Jane Harper; Kuiva kausi

The Dry 2016, suom. Mari Hallivuori 2019, 381s.

Falk ei tiennyt mikä sai hänet epäröimään. Eukalyptuspuut muodostivat hänen eteensä varjoisan muurin. Oli täysin liikkumatonta. Levottomuus nousi selkäpiihin. Linnutkin vaikenivat yhtäkkiä. Se tuntui typerältä, mutta hänen oli pakko vilkaista olkansa yli.



Eittämättä myös Suomessa juuri vallitsevaan ilman alaan sopiva teos tämä Kuiva kausi. Koska bloggaustahtini (josta näemmä nillitän joka postauksessa) laahaa pahasti lukuvauhtia jäljessä, luin kirjailija Jane Harperin ensimmäisen rikosromaanin joskus kesäkuun tienoilla. Silti tuoreessa muistissa väreilee auringon paahtama Kiewarran kaupunki Australiassa. Hiekka pöllyää, paahtunut ruoho katkeilee askeleen alla, paikallinen perhe on brutaalilla tavalla surmattu.


Luke Hadlerin kotona oli ollut aina valo päällä ja joku odottamassa, mutta pahuus ja synkkyys olivat päässeet hiipimään tähän taloon kutsumatta. Nyt valo oli sammutettu iäksi.



Poliisina työskenteleva Aaron Falk ei tietenkään voi kieltäytyä makaaberista hautajaiskutsusta. On palattava menneisyyteen, on kohdattava ne salaisuudet, joita ei ääneen lausuta, on antauduttava repaleiseen tuskaan.

Nykyisyydessä vasta kestämistä onkin. Aaronin lapsuudenaikainen ystävä kun on murhannut perheensä ja viimein itsensä, jättäen henkiin vain kuopuksen, pikkuisen vauvan. Myös perheen kouluikäinen poika on kokenut kammottavan kuoleman...

Olisiko Lukesta oikeasti tekemään jotain näin hirvittävää? Julman auringon alla Aaron tekee päätöksensä, hatarien todisteiden perusteella hän päättää selvittää mitä Hadlereille tuona kohtalokkaana iltana tapahtui.



Kuiva kausi leikittelee sujuvasti varsin perinteisin arvoituksin. Tarinan sijoittaminen Australiaan tuo mukaan omanlaista hehkua; kaikkien rikostapausten ei tarvitse tapahtua Ruotissa. Siinä missä haltioiduin itse juonesta, jäi Falkin persoona minulle vähän etäiseksi mutta eipä hätiä, lisää on luvassa. Kesälomakirjanahan tämä on vallan mainio, tavallaan syvällinen menemättä kuitenkaan varsinaisesti ihon alle. Se mitä tapahtui kauan sitten, se tyttö ja joki... niitä on mahdotonta unohtaa.



Ratkaisevaa on kuitenkin vain se, että veikkaa oikeaa hevosta.

Leïla Slimani; Kehtolaulu

Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen ja WSOY, 237s.

Louise on sotilas. Hän etenee hinnalla millä hyvänsä, niin kuin elukka, niin kuin koira, jolta ilkeät lapset ovat murskanneet tassut.



Teoksen takakannessa romaanin juonen kerrotaan kääntyvän kehtolaulusta sielunmessuksi. Kauniin karusti sanottu. Ja sellainen kirja onkin, hellästi tyytyväisyyteen keinuttava, niin rauhalliseen tahtiin, ettei rinnalla vaanivaa kauhua edes huomaa. Ovelasti se kietoutuu ympärille tehden itsestään melkein näkymättömän. Ja koska loppuratkaisu paljastuu jo ensi sivuilla, voin minäkin kertoa etteivät Massén perheen lapset tule selviytymään...


Sekavat, iralliset kuvat valtaavat hänen mielensä, näyt vilistävät yhä vinhempaa vauhtia, yhdistäen muistot ja surut, kasvot ja rauenneet haaveet. Muovinhaju sairaalan pihalla, jossa häntä kävelytettiin. Stéphanien nauru, joka oli kirkasta ja silti tukahdettua, kuin hyeenan naurua. Unhoon painuneiden lasten kasvot, sormenpäillä silitettyjen hiusten pehmeys.



Lasten saaminen on ihana asia, totta kai, ja yhden lapsen kanssa pärjääkin kohtalaisen mainiosti. Mutta kun Myriam tulee jälleen raskaaksi, naisella alkavat seinät kaatuilla päälle. Hyvin tuttu tunne meille perheenäideille. Elämä on pelkkää lastenhoitoa, kodin siistimistä, oman hyvinvoinnin laiminlyömistä.

Kun Myriam saa tarpeekseen, ja haluaa palata takaisin työelämään, itse tästä suurta syyllisyyttä kantaen, päättää perhe palkata lastenhoitajan. Louise vaikuttaa kaikin puolin nappivalinnalta; hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa, hän laittaa ruoan, eikä Massén kodissa ole ikinä aiemmin ollut näin siistiä. Suorastaan harmonista.

Kenenkään huomaamatta aina syrjään jäänyt Louise kantaa omaa pimeyttään, päästäen pedon toisinaan vapaaksi. Ja yksikin kerta on liikaa...


Yksinäisyys löi vasten kasvoja iltahämärissä, niinä hetkinä jolloin pimeys laskeutui ja taloista kantautui yhdessä elävien ihmisten ääniä. Valo väheni ja äänet saapuivat: naurut ja huohotukset, myös pitkästymisen huokaukset.

Ranskalais-marokkolaisen kirjailijan Leïla Slimanin supersuositusta Kehtolaulusta on kirjoitettu eri blogeissa jo paljon. Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää tähän, kuin että liityyn romaanin ylistäjien pariin. Slimanin tyyli on pelkistettyä, se nojaa hyvällä tavalla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mikä lopulta koitui Louisen murtumispisteeksi? Mikä naisen oli näin pahasti traumatisoinut? Miten Massét tulevan ikinä tragediasta selviytymään? Vaaniva, tarkka ja pelottava Kehtolaulu jää soimaan pitkäksi aikaa päähän...

Olemme onnellisia vasta sitten kun emme enää tarvitse toisiamme, hän ajattelee. Sitten kun voimme elää omaa elämäämme, joka ei kuulu muille. Sitten olemme vapaita.



***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Clare Mackintosh; Anna minun olla

Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.

Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.

Katariina Vuori; Erään tapon tarina

Like 2018, 207s.

- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.

Ninni Schulman; Poika joka ei itke

Pojken som slutade gråta 2012, suom. Terhi Vartia ja Tammi 2018, 383s.

Koko takaseinä näytti romahtaneen, ja rikkinäisistä ikkunoista tuprusi mustaa savua tielle. Ohuempaa, sinertävää savua levisi pitkin tiilikattoa, ja puujulkisivusta lohkeilleet kappaleet pyörivät ilmassa kuin jättimäiset konfetit. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.



Tunnetko savun hajun, kuuletko liekkien ahnaan rätinän? Kuinka se nielee seiniä, kuinka se lähestyy mahtavalla, kaikkinielevällä voimalla? Tervetuloa Hagforsiin. Tervetuloa jo elämään elokuuta, jossa helle ei armoa anna. Eikä pyromaani. Sillä sellaisestahan tässä on oltava kyse, tahallaan sytytetystä palosta jossa kuolee paikkakunnan yksi kaunottarista. Kärventyneenä hän tosin ei enää ihmistä muistuta.

Sitten syttyy toinen palo.


Tuntuu lähinnä siltä kun aurinko menee pilveen, värit katoavat ja kaikesta tulee mustavalkoista, harmaan eri sävyjä. Mikään ei merkitse mitään, kun maailma näyttää siltä, ja se on ihan helvetin epämiellyttävää. En tiedä, miten jaksan elää tällaisessa maailmassa.



Tyttö lumisateessa tutustutti  meidät toimittaja Magdalena Hanssoniin ja poliisi Christer Berglundiin. Tutuksi tulivat myös Petra, Folke ja Urban. Unelias kesärauha on poliisien kohdalla muisto vain; millainen mielipuoli polttaa ihmisiä hengiltä? Johtolankoja ei juuri ole, eikä lisää tulevia uhreja tunnu yhdistävän yhtään mikään. Paikallisten keskuudessa leviää paniikki.


Tietysti Poika joka ei itke edustaa erittäin laadukasta trillerigenreä, mutta lukunautinnon vie huippuunsa itse päähenkilöt. Heidät tuodaan lähelle kaikkine inhimillisine ongelmineen mitä taidokkaimmalla tavalla. Ruotsalainen toimittaja/kirjailija Ninni Schulman näyttää kuinka kuvailla hahmojen arkea ja tunteita fantastisesti, käyttämättä siihen sivukaupalla tilaa. Poika joka ei itke on surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo. Kuin räsymatot lattialla, tuulessa narulla paukkuvat pyyhkeet. Hiekka, joka rapisee lattialla uintieissun jäljiltä.

Tässä meillä on kuulkaas aivan täydellinen kesädekkari!



Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Ane Riel; Pihka

Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.

Kate Morton; Talo järven rannalla

The Lake House 2016, suom. Hilkka Pekkanen ja Bazar 2017, 671s.

Järven tasainen pinta kiilsi salaperäisesti savenharmaana, ja yhtäkkiä Sadie tunsi itsensä tunkeilijaksi. Oli vaikea sanoa, miksi hän oli siitä niin varma, mutta kun hän kääntyi sukeltamaan marjakuusiaidan aukosta ja lähti seuraamaan koiria kotiin, hänen poliisinvaistonsa kertoi, että talossa oli tapahtunut jotain hirveää.


Luettuani Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sisälleni syttyi kartanoromaanin muotoinen kipinä. Olenhan minä Sarah Watersini lukenut, mutta muuten lajityyppi edustaa vierasta maastoa. Kiehtovaa toki, mutta vähän sellaista, jota ihaillaan kauempaa. Kate Mortonin Talo järven rannalla vaikutti turvalliselta lähestyä, tarinan juonihan perustuu vuonna 1933 tapahtuneeseen katoamistapaukseen. On kadonnut vauva, on lontoolainen rikostutkija, on kuuluisa kirjailija... Vaikka Morton taitavasti palottelee lukijaa nykyisen ja menneen välillä, koko juoni kilpistyy lopulta yhteen kysymykseen: mitä tapahtui Theo-vauvalle?


Kaikki alkaa nuoresta kirjailijanalusta, Alice Edevanesta. Alice elää maalla suojattua, yläluokkaista elämää, joka pikaisella vilkaisulla vaikuttaa hyvinkin hienostuneelta. Sorsat kaakattavat järvellä, aurinko paistaa lempeästi, luonto on pukeutunut juhannuksen kunniaksi juhla-asuunsa. Ja illalla todella vietetään perheen jokavuotisia juhlia! Näkisikö Alice vilauksen suuresta rakkaudestaan, pääsisi jopa vaihtamaan sanasen hänen kanssaan... Täydellinen ilta päättyy kuitenkin täydelliseen kauhuun: perheen vauva on kadonnut.


Nykyisyys tarkoittaa tarinassamme vuotta 2003, jolloin tyylikkäästi vanhentunut, vielä vireä Alice jatkaa menestyksekästä uraansa dekkarikirjailijana. Sadie Sparrow puolestaan saapuu Cornwalliin vastoin tahtoaan. Hän on ryssinyt meneillään olevan rikostutkinnan, jonka tähden Sadien toivotaan nyt pitävän toistaiseksi matalaa profiilia. Matka isoisän luokse saa kuumottavan käänteen, kun Sadie löytää rehevän metsän keskeltä autiotalon. Ilmassa leijuu kesän huumavan tuoksun lisäksi jotain pahaenteistä. Uhkaavaa. Ikään kuin talo kutsuisi ottamaan selvää vuosikymmenten takaisesta rikoksesta.


Oli aina järkytys nähdä itsensä odottamatta levossa. Ikkunalasista katsova nainen oli hillityn kunniallisuuden peilikuva. Selkä oli suora, vaatteet olivat muodikkaat mutta eivät liioitellun muodikkaat, tukka oli asettunut siististi hatun alle. Kasvot olivat miellyttävä naamio, joka ei paljastanut mitään. Sellaisten kasvojen ohi ihmisten katse liukui pysähtymättä.



Blogin alkutaipaleelta löytyy (hävettävän tökerö) bloggaus kirjailijan teoksesta Paluu Rivertoniin. Sen jälkeen ilmestyneet suomennokset olen ohittanut olan kohautuksella, mutta onneksi, onneksi, blogiystäväni suositteli tätä uusinta. Minähän alan vallan hullaantua kartanoromaaneihin! Toki Morton olisi voinut tarinaa pikkuisen tiivistää, toisaalta taas luin kirjan kahdessa (ja puolessa) illassa. Helppoa ja äärimmäisen viihdyttävää. Hurjan huimia tunteita teos ei herättänyt suuntaan taikka toiseen, mutta joskus on tärkeää vain antautua kauniin kerronnan vietäväksi.


Käsi tapaili sydäntä. Vanha kipu oli siellä edelleen kiilautuneena rintakehän sisään kuin persikankivi. 


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin: Lumiomena, Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä. 

Herman Koch: Pormestari

De Greppel 2016, suom. Mari Janatuinen ja Siltala 2017, 383s.

Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Maarten van Hoogstratenia ei varsinaisesti tunnettu vitsiniekkana, mutta teoriassa se ei ollut täysin mahdotonta. Hän oli nähnyt vaivaa vaimoni eteen ja niin tehdessään ylittänyt itsensä. Hän oli kyennyt saamaan älykkään naisen nauramaan. Ei mikään vähäinen saavutus.


Ja tästä kaikki alkaa. Alkaa Amsterdamin pormestarin, Robert Walterin oma, henkilökohtainen piina, joka saa täysin naurettavat mittasuhteet. Pettämisessä itsessään, eikä siinä, että joutuu puolisonsa uskollisuutta epäilemään, ole mitään hauskaa. Mutta voi kuinka hykerryttävästi mestarikirjailija Herman Koch meitä vie! Pormestari on teos, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti sitä lukee kuin kuuminta psykologista trilleriä. Se menee ihmisyyden ytimiin. Se antaa nimen epämiellyttäville ja perin inhmillisille tunteille.



Niin minä katsoin vaimoni valokuvaa - ja tapahtui juuri se, mitä olin koko ajan pelännytkin, tapahtui jotakin peruuttamatonta ilman että minulla oli minkäänlaista otetta asiaan.



Voi Robert, sinäpä sen sanoit. Sinä herra pormestari, joka katsot toisia alaspäin varmana omasta erityislaatuisuudestasi, joudut yllättäen tilanteeseen, jota et enää hallitsekaan. Silloin se iskee, se alati piilossa vaaninut inhottava tunne; olet hukassa.

Rakastettu pormestari vaikuttaa perinteiseltä narsistilta, joka salaa kanssaihmisiltään on hyvin epävarma itsestään. Onko onnellinen avioliitto pelkkä kulissi? Pettääkö Sylvia miestään? Tuo kaunis nainen kaukaisesta maasta, sisämaasta, jonka nimeä ei voi edes mainita. Entä kuinka Robertin pitäisi suhtautua 94-vuotiaan isänsä ilmoitukseen eutanasiasta. Nyt isä ja äiti ovat päättäneet lähteä, nyt kun ovat vielä kiinni elämän syrjässä, juuri nyt on oikea hetki.

Mitä maailmankaikkeuteen jää, kun siitä riistetään Jumala. Ei mitään...


Suuria, suuria teemoja jälleen Kochilta. Vaikka romaanin alkupuoli tuntui jopa huvittavalta, jossain vaiheessa mukaan lukuelämykseen astui ahdistus. Robert Walter ei ole henkilö, johon lukija päätä pahkaa rakastuisi, päinvastoin. Kuitenkin hän on... no, inhimillinen. Eikä inhimillisyys useinkaan näyttäydy kovin sympaattisena.

Painavista aiheistaan huolimatta Pormestari on jännärimäisen nopealukuinen kirja. Se vaatii täyden huomiosi, mutta se osaa myös antaa. Leena Lumia lainaten; Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? 



