Sisko Savonlahti; Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Gummerus 2018, 304s.

Mitä minä oikein haluan?


Arvostelukappaleita aikoinaan pyytäessäni pysähdyin hetkeksi esikoiskirjailija Sisko Savonlahden kohdalle, mutta jäin epäröimään olisiko tämä ihan minun juttuni. Onneksi kirja tuli vastaan kirjastossa. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täyden kympin teos. Savonlahti kirjoittaa omalla uniikilla tyylillään enemmänkin toteavasti, kuin hurjan hurjasti tunteilla pelaten. Arki kajal-siveltimineen ja sipseineen tuntui vähintäänkin helposti samaistuttavalta. Ja kun vielä itsekin olen samanlaisessa työttömyyden lamaannuttavassa tilassa, jossa pitäisi sitä ja pitäisi tätä mutta kun ei vain jaksa, ihastuin pinkkiin teokseen täysillä.

Kirja on raadollinen, kirja on hauska, kirja on tosi.


Päähenkilömme, nuori helsinkiläinen toimittaja seurailee, kuinka elämä huitelee ohitse. Erosta hänen, ja poikaystävän välillä on jo monta kuukautta, mutta yli ei pääse, kipu ei helpota, aika ei paranna. Sillä vaikka nämä kaksi ehtivät viettää yhdessä vain lyhyen ajan, poikaystävä pääsi liian lähelle.


Yhteisiä öitä tuli lisää. Niinä harvoina kertoina, kun nukuimme erillämme, katsoimme iltaisin tahoillamme taivasta ja lähettelimme iltaisin siitä toisillemme valokuvia. Taivas oli vaaleansininen tai vaaleanpunainen tai yhdistelmä pastellisävyjä. Söin harvoin sipsejä.



Ja ilman sen kummempia selityksiä mies lähtee, nainen jää. Toimittajan töitä on harvakseltaan, vielä harvemmin tulee lähetettyä työhakemuksia. Ennemmin hän makoilee kalliin vuokra-asuntonsa parvekkeella, kuuntelee Linnanmäeltä kantautuvia ääniä, haaveilee. Mutta mistä? Sipsiriippuvuus alkaa lähennellä äärirajoja, ajatukset terveellisemmästä elämästä lipuvat yhä kauemmaksi. Puhelin olisi täynnä Tinder-miehiä, mutta yksikään heistä ei vedä vertoja entiselle poikaystävälle.


"Usko pois", Teemu jatkoi. "Meidän ongelmamme on se, että me ajattelemme kaiken aikaa miehiä - menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja sitten jauhamme heistä ja ylianalysoimme heitä."



Onneksi naisella on ystävät, huolehtivat sukulaiset, erityisen ihastuttava mummi. Heidän myötä melankoliakin helpottaa hitusen. Vielä ei ehkä jaksa, mutta pian. Kaikki voi muuttua tai olla muuttumatta. Jokainen päivä on kuitenkin täynnä elämää itseään.


Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa ihastuttavalla tavalla niin päähenkilön mielenliikkeitä, kuin Helsinkiäkin. Se on äärettömän ajankohtainen, hauskan surullinen tarina, joka pitää lukijaansa hienoista välimatkaa. Aivan kaikkia kortteja ei näytetä, mikä lisää kutkuttavasti jännitteitä. Taas yksi kirjailija, jota jään jatkossa ehdottomasti seuraamaan.



"Ei sitä lasta taideta ihan noin vain hankkia", huusin vaarilleni.
"Tuolla on kuule mukavia miehiä koko Suomi täynnä", hän vastasi.
Pyörittelin silmiäni mutta kukaan ei nähnyt sitä. Katsoin puhelintani. Olin saanut viestin Tinderissä.
"Haluutko munaa?" siinä luki.

Ayòbámi Adébáyò; Älä mene pois

Stay With Me 2018, suom.Heli Naski ja Atena 2018, 300s.

Miehellä voi olla monta vaimoa tai rakastajatarta, mutta lapsella vain yksi äiti.



Älä mene pois kuuluu jälleen niihin teoksiin, jotka olisin saattanut huoletta ohittaa ilman rakkaiden kirjabloggaajien suosituksia. Lapsettomuus tuntuu olevan nyt pinnalla, mutta verrattuna saman aiheen ympärillä pyörivään Vilpittömään sydämeen, tarina on täysin eri. Toki erilaisuutta korostaa se, että tällä kertaa liikumme tulikuumassa Nigeriassa, sen alati vaihtuvissa poliittisissa tuulissa ja lisääntyvässä väkivallassa. Nyt lapsettomuus tarkoittaa automaattisesti myös sitä, että ellei ensimmäinen vaimo tule raskaaksi, otetaan toinen. Ehkä vielä kolmas ja neljäskin. Mutta Akin nimenomaan vannoi Yejidelle haluavansa vain hänet ainokaisekseen.


Sitä paitsi, mitä rakkaudesta jäisi jäljelle ilman rajojen yli venytettyä totuutta, ilman noita parempia versioita itsestämme, joita esittelemme ainoina olemassaolevina?



Kampaajana toimiva Yejide on kipakka tapaus, hänen varpailleen ei niin vain astutakaan. Ja kuitenkin eräänä kohtalokkaana päivänä, vuosien lapsettomuuden jälkeen, tuo sinnikäs anoppi taloon Funmin. Tuon kauniin ja viattoman kieron kakkosvaimon, jonka Akin painostuksen alaisena on suostunut ottamaan. Täytyyhän perheeseen lapsia saada! Mikä Yejide luulee olevansa vastustaessaan suvun perintöä? Nainen, joka uskoo rakkauteen. Äitiyteen. Hänellä on nyt vain yksi päämäärä; tulla raskaaksi keinolla millä hyvänsä saadakseen Akin jälleen itselleen. Palatakseen luottamuksen ja hyväksynnän aikaan.


Katsellessani maitoläiskän leviämistä alaspäin tajusin, että maa oli juuri vedetty jalkojemme alta, me seisoimme ilmassa, eivätkä sanani kyenneet estämään meitä putoamasta kuiluun, joka oli juuri avautunut alapuolellemme.



Ayòbámi Adébáyò kirjoittaa viekkaan oivaltavasti traagisesta rakkaustarinasta vailla säälin häivääkään. Sen sijaan hän suhtautuu päähenkilöihinsä lempeällä huumorilla. Sivu sivulta juoni onnistuu yllättämään kuin parhain trilleri. Surullinen ja silti toiveikas sellainen. Vallan ihanaa lukea vaihteeksi jotain näin kevyen vakavaa!



Ystävä hyvä, me emme voi aina tietää tämän päivän perusteella, millainen huomisesta tulee.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Omppu, Laura ja Anneli.

Essi Tammimaa; Isän kädestä

Otava 2018, 319s.

Niin avuton, niin kutsuva. Kukaan ei uskoisi, jos hän kertoisi töissä siitä, mikä häntä kotona odottaa. Naurahdukset ja silmien pyöritykset pukuhuoneessa, parempi puolisko, pirttihirmu odottaa, parasta kiirehtiä, ja Luukasta odotaa tämä nukketyttö, joka tekee mitä käsketään.

Alku noudattaa normikaavaa; nuori kaunis nainen tapaa nuoren kauniin miehen säkenöivällä tanssilattialla. He huumaantuvat toistensa hikisistä vartaloista, he lähtevät samaa matkaa kotiin. Yhdessä vietetty yö johtaa pian parisuhteeseen, parisuhde avioliittoon ja talonhankintaan. He omistavat kodin. Se on heidän näköisensä. Lamppu on Ikeasta, kukkamaljakko Alkosta, Luukas varmaan taivaasta.

Entäpä... seksi? Niin. En tiedä kuinka tavallista alistaminen, alistelu, kuten Ruut ja Luukas toimiaan keventäen nimittävät, parisuhteissa on. Varmaankin aika yleistä. Mutta siitä vain ei puhuta. Ei puhuta tunteesta, joka säkenöi koko kropassa, varsinkin kohdussa, kun kumppani vääntää hiuksista miltei niskat nurin. Lyö suoraan kasvoille. Antaa toisen hengittää yhdynnän aikana vain silloin kuin itse haluaa. Työntää sormet syvälle kurkkuun. Ja tämä toinen, Ruut, on mennyttä. Myös Luukas on mennyttä, odottaahan häntä kotona epätoivon vimmalla alistettavaksi haluava pikkuvaimo, joka kykenee luottamaan olevansa rakastamisen arvoinen vain antaessaan toiselle aivan kaiken.

Myöhemmin jopa päätäntävallan vartalostaan, elämästään. Viimein paljastamalla todellisen halunsa: Ruut tahtoo olla Pikku-Ruut, Pikku-Ruut tahtoo tulla Luukas-isin hoivaamaksi. Paijaamaksi. Raiskaamaksi.

Kuulostaako hurjalta? Jokaisella on toki oikeus toteuttaa fantasiansa kahdestaan kumppaninsa kanssa silloin, kun kumpikin on juonessa mukana, kun kumpikaan ei tee mitään vastoin tahtoaan. Ja silti jälkipuinti, omien tunteiden, ja etenkin toisen, voi olla vaikeaa. Varsinkin alisteisessa suhteessa, jossa valtaa pitää lopulta alistettu.

Sanat iskevät koukun Ruutin sisuksiin. Koukku kalastaa totuuden esille nopeammin, kuin Luukas ehtii puheensa loppuun. Ruut tunnustaa totuuden, välittömästi hänet valtaa arvottomuuden tunne. Hän ei osaa antaa mitään. Riittämättömyys avautuu ammolleen Ruutin rintaan. Hän tiesi sen. Hän on kokonaan huono. Jos hän hetken näki itsessään hyvää, se on nyt mennyt, eikä tee ole vielä edes jäähtynyt.

Kirjailija Essi Tammimaa nostaa uutuusromaanillaan esiin hurjan tabun; insestiset seksifantasiat. Teos on kuumottavan hämmentävä. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua kirjailijaan, ja tämän uusimman idea; rajojen venyttäminen parisuhteessa äärimmilleen, herätti pelon sekaisen kiinnostuksen. Isän kädestä osaa kujeilla sanoilla ja herkistää kauneudellaan, mutta erityisesti sen suoruus puhuttelee. Teksti on kuin isku vasten kasvoja. Käsi joka läimäyttää voidakseen seuraavassa hetkessä silittää. Nyt rikotaan atomeiksi naiseuden kerrostumat ja mennään täysillä ytimeen.

Anna minun hukkua, Ruut rukoilee. Hän painii pimeän kanssa. Kirkkaat pisteet ovat alkaneet kieppua näkökentässä, se on vaaran merkki. Sen pitäisi säikäyttää hänet. Mutta hän painaa itsensä vasten pimeää.

Rupi Kaur; Maitoa ja hunajaa

milk and honey 2015, suom. Riikka Majanen ja Sammakko 2017, 204s.

kun olet rikki
ja hän on jättänyt sinut
älä kysy
olitko riittävä
ongelma oli
että olit niin paljon enemmän
kuin hän pystyi kestämään

s. 103


Kanadalaisen, Intiassa syntyneen ja Torontossa varttuneen, niin kovin nuoren runoilijan Rupi Kaurin ilmiömäistä suosiota olen seurannut somessa. Mutta kirja on aina kirja, ja kun sain Maitoa ja hunajaa käsiini, se suorastaan imeytyi minuun. Niin yksinkertaisia sanoja, niin syvällisiä oivalluksia naiseuden perusytimestä. Maistoin runoista nuoruuden, antauduin muistojen maidolle ja nyt keski-ikäisyyden hunajalle. Sillä jotain ikiaikaista näistä henkii, jotain sykähdyttävän hyrisevää, mausteena muutamalla viivalla luotuja piirroksia. Ne kertovat samaa tarinaa. Ne kuljettavat lukijaa läpi neljän luvun; Satuttamisen kautta Rakastamiseen, siitä Hajoamiseen ja viimein Paranemiseen.


saatan 
itseni aina 
tähän sotkuun
annan hänen
kertoa minulle että olen kaunis
ja puoliksi uskonkin sen
hyppään aina ajatellen
että hän ottaa minut
kiinni
olen toivoton
rakastaja ja 
uneksija ja se
koituu kuolemakseni

s. 81


Kiitos kirjakustantamo Sammakolle sekä itse kirjasta, että luvasta raottaa teille lukijani maistiaisia tästä maanläheisestä runoteoksesta, josta nyt yritän omia suosikkeja esiin nostaa. Se on kuulkaas vaikeaa, koska sivumerkintöjä kirjassa riittää... Muutamia kirjoitin itselleni ylös voimalauseiksi kalenteriini, kuten esimerkiksi tämän


vaatii ylväyttä
pysyä myötätuntoisena
julmissa oloissa

s. 160


ja


tiedän että se on rankkaa
usko minua
tiedän että se tuntuu siltä
kuin huomista ei koskaan tulisi
ja tästä päivästä selviäminen
tuntuu mahdottomalta
mutta lupaan että sinä selviät
kipu helpottaa
niin kuin aina
jos annat sen jäytää aikansa
anna sen olla
anna sen
mennä
hitaasti
rikotun lupauksen lailla
päästä siitä irti

s. 168


puhumattakaan tästä


olemme kaikki syntyneet
niin kauniiksi

suurin tragediamme on
tulla vakuuttuneiksi
ettemme olekaan

s. 183


Rupi Kaurilla on mahtava tulevaisuus edessään niin runoilijana, kuin kuvataitelijana. Esitekstissä hän kertoo suloisesti halustaan auttaa muita naisia, siskojaan, juuri kirjoittamalla. Kaikki me naiset tarvitsemme muistutusta omasta ainutlaatuisuudestamme. Jatkoa siis odottamaan jääden.


***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Laura, Niina T, Maija, Ruskeat tytöt ry ja Sirri.

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!

Katarina Wennstam; Hämärän tyttö

Skymningsflickan 2015, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2018, 460s.

En halua, mutta minun on pakko.
Kukaan ei varmaan usko minua.


Näemmä useimmat bloggaukseni alkavat nykyään valituksella. Pahoittelen tätä selittelyä, mutta kohdelkaa minua armollisesti. Olen näet toipumassa rajusta flunssasta, kuten varmasti moni muukin tänä julmana vuodenaikana. Silti koen pakottavaa tarvetta kertoa juuri lukemastani teoksesta, vaikkakin kipein käsin ja särkylääkkeiden sumentamin aivoin.


