Henriikka Rönkkönen; Bikinirajatapaus

Atena 2018, 176s.

"Siellä se saatanan Simo on onlinessä ja on näemmä kirjoittanut jonkun hassun hauskan päivityksen kuusi minuuttia ja 17 sekuntia sitten. Ei näytä olevan hirveä kiire. Voi vittu kun vituttaa", laulaa mieli Vivaldin tahdissa. Ja jotta kaikki olisi vielä paremmin, on pakko käydä tykkämässä siitä päivityksestä, jotta voi osoittaa Tinder-Simolle, ettei yhtään haittaa vaikket vastaa.



Harvoin, jos koskaan tulen lukeneeksi kirjan, joka kertoo täsmälleen siitä uudesta elämäntilanteesta, jota itse elän. Olen sinkku! En ole koskaan ollut sinkkuna kauaa, en tiedä tai edes halua tietää mitä tämä minusta kertoo, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu mahtavalta. Bikinirajatapaus ikään kuin johdattaa minut katsomaan "statustani" suoraan silmiin. Se tulee vierelle, ottaa lempeään halaukseen.

Kaikki kokevat epämiellyttäviä tunteita ensitreffeillä. Erilaiset eritteet, kuten vaikka paskalla käynti ja menkat haittaavat luonnollisesti aivan suhteen alkumetreillä. Jos suhdetta edes syntyy. Täytyy varautua siihen, että toinen voi aina feidata. Olla vastaamatta viestiin. Viesteihin. Uskokaa pois, silloin on pääkopassa helvetti irti!


Pelkkä ihastus tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavan hyvälle, mutta kun siihen päälle asettelee saavillisen ahdistusta ja epävarmuutta, tunteet voimistuvat kaksinkertaisiksi. Huomasin juoksevani sellaisten miesten perässä, joilta en varmasti koskaan saisi mitään. Ja jollain kypsällä ja terveellä tavalla pidin siitä. En olisi uskaltanut lähteä treffeille sellaisen kanssa, joka olisi halunnut kanssani samoja asioita kuten läheisyyttä, aamukahvittelua ja lääkärileikkejä.



Ja toisaalta esim Tinder on helppo paikka hengailla ja jutella erilaisille ihmisille ilman sen kummempia tarkoitusperiä. Jos toinen haluaa tavata, voi hengitellä hetken paperipussiin ja miettiä haluaako samaa itse. Treffit voi sopia ja viime hetkessä feidata (olen pahoillani). Ihmiset ovat kuin virtuaalihahmoja, netti pursuaa kiinnostavia miehiä, joten totta kai sitä kokee olevansa lapsi karkkikaupassa. Pettymyksiin täytyy silti varautua, ja yrittää suojella niin omaansa, kuin toisen sydäntä. Tämä puoli minussa kaipaa hiomista mutta ihanasti kirjailija Henriikka Rönkkönen toteaa;


Moni mies on särkenyt sydämeni. Monelle naiselle olen ollut kateellinen.

Olen kokenut valtavan suuria pahoja, ikäviä, huonoja, ahdistavia ja epämukavia tunteita muiden ihmisten takia. Sellaiset tunteet kääntyvät helposti vihaksi. Mutta vaikka kohdistaisin suuttumukseni maailman vääryyteen tai jonkun ihmisen luonteenpiirteeseen tai ulkonäköön, se lentäisi sieltä takaisin. Jokainen meistä valitsee keittonsa raaka-aineet. Ja jos sopivia ei löydy omasta kaapista, pitää ainekset hommata.



Bikinirajatapaus on täynnä hervottoman hauskoja seksikommelluksia, joille nauraa kuin parhaimman ystävän jutuille. Silti kirja lepää vakavan aiheen otteessa; yksinäisyyden. Pelon; entä jos en koskaan löydä ketään. Rönkkönen kuljettaa kertomusta mutkattoman sarkastisella tyylillä ja nostaa hellästi myös lukijan itsetuntoa. Ensin on kelvattava itselleen, jotta voi kelvata muille.

Täyden kympin teos!

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.

Michael Katz Krefeld; Kadonneet

Savnet 2014, suom. Päivi Kivelä ja Like 2015, 400s.

Hausser kumartui ja hieroi hansikaskädellään ikkunaa. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja jysäytti ruutua. Arkusta kuului kovaa kolinaa ja vesi loiskahti ruudun sisäpintaan. Hausser jysäytti uudestaan, ja samassa pimeästä ilmaantuivat valkoiset, turvonneet miehenkasvot. Punertavissa silmissä oli hurjistunut katse.
- Vain viattomat nukkuvat, mutisi Hausser.

Michael Katz Krefeldin esikoisromaani Langenneet oli hyvä jännäri. Siitä löytyi kaikki ainekset loistavaankin, mutta jokin pieni vivahde jäi uupumaan. Uusin suomennos, Kadonneet (voih, kuinka monta tuolla nimellä kulkevaa romaania oikeasti löytyy?) lennähti luonnollisesti lukulistalleni. Tosin vähän nikottelin aiheelle.