Todennäköisesti tunsin, että jäisin jostakin paitsi: se oli tunne, joka oli tuolloin seuranani ympäri vuorokauden. Melkoinen ero nykyiseen. Se on ehkä vanhenemisen suurin etu. Enää ei pelkää, että jää jostain paitsi. Tiedän, etten menetä mitään.


***

Katso myös Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrän arviot kirjasta.

Heidi Köngäs; Sandra

Otava 2017, 285s.

Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!

Eve Hietamies; Hammaskeiju

Otava 2017, 415s.

- Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.


Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain "heitetään susille" pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.


Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.


Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.


- Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?


Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.


Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?


- Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mrs Eriksson.

Liane Moriarty; Tavalliset pikku pihajuhlat

Truly Madly Guilty 2016, suom. Helene Bützow ja WSOY 2017, 464s.

"Älä taistele paniikkia vastaan. Kohtaa se. Leiju sen läpi", oli psykologi sanonut.

Erikan psykologi oli harvinaisen hyvä, jokaisen sentin arvoinen, mutta Herra Jumala, miten ihminen saattoi leijua, kun missään ei ollut tilaa, mihinkään ei mahtunut, ei ylös eikä alas, kun ei voinut ottaa askeltakaan ilman, että jalkojen alla oli lahoavaa kamaa, pehmeää kuin sieni.


Liane Moriarty, tuo australialainen napakka sanainen nainen on yksi niistä harvoista "kevyemmän sarjan" kirjailijoista, joita tämä bloggari seuraa. Ja tulee seuraamaan. Liane ei petä! Hänen kirjansa sisältävät arkisuudessaan helposti lähestyttäviä havaintoja avioliitosta, perheestä, kuitenkin ladattuna sähkön lailla ritisevällä jännityksellä. Jotain tapahtuu aina. On tapahtunut. Se jokin selviää lukijalle sitten vasta kirjan loppumetreillä.

Niin myös Tavallisissa pikku pihajuhlissa. Kolme pariskuntaa, kahdella heistä lapsia, istuvat iltaa grillibileiden merkeissä. Ruoka on hyvää, juomaa riittävästi. Clementine ja Sam, Vid ja Tiffany, Erika ja Oliver. Siinä missä toisilla juttu lentää tunnelman kohotessa aina vain kiihkeämmäksi, kokevat toiset viiltävää ulkopuolisuutta. Kun huomio herpaantuu hetkeksi, kun silmät etsiytyvät silmiin, tapahtuu sittenkin se pahin.


Numero neljä, ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillijuhlilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, niitä ei saanut mielestä. 


Seuraamme boheemia elämää viettävän sellistin, Clementinen ja hänen valjun varovaisen lapsuudenystävänsä Erikan elämää grillijuhlien jälkeen. Sirpaleiden kokoamista, seurauksista vastuunottamista. Tai vastuusta pakenemista. Kaunotar Tiffany puolestaan kamppailee esiteini-ikäisen tyttärensä aina vain sulkeutuneemman käytöksen kanssa. Ja avioliitot, ne nitisevät liitoksissaan...


Ystävyys, rakkaus, vanhemmuus, siinä näitä ikiaikaisia teemoja, joita Moriarty käsittelee ihmeen raikkaasti. Hänen huumorinsa kumpuaa arjen ironiasta, se on älykästä hymähtelyä lukijalle itselleen. Noinhan se juuri menee. Tuommoista se välillä on. Toisaalta juonen purevat käänteet keikauttavat laudan välillä aidon trillerin puolelle.

Jälleen kirja, jota voin suositella viiltävän viihteen ystäville!



"Se on sukka", Holly sanoi

Sam aivasti. "Niinpä näyttää olevan." Hän hieroi kyykyssä olkapäitään. "Puolet elämästämme kuluu tavaroiden etsimiseen. Meidän pitäisi kehittää paremmat systeemit. Paremmat käytännöt. Siihen on varmasti jokin appi. Missä kamamme ovat -sovellus."


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja mirzu.

Mikko Kalajoki; Miesmuisti

WSOY 2017, 285s. (ennakkokappale)

Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että permoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain.


Tässä kun on tullut naiseutta käsittelevää kirjallisuutta luettua kohtuu paljon, on nyt miesten vuoro. Annan heti kättelyssä plussaa kirjailija Mikko Kalajoelle rohkeasta pureutumisesta nykymiehen elämään. Ongelmiin. Valtaviin paineisiin. Ahdistusta aiheuttavalla pitäisi -sanalla alkavat ajatukset eivät ole vain meidän naisten aivojen tuotoksia. Aivan yhtä tiukille tämä armoton aika vetää isät.

Miesmuisti on mahtava teos kasaantuvista töistä niin työpaikalla kuin kotona, talon remontoimisesta, isänä ja aviomiehenä olemisesta. Syvälle sisimpään piilotetusta herkkyydestä. Ja samaan aikaan se on ironisen hauska! Tykkään tällaisesta arjesta kumpuavasta mustasta huumorista, johon jokainen äitikin voi samaistua.

Arto Tiensuu, johon tutustumme harvinaisen syvällisesti, elää ihan tavallisen suomalaisen miehen arkea. Pomo puhkuu sylki maanista intoa roiskuen uusia ideoita, lapsukaiset vaativat oman (suuren) osuutensa kahdestakymmenestäneljästä tunnista, Pälvi-vaimo (inhokkini) jaksaa nalkuttaa. Toisaalta Arto muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa, pieninä häivähdyksissä myös tapahtuman, joka leimaa koko miehen olemusta. Kun arki vetää oikein tiukille, alkaa todellisuudentaju hämärtymään...


