Lars Kepler; Lazarus

Lazarus 2018, suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen 2018, 551s.

Jokaisen ihmisen kestokyvyllä on rajansa.


Voi huokaus. Voi rakkaus. Sillä sitä Lars Keplerin, ruotsalaisen kirjailijaparin teokset ovat. Niiden kyytiin voi vain heittäytyä. Antaa hurjana tempoilevan, lähes raivokkaasti etenevän tarinan viedä. Voi kyllä, olen jälleen kerran myyty. Lazarus edustaa ehdottomasti lajinsa parhaimmistoa.

Pelkojaan ei voi loputtomiin paeta kukaan, ei varsinkaan, jos jahtaajana on itse paholainen. Tai ainakin häntä muistuttava ihmishahmo; Jurek. Juuri Jurekin takia Joonan oli aikoinaan tehtävä rajut ratkaisunsa perheensä suojelemiseksi, juuri hänen takiaan sankaripoliisimme on kehittänyt monimutkaisen pakosuunnitelman tyttärensä Lumin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta Jurekhan on kuollut.Saga ampui hänet. Vai voiko erittäin mustan sielun omaava henkilö nousta kuolleista?


- Joona, hän sanoo vakavasti. - Tiedän että uskot olevasi vahingollista seuraa, että saatat vaaraan kaikki joista välität.
- Enpä, Joona kuiskaa.
- Sinulla on ollut pitkään niin vaikeaa, mutta ei ole kirjoitettu tähtiin, että aina pitäisi olla sellaista.



Tarina alkaa perinteisissä merkeissä; Oslosta löydetään kuoliaaksi murjottu mies. Mistään tavallisesta juoppotappelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä miehen pakastearkku pursuilee erilaisia ruumiinosia. Kaikki irrotettuina eri uhreilta. Samalla hautarauhaa rikotaan kovemmalla kädellä. Joonan edesmenneen vaimon pään ylöskaivaminen vihjaa miehelle, että hänen kuvittelemansa tasainen elämä on vain silmänlumetta. Harhaa. Kaikki on suurta valhetta ja petosta eikä paluuta turvallisuuteen enää ole. Joonan on paettava, vaikka hänen työtoverinsa suhtautuvatkin alkuun epäillen "lazarusilmiöön".

Mutta kun ruumisarkuista löydetään elävinä pidettyjä, toiset pitkäänkin sinnitelleitä uhreja, herää myöskin Saga.


Toki se on vaarallista, mutta Sagalla ei ole vaihtoehtoja.
Hän onnistui viime kerralla ja aikoo onnistua nytkin.
Hän aikoo pysyä totuudessa.
Antaa pimeyden pimeyttä vastaan.
Hän katsoo itseään hissin peilistä. Kasvot ovat mustelmilla ja näyttävät vierailta. Silmät ovat tummat ja kiiluvat.



Kuten aiemmin mainitsin, Kepleriin ei tarvitse ikinä pettyä. Lazarus näyttää peloista pahimman; se ei ole oma kuolemasi, se on rakkaimpiesi lähtö mitä hirvittävimmällä tavalla. Vaikka teos on toisaalta vauhdikas ja mukaansatempaava, sen ydinajatus puhuttelee kaiken shokeeraavuuden keskellä; huolenpito läheisistä. Vaikka se maksaisi mitä. Vaikka se maksaisi oman hengen. Ja silti. Voittaako pahuus kuitenkin?


Pimeä, synkeä syksy vaatii vastapainoksi itsensä hemmottelua; sellaista voisi olla vaikkapa Lazaruksen lukeminen.



- Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo.

Evie Wyld; Kaikki laulavat linnut

All The Birds, Singing 2013, suom. Sari Karhulahti ja Tammi, 285s,

Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.


Näin aloittaa Australian kasvatti Evie Wyld veret seisauttavan tarinansa aavalla, tuulisella saaristolla. Siellä jossain asuu kohtaloa pakeneva nuori nainen, Jake, seuranaan vain Koira ja kymmeniä lampaita. Kärpäsiä. Lintuja. Elämä on asettunut viimein, joten kuten uomisiinsa, kunnes hän löytää lampaitaan tapettuina. Onko raatojen takana eläin vai ihminen, luonnollinen vai yliluonnollinen.

Jakella on painajaismaisten öiden varalle vasara tyynynsä alla. Tällä kertaa kukaan ei astu hänen varpailleen.


Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.


