päässyt enää Ian McEwanin ohi, röyhkeästi kirjailija kiilasi eteeni Vieraan turvan muodossa.

Okei, herra McEwan, näytä nyt todelliset kotkan kyntesi!

Kyseisen romaanin kanssa minun ei tarvinut edes poistua mukavuusalueeltani, koska ymmärsin Vieraan turvan kategorioituvan psykologiseksi trilleriksi. Ja tietysti teoksen lyhyt sivumäärä ei ainakaan lukuintoja lannistanut.

Teos oli kieltämättä, hmm, hämmentävä. Siinä vaiheessa kun alkoi tapahtua, ja intoni läikähti kunnolla liekkeihin, oltiinkin jo viimeiselle sivulla. Jäi outo tunne, kuin olisi herännyt painajaisesta, josta reaaliaikaan siirtyminen vaikutti mahdottomalta. Mitä oikein tapahtui? Keiden kammottaviin uniin eksyinkään?

"Kun olen rakastunut johonkuhun olen valmis antamaan hänen tarpeen tullen vaikka tappaa itseni." (Caroline)

Vieraan turva ei kuitenkaan kammottele koko aikaa. Siinä on runsaasti kaunista miljöökuvailua ja maisemilla hekumointia. Painopiste kallistuu kuitenkin vääjäämättä parisuhteen läpileikkaukseksi kaikkine omituisine piirteineen. Nämä piirteet hukkuvat yleensä arkisuuteen. Vaatii taitoa nostella esiin vaikeasti määriteltäviä katseita ja huokauksia.

Romaanihan kertoo Marysta ja Colinista. He eivät ole naimisissa, mutta kuitenkin omaavat pitkän yhteisen historian. Nyt eräänlainen, erillään asuva avopari on lähtenyt nauttimaan yhteisestä lomamatkasta. Pitkästyminen ja kuumat päivät vaivuttavat molemmat uniharsoon, josta toinen parivaljakko, Robert ja Caroline heidät hereille ravistavat. Pyörähtää käyntiin varsinainen lumipalloefekti, jolla on arvaamattoman rankat seuraukset.

Vieraan turva on kummallinen lukuelämys, joka ei ehkä ensimmäisellä kerralla ihan täpöllä aukene. En varsinaisest menettänyt kirjailijalle sydäntäni, mutta siitä huolimatta kiitän kuumeisesta lukuelämyksestä. Elokuvaversion taidan jättää suosiolla väliin...

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Erja 
Leena Lumi ,
Sanna,
Jaana
Katja
Kuutar

***

"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."

Joel Haahtela; Elena

Joel Haahtela ja Otava 2003, 126s. (kirjastosta)

Ja mitä voisin sanoa hänelle? Odotan naista, jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan, mutta jokaisena aamuna hän tulee luokseni ja hänen ihonsa on talven jäljiltä vaalea tai yön jäljiltä kalpea. En edes tiedä missä hän asuu, mutta olen kuvitellut hänelle kokonaisen elämän. Kun avaan yhden oven, lukitsen toisen, eivätkä ne kaksi ovea koskaan avaudu samaan aikaan.

Joel Haahtela on salaperäisellä tavalla kiehtova kirjailija, josta löytyy jotakin lähes joka blogista. Kaikki tuntuvat häneen hullaantuneen. Pienoista lukujumitusta lääkitäkseni päätin minäkin, kuten huomaatte, ottaa paksujen romaanien väliin jotain kuulaan kapoisaa. Sellaisiahan nämä Haahtelat ovat, pienoiromaaneja oikeastaan. Ajattelin lukea Elenan pitkänä runona, antautua haikean tunnelman vietäväksi.

Iltaisin istun ikkunan ääressä tai puutarhassa ja luen. Luen kaksi kirjaa päivässä ja joskus kolme. Vielä myöhään yöhön saatan lukea, vaikka tuskin enää erotan kirjaimia. Luen itseni pois tästä maailmasta.

Jo alkumetreillä Haahtelan melankolisen kaunis kerronta sekä hiveli tunneratoja, että imaisi vastustamattomalla tavalla mukaansa. Kirjassahan on perin yksinkertainen juoni. On mies, on nainen. On puiston penkki, jolla sankarimme istuu ja odottaa. Joka päivä, odottaa, vain yhtä naista. Nähdäkseen hänen kulkevan ohitseen, saadakseen ehkä pienen tuoksuhavainnon ohi lepattavasta perhosesta. Nainen ei tiedä, mies tietää. Ja odottaa. Eräänä päivänä naista ei kuitenkaan näy. Epätoivo valtaa miehen. Alkaa etsintä, joka on - edelleen - odotuksista täysi.

Tämän enempää Elenasta ei ole tarpeen kirjoittaa. Mitä vähemmän lukija ennakkoon juonesta tietää, sen parempi. Koska lopussa odottaa niin sydäntäriipivä yllätys, ettei romaania kykene ikinä unohtamaan.

Suomalaisten mieskirjailijoiden taso on nyt aivan huipussa. Näitä aarteita nousee kuin sieniä sateella, entisiä suosikkeja koskaan unohtamatta. Haahtela kirjoittaa hienovireisesti ja romanttisesti, ei niinkään eroottisella palolla. Jolle myös on paikkansa, mutta eihän tietenkään kaikkien tarvitse...

Ah, mitä viisautta! Olen löytänyt valon! 

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta.

***

Elenan ovat lukeneet ainakin;
Zephyr
Sanna
Aletheia
Mari A
Linnea
Pihi nainen
Katja
Sara
Susa 
Kaisa

Henning Mankell; Haudattu

Handen 2004/2013, suom. Kari Koski ja Otava 2013, 174s. (arvostelukappale)

- Kadonneet ihmiset, Wallander sanoi. - Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin ihmiset, jotka häviävät savuna ilmaan. Jotka lähtevät ostamaan maitoa eivätkä tule koskaan takaisin. Tai jotka käyvät ystävättärenä luona eivätkä palaa milloinkaan. 

Siinä missä viimeisin Wallander, Rauhaton mies , päättyi varsin riipaiseviin tunnelmiin, oli huikeaa saada vielä yksi pätkä Kurtia. Tämä pienoisromaani sijoittuu ajanjaksoon ennen Rauhatonta miestä. Enempää kertomuksia Kurt Wallanderista ei ole, näin Mankell esipuheessaan.

Tippa silmässä, hitaasti nautiskellen aloitin siis lukemisen. Haudattu oli minulle oikea niiskulukuelämys, tuntui vahvasti siltä, kuin hyvästelisin vanhan ystävän. Enkä taatusti ole ainoa, joka näin ajattelee. Wallander on yksi rakastetuimmista ja sympaattisimmista fiktiivisistä henkilöistä ikinä. Mistä syy maailmanlaajuiseen suosioon? Mikä lökäpöksysankarissa meihin oikein vetoaa?

Näitä Henning Mankell, varsin sympaattinen mies itsekin, pohdiskelee teoksen lopussa otsikolla Kuinka se alkoi, kuinka se päättyi ja mitä siinä välillä tapahtui. Mankellilla on vankka teoria Kurtin suosiosta, jota en nyt tässä käy paljastamaan. Mankell kirjoittaa päiväkirjassaan toukokuussa 1990: "Kevään lämpimin päivä. Kuljeskelin pelloilla. Paljon linnunlaulua. Ajattelin, että kuvaamani poliisin täytyy ymmärtää, kuinka vaikeaa on olla hyvä poliisi. Rikokset muuttuvat samalla tavoin kuin yhteiskuntakin. Jos hän haluaa hoitaa työnsä kunnolla, hänen täytyy tietää, mitä tapahtuu siinä yhteiskunnassa, jossa hän elää."

Kaikki alkoi siis eräänä keväisenä päivänä – pellolla. Mankell painottaa tekstissään tarinan tärkeyttä. Kertomus tuli aina ensin, vasta sitten Wallander. Hän ei koskaan siepannut Kurtia hyppysiinsä ja kysynyt itseltään: - Mitä minä nyt keksisin hänelle? Ei, tätä pistettä Mankell tietoisesti vältti. Ja nyt hän on painanut pisteen Wallanderin tarinalle. Vai kuka sen pisteen oikeastaan painoikaan?

