Etukäteen vannon en mene naimisiin. Kirjojen lopussa monta kertaa luvataan mennä, kerrotaan niin kuin siinä kävisi hyvin, ei jatketa ilkeään olemiseen tai juopotteluun tai kun lapsia kiusataan. Vaikka tiedetään mitä tulee, tahallaan kirjoitetaan niin, on hauskempi lukea. Joskus on toisenlaisia kertomuksia aikuisille ja niistä saa tietää enemmän.
Marja Leena Virtasen teos sai runsaasti blogisauhuja viime vuonna. Kansi on siis minullekin tuttu. Olen katsellut sitä sillä silmällä useita kertoja kirjastossa mutta jättänyt kuitenkin romaanin hyllyyn. Nyt koen olevani mahdottoman edessä, kuten moni bloggaaja kanssani, luettuaan suositun teoksen jälkijunassa. Kirjasta on blogattu jo niin paljon. On kerrottu suvusta toiseen siirtyvästä häpeästä, kierteestä joka jatkuu, "synnistä joka kostetaan aina neljänteen polveen saakka". Koska luin juuri ikään kuin ruotsalaisen version samasta tarinasta (okei, ei samasta, mutta samankaltaisista teemoista), nimeltään Kuparienkeli, enkä voi olla vertaamatta näitä kahta.
Molemmat kertovat vahvoista naisista. Kuparienkelin naiset tosin eivät olleet sukua keskenään, kun taas Kirjeitä kiven alle kertoo Marista, hänen tyttärestään Siviästä ja Siviän kahdesta tyttärestä Riikasta ja Marketasta. Tai oikeastaan kolmesta. Nuorin, Marketta kuolee ollessaan vain puolivuotias. Siviän piiloon vaiettu tuska. Syntyy vielä tytär, joka saa saman nimen. Ensimmäinen Marketta kutsuu häntä Toiseksi. Mullan alla pikkuinen jatkaa olemassa oloaan sisarensa vaiheita seuraten. Toinen vaistoaa pikkusisaren läsnäolon, ja ryhtyy kirjoittamaan hänelle kirjeitä. Kirjeitä kiven alle.
Mikä sitten on perheen naisten vaiettu salaisuus. Himo? Himo. Kirjan lukeneet tietävät mistä kirjoitan ja heille jotka eivät ole lukeneet, kehoitus ottaa asiasta selvää. Tätä tarinaa ei kannata jättää väliin, koska se kertoo jotain olennaista naiseudesta itsestään. Häpeä. Asiat joista ei puhuta. Äitiys. Kuinka vaikea onkaan olla tyttärelleen äiti! Marin oma äiti, kutsumanimeltään Työ, onnistuu tässä parhaiten mutta Mar itse on hukassa Siviän kanssa. Siviä itse rakastaa ennen kaikkea miestään ja poikiaan, tyttäret ovat arvojärjestyksen häntäpäässä.
Jos Kaarlo olisi rumempi, arkisempi, viulun viemätön.
Jos olisi, minun olisi helpompi.
Kun hän silittää selkääni ja olen juuri vaipumassa nautintoon, väliimme hivuttautuu usein kaipaus muuhun. Vaistoan sen, ja mieleeni nousee neuvoton hätä. Minäkö kaipaan vai hän?
Siviän rakkaus Kaarloa kohtaan ei laimene vuosien saatossa. Hänen vahva riippuvuutensa tosin saa kokea kolauksen kun Siviä tajuaa, ettei toista voikaan kokonaan omistaa. Myös Mar kaipasi aikoinaan, mutta hänen miehensä oli kumman haluton. Riikka on naisista pehmeän äidillinen, kolhuitta parhaiten selvinnyt. Miten käy Toisen?
Virtanen kirjoitaa kiihkeän runollisesti. Hänen tekstinsä puhuttelee ja avaa oven menneisyyden Suomeen. Aiheet ovat kuitenkin niin tätä päivää. Alkuun minun oli vaikea "ymmärtää" dialogien murretta. Vähän sama juttu, kuin Kähkösen kirjojen kanssa, mutta niissä haastellaan itselleni tutumpaa savoa. Murre lakkasi teoksen edetessä häiritsemästä. Kirjalle oli pakko antautua. Ja nyt olo on haikea, kun joudun nämä naiset hyvästelemään.
Yöllä pitkä mies tuli uneen, otti reisien alta, nosti syliinsä. Pitkä mies suuteli Toisen huulia, sen kasvot olivat pehmeät. Toinen antoi käsiensä luikertaa pitkän miehen olkapäiden yli, laski päänsä kaulalle, halusi nukkua tätä unta.
Sain lukuvinkin Leena Lumilta ja hänen blogissaan onkin melko kattava lista jo teoksen lukeneista.
mutta Nyytistä tykkäsimme enemmän. Olen lukenut nämä aarteet sekä ainakin osan muumi-kirjoista aikuisella iällä, kuitenkin ennen äidiksi tuloa. Nyt oli ilo suuri huomata, että löysimme yhteisen fanittamisen kohteen.