Pitkän, lihaksikkaan naisen elämää keritään auki nurin kurisessa järjestyksessä. Tapahtumia katsotaan sekä tästä hetkestä, että menneestä käsin. Mitä tapahtui, mitä ihmettä Jakelle lopulta tapahtui, kun hän joutuu nyt kantamaan valtavia arpia selässään? Millainen kohtalo kaikkine väkivaltaisine käänteineen ajoi naisen totaaliseen yksinäisyyteen?


Kaikki laulavat linnut on niitä kirjoja, joita ajattelin ihailla vain kaukaa. Jotenkin tämä, tämäkin, lukulistalleni luikahti. Ja miksi ei, kirja vaikutti, kaikkine lampaineen, varsin kutsuvalta. Jo nimi henkii runollista kauneutta. Jäin miettimään mikä pientä kirjakauppaa pyörittävän Wyldin tekstissä on niin maagista, että häntä on muistettu arvostetuilla palkinnoilla.

Romaani sisältää kipua ja kärsimystä, piinaavaa alistamista, runsaasti luontokuvauksia. Ihmisen suhdetta eläimiin siinä vaiheessa, kun omat lajikumppanit ovat osoittaneet raakalaismaiset taipumuksensa. Paljon kätkettyä, rivien väliin jäävää. Paljon verhottua hellyyttä. Jopa toivoa.

Ja tietysti uskomattoman jännittävän tarinan. Kirjan luettuani olin sitä mieltä, että pidin siitä. Vasta nyt, postausta naputellessani alan ymmärtää taikuuden Linnuissa...



"Wouldn't it be nice if were older, then we wouldn't have to wait so long."


***

Muita postauksia löytyy täältä.

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Marco Effekten 2012, suom. Katariina Huttunen ja Gummerus 2016, 552s.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa.


Kaikkihan me olemme nähteen likaisiin vaatteisiin pukeutuneita kerjäläisiä, jotka istuvat katukivetyksellä muki edessään. Millaisia tarinoita he kantavat sulkeutuneiden kasvojensa suojissa? Millaisia tragedioita, ehkä huijauksia? Mustalaispoika Marco, viisitoistavuotiaaksi pienikokoinen ja vikkelä kuin kärppä, on päätynyt Kööpenhaminaan setänsä Zolan johtaman siirtolaisryhmän mukana. Zolalle he työskentelevät, kerjäävät, siinä missä myös tyhjentävät ammattimaisesti tanskalaisten taskut.


Hän näki hyvin, että aidan taakse ilmestyi lisää sinisiä vilkkuvaloja, mutta täältä häntä ei saataisi kiinni, sillä hän tunsi tien, joka kulki pantomiimiteatterin takaa teollisuusrakennuksen laajennusosalle, yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa ravintoloiden takaa ja kiivetä teräspalkkien ja betonin punosta pitkin, kun nimi oli Marco.


Eräänä iltana Zolan armottomaan hallintotyyliin muutenkin kyllästynyt Marco kuulee sattumoisin keskustelunpätkän, jonka jälkeen kaikki muuttuu. Nuori, hyväsydäminen poika ei voi olla enää mukana ryhmän harjoittamissa raakuuksissa, hänen on tehtävä kipeä valinta. Suoranainen orjuus, joka tarjoaa kuitenkin ruokaa, kodin, turvaa. Vai vapaus ja armoton katu? Seuraavassa hetkessä Marco pakenee henkensä edestä.

Poika varjoista alkaa, kun hirvittävä petos paljastuu lukijalle. Se, kuinka Marcon tarina nivoutuu yhteen rikoksen kanssa, joka tapahtuu niinkin kaukana kuin Afrikassa, jää Jussi Adler-Olsenin taitaviin käsiin.  Osasto Q:n tarina puolestaan jatkuu siitä mihin edellinen osa, Tapaus 64 meidät jätti. Ja kuin sattuman sanelemana, Carl Mørck etsii nyt Marcoa...

Kirjailijalle tuttuun tyyliin myös tämä uusin sisältää puhuttelevan juonensa ohessa hersyvää huumoria ja kipakkaa dialogia Assadin ja Carlin välillä. Ilmassa sinkoilee kamelivertauksia, itämainen tee tuoksuu.


"Outoa kun ikkunat ovat auki", hän sanoi kahden minuutin kuluttua Assadille. "Miten sinulla sujuu kiipeäminen?"
Assad suoristi housujaan. "Minulla ja apinalla ei ole muuta eroa kuin banaani." Hän nauroi sydämellisesti.
Carl ei ollut varma, ymmärsikö sen täysin.