Voisin fiilistellä loputtomiin kirjailijan esseen parissa, mutta mennään itse Haudattuun. Kirjassa eläkepäivät siintävät jo väsyneen Wallanderin silmissä ja kun työtoveri Matsson tarjoaa sukulaiselta jäänyttä taloa komisariolle, hän päättää tarttua tilaisuuteen. Kuitenkaan Mankell ei Kurtia näin helpolla päästä, muutenhan tarina olisi ollut tässä. Ei. Pihamaalta kurkistaa ihmisen käsi. Sen sijaan että Kurt pääsisi talokauppoja hieromaan, hän joutuukin puurtamaan selvittämättömän rikoksen parissa, joka on kaivertanut juurensa pitkälle menneisyyteen.

Kuten jo Rauhattoman miehen luettuani totesin, minulle parasta antia tälläkin kertaa oli, tällä viimeisellä, nauttia Wallanderin kiireettömästä, ja jo selkeästi vanhalle miehelle tyypillisestä seurasta. Kirja pitää sisällään hulvatonta puujalkahuumoria, jonka parissa tyrskähtelin monesti.

Hän meni taas portaita alas, istahti varovasti vanhalle sohvalle ja valitsi Ystadin poliisitalon numeron. Kesti muutaman minuutin ennen kuin Martinsson vastasi.
- Missä olet? Martinsson kysyi.
- Ennen kysyttiin, mitä jollekulle kuuluu, Wallander vastasi. - Nyt kysytään, missä joku on. Meidän tapamme tervehtiä toisiamme on tosiaankin kokenut vallankumouksen.
- Soitiko ihan kertoaksesi tuon?

Ja Mankellin tuttu, arkinen, mutta syvästi oivaltava kerronta tarjosi lukuelämyksen, joka oli kuin ystävän halaus. Nostalginen, ennen kaikkea. Siinä missä Neiti Etsivä -sarja ihastutti minut aikoinaan genreen, Wallanderin myötä löysin jännärit pitkien, hurjien vuosien jälkeen uudelleen. Ja nyt sarja on päättynyt, piste painettu, that´s it.

Oih...

***

Ps. Palasimme eilen reissusta ja oi että ihmisen pää osaakin olla tyhjä... Olkaa siis armollisia tönkön tekstini suhteen! :)

Hans Keilson; Komedia mollissa

Komödie in Moll 1947, Like 2013, suom. Ilona Nykyri, 173s.

Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän - mahdollisesti - säilyi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs.

Näin kirjamme Nico kuvailee sekä isäntäväkeään, että tilannetta johon on joutunut. Nico, joka taloon tullessaan hämmentyy sängystä ja puhtaista liinavaatteista, koska hiilikellarikin olisi hänelle kelvannut turvaksi vankilaa ja kidutusta vastaan. Elämmehän natsien miehittämässä maassa, jossa luottamus kaikkein läheisimpiinkin ihmisiin on syytä tarkasti punnita.

Marie ja Wim ovat tavallinen, vielä lapseton pariskunta, jotka nousevat monien kaltaistensa tavoin hiljaisesti vastustamaan juutalaisten karkoituksia, päättämällä pelastaa edes yhden. Valitettavasti luonto on toista mieltä ja korjaa omansa pois, varsin arkisesti. Nico sairastuu ja kuolee. Mutta mitä olisi tehtävä ruumiille? Miten hankkiutua eroon aikuisen miehen kropasta, jota ei saisi olla olemassakaan?

Jännite tuodaan lukijalle heti kirjan alussa, ja sitten ryhdytään hitaasti kerimään auki tiukkaan tilanteeseen joutuneen pariskunnan, ja heidän piilottamansa juutalaismiehen viimeksi kulunutta vuotta. Juutalaiselle myös viimeiseksi jäänyttä. Teoksessa on painava annos hirtehishuumoria, kuitenkin se on luettavissa lähinnä rivien väleistä. Tragikomiisudelta ei voi välttyä tässä absurdissa tilanteessa, jossa ruumis köllöttää viimein puistonpenkin alla.

Kerronta on äärimmilleen riisuttua mutta siitä löytää helmiä. Miltä kuulostaa vaikkapa termi kosminen masennus. Kirjailija itse, Saksalais-hollantilainen Hans Keilson on elänyt aiheen todeksi ja kertookin kaikissa kirjoissa omakohtaisista kokemuksistaan. Kuvittelin tämän pienen ja omaperäisen teoksen olevan hänen ensimmäinen suomennoksensa, mutta kiitos kirjaston tietokannalle, opin jälleen uutta. Viime vuonna häneltä on nimittäin ilmestynyt Vastustajan kuolema -niminen kirja, joka hienovaraisesti nyt herätti mielenkiintoni.

