Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa

Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.

En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.

Clare Mackintosh; Anna minun olla

Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.

Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.

Katariina Vuori; Erään tapon tarina

Like 2018, 207s.

- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.

Laura Manninen; Kaikki anteeksi

WSOY 2018, 321s.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja minä halusin uskoa. Miksi piti ilmetä jotain näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen.


Pian nelikymppinen Laura tunnetaan ystäväpiireissä ikisinkkuna. Hän elää viehättävässä puutalossa Helsingissä, elämä on oikeastaan aika mukavaa vaikka mies siihen toki mahtuisi. Laura kantaa syyllisyyttä epäonnistuneista ihmissuhteistaan, oliko vika hänessä, hänen vaateliaisuudessaan? Mutta mitä niistä, nyt Laura on kohdannut Mikon jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Poikamainen olemus, aseistariisuva hymy. Mikolla on ennestään kolme lasta, Mikolla on omakotitalo Seinäjoella, ja hän haluaa Lauran elämäänsä. Tällä kertaa Laura aikoo onnistua!

Asiat kulkevat omalla painollaan ja se paino vie valon nopeudella kohti kohti yhteistä tulevaisuutta. Pian siitä tulee kauhun tasapainoa.


Se muutti koivuparketin lasiksi, joka helkkyi ja notkui askelten alla, ja lapset ja minä hiivimme varpaisillamme. Pintaan voisi revetä railo, kaikki rasahtaa teräviksi säpäleiksi, jäiset perhosensiivet kolahtaa yhteen jossakin ja kirous pudota jälleen yllemme.



Kaikki anteeksi on yksi rankimmista lukemistani romaaneista. Ja kuten tiedätte, olen kallellani psykologisiin trillereihin, jännäreihin, laidasta laitaan. Tottahan nekin voivat olla totta. Perheväkivalta on kuitenkin sarjamurhaajia melkoisesti yleisempi ilmiö. Se on niin yleistä, että me jokainen tunnemme, yleensä tietämättämme naisia, miehiä, joita kumppani lyö. Taikka mitätöi, halventaa, talloo häpeän vaatteen alle koko minuuden.


Häpeä roikkui takinliepeissäni. Sanoin että käväisin kahvilla, kotona oli tänään kahvi lopussa, nähdään kohta. En tiennyt mitä hän ajatteli enkä halunnutkaan. Valehteleminen puristi ja kutitti kuin liian kireä keinokuitutakki.


Kirja tuli lukiessa todellisemmaksi kuin ilma jota hengitin. Minä olin hukkumispisteessä, haroin epätoivoisesti kohti pintaa, räpiköin muistojen meressä saadakseni jalkani jälleen turvalliselle maaperälle. Miten voi lähteä jos rakastaa? Miten voi lähteä vaikka ehdottomasti pitäisi, kun lapset jäävät tuon hirviöksi muuttuneen henkilön armoille? Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Kauniskielinen, toiveikas romaani kerryttää vaivihkaa ukkospilviä auvoisan romanssin ylle. Tunnusmerkit jostakin nyrjälleen naksahtaneessa ovat heti luettavissa, mutta kuka niistä ensihuumassa välittää? Ja lopulta, aivan liian pian voi ollakin myöhäistä.


Kiitos kirjailija Laura Manniselle tästä rohkean avoimesta, niin äärettömän tärkeästä romaanista!



Vettä ryöppysi suuhuni ja silmiini, se täytti kyynelkanavani ja tuntui tukehduttavan hengityksen. Ehkä tämä ei ollutkaan sadetta, ehkä vesiputket olivat haljenneet ja kaikki Päijänteen vesi valuisi satakaksikymmentä kilometriä pitkää tunnelia pitkin vaaleanvihreään rintamamiestaloomme, ahvenet haukkoisivat henkeä kuivuneen järven pohjalla ja me hukkuisimme kellariin.



***


Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella.

Katarina Wennstam; Varjot

Skuggorna 2014, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2017, 443s.

Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi ymmärtää, mitä odotettavissa on, kuinka hirveää se todella on.
Heillä ei tosiaan ole aavistustakaan.
Eikä ollut minullakaan. Sitä luulee olevansa valmistautunut, uskoo että voi opiskella millaista se on. Kunnes näkee veren, ruumiin, ruman kuoleman.


Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Katarina Wennstam seisoo kaikissa kirjoissaan naisten puolella. Jollain tapaa tarinoissa, joko suoraan tai epäsuorasti, taustalla piileskelee aina vahvemman suhde heikompaan. Alistaminen. Väkivalta sen eri muodoissa. Viime vuonna ilmestynyt Kivisydän sulatti aihepiirinsä ja intensiivisyytensä takia sydämeni täysin.

Varjot avaa eteemme uudenlaisen ikkunan. Kostohan on motiivina maailman vanhimpia asioita, mutta entä jos kostaja onkin tällä kertaa joukko naisia jotka toimivat käsittämättömän hallitusti, periaatteella silmä silmästä ja hammas hampaasta? Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.


Kaikki kuolemaan johtava väkivalta vähenee Ruotsissa paitsi väkivalta läheisissä miessuhteissa eläviin naisiiin. Yhä edelleen miehet tappavat joka vuosi kuusitoista naista. Kaikki muut käyrät osoittavat alaspäin, vain se pysyy ennallaan.


Miesten, jotka eivät lyö perheitään, ei tarvitse turvallisuutensa puolesta huolta kantaa. Mutta miehet jotka vihaavat naisia, he ovat Varjojen kohderyhmää. He, jotka eivät ole saaneet tekojensa tähden yhteiskunnalta oikeuden- ja kohtuudenmukaista rangaistusta.

Mutta auttaako kosto kuitenkaan? Kuka on uhri, kuka syyllinen?

Näitä pohdiskelevat aiemmista teoksista tuttu rikostarkastaja Charlotta, ja puolustusasianajaja Shirin.


Ja todella tiukille joutuu myös lukijan moraali Wennstamin tiukassa otteessa. Toisaalta naisten toiminta tuntuu ymmärrettävältä, hyväksyttävältäkin, toisaalta taas väkivaltainen käyttäytyminen ajaa heidät hulluuden partaalle. Sekään ei auta, kuten kosto harvoin tekee.

Valitettavasti sain sellaisen olon Varjojen parissa, että kirjailija unohtaa tekstissään kirjoittavansa romaania. Aihe itsessään on ahdistavan yleinen, eikä siitä voi koskaan puhua liikaa. Fiktiivisenä tarinana kirja toimii yllättävän heikosti. Henkilöitä tupsahtelee lisää joka sivulla, oikeudellisia asioita puidaan kyllästymiseen saakka. Kostajanaisista taas olisin halunnut lukea paljon enemmän. He jäävät... no niin, Varjoiksi.

Kuitenkin kaikki rönsy saa huikeassa loppuratkaisussa merkityksensä.


Se alkaa käydä raskaaksi. Liian raskaaksi.
Hän tuntee itsensä ääriään myöten täydeksi kahvinsuodattimeksi, aivan kuin hän olisi pelkkää läpimärkää, pahanhajuista kahvinporoa. Aivan kuin kaikki se, mitä viime kuukausina on tapahtunut, olisi kulkenut hänen lävitseen, siivilöitynyt kaikeksi mitä he ovat puuhanneet. Mitä he ovat tehneet.
Mutta hän ei ollut oikein ottanut huomioon sitä, että hänellä olisi tällainen olo.

Clare Mackintosh; Annoin sinun mennä

I Let You Go 2014, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2017, 418s. (ennakkokappale)

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi.


Annan heti alkuunsa hehkutusvaroituksen. Jos et ole sillä tuulella, että jaksaisit lukea kiihkeän innostunutta tunnevuodatusta, skippaa tämä. Jos taas etsit lukuvinkkiä mitä loistavimmasta romaanista, anna mennä.