Ehken retkahtanut tähän uusimpaan aivan samanlaisella intohimolla kun sarjan aiempiin osiin. Poika varjoista on alleviivaten miesten kirja. Ja siinä juostaan lujaa.


***

Kirjasta on blogattu ainakin Lukulampussa.

Kolme kovaa kesädekkaria

Rakkaat lukijani, kesällä on tullut luettua, paljon, sen sijaan bloggauksen kanssa on ollut niin ja ennen kaikkea näin. Ajattelin tavoistani poiketen niputtaa kolme kesädekkarian yhteen postaukseen. Kaikki kolme kuuluvat seuraamiini sarjoihin, ja edustavat pohjoismaista laatutavaraa.

Den stumma flickan 2014, suom. Jaana Nikula ja Bazar 2015. 472s.

Hjorth & Rosenfeldt; Mykkä tyttö

Hän oli hiljaa. Jotenkin se tuntui vieläkin tärkeämmältä nyt. Ehkä paikka sietäisi vielä ulkoapäin tulevat sanat, mutta ei enää sisältä tulevia. Silloin se hajoaisi. Silloin hän ei selviäisi. Hän ei enää koskaan puhuisi mitään. Ei ikinä. Ei kenellekään. Sen hän vannoi itselleen.
Mielessään.

On taas aika heipata vanhaa tuttua, raivostuttavan charmanttia rikospsykologia, Sebastian Bergmania. Kuten sarjaan tottuneet osasivat odottaa, tarina alkaa hyvinkin julmasti; on aamiaispöytä, jossa vapaapäivää viettävä poika aloittelee aamiaistaan. Lempimurot ovat loppu, velimokoma hotkinut viimeiset. Sitten soi ovikello. Perheenäiti ovelle... Ja tulee teloitetuksi. Hetken kuluttua koko perhe on kuollut.

Tästä alkaa Sebastianin ja tutun poliisikaartin, joka sisältää varsin erilaisia, eläväisiä henkilöhahmoja, painajaismainen tutkinta. Sehän mutkistuu entisestään, kun käy ilmi serkkutytön olleen vierailulla talossa murhien sattuessa. Minne katosi pieni, kuolemaan asti pelästynyt silminnäkijä? Tämän haluaisi tietää niin henkirikosyksikkö, kuin murhaajakin. Kissahiiri-leikki voi alkaa, ja tietysti äärimmäisin panoksin; onhan vaakalaudalla tytön henki.

Mykkä tyttö on hienosti laadittu teos niin juoneltaan, kuin henkilökemioiden sähköisyyden osalta. Kirjaa luki mielellään. Missään vaiheessa en pitkästynyt, mutta silti olo jäi aavistuksen... laimeaksi?

Davidsstjärnor 2013, suom. Outi Menna ja WSOY 2015, 496s.

Kristina Ohlsson; Daavidintähdet

Avital oli kertonut hänelle siitä. Pojasta, joka vihasi lapsia ja vaani heitä kotikaupunkia ympäröivässä karussa maastossa, pojasta, jota kutsuttiin Paperipojaksi.

- Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. - Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Raflaava on mahtavan Kristina Ohlssoninkin uusimman aihe; jälleen uhreina viattomia lapsia. Ensin ammutaan tarhatäti juutalaisen päiväkodin pihalla. Sitten katoaa kaksi juutalaispoikaa. Tuttu tutkija Fredrika Bergman (ei tietääkseni kuitenkaan sukua Sebastian Bergmanille!), pienten lasten äiti itsekin, kutsutaan mukaan tutkintaan, jota johtaa Alex Recht. Kun pojat löydetään surmattuina, paperikassit päässään, aletaan miettiä mystistä legendaa nimeltä Paperipoika. Tarun mukaan hän tappaa lapsia. Mutta satuolento ei tietenkään voi olla raakojen murhien takana, vai voiko? Onko kyse rasismista, juutalaisvastaisuudesta, vai jostain paljon suuremmasta?

Daavidintähdet tarjoaa tuiman paketin jännistä, jossa mukana sekä tavallisten ihmisten kohtaloita, kuin poliittisia väreitä. Kovin maanläheisiä nämä nykyiset Ohlssonit eivät ole, päinvastoin, kirjoista käy selkeästi ilmi kirjailijan ura mm. ulkoasiainministeriössä. Kunnianhimoa löytyy, ja nainen pääsee taatusti vielä pitkälle. Tällekään romaanille en varauksetta lämmennyt, vaikka kirja tiiviisti otteessaan pitkin.