Huljutan sylkeä suussa saadakseni sanottua vastaan, mutta kieli on tahmean kernin peittämä hahmoton valas. Tunnen valtameren painon rintani päällä, lyijystä valettu hahmo istuu päälleni ja painaa minut kamaraan. Tiedän, että olen hävinnyt, vaikken tiedäkään mitä, ratkaisevan kilpailun, loppuottelun, taistelun elämästä ja kuolemasta. Kaikki on minun syytäni kuitenkin.


Hui miten mielenkiintoinen romaani, joka löytyy kaupoista huomenna, eli 24.1. Suosittelen teosta isille, mutta myös äideille. Kirjan myötä pääsemme kurkistamaan miehiemme usein niin taitavasti piilotettun tajuntaan. Syvästi ymmärtävä, inhimillinen ja kyllä, myös hauska kirja!


Ei itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan.


***

Kirjasta on blogannut myös ystäväni Krista.

Jessie Burton; Nukkekaappi

The Miniaturist 2014, suom. Markku Päkkilä ja Otava 2017, 430s. (ennakkokappale)

Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä - se on myönnettävä - mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.


Luettuani Otavan kevätkatalogista esittelyn lontoolaisen kirjailijan ja näyttelijän, Jessie Burtonin esikoisromaanista, sain suorastaan vilunväreitä. Jo kannet, jo nimi herättivät alkukantaista, ihailun sekaista pelkoa. Myönnän kärsiväni jonkin asteisesta nukkekammosta. Ja nyt joku ihana sukulaissielu on kirjoittanut aiheeseen liittyvän romaanin! Vieläpä kiehtovasti menneisyyteen sijoittuvan, teoksen, jossa käsitellään avioliittoa ja naiseutta pienellä ripauksella mystiikkaa... Ah, tämähän on kuin minua varten kirjoitettu!

Köyhtyneen maalaisperheen tytär Nella on menossa naimisiin. Mitä muutakaan hän voisi, avioliittohan on hyvän elämän edellytys, suorastaan pakko, kun eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. Mies on Nellalle täysin vieras, häätkin vain hätäisesti huitaistu toimitus, jotka piti saada pian pois alta.

Johannes Brandt, hyvin kiireinen kauppias, kuten Nella saa huomata, ei ole edes vastassa juuri valtavaan kartanoon saapunutta nuorikkoaan. Ovella odottaa aviomiehen nuiva sisko, kahden talon palvelijan kanssa.

Kun kylän muusikot lauloivat rakkaudesta, todellisuudessa he lauloivat tunnekuohuun kätkeytyvästä tuskasta. Aito rakkaus oli mahassa versova kukka, sen puhkeavat terälehdet. Rakkauden takia rakastunut pani alttiiksi kaiken - se oli ihanaa, mutta siihen liittyi aina pisara kauhua.


Kun Johannes viimein suvaitsee saapua paikalle, hän tarjoaa vaimolleen itsensä sijasta nukkekaappia. Mitä ihmettä! Täysin lapsenako mies Nellaa pitää? Kaappi sekä kiehtoo, että hirvittää tuoretta, ja edelleen koskematonta vaimoa. Kuinka taiten se onkaan tehty, kuinka kallis, kuinka täydellinen kopio hänen uudesta kodistaan...

Mutta öisin talo kuiskii tarkoin vaiettuja salaisuuksiaan, portaat narahtelevat, kulman takana vilahtaa varjo. Kuka on tuo merkillinen miniatyristi, joka vetelee päähenkilöitä lähettämiensä esineiden avulla, kuin marionetteja naruista?


Tapaamme vielä jonakin päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma, että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti, joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea.



Nukkekaappi on verkalleen etenevä, mysteerejään viimeiseen asti piilotteleva trillerimäinen tarina kartanon pienestä, ja hyvin erikoisesta perheestä. Minut se nappasi taikapiiriinsä välittömästi, salamarakastuin, ja melkein itkin, kun jouduin teoksen loppuessa jo ystäviksi kokemistani päähenkilöistä luopumaan. Tuonne kanaalien rannoille olisin tahtonut jäädä vielä toviksi. Jatkaa kuljeskelua huoneesta toiseen, kuinka paljon niitä onkaan, varmistaakseni talonväen pärjäävän.

Huh, mikä kirjavuosi tästä tuleekaan!


JOKAINEN NAINEN ON
TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI

Aino Kivi; Maailman kaunein tyttö

Into 2016, 329s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO...


Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.


Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa...

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on

Riitta Jalonen; Kirkkaus

Tammi 2016,  352s.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.


Meri, voiman antaja ja elämän ottaja. Tuuli, joka saa tukan lentämään. Kaikki linnut, tummat, oudot. Meri on Janetin toinen koti, vaikka se on vienyt häneltä kaksi sisarta. Kuolema, ruumishuone, joka herätti tytöissä alkukantaisen pelon, kuolema, joka silti vetää Janetia magneetin lailla puoleensa. On aina vetänyt. Sillä hänessä asuvat elävät ja kuolleet, kirjaimet, joilla sanoittaa sanoinkuvaamaton. Oma itseys.


- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.


Kirkkaus alkaa mielisairaalasta, jossa Janetia hoidetaan vuosikaudet väärän diagnoosin varjolla. Hän saa satoja sähköshokkeja. Ruumis sytytetään yhä uudelleen tuleen ilman mitään esilääkitystä. Vain hiukset, Janetin punainen takkutukka suojaa nuoren naisen päätä. Ajatus siitä, että vielä kerran hän saa kirjoittaa.