Vuosi 2017 on vasta polkaistu käyntiin, ja jo nyt tuntuu siltä että tästä tulee oikea esikoiskirjallisuuden riemuvoitto. Clare Mackintosh liittyy kaartiin sysäten kilpailijansa ryminällä taaemmaksi. Annoin sinun mennä -romaanista pöhistiin paljon jo ennen sen ilmestymistä. Tarkalleen ottaen teos löytyy kirjakaupoista viikolla 5. Psykologinen laatutrilleri, sellaisella juonenkäänteellä, joka naksautti leukaluuni miltei sijoiltaan, miten tällaisesta edes osaa kertoa kun ei tiedä miten päin olisi.


Pääni tuntuu kevyeltä - olen suorastaan hysteerinen. Mitä oikein olen tekemässä? Minne olen matkalla? Mietin, tältäkö hulluksi tuleminen tuntuu, ja tajuan sitten, etten välitä siitä. Sillä ei ole mitään väliä.


Elämä on yksi hetki, tämä hetki, ja hetkeen sisältyy iäisyys. Hetken herpaantuminen, vain lapsen kädestä irtipäästäminen kohtalokkaalla hetkellä... Ja auto vie pienen elämän mennessään. Äidin hätä, tuska, syyllisyys. Miksi annoin hänen mennä? Maahan valuva veri, lapsen veri. Onnettomuuden aiheuttanut kuljettaja ei edes pysähdy, ei, hän jatkaa renkaat ulvoen matkaansa.

Ja Jenna, poikansa menettänyt naisenriekaile, kuori täynnä häpeää ja kipua, pakenee niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin varat riittävät. Jenna vuokraa itselleen vetoisan mökin eristäytyäkseen muusta maailmasta. Hänellä on enää rannikko, meri ja kamera. Menneisyys, joka ottaa rajusti karkulaisen kiinni.

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tutkii turhautuneena paikoillaan polkevaa rikostapausta, sillä rikoshan se taatusti on, onnettomuuspaikalta röyhkeästi pakeneminen. Parinaan hänellä puurtaa Kate, tuo vasta työssään aloittanut kiehtova nainen...


Annoin sinun mennä aloittaa rauhallisesti. Kirjailija tuudittaa lukijansa tyyneen, vain hivenen uhkaavaan tunnelmaan. Luinkin alkupuolen verkkaisesti, ehkä jopa haukotellen. Mutta sitten kun tapahtui se kohuttu juonenkäänne, sivut alkoivat kääntyä kuin itsestään. Ahmin teoksen viime yönä loppuun yöunistani tinkien. Millainen juonenkuljetus, millainen tarina! Sen, jonka mielestä jännityskirjallisuus ei voisi olla myös kaunokirjallisuutta, on ehdottomasti Mackintoshiin tutustuttava. Ja kaikkien muidenkin. Älkää päästäkö tätä kirjaa lukematta ohi!


Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.


***

Kirjaan ovat hurahtaneet myös Leena Lumi, Elegia ja Maria.

Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar

Styckerskan från Lilla Burman 2012, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2015, 411s.

"Ole tarkkana. Tämän jutun kanssa ei ole leikkimistä."

Minun jouluni ei ollut varsinaisesti lukujoulu. Se kului sen sijaan hyvin tiiviisti perheen parissa. Iltaisin varastin itselleni aikaa takuuvarman kirjailijatapauksen parissa - Pikku-Burman teurastajatar löytyi peräti omasta kirjahyllystä. Jotenkin se oli sinne onnistunut piiloutumaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä... Ja kirja on mitä mainioin luettavaksi hitaasti, ajatuksella. Se ei sisällä huimia toimintakohtauksia, sen sijaan teos on täynnä tunteita, pohdintoja, ratkaisuja. 

Rikos ja rangaistus.

Minun tuskin tarvitsee enää painottaa sitä, kuinka hulluna olen ruotsalaiseen kirjailijaan, Håkan Nesseriin. Teurastajatar lopettaa rikoskonstaapeli Barbarotista kertovan sarjan, jota luen kirjan sieltä, toisen täältä, ihan fiiliksen mukaan. 

Romaani alkaa hirvittävissä merkeissä; Barbarotti herää yöllä kuolleen vaimonsa vierestä. Kuolema oli odotettu Mariannen sairauden takia, mutta että näin pian... Päähenkilömme joutuu aloittamaan raskaansarjan surutyön, siinä missä myös työharjoittelulta tuntuvan tutkinnan; Arnold Morinderin vuosia sitten tapahtuneen katoamistapauksen selvittämisen.

Mutta asia on niin että minä synnyin puolinaisena, nahanluontiin menee aikaa eikä järjen nenäliina kuivaa tunteen kyyneliä.

Hän mietti mistä tuo viimeinen tuli. Kaipa sekin oli lainaus jostain, lukiovuosina mieleen jäänyt runo, miksipä ei? Järjen nenäliina, sydämen kyyneleet.

Morinder ei ollut ihan tavallinen tallaaja, hänhän asui katoamisensa aikaan Pikku-Burman teurastajattarena tunnetun Ellen Bjarnebonin kanssa. Ellen murhasi ja paloitteli 80-luvun lopulla aviomiehensä, tunnusti syyllisyytensä, istui aikansa vankilassa ja vapautui. Morinderin katoamisesta hän kuitenkin itsepintaisesti kieltäytyi olevansa vastuussa.

Mitä siis miehelle oikein tapahtui? Entä missä on itse Teurastajatar, Ellen, jonka tutkinta hoidettiin aikoinaan hyvin hätiköidysti?

Eva Backman, Barbarottin työtoveri ja hyvä ystävä selvittää tahollaan erästä myrkytystapausta painiskellen samalla omien ongelmiensa kanssa.

Mikä meissä ihmisissä oikein on? Eva Backman mietti. Tuntuu kuin olisimme hyvin heikosti varustettuja tähän maailmaan. Koko ajan olemme vähällä romahtaa, ja siihen elämä kuluukin.

Pikku-Burman teurastajatar on toki rikostarina, mutta vielä enemmän se on kertomus surusta selviytymisestä. Barbarotti käy monet keskustelut niin itsensä, kuin Meidän Herramme kanssa, vaikka usko ja luottamus hädässä onkin koetuksella. Silti hän uskoo Mariannen vielä tapaavansa. 

Näin syvällistä ja älykästä dekkaria en taatusti ole aiemmin lukenut! Olen hämmentynyt, liikuttunut, kiitollinen tästä matkasta, jonka sain kirjan kanssa tehdä. Ja voi kuinka odotankaan keväällä ilmestyvää Nesserin uutuutta...

Mutta varastoida valoa? Ellen piti ajatuksesta. Siihen sisältyi enemmän kuin Mona luultavasti tarkoitti, sillä ihmisellä oli taipumus varastoida pimeyttä, halusipa tai ei. Vaati voimia lopettaa. Ja säilyttää sen sijaan se mikä oli säilyttämisen arvoista.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mikko, Mummo matkalla ja Roz.

Karin Slaughter; Kahlittu

The Kept Woman 2016, suom. Päivi Paju ja HarperCrime, 495s.

Kymmenenvuotiaana: Dale Harling tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka kävi sotaa hänen ruumiillaan. Kolmekymmentäneljävuotiaana: poliisi, joka vakuutti hänelle, ettei kyse ollut raiskauksesta. Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.


Ja niin on aika jälleen Karin Slaughterin, hänen luomiensa ikirakkaiden hahmojen: Will Trentin ja Sara Lintonin. Jälleen näiden kahden rakkautta koetellaan, tällä kertaa ehkä raaimmalla mahdollisella tavalla. Arvanettekin, kenestä on kysymys. Angie, tuo inhokkimme paljastaa itsestään niin rumia puolia, ettei edes Will jaksa häntä enää puolustella. Ei edes Angie itse, sillä nyt hän joutuu miettimään kerta toisensa jälkeen: olenko minä vaarallinen. Ja toteamaan viimein: minä olen vaarallinen. Kuitenkin Kahlittu on (valitettavasti) juuri Angien tarina. Kieltämättä järkyttävää menneisyyttä kantava jäinen kaunotar osoittaa verkkoja kutoessaan, ihmeiden ihme, myös pieniä inhimillisyyden merkkejä.