Sillä turbofeministiksi kutsuttu journalisti, kirjailija ja luennoitsija Katarina Wennstam teki sen taas! Hän on niin aseista riisuvan omistautuneesti heikoimpien puolella, silti käyttäen juuri aseenaan sanan mahtia. Hän paljastaa naisen erittäin kyseenalaisen aseman tämän päivän Ruotsissa. Ja vaikka Hämärän tyttö on romaani, liian monen naisen kohdalla kyse ei ole fiktiosta.


"Raiskaus ei ole seksiä", Elena Magan jatkaa. "Seksuaalinen väkivalta ei ole yhdyntä. Se suuntautuu seksuaalisuutta vastaan ja vaikuttaa siihen."



Tällä kertaa astumme nuorten alati julmemmaksi käyvään maailmaan. Millaista häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa kokevatkaan Molly ja Miranda, nuo kaksi aiemmin niin elämäniloista teinityttöä. Koska kun maineensa kerran menettää, koulumaailmassa se tarkoittaa maailmanloppua.

Hämärän tyttö huutaa, kiljuu, ulvoo äänensä kuuluville. Mutta tätä kerrostaloa ei piinaa öisin eläin vaan eläimeksi kipunsa tähden muuttunut, itseään viiltelevä teinityttö. Voisi sanoa Mollyn onneksi samassa talossa asuu myös aiemmista kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lung. Hänen päivänsä kuluvat pimennetyssä asunnossa sairauslomalla ja vasta Mollyn tuska havahduttaa Lungin jälleen mukaan toimintaan.

Samoihin aikoihin paikallista lukiota uhataan veriteolla. Onko kyse puhtaasti häirinnästä, vai aikooko tuo tuntematon ryhtyä sanoista tekoihin?

Myös asianajaja Shirin Sund astuu mukaan Charlottan omiin tutkintoihin. Vapaalla jalalla kulkee teineihin mieltynyt raiskaaja, eivätkä nämä kaksi tarmokasta naista voi ummistaa moiselta silmiään. Vaikka aiemmassa tutkinnassa näin onkin käynyt.


"Sain tietää eräältä kollegalta, jonka tunnen hyvin, että Tukholmassa ilmoitettiin viime vuonna yli tuhannesta raiskauksesta. Rikosteknikot kutsuttiin paikalle tuskin joka viidennessä tapauksessa."



Hämärän tyttö on verkalleen etenevä trilleri aina päivänpolttavasta aiheesta. Ehkä olisin toivonut enemmän sivutilaa juuri nuorille. Nyt keskitytään seuraamaan Charlottan ja Shirin henkilökohtaisia kipupisteitä jotka toki pitävät mielenkiintoa yllä, mutta pieni sivumäärän karsinta olisi saanut paketista vieläkin napakamman. Hieno, tärkeä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani tällaisenaankin!



Kylmyys ei enää tuntunut. Sen sijaan tuli se toinen. Se, jota hän ei ikinä saanut loppumaan.

Kädet, jotka eivät enää olleet siellä, mutta jotka hän silti tunsi. Sormet, jotka olivat jättäneet hänen iholleen jälkiä, joita ei ikinä voinut pyyhkiä pois.

Vartalolla muistot, joita hän oli yrittänyt pestä suihkussa pois, hangata, hangata kunnes iho hilseili. Veri joka valui rikkiraavituista huokosista.

Lucia Berlin; Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin 2015, suom. Kristiina Drews 2018 (2. painos), 293s.

"Paahtovanukasta?" hän kysyi minulta. Nyökkäsin. "Paahtovanukasta", hän sanoi puhelimeen. Sitten Bella soitti hotellin myymälään ja tilasi uimapuvun kokoa 8, värikyniä, kaikkia mahdollisia leluja mitä valikoimasta löytyi, ja muotilehtiä. "Mitä jos jäädään tänne! Unohdetaan koko joulu!"

Tästä tulee yksi vaikeimmista kirjoittamistani postauksista. Koska. En ensinnäkään juuri lue novelleja, en edes pidä niistä (paitsi Lucia Berlinistä, näemmä), novellit ja runot menevät yhdessä samaan kategoriaan nimeltä liian henkilökohtaiset. Ehkä näitä tyylilajeja on typerää verrata toisiinsa, sitä paitsi runot ovat elämäni suola jota säännöstelen niukasti, mausteeksi.

Ja kuitenkin Lucia Berlinin novellikokoelma on kuin yhtä suurta runoteosta. Lydia Davisin Alkusanat, Stephen Emersonin Johdanto sekä loppukatkealma naisesta itsestään kertovat jo kaiken oleellisen.


Proosa kynsii itsensä ulos paperista. Siinä on elinvoimaa. Se on paljastavaa.



Huikean monipuolisen elämän elänyt Lucia Berlin (1936-2004) ammentaa kokemastaan; hän on kirjailija, hän on kirjallisuuden opettaja, hän on äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja. Kokenut köyhyyden, kokenut rikkauden. Hän on vallaton ja vahva, hän on haavoittuva ja herkkä. Aivan kuten novellinsa.


Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.



Mutta kaikki tämä on luettavissa itse teoksesta. Henkilökohtaisempi osuus on vasta edessä. Ja kuinka minä kaipaankaan savuketta tuekseni! Lucia, sinä todella käänsit auki sisimpäni yksinkertaisin lausein, monitulkintaisin tarinoin. Jäin miettimään mitä juuri tässä ja nyt tahdot kertoa. Novellit viihdyttävät, kyllä, tarinoiden elämää hämmästelevä myötätuntoinen ote pakahduttaa. Ja kun tämä tarjoillaan mustan huumorin sitomana pakettina, tiedän Berlinistä tulleen yksi kirjallisista tosirakkauksistani.

Jokainen kertomus on ainutlaatuinen helmi, kirja on helminauha, jota voi tarkastella yksittäisinä osasina, jopa yksittäisinä lauseina.


Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan.



Novelleissa on tarttumapintaa niin monenlaisille, eri elämäntilanteissa kamppaileville naisille. Toisinaan ne tuudittavat nauttimaan huumaavista tuoksuista, mehevistä maisemista auringon paahtamilta niityiltä merenalaiseen maailmaan.

En ole uskaltanut hirmuisen tarkasti vielä lukea muiden mielipiteitä Siivoojan käsikirjasta, mutta toki tiedostan vastaanoton olleen positiivista. Itse emmin kirjan kanssa, novellit, äh, en osaa lukea novelleja, mutta onneksi Leena Lumi totesi osuvasti että teoksen voi kohdata päiväkirjanomaisesti. Ja niin minä kokeilin ja niin minä rakastuin. Voi Lucia!



Arvet ovat rumia, hirveitä. Mutta ne ovat nyt sinua. Ja sinä olet nainen, senkin hölmö! Ilman Alfonsoasi ja tätä rintaa sinä voit olla enemmän nainen kuin koskaan ennen, voit olla ihan oma naisesi!

A. J. Finn; Nainen ikkunassa

The Woman in the Window 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Otava, 461s. (ennakkokappale)

Lääketieteellinen kirjallisuus on diagnoosien suhteen harvinaisen kekseliästä. "Agorafobinen pelko tarkoittaa pelkoa, jota ihminen kokee -- ollessaan yksin poissa kotoa; ollessaan mukana väkijoukossa tai jonossa; seistessään sillalla." Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa. Tai entä tämä: "Istuessaan teatterissa rivin keskellä". Parhaiden paikkojen pelko.