Ja hän saakin. Janetista tulee yksi aikansa kuuluisimmista kirjailijoista. Hän on omituinen, hän on nero. Mutta skitsofreniaa hänellä ei ole, ei ole koskaan ollut.


Kävelimme kohti hoitohuonetta. Reitti oli tuttu, ei se koskaan muuttunut. Olin vanki, joka vietiin sähkötuoliin yhä uudelleen, heräsin ennalta määrättyyn kuolinpäivääni kerta toisensa jälkeen.


Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Janetissa yhdistyy lapsekkaan tutkiva suhtautuminen pieniin yksityiskohtiin, sekä kirjailija, joka kohoaa maailmanmaineeseen. Janet on kesyttämätön, mustavalkoinen, tärisyttävän aito. Hän elää kuin veitsenterällä, toisinaan tajunnan peittävässä sumussa, toisinaan nähden kirkkauden.


Kirkkaus ei ole kevyttä luettavaa, mutta kun sen taikapiiri imaisee mukaansa, vie tarina lähes hypnoottiseen tilaan.


- Sinulta tuntuu puuttuvan suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitteitten avulla.

***

Kirjan on lukenut ainakin Arja.

Ina Westman; Syliin

Kosmos 2016, 208s.

Helvetin ruuhkavuodet, hän ajattelee. Katastrofivuodet nämä ovat, katastrofi.


Luin runsaasti tämän kaltaista äitikirjallisuutta poikieni ollessa pieniä. Tai pieniähän he ovat vielä, mutta eivät aivan pienen pieniä, koska osaavat jo itse nälän yllättäessä tehdä voileipänsä. Ina Westmanin esikoisteosta vastaavaan episodiromaaniin en ole kuitenkaan aiemmin törmännyt.

Syliin on niin kovin kaunis, totuudellinen, raateleva, että se palauttaa liiankin elävästi mieleen hapantuneen maidon tuoksuiset puklurätit, lähes psykoottisen väsymyksen, hädän, kauhun vastuusta. Mitä ihmettä tuli tehtyä? Miten tuollainen pieni rääpäle on voitu uskoa tällaisten amatöörien käsiin?

Ja se muistuttaa tietenkin rakkaudesta, puhtaasta ja rajusta.


Rakkaus on päättymätöntä. silloinkin kun hän luulee, että nyt se loppuu, nyt hän ei enää jaksa ei halua, vielä senkin jälkeen hän lähtee tikittämään heti kun joku vain itkee, aivastaa, oksentaa tai kaatuu riittävästi. Sekunnin murto-osassa hän täyttyy huolesta ja rakkaudesta, raivokkaasta toimintatarmosta eikä hän voi itselleen mitään: hänet on tuomittu rakastamaan ja täyttämään näiden ihmisten pyynnöt tästä ikuisuuteen, loppumattomiin kunnes hän kuolee.


Vaikka Westmanin kirja etenee pätkittäin, näkökulmista tai ajankulusta piittaamatta, löytyy sen ydin osasto neljästäkymmenestäkahdesta, jossa erilaisista raskauteen liittyvistä ongelmista kärsivät odottajat viettävät pitkiäkin aikoja. Kuten tarinamme Iida. Vauvat meinaavat  syntyä liian aikaisin, joka ikisessä raskaudessa. Osa naisista palaa näyttämään pikkuruista kääröään onnellisina voitetusta uhkasta. Osa naisista katoaa hiljaisuuteen, ehkä kotiin, ehkä synnyttämään elävä vauva. Tai kuollut.


Sofian varjo on mun sylissä koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.


Syliin on teos monenlaisista äideistä ja perheistä, yhdistävänä tekijänä se tosiasia, että kaikki ei välttämättä mene oppikirjojen mukaisesti. Äitiydessä, elämässä ylipäätään. Ja ennemmin kuin huomaammekaan, lapset ovat kasvaneet isoiksi, ruuhkavuodet ovat ohitse. Sitä kultaa kalliimpaa omaa aikaa, josta pikkulapsivuosina oli valmis maksamaan mitä tahansa, onkin yllin kyllin.

Aivan loistavan kipeää kerronta, Ina Westman! Minä kiitän yhdestä kesän puhuttelevimmasta lukuelämyksestä.


Kunnes kuolema meidät erottaa, hän ajattelee, sellaista on hänen rakkautensa, voittamatonta, usein uuvuttavaa, aina ehdotonta.


***

Linkkejä muihin arvosteluihin löydät täältä.

Karin Slaughter; Kaunokaiset

Pretty Girls 2015, suom. Pirjo Ruti ja HarperCrime 2016, 463s.

On asioita, joita ei saa koskaan pois mielestä.

Claire on kaunis nainen, joka omistaa niin luksusluokan talon, etten jaksanut uskoa moisia olevan olemassakaan. Upporikkaan aviomiehen, hiukan nörtähtävän Paulin, joka palvoo vaimoaan sivustaseuraajien mielestä ehkä liiankin omistautuneesti. Mutta vuodet ovat vierineet, liitto on kestänyt rakkauden täyteisenä.

Nyt Clairen satumainen elämä on kuitenkin saanut totaalisen käänteen. Paul kuolee eräällä sivukujalla, erään satunnaisen ryöstelijän puukotuksen uhrina vaimonsa käsivarsille. Surunmurtama Claire! Jo toisen kerran hän menettää karmealla tavalla omaisensa, ensin sisko, joka katosi vuosia sitten ja nyt Paul... Jonka tietokoneen nainen tietysti avaa. Eräät kansiot. Ja siinä samalla avautuvat helvetin portit.


"Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole oikeastaan ole ystäviä. Kissakin on kuollut. Minä omistan talon, johon en halua palata. Ginny-mummoa varten on hoivarahasto. Äiti selviää, koska hän selviää aina. Paul oli minun mieheni. Minä en voi vain jättää asiaa sikseen. Minun on saatava tietää. Elämässäni ei ole jäljellä mitään muuta kuin totuuden löytäminen."


Samoihin aikoihin media rummuttaa jälleen kerran yhden nuoren kaunokaisen katoamistapausta - kuusitoistavuotias. Valkoinen. Keskiluokkaa. Hyvin kaunis. Kukaan ei tuntunut olevan yhtä kauhuissaan silloin, kun kadoksissa oli ruma nainen.

Clairen jo parantunut, jäljellä oleva narkkarisisko Lydia, Lydia joka mussuttaa surutta sipsejä ja hoitaa työkseen koirien turkkeja, päättää tehdä tarpeensa Paulin haudalle. Naiset tapaavat vuosien eron jälkeen toisen ollessa housut kintuissa. Mutta nyt he lyöttäytyvät yhteen kaivaakseen esiin Paulin äärimmäiset salaisuudet.


Karin Slaughter. Olet palannut Kaunokaisten myötä jälleen asian ytimeen, sille alueelle, joka on juuri sinulle ominta. Naisten puolustamiseen. Uhrien esiin noustamiseen massan seasta. Brutaaliin tarinaan, jossa lukijakin saa väistellä veitsen iskuja. Tulla tahrituksi, pyyhkiä veriroiskeita vaatteiltaan. Tulla vapautetuksi. Kukaan ei kirjoita kuten sinä, rakas Slaughter, ja Gillian Flynnin sanoihin yhtyen, seuraisin sinua minne tahansa.


... Jos nainen torjuu miehen, nainen menee kotiin itkemään pariksi päivää, mutta jos nainen torjuu miehen, mies voi raiskata ja tappaa hänet.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjavaras Rene, Ulla, Mai, Luetut.net, Kirjat kertovat, Kirjakirppu.

 

Caroline Eriksson; Kadonneet

De försvunna 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom 2016, 235s.

Ajan hiekkatietä ohi kesämökkien, hyvin samannäköisten kuin se, jolta juuri lähdin. Ne seisovat tyhjinä tien molemmin puolin. Niiden edessä ei ole autoja. Missään ei näy ristin sielua. Tässä elämän puuttumisessa, autiossa, hylätyssä mökkialueessa, on jotakin luonnotonta. Tuntuu epätodelliselta. Minut valtaa karmiva tunne, että olen kuolleiden valtakunnassa.


Kuulostaako Kadonneet kirjan nimenä jotenkin... tutulta? Ehkä jopa puhkikulutetulta? En edes muista montako tämän nimistä, tai tällä variaatiolla varustettua romaania olen lukenut. Optimistisena (?) ihmisenä ajattelin, että kun kirjailijalla on ollut "munaa" tehdä näin tyypillinen nimivalinta, on hänellä uniikki tarina kerrottavanaan.

Takakannen teksti vaikutti kyllä jokseenkin käytetyltä; pieni perhe matkustaa salamyhkäistä menneisyyttä kantavalle järvelle, menevät saareen. Ja kah, kun päähenkilömme Greta lähtee Alexia ja heidän tytärtään, Smillaa etsimään, ovat mokomat hävinneet kuin maan nielemänä.


Hoipun eteenpäin ja etsin katseellani maasta ja puista. Jalkani liikkuvat yhä nopeammin, ja liikkeeni muuttuvat yhä nykivämmiksi. Harhailen päämäärättömästi, en enää tiedä, mistä tulen tai minne menen. Olen niin hädissäni, että suuntavaistoni on sekaisin. Missään ei näy pienintäkään jälkeä ihmisistä. Kurkustani purkautuu nyyhkäisy. Smilla.


Mutta mitä tekee Greta? Hän ei hälytä etsintäpartiota paikalle, vaan palaa perheen mökille haahuilemaan jonnekin psykoosin ja epätoivon välimaastoon. Totuus ja harha kietoutuvat yhteen niin sekavaksi vyyhdiksi, ettei lukijakaan lopulta tiedä, ketkä henkilöt ovat todellisia, ketkä eivät.


Myönnetään. Psykologisilla trillereillä on aina tietty kaava, tietyt harhautuskeinot, joita kirjailija käyttää, ja vain rajallisia mahdollisuuksia, mikäli realismissa pysymme, tarina lopettaa. Ruotsalainen Caroline Eriksson ei nyt tällä kertaa kultasuoneen osunut, mutta uskon hänen mahdollisuuksiinsa tulevaisuudessa. Jottei ihan murahteluksi menisi, peukutetaan Erikssonin kykyä loihtia seittimäisen epätodellinen tunnelma. Ja järvi tarinassa, kaunista!


Sitä joko luovuttaa tai antaa samalla mitalla takaisin. Minä olen äitini tytär. Luoja minua auttakoon, mutta se minä tosiaan olen. Tiedän sen nyt.

***

Kirjasta ovat bloganneet myös Ulla ja Luetut.net.

S. K. Tremayne; Jääkaksoset

The Ice Twins 2015, 349s. (ennakkokappale)

"Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto."