"Se ei koskaan mene hänen tajuntaansa, eihän?" Will sanoi. "Se, kuinka hän satuttaa ihmisiä. Millaisia vahinkoja hän aiheuttaa."
"Usko minuun, Will. Elämä pakottaa aina maksamaan luonteenheikkouksista." Amanda hymyili Willille apeasti. "Hän tajuaa sen joka ikinen sekunti."


Rakennustyömaalla Georgian etsivätoimistoa odottaa kaaottinen näky; murhattu poliisi, verta kaikkialla. Narkkarien suosimasta tilasta on tarkoitus rakentaa rikkaiden biletysparatiisi, mutta homma joudutaan pistämään murhatutkimuksen ajaksi jäihin. Tämä ei eräitä tahoja lainkaan miellytä. Kietoutuupa Willin vastikään tutkima raiskaustapaus kierosti juuri näihin tahoihin.

Tutkimuksissa havaitaan pian suurimman osan verestä kuuluneen tuntemattomalle naiselle. Uhri on kuitenkin kadonnut, mikäli lienee enää edes elossa. Naisen henkilöllisyyden selviäminen on Willille kuin paluu takaisin menneisyyden helvettiin.

Vieläkö Sara jaksaa seistä hänen rinnallaan? Kuinka pitkälle venyy Willin lojaalisuus Angieta kohtaan?


Olen hehkuttanut Karin Slaughterin jokaista teosta imelyyden rajojen tuolle puolen. Taas mennään sinne niin että rytisee ja paukkuu. Kirjailija yksinkertaisesti hallitsee trillerit pystypäin kuin kuningatar. Kahlittu on tarina perheväkivallasta, riippuvuuksista, periksiantamattomuudesta. Mutta siinä samalla se on tarina rakkauden voittavasta voimasta. Aivan mahtavaa!


"Olin koukussa Kennyn epävarmuuteen, siihen sisintäni kalvavaan pieneen epäilykseen, joka sai minut miettimään, selviäisinkö ilman häntä. Minä luulin, että voisin korjata hänen sisällään olevan tuskan. Minulta kesti kauan tajuta, että se tuska oli minun sisälläni."

Sadie Jones; Kotiinpaluu

The Outcast 2008, suom. Marianna Kurttu ja Otava 2016, 361s.

Kukaan ei ollut tullut häntä vastaan.

Näin alkaa Ehkä rakkaus oli totta -kirjan kirjoittajan, Sadie Jonesin tänä keväänä suomennettu esikoisromaani. Noihin sanoihin kilpistyy teoksen koko sanoma. Nuori mies on istunut vankilassa kaksi vuotta, ja nyt hänen eteensä avautuu puhdas tie kulkea. Vapaus. Värit näyttävät aiempaa kirkkaammilta, naiset kauniimmilta. Mutta kukana ei ole tullut häntä vastaan.

Näin on ollut kautta aikain, koko nuoren Lewisin elämän. Mies menettää äitinsä, ja vapautuu nyt yhdeksäntoista vuoden iässä vankilasta. Mitä noiden kahden, merkittävän asian välillä tapahtui? Mitä tulee tapahtumaan?

Järkyttävän viisas brittikirjailija lähestyy aihetta psykologisesti, mutta vieläkin enemmän tunteella. On trauma, vakava trauma johon kymmenenvuotias Lewis joutuu. Tuolloin eletään 1940-lukua. On sodasta palannut, etäinen isä, jota kohti poika, mies niin epätoivoisesti pyrkii. Mutta hän oli luvannut isälleen että tulisi paikalle, ja vaikka Gilbert ei uskonut lupauksen merkitsevän Lewisille mitään, se kuitenkin merkitsi. Gilbert nappaa uuden nuoren vaimon, eikä kykene näkemään lapsensa hätää.


Taustalla oli aina tämä; se jokin mikä Lewisia vaivasi. Hän ei itsekään tiennyt mistä oli kyse, mutta jotakin se oli.


Ja se jokin, käsittelemätön posttraumaattinen stressireaktio jää pinnan alle elämään. Tekemään tuhojaan Lewisin kautta koko pikkukaupunkiin, jossa mädännäisyys jo valmiiksi loisi koroean pinnan alla.

Kotiinpaluu alkaa siis siitä kun Lewis palaa kotikaupunkiinsa, isänsä ja äitipuolensa liian suureen taloon, liian piinaavaan hiljaisuuteen, jonka täyttämiseen tarvittaisi kokonainen ihmiselämä. Kaupungin asukkaat kokoontuvat edelleen joka sunnuntai kirkkoon silmäätekeville pyllistellen. Syödään perhelounas. Säilytetään oma maine siinä missä kauhistellaan koko kaupungin syntipukkia, häpeätahraa; Lewisia.

Mutta joku toinenkin kärsii, hiljaa, pystypäin...


Ensimmäistä kertaa elämässään hän olisi halunnut antautua; hän olisi halunnut antautua Lewisille ja tämän syleilylle, ja hän halusi antaa itsensä olla heikko. Hänen täytyi saada tuntea se: Lewisin syleily. Hän halusi suojaa.


Kotiinpaluu on niitä teoksia, joista en olisi halunnut postata olenkaan. Ensinnäkään siksi, että tästä on kirjoitettu jo niin paljon ja viisasti, ja toisekseen siksi, että tämän olisin tahtonut pitää itselläni.

Lewisin tarina lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, erilaisuuden ja turtuneisuuden tunteet, kaikki se tukahdutettu hätä ja raivo... Ne tulivat liian lähelle. Lewis tuli. Katsoi lasittuneilla silmillään jotenkin toiveikkaasti. Ja kaikki ne ihmiset, kuinka väärin, kuinka epäreilusti he poikaa kohtelivat! Voisi sanoa, että vuosin verta yhdessä Lewisin kanssa.

Jotain pelkistettyä ja samalla aivan älyttömän maagista näissä Sadie Jonesin kirjoissa on! Olen rakastunut, ja viimeisen sivun jälkeen täydellisen tyydytetty.


Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Katarina Wennstam; Kivisydän

Stenhjärtat 2012, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2016, 412s.

Punainen poikien pyörä, johon on kiinnitetty kulunut oranssi huomioliivi, lojuu kiviröykkiötä vasten. Siinä tiivistyvät ne monimutkaiset kysymykset, joita heillä on edessään. Turvallisuus ja epävarmuus rinnakkain. Lapsuus ja rikos, kaksi asiaa, joiden ei koskaan pitäisi kohdata. Mutta siltä ei nyt näytä.


Pieni, hento nainen. Karhumaisen kokoinen aviomies. Kaksi poikaa. Kuusikuukautinen tyttövauva, jota perhe nyt kiidättää sairaalaan. Gloria ei hengitä, Gloria makaa velttona äitinsä käsivarsilla. Ja vaikka perhe myöhemmin vannoo ja vakuuttaa etteivät tiedä, mitä heidän pienelle tyttärelleen tapahtui, vammat puhuvat omaa kieltään. Karua, rumaa, hirvittävää. Vauvaa on ravisteltu niin lujaa, että hänelle on muodostunut aivovamma.

Keskiluokkaa paremmalla seudulla asuvan perheen salaisuudet paljastuvat tässä jokaisen äidin sydämeen käyvässä trillerissä. Epäilyksen alaisia löytyy liiankin kanssa. Syyttävä silmä osoittaa tietysti vanhempiin, mutta myös isovanhemmat, isoveljet ja perheen lastenhoitaja ovat mahdollisia vauvankiduttajia.

Rikostarkastaja Charlotta Lugn ja oman avioliittonsa kanssa kipuileva oikeusavustaja Shirin Sund ryhtyvät selvittämään hengestään taistelvan Glorian kohtaloa. Molemmat henkilöt hönkivät naisellisuudessaan lukijan kasvoille. He ovat kokeneita ammattilaisia, mutta ennen kaikkea he ovat ihmisiä.


Niin se on - me olemme syntyneet kestämään. Jäämään henkiin. Emme elämään.

Kuten ruotsalaiselta mediapersoonalta, Katarina Wennstamilta odottaa saattoi, myös hänen uusimpansa, Kivisydän nostaa esiin mörön; ravistellun vauvan sydrooman. Wennstam ei pelkää puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja hän on aina heikkoimman puolella. Kuitenkaan kirja ei, aiheestaan huolimatta, sisällä pelkkää synkistelyä. Se myös viihdyttää, tyylillä. Ja juuri siksi minäkin, kuten takakannen Metro julistaa, rakastan kirjailijan teoksia!


Luoja tietää kuinka paljon on lapsia, joiden koettelemuksista emme koskaan saa tietää, hän huokaa mielessään. Kaikki ne, joita satutetaan, mutta ei niin pahasti että he joutuvat sairaalaan? Kuka heidät huomaa? Kuka heitä auttaa?

Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.

Kuva elokuvasta The Shiníng

Saul Black; Tappamisen pitkä oppimäärä

The Killing Lessons 2015, suom. Elina Koskelin ja Like 2015, 445s.

Hänen kasvonsa - hän- suukapulassa. Hänen perheensä rakkaus - hänen äitinsä ja isänsä, Alisonin - tuhansien kilometrien päässä, ja hän täällä, nyt, tässä tilanteessa. Hän kuvitteli heidän näkevän hänet tällaisena. Hänen isänsä murtuisi, hänen äitinsä lempeät kasvot rumentuisivat murheesta, Alison käpertyisi vuoteelleen ja vaikeroisi kuin haavoittunut eläin. En näe heitä enää ikinä. En - 


En kyennyt, kaiken hypetyksen hullaannuttamana vastustamaan jälleen kerran yhtä jännäriä. Uutta nimeä roisoisessa ja epätasaisessa genressä, joka yleensä kietoo pikkusormensa ympärille, toisinaan joutuu tyytymään keskinkertaiseen. Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (jotenkin tuo enkunkielinen The Killing Lessons miellytti nimenä enemmän) oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Tiedättehän tuon tunteen. Kun kaksi toisilleen tuntematonta kohtaavat, katseet juuttuvat kiinni toisiinsa, näkevät syvemmälle ja tarkemmin, kuin sopivaa olisi, eikä kumpikaan tahdo päästää irti. Ja sitten hetki on ohi - kuitenkin - matka jatkuu, mutta toisen silmiä ei unohda ikinä.

Juuri näin kävi minulle romaanin parissa, jonka takateksti flirttaillen varoitteli: "Älä lue tätä kirjaa. Yksikään lukija ei ansaitse tulla tällä tavalla pelotelluksi." - Linwood Barclay

Mutta minäpä koin ansainneeni juuri tätä. Kaiken arkisen tohinan keskellä, muuton jäljiltä vielä toipilaana sallin itselleni palasen jännärifriikin taivasta. Tappamisen pitkä oppimäärä kuulostaa nimenä uuvuttavalta, mutta se vie lukijansa täydellisesti toisiin sfääreihin. Mitä väliä on maksamattomilla laskuilla ja haisevilla tiskeillä kun voi paeta jonnekin aivan muualle.

Romaanin kaava ei erikoisuudellaan taivaita kaada. On sarjamurhaaja, sadisti sanan alkuperäisessä merkityksessä. On kadonneita kaunottaria, nuoria naisia tietysti, jotka löydetään myöhemmin raiskattuina ja kidutettuina sisällään hämmennystä aiheuttavia esineitä. Esineet ovatkin ainoa johtolanka, joka epätoivoisilla sanfranciscolaisilla poliisella on muistomerkkinä murhaajasta. Paha vain, että ruumiisiin tungetut tavarat eivät näytä muodostavan minkäänlaista kaavaa, vaan vaikuttavat ainoastaan summittaisilta keinoilta häpäistä ruumiit.

Epätoivoisin poliiseista on täydellisen uskottavaksi luotu päähenkilö Claudia. Jokaisen poliisin työssä tulee kuulemma tapaus, joka murtaa persoonan. Tapaus josta ei toivu ikinä. Tapaus, josta muodostuu pakkomielle. Claudialla tällainen on jo takanapäin, ja samalla rysäyksellä hän tappoi rakkautensa elämänsä mieheen. Nyt repaleinen nainen paahtaa eteenpäin keskittymällä täysillä työhönsä ja viinan kittaamiseen. Mutta muisto Nickistä, muisto rakkaudesta elää:


Kun he olivat olleet yhdessä, maailma oli paljastunut rumankauniiksi kauhuvitsiksi, jossa he molemmet elivät. Joskus sitä nauroi kuollakseen, joskus taas vaipui epätoivoon, mutta kun he olivat löytäneet toisensa, kumpaakaan ei tarvinnut enää tehdä yksin.


Saul Black kirjoittaa kuulemma jäljittelemättömällä tyylillä. No aivan ehdottomasti. Tarinan rajuuteen tuo oman leimansa päähenkilöiden inhimillisyys. Heidät tuodaan pienin keinoin lukijalle aivan tutuiksi. Claudiaa esimerkiksi ei voi olla rakastamatta. Ja itse kieli; vaikka kyseessä dekkari, romaani on kielensä puolesta kaunokirjallisuutta. Oikeasti. Black liikkuu henkilöidensä kalloissa ja ulosannista voi ainoastaan nauttia.

Rumien yksityiskohtien puolesta en uskalla teosta herkille lukijoille suositella, mutta jännäreiden ystävät, tämä on teille. Meille.


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Lilli,  Tuijata, bleue, Savannilla, Jori

Simo Hiltunen; Lampaan vaatteissa

WSOY 2015,  418s.

Perhe oli yksikkö, jossa saattoi tuntea itsensä enemmäksi kuin yhdeksi. Kodeissa asui me. Kauniisti ajateltuna se saattoi olla niin, mutta Lauri tiesi todellisuuden toisen puolen. Siellä saattoi asua vain yksi Minä. Kaikille koti ei ollut koti; se oli asunto tai epätasapainoinen majoitustila. Pahimmassa tapauksessa vankila tai esikartano.


Lampaan vaatteissa -kirjan lukemisen jälkeen olo on uupunut, mieli repaleinen hämmennyksen kaltaisesta järkytyksestä. Talja painaa, villan sisässä hikoaa. Tekisi mieli heittää yltä tuo painava peite, kirmata villisti pitkin metsiä. Ulvoa. Sillä kuten takakannessa varoitellaan, tämä teos ei säästä ketään. Lukijasta puhumattakaan. Tämä romaani on niitä, jotka alkavat lukea häntä, joka teosta käsissään pitelee. Ensin se houkuttelee, lopulta se suorastaan pakottaa katsomaan omaan sisimpään. Omaan sisäiseen suteen, joka joko pysyy aisoissa, taikka sitten ei. Näky ei ole kaunis, koska ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen on ihmiselle susi. Toisaalta romaani ei missään nimessä ole lohduton. Se vie helvettiin, mutta taluttaa myös sieltä takaisin.

Luin ihan sattumoisin Antti Tuomaisen Kaivoksen ja Simo Hiltusen esikoisromaanin peräjälkeen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Ja kuitenkin molemmat uniikkeja, omille tyyleilleen uskollisia. Myös Lampaan päähenkilö on toimittaja. Itse asiassa rikostoimittaja Lauri Kivi. Lauri, joka kävi lapsena läpi helvetin. Häntä piinattiin koulussa, mutta vielä pahempi, pahin, hirviö; oma isä. Lauri elää askeettista elämää kuulolaitteen varassa, mutta työssään hän on omassa elementissään. Hän tutkii perhesurmia, perhemurhia.

Lauri Kiven tie vie paikkakunnalta toiselle murhien omaisia haastatellen, mutta vielä enemmän kirja keskittyy Laurin järkyttävään historiaan. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka kukaan voi olla omalle lapselleen niin saatanallisen paha? Ja samaan aikaan, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuinka teoilla on seurauksensa, ja kuinka kipeitä syyt voivat olla.