Hienovaraisesti nimenomaan. Komedia mollissa on nopeasti luettava välipalakirja ja virkistävä tuulahdus usein varsin samankaltaisella äänellä kerrotuista holokaustikuvauksista. Tässä keskiöön nousee kolmen ihmisen subjektiivinen kokemus kammottavasta maailmanajasta, jossa turvattomuus leimaa arkea. Marie kiintyy Nicoon syvästi ja myös Wim ystävystyy miehen kanssa. Toisaalta psykologiset mittasuhteet eivät voi olla mitenkään tasapainossa tilanteessa jossa Nico on täysin isäntäväen armoilla. Toisaalta Nico kokee kiitollisuutta, toisaalta kiukkua. Ihmisen ei ole tarkoitus viettää kokonaista vuotta neljänseinän sisällä vain harvoin öisin ulkoilemaan päästen. Ihmisyys hapertuu ja murenee ja jäljelle jää epämääräisen katkeruuden leimaama kiitollisuus. Ja sitten Nico kuolee, eikä mikään ole niin kuin ennen...

Hienovaraisuuteen palatakseni. Vaikka kirja puhutteli, minulle se jäi välipalateokseksi ja, uskallan sanoa, melko yhdentekeväksi. Voi johtua myös siitä, että luin ja luen parhaillani niin suurten tunteiden kirjoja, jotka jyräävät alleen kaiken.

Romaaniin on tutustunut ainakin Kirjavinkkien Irja.

Tuomas Kyrö; Miniä

Tämä teos tuskin esittelyä kaipaa. Useimmat Kyrö-fanit ovat varmasti jo kirjan lukeneet. Minä en saanut romaania omakseni, vaan odottelin kiltisti, koska yksi kotikirjaston neljästä niteestä vapautuisi.

Kirja on erinomainen välipalanamu. Positiivista itselleni lukea välillä muutakin kuin iänikuisia dekkareita (eipä tarvitse vielä vaihtaa blogin nimeksi Rakkaudesta jännäreihin). Miniä on tullut tutuksi Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta tässä kirjassa hän onkin -kuten kirjan nimi viitettä antaa- pääosassa ja kiukkuisen apen elämää tarkastellaan virkistävästi toisesta näkökulmasta.

Tuloksena on hauska mutta myös oivaltava ja yllättävän puhutteleva lukuelämys.

Joel Haahtela; Katoamispiste

Monikerroksinen romaani miehestä, jonka etsintöjen kohteeksi nousee kirjailija Raija Siekkinen
 

Sattuman kaupalla mieslääkäri törmää kadulla ranskalaiseen Magda Roux’hun, joka on tullut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Naisella on johtolanka: Raija Siekkisen kirjoittaman teoksen ranskalainen laitos. Mies muistaa lukeneensa Siekkistä, pitäneensä kirjasta, ja päättää auttaa.
Seuraavana päivänä Magda katoaa hotellistaan varoittamatta.

Jokin yhtälössä jää vaivaamaan miestä. Mitä hän lopulta tietää tapaamastaan naisesta, tämän etsimästä miehestä, Raija Siekkisestä? Hän haluaa tietää enemmän.

"Odotin kunnes porraskäytävän valot sammuivat, hengitin hiljaa ja näin mielessäni kuinka ovi avautui, nyt Raija ilmestyi oviaukkoon, hänen kädessään oli matkalaukku. Hän oli lähdössä taas."

Katoamispiste on Joel Haahtelan (s. 1972) seitsemäs romaani. Faktaa ja fiktiota yhdistellen se puhaltaa henkiin Raija Siekkisen (1953–2004) maiseman – samalla se on kunnianosoitus hienolle novellistille, joka oli yksityisten maailmojen armoitettu kuvaaja.

***

Kaunis, runollisesti kirjoitettu teos, joka oli niin hieno, etten ole varma ymmärsinkö siitä kaikkea.

Haahtela onnistuu hyvinkin pienin keinoin herättämään lukijan mielenkiinnon ja luomaan arkeen mystiikan varjon. Kirjassa on pysähtynyt ja taianomainen tunnelma. Mukava lukukokemus.