Anna elää omien pelkojensa piinaamana mukavan tilavassa talossaan New Yorkissa seuranaan kissa ja elokuvat. Lasi, jos toinenkin, ellei peräti useampi pullo viiniä päivässä. Anna, tuo suljettujen verhojen takana viihtyvä nainen. Sillä Annan paniikkihäiriö ei ole ihan lievintä laatua, Anna ei kykene astumaan ulos ovesta liian suureen, liian hallitsemattomaan maailmaan. Taivas huikeana yllä vastaa naisen mielessä ylösalaisin käännettyä valtamerta. Trauma sen sai aikaan, trauma jäytää Annaa sisältä, näivettäen naisesta aamutakissa tutisen haamun.



Locked-in-oireyhtymä. Mahdollisia syitä aivoverenvuoto, aivorungon vamma. MS-tauti, jopa myrkytys. Toisin sanoen neurologinen tila, ei psykologinen. Mutta siinä minä silti olen, kokonaan ja kirjaimellisesti sisään lukittuna - ovet suljettuina, ikkunat kiinni, pelkään ja kartan valoa, ja puiston toisella laidalla on puukotettu nainen, eikä kukaan ole huomannut sitä, kukaan ei tiedä. Paitsi minä - viinasta turvonnut, perheestä erotettu, panee vuokralaistaan. Kummajainen naapurien silmissä. Vitsi poliiseille. Erityisen vaikea potilas lääkärille. Säälittävä tapaus fysioterapeutille. Kotiinsa suljettu. Ei sankari. Ei salapoliisi.


Erityisesti mustavalkoelokuvia rakastavalla Annalla on silti salaisuus, yksi monien joukossa. Hän vakoilee naapureitaan ja tiedottaa kadun tapahtumista puhelimitse muualla asuvalle perheelleen. Rakkailleen. Kameran zoomi vastaa parhainta kiikaria eivätkä mitkään naapureiden saloista enää yllätä Annaa. Kunnes hän näkee jotakin järkyttävää. Päähenkilömme ainoa ystävä, perheen äiti Jane vuotaa puukotettuna verta. Vuotaa hitaasti kuiviin. Kukaan ei usko, kukaan ei kuuntele, Annan on otettava sateenvarjo tukenaan ensin askel, sitten toinen kohti ulkomaailmaa...



Vaikka pseudonymin toimittajakirjailija A. J. Finnin esikoisteos voisi kuulostaa juonena melko köykäiseltä; sisätiloissa hiimaileva, riutunut mielenterveyspotilas, on tarinassa piinaavaa imua. Jo ensisivuilta asti tajusin, että nyt käsissäni on kultaa, nyt luen jotakin niin minun kirjaani. Mustan huumorin vahvasti sävyttämä tarina oman mielen syvyyksistä ja alati kasvavista vainoharhoista - mikä on lopulta totta, mihin voi luottaa - lennähti välittömästi Pienen elämän tavoin Vuoteni Kirjatapaukseksi.

Osasyy hullaantumiseeni on tietysti samantapainen diagnoosi kuin päähenkilöllä, mutta en silti jaksa uskoa Naisen ikkunassa jättävän yhtäkään psykologisten trillereiden ystävää kylmäksi. Juuri tällä tyylillä tarinat täytyy kertoa. Olen myyty!



"Hulluuden määritelmä", Wesley aina muistutti minua Einsteinin ajatuksesta, "on toistaa samaa tekoa ja odottaa, että se tuottaa eri lopputuloksen." Niinpä lakkaan ajattelemasta ja alan toimia.


***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi.

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

I See You 2016, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2018, 413s.

Kaikkialla on silmiä. Ne katsovat minua. Seuraavat minua. Ne tietävät työmatkani jokaisen vaiheen. Juna pysähtyy, ja yritän nousta pois, mutta joku työntyy minua vasten ja painaa minut junavaunun seinää vasten.


Kulkea joka päivä samaa reittiä paikallisjunasta toiseen, metrosta seuraavaan. Katsoa saaliseläimen silmin ympärilleen vaivihkaa, sydän säikähdyksestä hakaten. Tuijottaako tuo mies hiukan liian pitkään? Onko hänen olemuksensa röyhkeän flirttaileva vai pelkästään maanantai-aamun turhauttama? Entä tuo harmaatukkainen tuolla, hän ei ole kääntänyt koko matkan aikana katsettaan sivuun, ja nyt hän nousee jäädäkseen pois samalla pysäkillä kuin minä. Nuo askeleet, normaalin, junasta toiseen kiiruhtavan työläisenkö, vai yrittääkö hän saavuttaa minua, on jo saavuttamassa, sillä en voi olla juoksematta...

Annoin sinun mennä näytti lapsensa menettäneen äidin hädän. Minä näen sinut tuo pelon vielä lähemmäksi.


"Työmatkalaiset ovat niin tyhmiä. He tulevat vastaan päivittäin eivätkä ymmärrä mitään tästä maailmasta. He kuuntelevat iPodejaan, tuijottavat puhelimensa ruutua tai lukevat lehtiä. He kulkevat joka päivä samaa reittiä, istuvat samalla istuimella ja seisovat asemalaiturilla samassa kohdassa."

"Ihmiset ovat menossa töihin", sanon. 



Kun lontoolainen, työstä kotiin palaava perheenäiti Zoe Walker selailee hajamielisesti paikallisjulkaisua, hänen silmänsä pysähtyvät erääseen seuralaispalvelu-mainokseen. Seuraavaksi pysähtyy Zoen sydän. Kuvahan esittää häntä itseään! Joku on ottanut Zoesta kuvan ja laittanut sen seksiseuraa hakevien joukkoon. Kuka? Siinä samassa naisen maailma nyrjähtää sijoiltaan. Kanssamatkustajiin ei voi enää luottaa, mutta voiko keneenkään muuhunkaan? Sillä Zoe löytää vanhemmista vastaavista lehti-ilmoituksista jopa sittemmin murhattujen naisten kuvia...


Brittiläinen, poliisinakin toiminut kirjailija Clare Mackintosh on nyt kuuma nimi maailmalla. Enkä suoraan sanottuna lainkaan ihmettele hänen suosiotaan. Kirjailijalla on kyky loihtia tavallisten ihmisten elämiin pelko alkaen hämmennyksestä, kiristäen sitten otettaan siihen pisteeseen, että päähenkilön ohessa kauhuun on tukehtua myös lukija. Minä näen sinut on vainoharhoja lietsova, erittäin uskottava ja hyytävä kirja. Aivan mahdottoman hyvä!



Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotakin lyhytkestoisempaa.
Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.
Lyhyen suhteen.
Yhdenillan jutun.
Takaa-ajon.

Elena Ferrante; Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Storia di chi fugge e di chi resta 2013, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2018, 447s.

Minä tiedän - ajatus kuului äänettömänä hänen päässään - minä tiedän, millaista on elää yltäkylläisyydessä ja haluta kaikille hyvää, sinä et pysty edes kuvittelemaan, mitä todellinen köyhyys merkitsee.