Tuomaksen mukaan mutsi oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen ja Tuomaksen.


Lampaan vaatteissa on yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista. Simo Hiltunen kirjoittaa kielellä sopivassa määrin kikkaillen, äärettömän rehellisesti ja rujosti. Dialogit saattavat aiheuttaa, kuten moni muukin seikka kirjassa, pahoinvointia herkimmille. Mutta juuri kaunistelemattomuus tekee romaanista niin vahvan, realistisen. Kuten kirjailija itse kiitoksissa toteaa, "valittettavasti elämä vain on toisinaan vielä taruakin kammottavampaa."


Ja toisaalta, Lampaan vaatteissa sisältää sopivassa määrin lämpöä, lohtua. Aina on mahdollista valita oma tiensä. Päättää toimia toisin. Antaa anteeksi.


- Lapset ovat kuin pesusieniä. Ne imevät sinusta kaikki mehut, mutta kun niitä rutistaa, saa kaiken takaisin ja enemmän.


- Mie uskon, mutta uso sie, kummie sanon, jotta vihalla sie et piäse ku hirteen, hautaan tai pullonkaulaan. Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista.



Lukekaa tämä! Näin on toiminut ainakin Krista.

Liane Moriarty; Mustat valkeat valheet

Big little lies 2014, suom. Helene Bützow ja WSOY 2015, 447s.

RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUILAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla.


Nythän on niin, että luen kohtuu vähän huumoripainotteista kirjallisuutta, chick-littiä, ylipäätään mitään kovin hauskaa. Ihmettelen miksi. Miksi aina täytyy valita katalogien synkimmät tarinat, uhkaavimmat kannet, pahaenteisimmät juonikuviot. Jännärit ovat viihdyttävä valinta, kyllä, mutta viihdettä löytyy myös toisentyyppisistä kirjoista. Ainakin australialaiset omaavat tämän lajin. Näin voin ylpeänä todeta, luettuani jo... jo toisen australialaisen kirjailijan teoksen.

Graeme Simsionin Vaimotesti ja Vauvatesti lumosivat älykkäällä huumorillaan, samaa lajia edustaa Liane Moriarty. Ensin ilmestyi iki-ihana Hyvä aviomies ja nyt on vuoro Mustat valkeat valheet -teoksella, josta muuten pidin vielä edeltäjäänsäkin enemmän. Mitkä kannet kirjoilla! Millaiset tarinat!

"Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Aivan nappiluonnehdinta takakannesta, jolle olen vähän kateellinen. Osaisinpa kertoa romaanista yhtä napakasti. Pukea sanoiksi millaista oli meno tarinan parissa. Pirskahtelevaa kirjallista ilottelua taustalla muumilaakson Mörkö. Tumma, ellei peräti musta salaisuus, joka saa tikkarin juuttumaan nieluun, salaisuus joka piirtää violetit varjot silmien ympärille.


Jane vaikeni ja nielaisi, koska hänelle tuli yhtäkkiä pakottava halu kertoa epäilyksistään Madelinelle. Kertoa, mitä yhden prosentin epävarmuus tarkoitti. Hänen teki mieli vain... sanoa se. Muuttaa se tarinaksi, jota hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Paketoida se tapahtumaksi, jolla oli alku, keskikohta ja loppu.
Oli kaunis lämmin kevätpäivä lokakuussa. Jasmiini tuoksui. Minulla oli hirveä heinänuha. Kurkku oli karhea. Silmiä kutitti.


Romaani etenee hauskasti käänteisessä järjestyksessä alkaen kuusi kuukautta ennen visailuiltaa. Lähestyen tuota tragediaa hiipimällä, vääjäämättä. Tuo mystinen alakoulun vanhempainilta pyörii jatkuvasti tarinan keskiössä, sillä silloin kaikki vaivoin tukahdetut tunteet räjähtävät käsiin. Silloin tapahtuu murha. Mutta lukija voi vain arvailla kuka murhasi ja ennen kaikkea kenet.

Kirja kertoo kauniissa merenrantakaupungissa asuvien esikouluikäisten lasten vanhemmista, perheistä. Madeline on rehevällä tavalla hullu emo, hän rakastaa meikkejä, vaatteita ja ristiriitaisia tilanteita. Sellaisia, joissa saa vähän revitellä. Aukoa päätään. Naisen paras ystävä, ylimaallisen kaunis kaksosten äiti Celeste puolestaan viihtyy Madelinen varjoissa, hiukan hämmentyneenä, aina omissa ajatuksissaan. Kuin elämältä hukassa. Naiset tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaäitiin, Janeen. Janelle hänen kaunis poikansa on koko elämä, mutta nainen on epätavallisen laiha ja tiiviisti koukussa purukumiin.

Vaikka sanotaan paljon, tärkeimmistä aina vaietaan. Niistä salaisuuksista, mustista valheista, joita ei voi päästää päivänvaloon. Ja kun ne lopulta sinne lipsahtavat, ovat seuraukset katastrofaaliset.

Tässä on arvottu suuntaan ja toiseen vuoden 2015 kirjojen parhaimmistoa. Nyt tuntuu siltä, että Top 10 -listalle on tämä romaani menossa viihdyttävyytensä puolesta.

Ainakin me keski-ikäistyvät äidit, me jotka osaamme jo nauraa itsellemme, olemme myytyjä Moriartylle:


Mikään ei merkinnyt kovin paljon enää neljäkymmentävuotiaana. Nelikymppisillä ei ollut oikeita tunteita, koska he olivat turvallisesti tuudittautuneet homssuiseen nelikymppisyyteensä.

"Neljäkymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." No, voi sentään.
"Kaksikymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." Murhenäytelmä! Pohjaton suru! Ottakaa murhaaja kiinni!


***

Kirjasta on blogannut ainakin Nina.

Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Lejontämjaren 2014, suom. Outi Menna ja Gummerus 2015, 442s.

"Äidin tarve suojella omaa lastaan on yksi ihmiskunnan alkukantaisimmista. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. Kaikki muu on... luonnotonta."

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut kaikki kauniin ruotsalaiskirjailijatar Camilla Läckbergin romaanit, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Teokset kun noudattavat jo lähes piinaavan pikkutarkasti tutuksi tulleita latuja. Päähenkilöillä on omat maneerinsa, tarinat taas ammentavat punaisen lankansa menneisyydestä tasapainotellen hirveyksiä nykyisyyteen. Näin tälläkin kertaa.

Mutta kuten huomaatte, negailustani huolimatta pysyn Camillalle uskollisena. Näin jatkossakin. Miksi? Ihan siitä syystä, että nämä ovat viihteellisemmästä jännityksestä pitäville nannaa. Maanläheisiksikin romaaneita on siteerattu, koska arkisuutta tuo mukaan päähenkilöiden perhe-elämät, lapset, sukulaissuhteet, kiire, kaaos, koliikki, uhmakohtaukset ja ruuantahrat paidassa. Käsittääkseni kirjailijan omat lapsukaiset ovat vielä sen verran nuoria, että Camillalla lienee muistissa vauva- ja pikkulapsivaiheen haasteet, joista hän uskottavuutensa ammentaa.

"Sehän on jo sinänsä epäilyttävää - teini olla ei ole mitään salattavaa", Göstam mutisi. "Jotain sairasta siinä on, jos minulta kysytään."

Ja itse tarina. Läckberg osuu sinne missä tuntuu. Näissä ei ratkota valtionsalaisuuksia, sivuilla ei vilise korkeamman turvaluokan agentteja tai kadonneita miljoonia. Ei, näissä kohdataan pieni ihminen suurine ongelmineen. Usein suurennuslasin alla ovat juurikin perheet.

Leijonankesyttäjä tutustuttaa meidät perheeseen, joka kantaa yllään niin pimeää väkivallan varjoa, että jopa paatunut dekkarinlukija säikähtää.

Romaani alkaa siitä, kun järkyttävästi raadeltu, muutama kuukausi sitten kadonnut teinityttö hoipertelee lumisella tiellä, paeten henkensä edestä. Hän jää auton alle, eikä ehdi kertoa mitä oikein tapahtui. Jäljet johtavat eräälle ratsastuskoululle, joka luonnollisesti vilisee kuolleen tytön kaltaisia mahdollisia uhreja, Sarjasta niin tutuksi käynyt Patrik astuu nyt mukaan kuvioihin tapahtunutta kollegoineen ratkomaan.

Ja Patrikin vaimo Erica, jota moni kanssabloggaajani ei voi sietää, tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Sekaantuen luonnollisesti myös kidutetun tytön tapaukseen, josta Patrik suuttuu, mutta myös leppyy, no, te tiedätte. Mutta myös Erican oma tapaus, kauhujen talon mysteeri, on kiinnostava. Perhetragedia sanan varsinaisessa merkityksessä, johon liittyy liikaa kysymysmerkkejä.

Läckberg painaa menemään menestyksensä glooriassa, ja hyvä niin. Tahti ei hidastumisen merkkejä näytä, ja Leijonankesyttäjä onkin mitä mainiointa kesälomaseuraa. Niin kesä, sehän nyt jo on? Minä suosittelen, edelleen!


Tietämättömyys oli pahinta. Tuntui kuin nälkäinen leijona olisi vaaninut odottaen seuraavaa saalista. Raivonpuuskat ja väkivaltakohtaukset alkoivat aina yhtä arvaamatta ja tulivat aina eri suunnasta kuin hän olisi kuvitellut. Ja mitä enemmän hän väsyi, sitä huonommin hän jaksoi olla varuillaan.

Kirjasta on postannut ainakin Emmi

Marja Björk; Prole

Like 2012, 212s.

- Sinullahan piti alkaa uusi elämä Raimon kanssa, minä sanoin.
- Mökkihöperöksi tässä tulee... Eiköhän olla niin kuin muutkin, jätetään tähdet pois ja kuutkin...

Stoori: Hirvittävän surullinen, mutta perin inhimillinen tarina suomalaisesta työläisperheestä. Uskaltaisinko sanoa, suomalaisuudesta. Eletään 60-70 -luvulla ajassa, jolloin Ruotsi oli se luvattu maa, jonne osa väestöstä siirtyi. Oikeistolaisuus ja työväenaatteet riitelivät keskenään, pontikka kiehui, männyt tuoksuivat.

Päähenkilömme elää tarinan alussa lapsuuttaan, kasvaen sivujen myötä pelokkaasta nuoresta tytöstä menestyväksi uranaiseksi, vaikka lähtökohdat ovatkin mitä ahdistavimmat. Painajainen alkaa, kun tytön äiti jättää perheensä uuden onnen edessä. Hän rakastuu. Maailma on jälleen avoimena edessä, kaikki on mahdollista!

Mutta paraneeko elämä, avioliitto miestä vaihtamalla? Miten käy neljälle lapselle?

Tyttö on ainoa, jonka äiti huolii mukaansa uuteen elämään itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Äidittömäksi jääneet veljet muuttavat isänsä kanssa Ruotsiin. Pääsevätkö he helpommalla uudessa maassa? Mikä yhdistää hajalleen heitettyä perhettä vai yhdistääkö mikään?

Tytön osaksi jää katsella, kuinka äidin rakentamat pilvilinnat sortuvat. Sortuu myös tytön lapsuus, nuoruus, kun väkivallan kierre alkaa. Ja aina, aina hän jää jalkoihin, osattomaksi, ulkopuoliseksi.

Tiesin, että tämä tapahtuisi uudestaan, monta kertaa. Tästä lähtien elämäni tärkeimmissä hetkissä en olisi läsnä, vaan katselisin sivussa. Kaikki mitä tapahtui minulle, tapahtui jollekin toiselle.

Miksi: Koska kirjailijaa on kehuttu kovastikin, ajattelin että josko sitä sitten.

Missä: Pohjois-Karjalassa, Ruotsissa, Helsingissä.


Kenelle: Suomalaisten romaanien ystäville, vahvoista naiskertojista pitäville, lukijoille, jotka eivät vähästä hätkähdä. Erityisesti kirja on heille, jotka ovat koskaan kokeneet ulkopuolisuuden tunteen.

Plussat: Suotta eivät ole blogikollegani Marja Björkiä kehuneet. Kirjailija on luonut hämmästyttävän eloisia dialogeja, lähes hauskoja sellaisia, vaikka aiheet hänen teoksissaan eivät päästä helpolla. Kirjassa on sekä kepeyttä, että syvyyttä. Rankka aihe, raju teksti taipuu välillä sellaiseen kauneuteen, että jotkut lauseet oli luettava useampaan otteeseen. Nautiskellen, ajatuksella.

Miinukset: Olen lukenut viime aikoina kohtuu paksuja romaaneja. Välillä epäröin tarttua about 200 sivun paksuiseen kirjaan. Tuntuu, että se jää lyhyytensä tähden liian köykäiseksi. Sama juttu yli 500 sivun ylittävien romskujen kanssa, ne puolestaan aiheuttavat pelkotiloja päinvastaisista syistä. Prole on sen verran loistava, että olisin suonut sen jatkuvan pidempään. Toisaalta tällaisena kirjasta löytyy napakkuutta ja potkua. Alun koin vähän sekavana, enkä lämmennyt tarinalle sormia näpäyttämällä. Mutta sitten, sitten.

Yleistä läppää: Olipas hienoa löytää taas uusi, tutustumisen arvoinen kirjailija! Hyllyssä odottelevat  Posliini ja Puuma, uskon tarttuvani jompaan kumpaan ehkä jo seuraavaksi. Suosittelen!

Muualla:  Jori, Mari A,  Jaana, Minna Jaakkola, Krista, Elina



Ei siinä ollut mitään häpeämistä. Ei kannattanut yrittää olla joku, joka ei oikeasti ollut. Minun piti opetella olemaan minä.

***

Helmet-haasteen kohta 1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Silvia Avallone; Teräs

Acciaio 2010, suom. Taru Nyström ja Minerva 2014, 427s.

Alessio oli yrittänyt löytää merkityksen sanalle teräs. Se ei tarkoita mitään, hän sanoi. Se on metalliseos, Elena totesi ja rypisti otsaansa. Mutta etsin sitä sanakirjasta, eikä sillä ole omaa merkitystä, Alessio penäsi. Sen taakse ei siis kätkeydy toista sanaa. Se tarkoittaa vain sitä itseään ja siinä kaikki.

Havaittuani Minervan julkaisevan tällaisen italialaisen kirjailijan romaanin, sain hauraan etiäisen siitä, että teos voisi olla mieleinen. Luettuani kaksi upeaa arviota kirjasta (Leena Lumi ja Mari A), aloin olla jo täpinöissäni. Mitämitämitä! Kirjahan vaikuttaa legendalta. Mutta vasta kun itse pääsin juoksentelemaan via Stalingradon rannoille ruostuneita putkenpätkiä ja lasinsiruja väistellen, sukelsin vihreään mereen kaihoisasti Elban lomasaarelle tähyillen, tehtaan saastuttamaa ilmaa yskien, havaitsin lukevani oikeaa kultakimpaletta. Tajunnanräjäyttäjää. Vuoden Kirjaa?

Teräs on tarina kahdesta kolmetoistavuotiaasta tytöstä, Annasta ja Francescasta. Juuri tänä kesänä he ovat muuttuneet naisiksi. Vaikka mieli on nuori, keho kumpuaa kyltymätöntä huomiota, elämänhalua. Rannalla toisiinsa tiiviisti kiinni kasvaneet tytöt esittelevät pikkubikineissa muotojaan, jotka eivät jää miesväeltä huomaamatta. Eivät etenkään Francescan isältä, joka kiikaroi parvekkeella mustasukkaisena tytärtään. Pervessin sadistinen isäukko onkin tarinan pahis.

Alastomat vartalot eivät erotu toisistaan. Sydänystävän vatsa vasten omaa vatsaa tuntuu suloiselta. Kolmetoistavuotiaissa vartaloissa riehuu uusi tuli, jota he eivät vielä osaa käsitellä.

Siinä missä Anna pursuaa sosiaalisuutta ja uskallusta, on Francesca hillitympi versio ystävästään. Kumpaakin yhdistää syvä sisarillinen rakkaus toista kohtaan, järjetön jano maailmaan. Mutta entä sitten, kun Anna rakastuu itseään reilusti vanhempaan mieheen?

Kukaan ei riitä itselleen yksin.

Teräs on riipivä tarina kahdesta kasvukipujen piinaamasta kaunottaresta, mutta myös heidän perheistään. Annan isoveli Alessio, tehdastyöläinen ja ankara bailaaja nousee keskiöön yhdessä työteliään mutta nuorekkaan äitinsa kanssa. Perheen isä taas on oma lukunsa. Raivostuttava, narisistisen hömelö luku. Francesca puolestaan elää perheväkivallan ikeessä oman Rosa-äidin kanssa. Mutta vaikka seinät näyttävät nousevan vastaan joka suunnasta, on Francescalla unelmansa. Unelma, joka raa'asti murskataan.

Silvia Avallonen esikoisteos on ahminut huikasevat määrät palkintoja, ja täysin aiheesta. Hänen tekstinsä on kohtitulevaa, flirttailevasti mukaansa kutsuvaa täydellisyyttä. Täyteläistä, rohkeaa, lähes röyhkeää. Ja samalla, ah, niin kauniin nostalgista. Vastapainona ystävyydelle ja nuoruuden haaveille Italia näyttää nyt miljöönä toisenlaiset kasvot. Köyhyyden uhka, varsinainen puute leijuu pelottavana ilmassa, mutta sille Anna ja Francesca nostavat söpöt nenänsä.

Minälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Koska kaikki on vielä mahdollista, avointa. Maailma vain odottaa tyttöjen valloitusta...

Sanomattakin on selvää, että Teräs tarjosi minulle yhden vuoden parhaista lukukokemuksista. Kokeilkaa tekin!


Toiset asiat palaavat, toiset eivät voi palata. Hän ei pystynyt hymyilemään. Ihminen on varma, että pitää saada kaikkea lisää, joka päivä enemmän. Että maailma toimii sillä tavoin. Mutta sitten yhtäkkiä käy niin, että menettää jotain ja joka päivä on kaikkea vähemmän.

Unni Drougge; Pahuudella on rakkauden kasvot

Boven i mitt drama kallas kärklek 2007, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2009, 444s.

Ja vaikka tarjolla oli faktaa pätevän arvion tekemiseksi, antauduin suhteeseen silmät apposen kiinni. Sillä miten voi olla tarttumatta siihen kuohuvaan onnen tunteeseen, jonka koimme kun vain saimme olla vierekkäin? Miten voi rimpuilla irti siitä häkellyttävästä vetovoimasta, jonka toinen ihminen synnyttää pelkällä läsnäolollaan?

Unni Drougge. Provokirjailija. Sosiaalipornokuningatar. Shokkitäti. Tällaisia (ennakko)luuloja omasin kirjailijan nimeä kohtaan, kunnes koimme kuuman kohtaamisen kirjastohyllyjen tuntumassa. Aloitin teoksen sillä asenteella että jätän heti kesken, jos ei lähde vetämään. Mutta tämähän lähti! Olin koukussa jo ensimetreillä, luin romaania ahmimalla. Jossain vaiheessa paatoksellinen kurjuus alkoi puuduttaa. Teos toisti itseään loputtomiin kuin painajaismainen spiraali. Aivan kuten elämäkin. Unnin elämä. Sillä tositarinastahan tässä on kyse.

Unni Drougge on taitelijaluonne, kirjailija, joka ei ole koskaan karttanut vaiettuja aiheita. Pahuudella on rakkauden kasvot -teoksessa hän tuo julki suhteensa parikymmentävuotta nuorempaan komistukseen, joka vei Unnin intohimon ytimeen;

Intohimo kutoi pakkopaitaa, jonka puin muitta mutkitta ylleni. Olit ottanut käyttöön uuden hallintotavan. Saatoin ehkä kyseenalaistaa toimintatapasi, protestoida ja äänestää tyhjää, mutta maalle olisin uskollinen.

Rakkauteen, pakkomielteeseen, hulluuteen. Eikä ainoa joka kärsi ollut Unni. Kaikki hänen viisi lastaan, jotka olivat toki jo aiemmin tottuneet äitinsä kirjavaan ystäväkaartiin, joutuivat temmatuiksi mukaan perhehelvettiin, jossa lopulta olivat menettää kokonaan äitinsä. Unni kun jätti kaiken nuorukaisen takia. Myös oman itsensä.

Ja kaikki peitettiin paksun meikkikerroksen alle. Meikkiä sinelmien peitoksi ennen suuren naistenlehden kasvokuvausta. Meikkiä silmän alla olevaan kohoumaan ennen pikkukaupungissa järjestettävää kirjailijatapaamista. Meikkiä ruman rakon päälle ennen ostoskeskuksen signeeraustapahtumaa. Ja vielä vedenpitävää meikkiä terapiaistunnolle, missä itkin kuin vuolas virta.

Pikku hiljaa miehen käytös kävi yhä järkyttävämmäksi. Alusta asti Unni, joka luennoi ympäri ruotsia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, huomasi Niclaksen käytöksessä varoitusmerkkejä. Ei vain yhtä, Niclas omasi ne kaikki. Ja silti, silti nainen antautui hullun huuman vietäväksi. Huuman, joka kesti seitsemän vuotta.

Miksi?

Pahuudella on rakkauden kasvot kertoo syyn. Se on, kuten takakansi lupaa, tutkielma rakkaudesta, rakkaudesta joka voi muuttua hengenvaaralliseksi. Teos on järkyttävän rohkea. Säälimätön. Paljas. Vaikka nainen häpeää yli kaiken silloista suhdettaan, sitä että sieti nielemättä kaiken, tässä hän tuo julki uskaliaasti elämänsä vaikeimmat vuodet. Koskettavaa on myös lukea Unnin pojan katkelmat siitä, kuinka hän koki ajan, jonka äiti omisti "Kisulleen".

Mielestäni kirjailijatar on edelleen melko provo, mutta kaikki kunnioitus hänelle rohkeudestaan! Suosittelen!

***

Teoksen on lukenut ainakin
Noora

Parinoush Saniee; Kohtalon kirja

Shame man 2003, suom. Anna Lönnroth ja Tammi 2014, 609s.

Muistin sadun lapsuudestani. Hirviö kaappasi lapsen. Mutta lapsi oli liian laiha hirviölle syötettäväksi. Niinpä hirviö sulki tytön vankilaan ja toi hänelle runsaasti hyvää ruokaa, jotta tämä lihoisi nopeasti ja muuttuisi maukkaaksi ateriaksi. Nyt perheeni halusi lihottaa minut ja viskata minut hirviölle.

Kohtalon kirja on vaikea kirja. Ei kerronnaltaan, ei temmoltaan. Vanha sanonta, jonka mukaan hyvä kirja alkaa jossain vaiheessa lukemaan lukijaa, toteutui tämän järkäleen, tämän rakkauspakkauksen kohdalla täysin. Kohtalon kirjaa luki ahmimalla, mutta kyyneleet silmissä.