Nattergalens död 2011, suom. Aino Ahonen ja Siltala, 377s.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis; Satakielen kuolema


En ole varma, jaksanko tätä, hän ajatteli tietämättään aivan tarkkaan, mitä "tämä" oli. Hänellä oli vain tunne siitä, että sota oli taas syttynyt ja että hän oli liian vanha ja väsynyt ja sopimaton sotimaan. Joku saisi nyt ihan oikeasti tulla pelastamaan heidät.

Ja sitten, sokerina pohjalla Lenen ja Agneten uusin Nina Borg. Todettakoon heti alkuunsa, että vaikka aikoinani hehkutin into pinkeänä Poika matkalaukussa -teosta, lehottelee Satakielen kuolema vielä esikoisromaaninkin ohi. Tässä kirjassa on sitä imua, joka saa dekkarilukijan unohtamaan maiset murheensa ja syöksähtämään sopivan painostavaan kyytiin. Nina tarjoaa aina mieleistä seuraa, kiitos maanisuutensa ja uskottavan persoonansa.

Ja jälleen kerran on lapsi vaarassa. Muistatte aiemmissa osissa vilahdelleen Natasa Dorosenkon? Natasan, joka avioitui lupaavan oloisen miehen kanssa välttyäkseen palautuksen kotimaahansa Unkariin. Huonosti kävi. Miehestä paljastui väkivaltainen sika, joka hakkasi säännöllisesti nuorta vaimoaan. Sen vielä olisi kestänyt, mutta sitten mies iski silmänsä Natasan tyttäreen... Sillä seurauksella, että Natasa yritti miehen tappaa.

Kirjan alussa nainen pakenee vankilasta, ja turvaverkko tyttären ympärillä kiristyy. Onko myös Rina vaarassa? Mitä tapahtui Natasan aiemmalle aviomiehelle, joka kuoli samalla tavalla kuin tanskalainen, kidutuksen uhrina, sormet murskana? Nuori, pelästynyt äitikö olisi kaiken takana?

Välillä piipahdamme Unkarissa 1930-luvulla, tutustumme Stalinin aikaa eläviin sisaruksiin, joita kalvaa kylmyys, nälkä... Viha.

Näitä kolmea sittenkin hyvin erilaista jännitysromaania verraten Satakielen kuolema saa täydet pisteet. Se on kirjoista pelottavin, ahdistavin ja samalla kiehtovin. Parasta kuitenkin, ettei teoksessa ole mitään kliinistä. Kolmen naisen tarina on täyttä tunnetta, tunnemyrskyä alusta loppuun saakka!

Deon Meyer: Metsästäjän sydän

Proteus 2002, suom. Marja Luoma ja Gummerus 2014, 486s.

Maa oli likomärkä verestä. Afrikka. Ei se mikään musta maanosa ollut. Afrikka oli punainen maanosa. Äiti. Joka loi runsasmuotoisen elämän.


Luettuani Deon Meyerin, eteläafrikkalaisen jännityskirjailijan esikoisteoksen, päällimmäiseksi tunteeksi jäi riemu. Riemu siitä, kuinka taidokkaan lennokkaasti kirjailija tarinaa kuljetti. Siitä, kuinka toiminnallisen juonen pohjavireenä lepäsi jotain syvällistä. Näin tälläkin kertaa. Kyse ei ole pelkästään upeisiin maisemiin sijoittuvasta kissahiirileikistä, ei, taas kirjailija herättelee lukijaa käyttämään omia aivojaan. Pohdiskelemaan klassisia, mutta aina ihmismieltä kiinnostaneita aiheita.

Kykenemmekö todella muuttamaan luontoamme? Mikä on se voima, joka repii meitä toisaalta hyvään, toisaalta pahaan? Entä onko oma sydän kesytettävissä?

"En usko, että ihminen pystyy muuttamaan myötäsyntyistä luontoaan. Emme pysty enempään kuin tunnistamaan hyvän ja pahan välisen tasapainon itsessämme. Ja hyväksymään sen. Koska paha on meissä. Meissä on ainakin mahdollisuus pahaan. Elämme maailmassa, jossa palvotaan hyvää ja ymmärretään paha väärin. Voit muuttaa vain näkökulmaasi asiaan. Luontoa et voi muuttaa." Näin edellisestä osasta tuttu van Heerden, jolla jalansija tässäkin tarinassa.