Napoli -sarja on edennyt kolmanteen osaan - luin sen loppuun viime yönä ja olen hämmentynyt, olen hengästynyt, päätäni on ravistellut tunteiden tsunami. Tutuksi tulleen betonisen kotikorttelin hiekkaan seikoittuu nyt verta, luokkataistelut räjähtävät käsiin siinä missä Elenan ja Lilan omat elämät eriävät tällä kertaa kuin toisensa ikuisesti kadottaen.

Siinä missä Elenan esikoisteos niittää suosiotaan myös maailmalla, ponnistelee Lila tehtaalla yhä sietämättömimmiksi käyvissä olosuhteissa. Eletään vuotta 1970, suurta muutosten aikaa. Elena menee "rikkaisiin naimisiin" ja pääsee vihdoin opettelemaan sivistyneistön käytöstä aivan uudenlaisissa piireissä. Tietysti myöhemmin syntyy lapsia, tietysti avioliiton pimeät puolet valkenevat naiselle kasvavien varjojen lailla. 

Olimme syntyneet samaan ympäristöön ja jättäneet sen onnistuneesti taaksemme. Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja? 



Mutta Lila. Tuo raivostuttava jästipää, tuo taitavasti sisimpänsä salaava, jäätävän kova nainen elää seksittömässä avoliitossa lapsuutensa aikaisen ystävän kanssa. Hän kasvattaa poikaansa ajautuen kuin virran viemänänä edistämään pian nousevaa kapinaa... Sillä ongelmat seuraavat Lilaa, vaikko hän niitä? Tiedämme naisesta vain kuulopuheiden kautta, Elenan äänen värittämänä, itse hän ei tahdo itsestään numeroa tehdä. Ja tekee silti.


"Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha."


Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät tulee voimalla kohti. Elena Ferranten kerronnan lahjat ovat käsittämättömän upeat. Tämä reilu 400 sivuinen kirja hulahtaa ohi kuin vettä vain, jättäen miellyttävän odotuksen tunteen. Vielä viimeinen osa tulossa ja sitten tiedämme, sitten viimein tiedämme kuinka näiden kahden, toisiinsa näkymättömin sitein sidotun naisen käy! Vaikka kirja käsittelee naiseuden aina ajankohtaisia kipukohtia, vihan ja rakkauden liitossa narisevaa ystävyyttä jossa kilpailuhenki ei laannu ikävuosienkaan myötä, osaa kirjailija ennen kaikkea viihdyttää. Uskotte varmasti kuka jättää lavasteissa vaanimisen ja saapuu jälleen näyttämölle? Tai paremminkin, ketkä...



Kävin ulkona joka päivä säällä kuin säällä, jotta tyttäreni saisivat raitista ilmaa ja aurinkoa. En koskaan lähtenyt kotoa ilman kirjaa. Luin aina kuin mahdollista, se oli tapa joka oli pysynyt, vaikka kunnianhimo oman maailmani luomisesta tuntui haihtuneen.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Johanna Holmström; Sielujen saari

Själarnas ö 2017, suom. Jaana Nikula ja Otava 2017, 365s.

Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen. Kristina vetää peiton pään yli ja häviää sänkyynsä, pesemättömän ruumiinsa hajuun, se nielaisee hänet kuin olisi ainoana jäljellä nyt kun on menettänyt lapset.



Bongattuani aina odotetusta Otavan katalogista Johanna Holmströmin uusimmaisen, alkoi kuumeinen odotus. Sielujen saari vaikutti, no, aika lailla samankaltaiselta teokselta kuin viime vuonna ilmestynyt Katja Kallion Yön kantaja. Molemmat pureutuvat mielensairauksien ohella naiseuden perusolemukseen. Miesten ja samalla yhteiskunnan haluun vallita, kahlita, tukahduttaa joukosta poikkevat yksilöt.

Huoleni romaanien yhtäläisyyksistä, molempien tapahtumapaikkakin kun on sama, osoittautui ilokseni turhaksi. Kirjojen voisi nähdä jopa täydentävän toisiaan.

Ja tämä tarina on Kristinan, Ellin ja Sigridin.


"Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen."



Turku, 1891. Kristinasta tulee lapsenmurhaaja. Psyykeen mureneminen on hidas mutta varma prosessi, jossa houreisiin saakka vievä väsymys ottaa viimein vallan kahvat omiin käsiinsä. Nuo kädet, niin, ne ovat jääkylmät hyisestä vedestä, virrasta, joka sieppasi pikkuiset... Sairaalasaari on naisen kohtalo, samoin kuin rikkaasta perheestä tulevan nuoren Ellin. Mikä onkaan hänen syntinsä, hulluutensa, muuta kuin normaali teini-ikäisen rakastuminen? Sigrid puolestaan edustaa hoitohenkilökuntaa. Hän jää tarinassa etäisemmäksi, salaperäiseksi hahmoksi, jonka lempeyttä hullut naiset palvovat. Mutta onko Sigridilläkään elämässä vaihtoehtoja?



Suuresti ihailemani kirjailijan, Johanna Holmströmin Sielujen saari on veret seisauttava lukuelämys. Samalla sen pysähtynyt tunnelma kietoo lukijan hiljaiseen levollisuuteen. Sairaalasaari merkitsee tulijoille päätepysäkkiä, viimeistä etappia ennen multiin laskemista. Mutta saarella vietetään vuodet, usein vuosikymmenetkin. Myös tämä aika on elettyä elämää.


Kristallin kaunis kerronta yhdistettynä pakahduttavaan, monisäikeiseen juoneen, tarjoaa nautinnollisen lukuelämyksen. Sielujen saari on selkeästi kirjailijan kunnianhimoisin teos, nyt pyritään korkeuksiin ja sinne päästään - tunteella.




Ajatukset kuolemasta häälyivät hänen yllään kevyinä kuin pilvet ja hän tarkasteli niitä veltosti, kuin mahdollisuutta joka kannattaa ottaa huomioon, mutta vähitellen myös jotain vastustettavaa. 

Margaret Atwood; Orjattaresi

The Handmaid's Tale 1985, suom. Matti Kannosto ja Karisto, 395s.

Nolite te bastardes carborundorem


Margaret Atwoodin Orjattaresi on keikkunut lukulistallani niin pitkään, etten enää muista milloin sen ensi kertaa ylös kirjasin. Kuin varkain päätin kulkea oikotietä, katsoa romaanin sijaan HBO:n esittämän The Handmaid's Tale:n Ja minä, joka ehdin hyvin harvoin ruudun ääressä pidempiä aikoja viettää, valvoin pari yötä kuin kuumeen... Lumous, jonka valtaan tarina kietoi, ei päästänyt otteestaan. Nurinkurisessa järjestyksessä, kyllä, mutta silti ahmien, luin kirjaversion vasta kun henkilöhahmot olivat jo imeytyneet verenkiertooni.

Joten en osaa sanoa, miten tämä toimisi toisin päin. Orjattaren tarina on sama, kuitenkin sarja menee juonellisesti, monin paikoin pidemmälle. The Handmaid's Tale on ehkä koskettavinta ja tunnepitoisinta tv-tarjontaa ikinä, minulle aivan erityinen kokemus, jonka tahtoisin mielelläni monen teistä näkevän. Ja tietysti kirjan lukevan.