Kirja kertoo Masumesta, joka teoksen alussa on iloinen, tulevaisuuteen luottavaisesti suhtautuva teheranilainen teini.Vastoin poikiaan palvovan äitinsä toiveita Masume ei haaveile kotiäitiydestä, vaan tahtoisi edetä opinnoissaan yliopistotasolle. Positiivinen tunnelma tiivistyy pian jännitysnäytelmäksi, kun Masume tapaa pojan. Rakastuu. Saapa pojalta vielä vastakaikua tunteisiinsa ja muutaman kirjeen. Ja voi mikä soppa näistä aineksista syntyykään! Raavaat velipojat hakkaavat "huorasiskonsa" tajuttomaksi ja jopa Masumen puolta aiemmin pitänyt isipappa kääntää tyttärelleen selän juuri kun Masume eniten tukea tarvitsisi. Onhan tyttö tuottanut koko perheelleen hirvittävän häpeän! Jotta perhe saavuttaisi jälleen kunniansa, on Masume naitettava mahdollisimman pian miehelle kuin miehelle.

Ja naimisiin Masume joutuukin. Masume, jolle sinisilmäisyys on jo taaksejäänyttä elämää. Masumen uusi mies antaa vaimonsa opiskella, kunhan tämä vastalahjaksi suostuu jättämään miehen ystävineen rauhaan. Hetken huojennuksen jälkeen Masumen elämä polkaistaan hurjaan vauhtiin, elämä, josta ei kipua tule puuttumaan.

Mutta myös onnenhetkiä, omistautumista, äidinrakkautta.

Masume on sankarini. Miten yksi nainen kykeni kestämään noin paljon? Tunsin itseni kirjan rinnalla totaaliseksi pullamössönössöksi pikku huolteni parissa. Toisaalta taas teos valoi uskoa naisenergiaan. Painotti ja alleviivasi totuutta jonka mukaan koskaan ei saisi antaa periksi!

Kirja on tulvillaan näiden kaltaisia viisauksia:

"Älä huoli, kulta. Ei kukaan sairastu siitä, että tekee paljon töitä. Väsymyksen saa karkoitettua kunnon yöunilla ja kahdella vapaapäivällä joka viikko. Sairaaksi tulee toimettomuudesta, tarpeettomista ajatuksista ja huolista. Työ on elämän suola."

"Kaikki haavani ovat tulleet rakkaudesta." (Forugh)

"Saavutin kaiken haluamani kun lakkasin haluamasta sitä."

Kohtalon kirja on iranilaisen sosiologi psykologi Parinoush Sanieen esikoinen, kahdesti ennen julkaisua kielletty romaani, joka valottaa iranilaisen naisen arkea. Upea, upea kirja, jonka soisin ainakin jokaisen naisen lukevan!

Sydämeni 
On surun sumentama peili.
Pyyhi tomu peilistä
hymylläsi.

***

Katso myös mitä teoksesta olivat mieltä

Lukutoukka
Kirjavalas

Haruki Murakami; 1Q84 osat 1 ja 2

1Q84 2009, suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 782s. (kirjastosta)

Aomame pani kädet suun eteen ja tuijotti yhä kahta kuuta. Jotain on tekeillä, ihan varmasti, hän ajatteli. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?

Vau. Kertakaikkiaan vau.

Ennenkin toki jokin lukuelämys on vetänyt hiljaiseksi, mutta nyt postauksen tekeminen tuntuu todella haastavalta. Miten kertoa teille tästä Haruki Murakamin uutuudesta, joka varmasti piakkoin komeilee ainakin jokatoisessa blogissa? No, te jotka kirjaan olette tutustuneet tai olette tutustumassa, tiedätte. En haluaisi upottaa juttua ylisanojen marinadiin, mutta miten hehkutusta välttääkään. Olen lukenut The Kirjan. Eeppisen, kansainvälistä suosiota nauttineen romaanin, Murakamin pääteoksen. Olen lähtenyt mukaan seikkailun, ja yhtäkkiä, viimeisen sivun jälkeen, tullut heitetyksi tarinasta ulos. Okei, jatkoa on luvassa syksyllä, mutta millä elän sinne asti?

Idea on suurin piirtein tämä. On päähenkilöt, Aomame ja Tengo. Lapsuudessa nämä kaksi kohtasivat, mutta sen jälkeen Aomame vaihtoi koulua ja hävisi Tengon elämästä. Jälki kuitenkin jäi. Jälki, rakkaus, jota kumpikin kantavat tahoillaan. Ammentavat siitä voimaa. Rakkaus, jolla on oma painava merkityksensä tässä tarinassa. Aomame toimii nykyään liikunnanohjaajana, mutta hänen sivubisneksensä on murhata perheväkivaltaa harjoittavia miehiä. Nainen vaikuttaa alkuun melko kylmältä ja persoonattomalta tapaukselta mutta ei hätää, se on pelkkä kuori. Ja tätä kuorta Murakami raottaa hitaasti mutta perusteellisesti.

Tengoon lukija (ainakin minä) taas tykästyy nopeammin. Isokokoisessa matematiikanopettajassa on jotain sympaattista ja lämmintä, vaikka sisällään hän kantaa pitkälti samankaltaisia haavoja kuin Aomame. Tarina alkaa siitä, kun kirjallisesti lahjakasta Tengoa lähestyy tuttu kustannustoimittaja. Hän pyytää Tengolta melkoista palvelusta; miehen olisi haamukirjoitettava erään Fuka-Eriksi kutsutun teinitytön käsikirjoitus. Tarina on huiman mielikuvituksellinen ja saavuttaa hetkessä suursuosion. Fuka-Eri ammentaa kertomusta omista kokemuksistaan mystisen lahkon jäsenenä, josta hän kuitenkin pakeni. Mikä lopulta on todellisuutta, mikä fiktiota? Millaisen voiman Tengo ja Fuka-Eri kirjallaan vapauttavat?

Todellisuus ei ole enää sama. Ihmiset, suurin osa heistä kuvittelee elävänsä vuotta 1984, mutta muutama harva tietää, että maailma on nyrjähtänyt radaltaan. Kutsutaan tätä toista todellisuutta vaikkapa 1Q84:ksi, kuten Aomame sen nimeää. Hän nimittäin soljahtaa samalle raiteelle hätäpoistumistikkaita kiivetessään. Uusi maailma vaikuttaa arkiselta ja tavanomaiselta, mutta sen taivaalla loistaa kaksi kuuta...

"Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin."

Huimaa, eikö totta? Murakami hallitsee maagisen realismin, tarina on kummallisen uskottava. Se nojaa  George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (jonka haen kirjastosta tänään). Valitettavasti en voi nyt näitä kahta verrata, koska olen jahkannut liian pitkään Orwellin romaaniin tarttumisen kanssa. Kuitenkin, nyt on aivan pakko saada tutustua tarinaan, joka on toiminut jonkin näin mahtavan innoittajana.

Ettei menisi ihan ilotulittamiseksi tämä postaus, on kerrottava, etten heti ollut kirjan vietävissä. Päinvastoin, minua pelotti (jo ennestään kipeiden hartioiden puolesta) romaanin järkälemäinen koko. Teoksen alku vaikutti arkisuudessaan jopa pitkästyttävältä. Kirja pitää sisällään melko paljon seksikohtauksia, jotka tuppaavat kirjallisuudessa minua haukoituttamaan. Niin, ja Aomame tuntui alkuun vaikeasti lähestyttävältä. Mutta reilun sadan sivun jälkeen juoni imaisi minut mukaansa aina vain kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka kerronta on rauhallista ja realistista alusta loppuun saakka, taustalla häämöttää jotain uhkaavaa. Samalla kirja on ilahduttava, hauska, ajatuksiaherättävä. Siinä on niin runsaasti vertauskuvallisia merkityksiä, etteivät ne kaikki mitenkään ensimmäisellä lukukerralla aukea. Niin ja pahinta tässä tietysti on se, että väistämättä tulee aika kääntää viimeinen sivu, ja jäädä odottelemaan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa.

1Q84 on ihana, ihana kirja, ja sillä on paikkansa minun kaikkien aikojen Top 10-listalla!


Tämä voisi olla kuvaus omasta elämästäni;

Tengo luki ja kuunteli musiikkia. Se oli päivän parasta aikaa: sai lukea mielin määrin ennen nukkumaanmenoa. Väsyttyään lukemiseen hän yleensä nukahti.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Minna Vuo-Cho Norkku Helmi-Maaria Pisara