Päähenkilöksi hän ei kuitenkaan nyt yllä, vaan saa kunnian toimia Tobela "Tiny" Mpayiphelin parhaana ystävänä. Tobelalla on värikäs ja väkivaltainen historia, omaahan hän itse leijonan sydämen. Tappajan sielun. Vai onko kuitenkaan näin? Nyt tuo pitkä, rauhallinen mies on aloittanut uuden elämän. Hän työskentelee autokorjaamossa, on lyönyt hynttyyt yhteen yksinhuoltajanaisen kanssa, ja rakastaa tyyntä arkea, johon kuuluu myös naisen poika. Pikku perheen idylli katkeaa, kun vanhan ystävän tytär ilmestyy hädissään oven taakse. Isä on sekaantunut johonkin hänelle kuulumattomaan varastettuaan kyseenalaista materiaalia sisältävän kovalevyn. Kyse on koko maan turvallisuudesta. Tobelan olisi lähdettävä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kiire on kova, ja matka täynnä vastuksia aina presidentin turvallisuusjoukoista alkaen.

Takakansi vaikutti minusta aavistuksen turhankin globaalilta. ANC, KGB, Stasi? Päätin kuitenkin turvautua Meyerin loistavaan tyyliin, ja saman tien tämä seikkailu mukaansa imaisikin. Kirjailija kuvaa maataan uskomattoman rehellisesti, värikkäästi ja suorastaan hellästi. Samalla otteella hän käsittelee henkilöitään. Saa heidät elämään ja hengittämään.

Metsästäjän sydän on hurja, koukuttava mutta ennen kaikkea inhimillinen teos. Jännäreiden aatelia, ehdottomasti.

Maarit Verronen; Varjonainen

Tammi 2013, 219s.

Mietin pitkästä aikaa sitä, kuinka suuri erehdys koko olemassaoloni oli. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan - mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.

Kun bongasin Tammen kevätkatalogista Varjonaisen, minulle aiemmin tuntemattomana pysytelleen Maarit Verrosen tuoreimman, sain värähdyksiä elokuvasta The Net. Tämä Sanda Bullockin tähdittämä ysäripätkä on katsottu moneen kertaan ja vaikka nimenomaan inhoan toimitaelokuvia, The Net toi takaa-ajetun, paperinsa kadottaneen naisparan aivan iholle. Mielleyhtymä takakanteen nousi heti, mahtaisiko Varjonainen vangita saman tunnelman sivuille kuin The Net valkokankaalle?

Varjonainen kerrotaan minä-muodossa lukijalle hyvin etäiseksi jäävästä naishenkilöstä. Kirjan alussa "jäniksenä laivassa" matkustanut henkilö on hypännyt, sanotaan vaikka ojasta allikkoon, kun käy ilmi, että tulossa on Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. 90-luvulle siirrymme siis teoksenkin myötä, mutta kirjassa tapaturma jää sivurooliin. Sen sijaan romaani keskittyy kertomaan paperittomasta ja epämääräisen menneisyyden omaavasta naisesta, jonka ainoa tavoite elämässä on selviytyminen. Ei niinkään henkisesti, kuin aivan konkreettisesti. Nainen toteaa, että laivaonnettomuuskin on pikku juttu verrattuna oloihin, joista hän on tulossa, mutta siinä onkin oikeastaan koko hänen historiansa.

Eikä historia tule tuon kummemmin selville kirjan edetessäkään. Nainen toimii kuin robotti. Hän on tunteeton ja erittäin älykäs, ihminen joka rakentaa uuden identiteetin täysin nollasta hajoittaakseen sen taas ja aloittaakseen alusta. Hän ei paljasta sisintään kirjan miehille, joita niin ikään käyttää, eikä hän paljasta sitä myöskään lukijalle.

Eipä silti, ei kovin paljoa olisi kiinnostanutkaan. Mietin, mitä osaisin kirjasta nätisti sanoa. Jonkinlainen ydin tästä puuttuu. Kirja on sieluton, se on kuori. Ja vaikka tavallaan jännittäväkin, jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten jättäisi mokomaa kesken. En viitsinyt, koska kyseessä on arvostelukappale, sivumäärä kohtalaisen vähäinen ja fontti väljää.


Maarit Verronen on kuitenkin tuottelias, pitkän linjan kirjailija, joten toivon tämän olevan häneltä pelkkä huti.

Next.