Mutta siinä minä olen, eikä sitä pääse pakoon. Aika on loukku, ja siihen olen jäänyt. Minun on unohdettava salainen nimeni ja kaikki tiet takaisin. Nimeni on nyt Frediläinen, ja täällä minä elän ja asun.

Elä nykyhetkessä, ota siitä kaikki irti mitä voit, mitään muuta sinulla ei ole. 


Samoilla linjoilla mennään itse romaanin parissa. Hullua, että tämä on suomennettu vuonna 1986, ja silti teoksessa on liikaakin yhtymäkohtia tähän päivään. Miten moni nainen on jakanut päähenkilömme, entiseltä nimeltään Junen, kohtalon. Ei aivan näin, mutta ymmärrätte pointtini.

Orjattaresi on Junen kertomus maailmasta, jollaiseksi se on rajun sodan ja ilmaston myrkyttymisen myötä muuntautunut. Gileadissa on palattu vanhoihin, "kristillisiin" arvoihin (joskin hyvin löyhästi, vain yhteen Raamatun kohtaan nojautuen). Jos vaimo ei saa lasta, kuten tänä hedelmättömyyden aikana hyvin todennäköistä käy, voi hän ottaa orjattaren. Tuollaisen punaista pukua kantavan, nöyräksi opetetun kävelevän kohdun, synnyttämään perheelle suvunjatkajan.


Mutta millaista on orjattaren tarkkaan valvottu ja suojattu elämä? Millaisia ovat nämä naiset, jotka "vapaaehtoisesti" ovat valinneet "jalon" osan, tulla raiskatuksi joka kuukausi. Toinen vaihtoehto olisi siirtokunnat, eikä sinne kukaan halua.


Nyt lihani asettuu toisella tapaa. Olen pilvi, keskuskappaleen ympärille hyytynyt, päärynänmuotoisen keskuskappaleen, joka on kova ja todellisempi kuin minä ja kuumottaa punaisena läpikuultavan kääreensä alla.  

Junen elämä on pysähtynyttä, kirjaimellisesti hänellä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tekstistä huokuu alistetun mielen kapina. Toivo, vaikka sille ei epätietoisuuden aikakautena juuri perusteita olekaan. June yrittää torjua liian kipeitä muistoja kuolleesta (?) miehestään, pienestä tyttärestä, joka äidiltä riistettiin. Hänen osansa on naiseuden esineellistetty ydin; raskaaksi tuleminen.

Mieli on sentään hänen omaansa, kuumina kuiskivat yöt, pienet yksityiskohdat, joita peitetyinkin kasvoin voi havaita. Nick...


Me molemmat vapisemme, miten tahtoisinkaan. Serenan salongissa kuivien kukkien keskellä, tällä kiinalaisella matolla, miehen laiha ruumis. Miehen, joka on täysin tuntematon, Niin kuin huutaisi suureen ääneen, ampuisi jonkun.



Kirja ja tv-sarja, molemmat kuohuvat mieleni ytimissä toisiinsa sekoittuen. Orjattaresi on äärettömän tärkeä, mutta samalla äärettömän tunteisiin käyvä teos. Sen synkkä, helteenpainama tunnelma tuskin haihtuu lukijasta vielä viimeisen sivun jälkeen. Ja kuten June ymmärtää, itsellään Jumalalla ei ole Gileadin kanssa mitään tekemistä. Rakkaudella, rikoksista suurimmalla.


Palataan vielä alkusitaattiin, jonka June löytää edeltäjänsä kaivertamana komeron sisuksista. Se on latinaa, ja tarkoittaa suunnilleen; älä anna niiden paskisten nististää itseäsi. Siitä löytyy tarinan punainen lanka.


- Pidä varasi, sanoi Moira minulle, puhelimessa. - Se alkaa nyt.


***


Orjattaresi on onneksi blogistaniassakin suosittu teos, linkitän tällä kertaa Hyllytontun höpinöihin.

Elena Ferrante; Hylkäämisen päivät

I giorni dell'abbandono 2002, suom. Taru Nyström Abeille ja Avain 2004

"Kyllä, minulla on toinen nainen."
Raivokkaasti hän otti haarukkaansa makaroneja ja vei ne suuhunsa kuin hiljentääkseen itsensä, kuin varmistaakseen ettei enää sanoisi muuta. Mutta hän oli jo sanonut tärkeimmäin. Hän oli päättänyt sanoa sen ja minä tunsin sydämessäni syvän turruttavan kivun.



Mahdottoman hienon Napoli -sarjan kirjoittaneelta Elena Ferrantelta on suomennettu, kah vain, romaaneja jo aiemminkin. Yksi näistä kulkee nimellä Hylkäämisen päivät, ja WSOY julkaisee kirjasta syksyllä uusintapainoksen. Kansi tulee olemaan yksi kauneimmista ikinä, ja se sopii itse tarinaan, jonka lukemista en malttanut enää pitkittää, kuin nenä päähän.

WSOY:n kannet

Ruhjottu, runnottu, rikkirevitty avioliitto. Siinä sivussa yksi perhe, yksi naiseus, Olgan hauraasti sortuva mieli



Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahasuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit. Et saa enää nauttia välähdyksestä hänen silmissään, entäs sitten?



Romaani alkaa valitettavan arkisissa merkeissä; mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa. Eikö tätä kuule, näe, lue, koe jatkuvalla syötöllä? Mutta mitä sitten? Mitä tapahtuu jätetyn elämälle? Millaiseen kurimukseen joutuu nainen, joka uskoi avioliittonsa voivan kuitenkin kohtuu hyvin; suukoteltiin edelleen vielä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, naurettiin yhdessä. Ja nyt, Mariolla on uusi, huomattavasti nuorempi nainen. Kaikki saa mennä; lapset, koti, perhe, tämän täydellisen onnen vuoksi. Jopa koiran hän jättää jo muutenkin ylikuormitetun Olgan huoleksi.

Napoli -sarja on huimaa vauhtia kohoamassa yhdeksi draama -puolen suosikeistani. Hylkäämisen päivät tarjoaa helposti tunnistettavaa, ja silti jollain tavalla syvällisempää Ferrantea. Naisen kynän kärki tarkastelee stiletin terävästi hylätyn naisen mielenliikkeitä. Näennäistä rauhallisuutta, jonka takana kytee helvetillinen viha. Arjessa kiinni roikkumista, vaikka päivät alkavat murentua reunoilta. Ihmismieli ääritilanteissa, sinusta sitten riittää ammennettavaa! Elena Ferrante tekee kirjallisen työnsä niin tunteita repivän hienosti, että Hylkäämisen päiviä luki kuin vetävintä trilleriä.

Kaikesta huolimatta, Olgalla, kuten meillä jokaisella, on toivoa. Nämä ovat hänen omia sanojaan:



Elämä on kevyt, meidän ei pidä sallia kenenkään tehdä sitä raskaaksi.



Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.


Kirjakesäni komein kukkanen on tässä; se sykkii värien kirjoa, rumuuden räävittömyyttä ja selviytymisen mahdollisuuksia. Kaikki naiset, mielellään miehetkin, lukekaa tämä!



Rakastin valoa, ilmaa ikkunaluukkujen poikkipuiden välissä. Halusin kirjoittaa tarinoita, joissa ilma virtasi ja joissa pöly tanssi poikkipuiden välissä siivilöityvässä valokiilassa. Rakastin tarinoita, jotka saavat lukijan kurkottamaan alaspäin joka riviltä ja tuntemaan korkeanpaikankammoa katsomisesta syvälle helvetin synkkyyteen.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla, Mari A ja MarikaOksa.

Paula Hawkins; Tummiin vesiin

Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.

Katja Kallio; Yön kantaja

Otava 2017, s. 380

Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.

Kolme romaania vahvoista naisista

Hei! Päätin heittäytyä hurjaksi, ja tehdä hiukan erilaisen postauksen tällä kertaa. Olen viettänyt löhölomalukuviikkoa, nautiskellut hitaasti (kuvaannollisesti) pureksien kahta vanhempaa suosikkiromaaniani, ja yhtä aivan uutta. Tarkoitus oli lukea tätä postausta varten myös Karin Alvtegenin Häpeä (ah!), mutta jääköön se vielä tuonnemmaksi.

Nämä upeiden suomalaisten naiskirjailijoiden teokset soisin jokaisen naisen lukevan! Tarinat ovat hyvin erilaisia, hyvin samankaltaisella sanomalla. Rakkaus. Riippuvuus. Rohkeus. Rappeutuneeseen kartanoonsa erakoitunut Ellie, seuranaan menneisyyden haamut. Krooninen kipupotilas Maria omassa pesässään. Miellyttämiseen ja läheisriippuvuuteen sairastunut Tii. Mutta osaavatko nämä naiset kasvaa, päästää irti, näyttää todelliset leijonan voimansa? Vai... jäävätkö he vangeiksi unohdukseen?

Savukeidas 2016, 182s.

Kirsi Alaniva; Villa Vietin linnut


Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.


Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun voittaneen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut lehahti lukulistalleni Mai Laakson vahvasta suosituksesta (terkkuja!). Saari, kituen rapistuva kartano, siellä asuu Ellie omiin houreisiinsa pakenevan äitinsä kanssa. Naiset ovat kuin menneiden sukupolvien kokemaa väkivaltaa kantavien kuoria. Heissä elää kerroksittain tämä hetki, ja jo kauan sitten tapahtunut. Menneisyyden naiset eivät jätä rauhaan, eivät, ennen kuin ovat oikeutensa saaneet.

Goottilainen aavetunnelma nosti ihon kannalihalle. Luonto, lukitut huoneet, linnut. Tässä romaanissa on aivan kaikki kohdillaan. Ja Ellie, lähde, lähde pian, ennen kuin on liian myöhäistä...


Hetken näytti siltä kuin silmieni edessä olisi pyörinyt vanhan kauhuelokuvan kela. Mustavalkoisia ihmisiä omituinen ilme kasvoillaan, suurin osa vasta lapsia. Joidenkin silmät pistivät kuvista esiin näyttäen siltä kuin ne olisi puhkottu harpin päällä ja asennoissa oli jotain luonnotonta, ihmisissä jotain perinpohjaisesti vialla. 

Gummerus 2004, 240s.

Tuija Välipakka; Härkätanssija

Rakkaus on sitkeä. Se ei kuole mustelmiin, rumiin sanoihin, laukauksiin. Ei oven lävistäviin mailoihin, valheisiin, moottoritien punaiseen peittoon. Rakkaus: kuin pohjamudasta esiin sätkivä kala, yhä se ui, vaikka on moneen kertaan perattu.


Haamutunnelmista nykyaikaan. Runoilijana tunnetun Tuija Välipakan Härkätanssija kertoo niin valitettavan tutuntuntuisesta ilmiöstä; läheisriippuvuudesta. Tii on jo tottunut menettämään rakkainpansa; ensin menivät vanhemmat, ja seuraavaksi kuoli aviomies Mikael. Mennyt ei tässäkään romaanissa päästä päähenkilöä otteestaan. Se piinaa, kiduttaa, tukahduttaa.

Sitten Tii tapaa aivan unelmalta vaikuttavan Samuelin. Vihdoin nainen tuntee taas voivansa elää, hengittää, rakastaa - mutta vain Samueliin nojaten. Ja tietysti mies osoittautuu manipuloivaksi narsistiksi. Voi Tii, taas sama kuvio! Uskallatko vihdoin kokeilla omia siipiäsi?


Jos mikään on totta, tämä on: unohtaminen on nousemista seisomaan omin jaloin. Kepeästi kuin lapsi eräänä päivänä. Mutta hän ei ole lapsi enää.

Like 2013, 264s.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo


Nuorempana päiväperhona oli järkyttävintä havahtua suden hetkellä, sydän tykyttäen ammottavan yksinäisyyden pohjattomaan kaivoon. Sama tunne kun katsoo peiliin eikä näe siellä mitään, edes pimeää. Nyt ne ovat rakastajiani: sudet, pimeys, avaruus ja yksinäisyys. Valo, lampaat, selkeät rajat ja ihmiset ovat muuttuneet vihollisiksi.


Siinä missä Ellie linnoittautuu kartanoonsa, asuu Maria ison asunnon pienimmäisessä huoneessa. Itse asiassa elintila on kutistunut sängyksi. Hän on ympäröinyt itsensä tietokoneilla, turruttanut kivun runteleman kehonsa lääkeyhdistelmillä. Marialla on kaksi rakastajaa: kärsimys ja... Luukas. Nuoruudessa Marian hylännyt mies, nykyään naimisissa, on palannut ainoana voimaannuttavana tekijänä naisen elämään. Luukas, Marian valo, kirkkaus, kunnia.

Mutta kuka on tarinan huora, kuka madonna?

Valkoinen valo on minulle, fibromyalgiapotilaalle, kuitenkin näistä, ja monista muista teoksista se kaikkein rakkain. Siinä missä Hanna-Riikka Kuisma kuvaa ihmissuhteita, päänsisäisiä tunnetiloja neulansilmän tarkkuudella, hän antaa myös fyysiselle kivulle puistattavan todentuntuiset kasvot.


- On tehty tutkimuksia, epäilty sitä tätä ja tuota, yritetty hoitaa. Melkein parempi jos olisi jotain etenevää, mutta ei taida olla. On vain kipu.



Alanivan, Välipakan ja Kuisman romaaneja yhdistää loistava kielenkäyttö; kaikki he kirjoittavat voimallisen kauniisti, rujoja aiheita pelkäämättä, pystypäin. Minä kiitän!

Anja Snellman; Antautuminen

WSOY 2015, 325s.

Minun sänkyni yläpuolella leijailee lampunreunaan kiinnitetty, valkoiseen lankaan pujotettu silkkipaperilintu joka heilahtelee jokaisen ohikulkijan tuulahduksesta ja kevyestäkin puhalluksesta. Se tanssii pölyhiukkasten parvessa. Se on melkein läpinäkyvä, vähäeleinen, sekään ei häiritse ketään. 


Minun piti postata tänään jotain ihan muuta, mutta luettuani itselleni ostamani joululahjakirjan, on nyt aivan pakko avautua, antautua, kertoa, millainen aarre on Antautuminen. Se on sielukirja jokaiselle meistä, jotka elämme tätä elämää erilaisina. Elämme marginaaleissa. Outolintuina. Käsittämättöminä muille ja itsellemme. Meille on olemassa nimitys, olemme erityisherkkiä. Ja juuri siksi tästä teoksesta tuli minun sielukirjani. Minun rakkaani. Minun tukipylvääni ailahdusten, tuulahdusten maailmassa, jossa sisältä päin tulevat ne suurimmat vastukset. Siunaukset.


En pelkää invaliditeettia. Sisäinen epämuodostuneisuuteni on tosiasia, eikä ulkonainen voisi sitä enää pahentaa.


Olen naurettavuuksiin saakka pihistelijä, en yleensä osta itselleni mitään. Edes kirjoja. Kuten tiedätte, saan (kustantajille kiitos!) arvostelukappaleita ja kirjastossa minut nähdään lähes päivittäin, kuten muuten myös kirjamme päähenkilö. Tästä teoksesta kuultuani olin kuitenkin varma, että kirjasta kannattaa maksaa. Aihe on nyt pinnalla, mutta me, jotka olemme eläneet erityisherkkinä koko elämämme, saamme huokaista helpotuksesta - emme sittenkään ole friikkejä, meille on olemassa oma viitekehys, käytöksellemme on olemassa selitys, ja mikä parasta, emme ole asian kanssa yksin.

Ja kun teos on vielä suuresti ihailemani kirjailijan, Anja Snellmannin kirjoittama... Osasin odottaa kultaa.


Imen itseeni muitten huonot päivät ja ahdistukset, joudun keinumaan tahtomattani, minulle annetaan lisää vauhtia, enkä osaa rajata itseäni ulos heidän mielentiloistaan. Ylireagoin mietoihinkin moitteisiin.


Antautuminen alkaa lapsuudesta, jossa pieni tyttö kokee äänet, hajut, värit, ja varsinkin tunneilmaston tarkemmin kuin yksikään perheen aikuisista. Varsinainen helvetti alkaa, kun tyttö sysätään koulunpenkille. Poissa on äidin tuttu selkä, jonka taakse tuntemattomien katseita paeta. Tytöstä kasvaa VinkuleluHullumagneettiSuruvaippaMurhekääryleSääliö, nimityksiä löytyy loputtomiin, ja niillä on luvut sydäntäsärkevästi otsikoitu. Kun pitäisi olla sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, suorittaja, ja kuitenkin kaipaa vain kodin rauhallista lohtua, olo on kuin lapsuuden silkkipaperilinnulla. Hän on niin hauras, kaikkien tuulien tarttua.


Miten minä tulevina vuosina muuttuisin yhä epäsosiaalisemmaksi, seurassa hiljaisemmaksi, joka ikistä sanaa, äänensävyä, ilmettä, tuoksua tulkitsevaksi ja päiväkausia märehtiväksi. Levottomaksi. Epäluuloiseksi.


Ja elämä erityisherkkänä on täynnä ristiriitoja. Olemassa on myös Drama Queen. Toisaalta sitä rakastaa yli kaiken rutiineja, järjestystä, turvallista arkea, toisaalta on valmis aivan yllättäen rikkomaan kaiken, ihastumaan tulisesti, aina uudelleen ja uudelleen...

Antautuminen on puhdistava lukuelämys. Se lukee sinua yhtä paljon kuin sinä sitä. Ja siitä saa elinikäisen kumppanin, rinnallakulkijan tielle, jota leimaa epävarmuus siinä missä myös raju onni.

Anna Snellman. Minä kiitän.


Oli pakko pysähtyä ja myöntää: olen egokilpijä kiillottavassa soturikulttuurissamme täysin eksyksissä. Tunsin olevani kaikkialla marginaalissa, tarkkailija, yksin.
Haluan olla marginaalissa, tarkkailija, yksin.


***

Romaanista on blogannut moni. Linkitän tällä kertaa Susan upean postauksen.

Saara Turunen; Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,

Oneiron ja Kudottujen kujien kaupunki

Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)

Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.


Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!

Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.

Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.

Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.


Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?


Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!

Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.


***


Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)

Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.


Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin


Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.

Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.


Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena


Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.

Tua Harno; Oranssi maa

Otava 2015, 336s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.
Ja siksi Raldan ei olisi pitänyt ottaa minua mukaansa. Hän luuli, että voi muuttaa minut. Mutta aavikko voi muuttaa kaiken.


Silmissä hiertävää hiekkaa, auringon kuorimaa nahkaa, maisema, joka voisi sijoittua kuuhun, mikäli maanpinta siellä hohtaisi oranssia. Kaupunki kuin toiselta planeetalta, miesten ja dumppereiden asuttama. Aavecity. Viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelisi kohtaavansa rajat rikkovan rakkauden. Ja toisaalla varjo, naisenmuotoinen, ensin ystävä, sitten persoona, jota seurattava sinne missä ei ole mitään.

Näistä aineksista on kudottu Tua Harnon toinen romaani. Ensimmäinen, Ne jotka jäävät, elää edelleen mielessä vahvatunnelmaisena, niin haikeana, että rintaa rutistaa. Mutta tämä toinen, tämä Oranssi maa, tässä on kaikki mitä juuri nyt tarvitsen. Tämä on autiomaa, joka tarjoaa arjen keskelle keitaan. Tämä on romaani, joka riipivän hellästi tulee suoraan silmille. Pidin esikoisesta, rakastuin kakkoseen.

Oranssi maa on kirja Sannasta, naisesta, joka on tönäisty tyhjän päälle. Sanna on raskaana, mutta monen vuoden takainen suhde päättynyt. Työtönkin hän on, ja suvun miesten mielestä saa syyttää siitä itseään. Isukki tulee kuitenkin avuksi, nyt, viimein, ja järjestää tyttärelleen gradun teko matkan kauas Australian kaivoskaupunkiin. Poissa silmistä, poissa mielestä? Sanna lähtee, mutta vanhat pelot eivät hellitä. Ympäristökään ei varsinaisesti ole omiaan masennusta poistamaan. Tietysti vaalea kaunotar saa miesten päät kääntymään paikassa, jossa vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat joko kotiäitejä tai huoria.

Mutta sitten Sanna tapaa Martin, eikä mikään ole entisellään.


- Sinä osaat rakastaa, et sinä siihen tarvitse aavikkokurssia, Martti katsoi suoraan silmiin, Sanna halusi uskoa nuo sanat. Mitä sinä tarvitset? Sanna kysyi, kun nenät jo koskivat toisiaan.
En mitään. Sinut.


Sanna haluaa kuitenkin oppia tuntemaan itseään paremmin, saada piinaavan ahdistuksensa kuriin. Tämä onnistuu Raldan, jonkinlaisena elämäntaitoguruna itseään pitävän naisen mukaan vain aavikkovaelluksella. Vain keskellä polttavaa hiekkaa ihminen voi olla sinut oman minänsä kanssa. Martin varoituksista huolimatta Sanna lähtee...

Oi miten hemmotelluksi koenkaan itseni tämän kaltaisten kirjojen parissa. Ensin Pekkola, nyt Harno ja vielä yksi lumoava lukunautinto (postaus tulossa pian) aivan peräjälkeen. Ihanaa! Oranssi maa on melankolisella tavalla hirvittävän rehellinen, samalla aseistariisuvan kaunis. Kiitos Tua Harno, kiitos!


Ei ole totta, että tulemme maasta, hän mietti, me tulemme toisista ihmisistä.



***

Romaanista ovat postanneet ainakin Lumiomena, Tiina, Maisku, Jonna, Mai ja Krista.