Eräänä hyytävän kylmänä talviyönä syntyi identtiset kaksostytöt, Jääkaksoset, kuten Sarahin isä heidät nimesi. Sillä tytöillä oli jäänsiniset silmät, lumivalkeat hiukset. Nyt jäljellä on vain toinen tytöistä, Kirstie. Niin samannäköinen sisarensa Lydian kanssa, että alkuun vanhempien oli merkittävä tytöt tunnistamisen vuoksi kynsilakalla. Mutta Kirstie, Kirstiliini pudottaa jo valmiiksi piinatun, tuskaisen äitinsä kannettavaksi pommin. Hän ei olekaan Kirstie, hän on Lydia!


Me tiedämme, että tämä on painajaismaista, mutta meidän on pakko yrittää. Tai teeskennellä.


Jäätävästä tragediasta edes hiukan toipuakseen typistynyt perhe päättää vaihtaa Lontoon kadut täysin toisenlaiseen maisemaan; he muuttavat Skotlannissa sijaitsevalle pienelle majakkasaarelle. Sinne, missä meri velloo ylvään harmaana, perintötalo narisee liitoksistaan ja kuhiree rottia, sinne missä gaelin kieliset saarten nimet saavat aavemaisia merkityksiä. Sinne missä itse kuolemanraja hiljalleen vuotaa. Sgurr an Fhuarain, Sgurr Mor, Fraoch Bheinn.


Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatinsirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa.


Sarahilla ei ole kuin paljaat kalliot, muinaisena kohoava majakka ja aina vain oudommin käyttäytyvä pieni tytär. Aviomies, joka niin ikään vaikenee tuosta kauhujen päivästä. Mitä kaksosen kuolinpäivänä lopulta tapahtui? Miten pitkälle totuutta voi venyttää ennen kuin se katkeaa, kaikki romahtaa?


Aivan epäilyksettä voin tokaista näin puolivälissä vuotta salaperäisen S. K. Tremaynen Jääkaksosten olevan tämän vuoden paras psykologinen trilleri. Epäiltyksettä. Tarinan aavemainen, suljettu miljöö yhdistettynä loistavan mielikuvitukselliseen juoneen, sai hengitykseni huuruamaan. Varoituksena kuitenkin todettava kirjan aiheuttavan lukujumia, sen voin myöntää, koska Jääkaksosten jälkeen on vaikea löytää mitään vastaavaa, mitään yhtä koukuttavan kiehtovaa...

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Marco Effekten 2012, suom. Katariina Huttunen ja Gummerus 2016, 552s.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa.


Kaikkihan me olemme nähteen likaisiin vaatteisiin pukeutuneita kerjäläisiä, jotka istuvat katukivetyksellä muki edessään. Millaisia tarinoita he kantavat sulkeutuneiden kasvojensa suojissa? Millaisia tragedioita, ehkä huijauksia? Mustalaispoika Marco, viisitoistavuotiaaksi pienikokoinen ja vikkelä kuin kärppä, on päätynyt Kööpenhaminaan setänsä Zolan johtaman siirtolaisryhmän mukana. Zolalle he työskentelevät, kerjäävät, siinä missä myös tyhjentävät ammattimaisesti tanskalaisten taskut.


Hän näki hyvin, että aidan taakse ilmestyi lisää sinisiä vilkkuvaloja, mutta täältä häntä ei saataisi kiinni, sillä hän tunsi tien, joka kulki pantomiimiteatterin takaa teollisuusrakennuksen laajennusosalle, yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa ravintoloiden takaa ja kiivetä teräspalkkien ja betonin punosta pitkin, kun nimi oli Marco.


Eräänä iltana Zolan armottomaan hallintotyyliin muutenkin kyllästynyt Marco kuulee sattumoisin keskustelunpätkän, jonka jälkeen kaikki muuttuu. Nuori, hyväsydäminen poika ei voi olla enää mukana ryhmän harjoittamissa raakuuksissa, hänen on tehtävä kipeä valinta. Suoranainen orjuus, joka tarjoaa kuitenkin ruokaa, kodin, turvaa. Vai vapaus ja armoton katu? Seuraavassa hetkessä Marco pakenee henkensä edestä.

Poika varjoista alkaa, kun hirvittävä petos paljastuu lukijalle. Se, kuinka Marcon tarina nivoutuu yhteen rikoksen kanssa, joka tapahtuu niinkin kaukana kuin Afrikassa, jää Jussi Adler-Olsenin taitaviin käsiin.  Osasto Q:n tarina puolestaan jatkuu siitä mihin edellinen osa, Tapaus 64 meidät jätti. Ja kuin sattuman sanelemana, Carl Mørck etsii nyt Marcoa...

Kirjailijalle tuttuun tyyliin myös tämä uusin sisältää puhuttelevan juonensa ohessa hersyvää huumoria ja kipakkaa dialogia Assadin ja Carlin välillä. Ilmassa sinkoilee kamelivertauksia, itämainen tee tuoksuu.


"Outoa kun ikkunat ovat auki", hän sanoi kahden minuutin kuluttua Assadille. "Miten sinulla sujuu kiipeäminen?"
Assad suoristi housujaan. "Minulla ja apinalla ei ole muuta eroa kuin banaani." Hän nauroi sydämellisesti.
Carl ei ollut varma, ymmärsikö sen täysin.


Ehken retkahtanut tähän uusimpaan aivan samanlaisella intohimolla kun sarjan aiempiin osiin. Poika varjoista on alleviivaten miesten kirja. Ja siinä juostaan lujaa.


***

Kirjasta on blogattu ainakin Lukulampussa.