Stasin salainen vakooja vuodessa 1989? Kadonnut, työpaikkansa rahat kääntänyt tanskalaismies nykyajassa?

Kumpikaan ei varsinaisesti kuulu mukavuusalueelleni. Siinä missä Langenneet esitteli ihmiskaupan aina raakoja puolia, marsittaa Krefeld nyt näyttämölle aidon sadistin. Sellaisen, joka piinaa ihmisiä muka suuremman hyvän puolesta. Sellaisen, joka on keksinyt melko kammottavan kidutusmenetelmän saadakseen uhrinsa kertomaan mitä tahansa...

Onneksi mukana on Langenneista tuttu exetsivä Ravn, josta kirjailija on luonut varsin lupsakan hahmon. Ja Ravnin mussukka koira pelastaa paljon! Vaikka Kadonneissa tarina ei yllä läheskään edeltäjänsä tasolle, on se ehdoton page-turner. Kiireisenä ihmisenä pistin mieheni koelukemaan kirjan, ja hän antoi suosituksensa.

Annan minäkin. Kadonneet on hyvä. Ei loistava, mutta hyvä.


- Minä en halua tavata ihmisiä, joilla on tarve valehdella itsensä nuoremmiksi, rikkaammiksi tai paremmiksi kuin ovat. Me olemme kaikki ihmisiä, yhtä lailla lihaa ja verta iästä, pituudesta tai painosta riippumatta. Me kaikki elätämme toivoa paremmasta tulevaisuudesta, haaveilemme että huominen olisi valoisampi kuin tämä harmaa arki. Ja että onni odottaa aivan kulman takana. Odottaako minun onneni sinun luonasi? Ja sinun onnesi minun luonani?

Seuraavaksi tulossa vahvojen naiskertojien trillereitä, joiden todella odotan räjäyttävän potin!


(Yritin googlettaa muita kirjan lukeneita, mutta en löytänyt yhtään. Come on, jännärifanit, älkää nyt vieroksuko Michaelia!)

Harlan Coben; Saalistaja

Missing you 2014, suom. Salla-Maria Mölsä ja Minerva 2015, 489s.

Tuntui hyvältä antaa asian olla. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan. 

Amerikkalainen, suursuosiota nauttiva Harlan Coben on minulle vaikeasti määriteltävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aivan loistavia teoksia. Olen lukenut jotain keskinkertaista. Yhden romaanin jätin kesken, koska se vaikutti niin huonolta. Tämä uusin, netissä rakkautta etsiviä uhreja järkyttävästi kohteleva Saalistaja sijoittuu ensiksi mainittuun ryhmään. Onneksi. Vaikka pyörittelin silmiäni stereotypisille henkilöhahmoille, ja toisinaan Cobenin huumorikin haukotutti, pidin tästä kirjasta. Tarinasta. Aivan erityisesti loppuratkaisusta.

Nettideitit ovat nykypäivää, arkea, ainakin kun katselee sinkkuystävien elämänmenoa (tai muistelee omaa menneisyyttään). Jännäreissäkin vastaavaa toimintaa on havaittavissa kasvavassa määrin, mutta vielä aihe ei ole loppuun kaluttu. Coben astuu askeleen vielä pidemmälle, luo nettipedon taakse järjestäytyneen rikollisuuden, jossa varomattomat ihmisparat joutuvat mm. elävältä haudatuiksi.

Kirja astuttaa meidät Kat-nimisen rikosetsivän kenkiin. Kat päätyy deittisivustolle, jolta löytää vuosikaudet sitten kadonneen kihlattunsa valokuvan. Jeffkin on netissä, etsimässä uutta rakkautta, mutta miksi hän ei näytä tunnistavan eksäänsä? Juontavatko jäljet Katin murhattuun isään, joka luonnollisesti, oli poliisi hänkin?

Homma menee vielä mutkikkaammaksi, kun 19-vuotias teinipoika tulee Katia tapaamaan suuressa hädässä; pojan äiti on kadonnut tuntemattoman nettideitin matkaan. Salaperäisen miekkosen kuvasta katsovat kasvot kuuluvat Katin eksälle. Onko Jeffistä tullut kaappari vai jotain vieläkin pahempaa?

Minusta tarina olisi kantanut vallan mainiosti ilman ns. sivujuonta Katin isän murhasta. Näin kirjasta olisi raivaantunut sivutilaa sille kiinnostavammalle osiolle; ihmisille, jotka etsivät rakkautta. Ja jotka tästä täysin normaalista tarpeestaan saavat maksaa karmean hinnan.

Saalistaja lukeutuu ehdottomasti Cobenin parhaimmistoon, ja on hyvällä tavalla sukupuoleton; tätä voi suositella sekä mies-, että naislukijoille,


Profiileilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Sen sijaan, että ne olisivat kuvailleet henkilöä sellaisena kuin tämä oikeasti oli, ne kertoivat siitä, mitä henkilö luuli olevansa tai mitä hän halusi potentiaalisten kumppaneiden ajattelevan hänestä - tai todennäköisemmin (paikka oli selkeästi psykiatrien aarreaitta) profiilit kuvasivat vain sitä, mitä kirjoittaja toivoi olevansa.


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla