Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä

Atena 2017, 342s.

Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.

Mats Strandberg; Risteily

Färjan 2015, suom. Stella Vuoma ja Like 2016, 517s.

Se on jo alkanut.


Pari tosiseikkaa tähän alkuun. Olen nääntyneen tulehtuneen räkäinen. Minulla on mielessäni kaksi teosta, joista tahdon palavasti, flunssasta huolimatta, kirjoittaa juuri tänään. Meinasin jopa niputtaa romaanit samaan postaukseen, mutta ei, ei kuitenkaan. Vaikka molemmat kirjat pohjautuvat pelottelemiseen, näiden vire on silti aivan eri taajuuksilta.

Niin. Ja minä en ole koskaan matkustanut laivalla.

Ruotsalainen kirjailija Mats Strandberg maalaa sellaisen kuvan Risteilystä, etten aivan heti ole tätä puutetta sivistyksessäni korjaamassa.


Kasarihenkinen, halvasti elähtänyt Baltic Charisma vetää kuluneesta maineestaan huolimatta hummaajia uumeniinsa, ollaanhan lähdössä laivalle, joka on kuin oma rinnakkaismaailmansa. Kaikki on mahdollista, kun alla meri, ympärillä uusia kasvoja, ja halpaa alkoholia. Riehkakas odotus, hajuvesi, humala.

Laivan henkilökunta varustautuu ihan normiin Suomi-risteilyyn, jolla uhkana lähinnä muutama liikaa ottanut matkustaja. Kukaan ei tiedä, huomaa, ymmärrä, että laivaan nousee muutakin. Nainen, ihan tavallinen äiti, pienen poikansa kanssa. Voiko vaarattomampaa yhdistelmää kuvitella? Ja kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa että heidän molempien kasvoissa on jotain pielessä.


niin hullua että se ei voi olla totta, niin hullua että olen varmaankin kuvitellut kaiken koska OLEN hullu, näin näkyjä, olin humalassa ja ahdistunut ja minun psyykkeeni vain murtui kuin kuiva vanha oksa ja nyt olen murhannut viattoman LAPSEN ja olen kiikissä tällä laivalla


Risteily kummitteli mielessäni siitä saakka kun sen Liken katalogista bongasin. Odotetuttu, paksu ja upeasti kiiltelevä romaani pääsikin lukuun heti sen ilmestyttyä. Takakannen hehkutukset kihelmöivät kuin matkustajien nousuhumala ("Aitoa Stephen King henkeä." - Berlingske). Kirjan alkupuoli, sen hurman sekainen uhka, tarjosi aivan loistavaa lukukyytiä. Sitten kun tapahtumat pikku hiljaa kääntyivät kauhuelementteistä suoranaiseen splatter-melskeeseen, huomasin intoni hiukan laantuvan.

Henkilöhahmojen määrä on melko huima, mutta Strandberg seisoo tukevasti jokaisen henkilökohtaisen tarinan takana tässä erilaisten persoonien kansoittamassa pienoismaailmassa. Ollaan merellä. Ollaan omillaan. Ja kyydissä ajelehtii verenhimoinen pahuus.


Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.


Sivumäärää karsimalla Risteilystä olisi saanut vieläkin paremman, vaikka tällaisenaankin tyydyttää jännitysnälkää. Myös Susa viihtyi verenhuuruisella kauhumatkalla.

Dare Talvitie; Epäsoinnun periaatteet

Myllylahti 2015, 277s.

"Tältä siis tuntuu olla kolmikymppinen ja pelätä graffitia", Eikka jatkoi odotettuaan hetken turhaan että Krista saisi sanaa suustaan.


Tältä siis tuntuu olla pian nelikymppinen kirjabloggaaja, joka on lukenut kirjan, hyvän kirjan, mielenkiintoisen ja hiukan pelottavankin, mutta ei oikein osaa sanoa ymmäriskö lukemaansa. Minulla on hurja tarve paneutua tekstiin, tarinaan, henkilöihin, ja jos koen jääväni vähän ulkopuoliseksi, harmistun. Ehkä tämän kirjan ollessa kyseessä kysymys on siitä, etten ole itse koskaan opiskellut yliopistossa. Jotkut termit jäivät vieraiksi. Ohitin ne kuitenkin pystypäin, ja annoin erittäin viisaan, mutta samalla letkeän kerronnan kuljettaa.

Dare Talvitien esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet on jääskeläismäinen reaalifantasiatarina kahdesta hyvin erilaisesta opiskelijasta. Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi yhteen yöhön, jolloin matemaattiseen tutkimukseen keskittynyt Eikka ja humanistisen alan opiskelija, anarkistinen Krista päätyvät samoilemaan valtavan yliopiston valtaviin kellariverkostoihin.

Krista etsii epätoivon vimmalla oraakelia, jolle hänellä on esitettävänä painavia kysymyksiä. Eikka ei usko moisen kellareissa asustavan, mutta päätyy maanisen Kristan järkeväksi seuralaiseksi. Pian kaksikko huomaa kannoillaan jotain häiritsevää. Kammottavaa. Mörön.

Tuo hirviökö yrittää kaksikon salaperäistä matkaa hidastaa, vai piileekö taustalla vielä jotain muutakin? Ja mikä on hirviön perimmäinen olemus?

Jäin miettimään takakannen tekstiä; "Yhdessä yössä Eikan ja Kristan kanssa lukija käy läpi yliopisto-opiskelun ylä- ja alamäet," Varsinaisen juonen taustavireenä on aistittavissa koko ajan syvempi stoori, joka aukesi itselleni vain ajoittain.

Pienistä epäluuloistani huolimatta romaani on loistavaa tekstiä teille, jotka olette opiskelleet yliopistossa. Teille, jotka pidätte maagisesta realismista, sujuvan kipakasta sanailusta ja gootahtavan spefistä tunnelmasta, unohtamatta tietenkään huumorin pilkahdusta silmäkulmassa.


"Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta."
"Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle." 
"Mä harkitsen lähteväni vaihtoon jonnekin, missä on hyvä kokemuspohjaisten mielenhäiriöiden osasto. Mä luulen että se vois olla mun juttuni. Voisin ottaa sivuaineeksi vaikka hermoromahdukset ja unettomuuden."



***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Arja, SUOMI LUKEE Krista ja Taika.

Oneiron ja Kudottujen kujien kaupunki

Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)

Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.


Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!

Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.

Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.

Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.


Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?


Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!

Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.


***


Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)

Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.


Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin


Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.

Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.


Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena


Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.

Alice Hoffman; Ihmeellisten asioiden museo

The Museum of Extraordinary Things 2014, suom. Raimo Salminen ja Gummerus 2015, 447s.

"Ellei meillä olisi kärsimyksiä ja syntejä, olisimme enkeleitä, ja enkelit eivät pysty rakastamaan siten kuin miehet ja naiset."
"Entä hirviöt?" Coralie halusi tietää. Nyt hänenkin kasvonsa olivat kyynelten viiruttamat; hänen sielunsa oli vereslihalla. "Pystyvätkö hirviöt rakastamaan?"


Täytyy todeta heti alkuun, että Ihmeellisten asioiden museon lukemisesta on kulunut lähemmäs kuukausi. Mietin häijysti toisinko teosta ollenkaan blogiini, koska kyse ei ole arvostelukappaleesta ja niin... Välttämättä minulla ei ihan hirveästi uutta ole sanottavaa tästä romaanista. Mutta koska kauniit kannet ovat koristaneet blogini sivupalkkia Tulossa-osiossa sen verran kauan, päätin temmata itseäni niskasta kiinni.

Friikkisirkus, outojen rakkaustarina, aikuisten satu. Jotain tämänkaltaista odotin kirjaan tarttuessani. Kaipasin hyvää lukuromaania, ja sellaisen sainkin. Alice Hoffmanin kirjassa on outoa, taianomaista vetovoimaa. Se houkuttelee vuoteen 1911, piirtää kuvan New Yorkista, joka hengittää tapahtumapaikkana kaikissa tivoliväreissä. Se vie myös vakavampien asioiden äärelle pohtimaan köyhien ja rikkaiden välisiä eroja jatkuvasti kasvavassa miljöössä. Entä sitten tavallisten ja vähän oudompien ihmisten erot?

Kuten esimerkiksi sellaiset, joita tapaa tarinan päähenkilön, Coralien isän omistamassa ja hallinnoimassa Ihmeellisten asioiden museossa. Paikalle virtaa kesäisin heitä, jotka eivät rujon ulkomuotonsa, taikka erikoisten kykyjensä takia muuta työpaikkaa saa.

Pienenä tyttönä Coraliella ei ollut museon puolelle asiaa, mutta vartuttuaan isäpappa tekee tästä yksinäisestä, vakavailmeisestä tytöstä koko paikan vetonaulan; Coraliesta tulee merenneito. Sellaiseksi hänet on kasvatettu armottomilla uintireissuilla, kylmillä kylvyilla ja niin - onhan Coraliella kädet kuin kalan.


"Pitäisi - se on jotain mitä ihminen ei halua tehdä mutta tekee kuitenkin. Minä en ole sellainen."
Coralien huulillä värähti heikko hymy. "Et niin. Olen varma ettet ole."
"Ja rohkenen sanoa, ettet sinäkään ole."


Ja sitten meillä on Eddie, juutalaistaustainen nuori mies, joka päällisin puolin näyttää ihan tavalliselta, tavallista paremmalta, mutta jonka sisimmässä riehuu. Eddie kantaa sydämellään raskaita varjoja äitinsä kuolemasta katujen heikoimpien hätään. Valokuvaus on miehen henkireikä, tapa kohdata maailma turvallisesti linssin takaa. Mutta kameran varjoista on väistyttävä viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä kaksi kohtaavat...


Himo oli liian typerä ja moukkamainen sana kuvaamaan sitä, mitä tunsin. Minä halusin Coralien omakseni. Ei ihme, että olin sulkeutunut kuoreeni. Sellainen rakkaus nieli sisäänsä kaiken.


Ihmeellisten asioiden museo on korumaisen kaunis romaani. Itseäni jäi häiritsemään tässä aavistuksen sievistelevä ote sekä se, kuinka loppumetreillä pääpari vasta toisensa tapaa. Kirjassa tapahtuu paljon hätkähdyttäviä asioita, jopa rumia sellaisia, mutta vanhahtava kerronta takaa sen, ettei herkempikään lukija säikähdä. Positiivinen, satumainen lukuelämys.


***

Täältä lötyy muita bloggauksia kirjasta.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Paasilinna 2015, 239s.

Olin ajatellut väärin: olin toivonut, että jos annan maailman olla rauhassa, sekin jättäisi minut rauhaan. Niin ei ollut käynyt. Aalo ei ollut haalistunut lainkaan viidessä vuodessa, ja Antti muistutti olemassaolostaan koko ajan kiivaammin. En tiennyt, miten kaikkeen pitäisi suhtautua.

Missä: Helsingissä

Miksi: Luottosuosittelijalleni Kristalle vinkistä kiitos! Kirjasisko tietää mistä pidän, ja ilman häntä olisi saattanut tämä aarre lipua huomioni ohi.

Stoori: On Johannes, tavallinen helsinkiläinen nuorimies, joka työskentelee kellosepänliikkeessä. Johanneksen unettavan tylsä elämä saa tummempia sävyjä, kun hän tapaa vanhan ystävänsä Antin. On vierähtänyt viisi vuotta siitä, kun Antin sisar Aalo teki itsemurhan. Nyt on Antin mukaan maksun aika, aika kostaa, mutta kenelle?

Johannes ei ole tietenkään Aaloa unohtanut, hänhän rakasti parasta ystäväänsä! Päinvastoin, Johannes on elänyt Aalon jälkeiset vuodet puoliteholla, kuin pakonalaisena. Menneisyyden tuulien myötä Helsingin kadut muuttuvat psykoottisen pelottaviksi, suru jäytää takaraivossa, ihmisistä on tullut kuin nukkeja, pitäisi nukahtaa, mutta uskaltaako?

Tunnelma: Aidosti pelottava! Kirja tarjoaa lukukokemuksen, joka muistuttaa ajelua kummitusjunassa. On hämärää, on pimeää, todellisuus vääntyilee oudosti, paniikki hengittää jatkuvasti niskassa...

Kenelle: Tekisi mieli kirjoittaa, että jokaiselle meistä, jotka ovat joskus kärsineet piinaavasta unettomuudesta. Mutta en tahdo tätä mainiota kirja muiltakaan pihdata. Päinvastoin, teosta voisi suositella jokaiselle, joka tahtoo tai uskaltaa kurkistaa todellisuuden verhon taakse.

Plussat: Siis Tiina Raevaara, järkyttävän kaunis kirjailijahan kirjoittaa varsin vetävästi! Tarina on tiivis paketti kauhua, joka perustuu epätietoisuuteen. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Kuinka pahoista harhoista voi ihmisparka joutua kärsimään? Vai ovatko ne harhaa ollenkaan?

Miinukset: Yö ei saa tulla on niitä kerralla ahmaistavia makupaloja, jotka jättävät nälän saada lisää ja pian. Ainoaksi miinukseksi voisin mainita sellaisen seikan, että arvasin loppuratkaisun vähän liian aikaisin. Toisaata ei se lukuelämystä mitenkään pilannut. Se nyt tietysti harmitti, että kirja ylipäätään loppui.

Yleistä: Kirjakevät on alkanut minulla valitettavan laimeasti, joten Raevaara toi oikean piristysruiskeen keskelle pettymysten sumaa. Tästä on suunta vain ylöspäin! Monia kiintoisia kirjoja löytyy lukulistalta, ja tämä jota nyt luen, on sellainen, jota tulen myös suuresti suosittelemaan.

Toisaalla: Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Amma, Suketus, Ulla, Krista


Ihmisten läsnäolo ei kuitenkaan tuntunut niin rauhoittavalta kuin olin toivonut. Ymmärsin, kuinka ymmärtämättömiä ja naiiveja ihmiset kaupungissa olivat. He eivät olisi tunnistaneet uhkaa, vaikka se olisi seissyt heidän edessään. Ihmiset elivät valheessa. Heitä huijattiin.

Eeva-Kaarina Aronen; Edda

Teos 2014, 370s.

- Voi sinua Edda Rós, voi sinua typerää tyttöä ja sinun hölmöjä satujasi. Siitä, mitä olet sepittänyt, ei edes arkkienkeli voi sinua pelastaa. Elä nyt sitten tämä kaikki loppuun. Elä ja näe.


Kirjasyksy on ollut yllätyksiä tulvillaan. Edda lukeutuu romaaneihin, joiden hienoutta tuntuu mahdottomalta sanoiksi pukea. Tekisi mieleni yksinkertaisesti todeta, huhuilla, huutaa: lukeaa tämä kirja! Upotkaa sen uhkeaan magiaan! Eläkää ja näkekää!

Romaani on tarina sydänystävyksistä Eetusta ja Aatusta, jotka salanimistään huolimatta ovat tyttöjä. Tyttöjä, joiden mielikuvitukselliset saagaleikit meinaavat käydä vaarallisiksi. Vaaraa nämä lettipäät nimenomaan etsivätkin Töölössä sijaitsevan kotitalonsa kellarikerroksista ja pihoilta, joilla voi tapahtua miltei mitä tahansa. Mutta missä kohdin kuvitelmat muuttuvat tosiksi, leikki ja sadut painajaisiksi, joista on mahdotonta irrottautua edes aikuisiällä?

Jotta pääsisin perille siitä, mitä sinä talvena tapahtui, ja jotta löytäisin totuuden. Vuodet ovat kasvattaneet vaatimuksensa, ikä on näyttänyt voimansa. Niiden edessä annan myöten.
Kuka, jollen minä, ja milloin, ellei nyt?

Eetu, joka tunnetaan vuosikymmenet myöhemmin nimellä Edda, palaa aina syksyn tultua lapsuuteensa. Hän sukeltaa 50-luvulle pukeutuneena vuosikymmenen mukaisesti, hakien rohkaisua likööristä. Tilpehööreistä. Kankaista. Eddan mieli on jäänyt vangiksi menneisyyteen, siihen hetkeen, jolloin lapsuudelta leikattiin siivet silmän räpäyksessä. Mitä lopulta, oikeasti tapahtui, sitä Edda on yrittänyt koko elämänsä selvittää.

Olimme kakaroita, olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.
Sitten kun oli jo myöhäistä, ymmärsin, ettemme koskaan olleet viattomia.

Eeva-Kaarina Arosen teoksesta jäi päällimmäiseksi mieleen sana ovela. Kirja on kerrottu hämmästyttävän elävästi, suorastaan aistillisesti. Hajut, maut, värit. Koko 50-luku tuodaan lukijan nahkoihin täysin vastustamattomalla tavalla. Mukana on ripaus maagista realismia, joka tasoittaa muuten hyvinkin rujoa tarinaa. Siitä huokuu uhan tuntu, surumielisyys siitä, ettei menetettyä aikaa voi koskaan saada takaisin.

Vai voiko?


Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei edes ole menneisyyttä.


Kuten sanottu, lukekaa tämä kirja!

***

Toisaalla¨

Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Erjan lukupäiväkirja

Haruki Murakami; 1Q84 osa 3

Japaninkielinen alkuteos 1Q84, 2009-2010. Suomennos Philip Gabrielin englanninkielisestä käännöksestä. Suom. Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 446s. (arvostelukappale)



Jos nyt kuitenkin eläisin vielä vähän aikaa ja katsoisin omin silmin, mitä tuleman pitää. Sen jälkeen voin kuolla, jos haluan - ehtiihän sitä. Ehkä.

Olemassa on kirjoja. Hyviä kirjoja, loistavia kirjoja, elämää suurempia kirjoja. 1Q84 menee heittämällä viimeksi mainittuun ryhmään. Viuh. Siellä on ja pysyy.

Luettuani tämän järkälemäisen rakkauspakkauksen osat 1 ja 2, tuli itku silmään jouduttuani hyvästelemään pääparin, Tengon ja Aomamen. Rakastavaiset, jotka eivät osan ensimmäisessä suomennospainoksessa toisiaan edes tavanneet, ellei mukaan lasketa hamaassa lapsuudessa tapahtunutta kohtaamista. Silloin nuo kaksi tarttuivat toisiaan kädestä, ja se ote jäi haamukosketukseksi, näkymättömäksi siteeksi, jonka kautta ja vuoksi luotiin kokonainen maailma. Toinen todellisuus. Salaperäinen vuosi 1Q84 tai kissojen kaupunki, jonne harva tiensä löytää. Vielä harvempi polkunsa takaisin.

Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin.

Osa 3 jatkaa luonnollisesta siitä mihin osa 2 jäi. Aomame piileksii Sakigake-lahkon työntekijöitä, joilla on toki syynsä naista vainota. Murhasihan hän heidän johtajansa ja nyt lahkon ääni, kammottava pikkuväki tuntuu vaienneen. Aomame viettää päivänsä kerrostaloasunnosta, illat hän istuu parvekkeella odottaen Tengoa. Sillä kerran mies jo läheisessä leikkipuistossa näyttäytyi. Mies tulee takaisin. Hänen on tultava, uskoo Aomame, sillä muuten kaikki toivo on ollut turhaa.

"... Siellä missä on toivoa, on myös vastoinkäymisiä. Se on totta. Ehdottomasti. Toivo on kuitenkin rajallista ja periaatteessa abstraktia, kun taas lukemattomat vastoinkäymiset ovat yleensä aika konkreettisia. Sekin on tullut opittua, kantapään kautta."

Tengo taas kaihoaa Aomamea omalla tahollaan, mutta on hoitamassa toisaalla koomaan vajonnutta, pian kuolevaa isäänsä. Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa taas väijyy rakastavaisia, kunnes kauhukseen hänkin huomaa taivaalla kaksi kuuta. Millaisessa maailmassa nämä kolme oikein elävät?

1Q84 rakentuu kolmen päähenkilön kertomusten varaan. Kirjassa tapahtuu lopulta hyvin vähän. Se on jopa yllättävän arkinen maagisen realismin edustajaksi. Aomame hengailee kämpässään ja odottaa Tengoa. Tengo hoitaa isäänsä ja kaipaa Aomamea. Ushikawa vakoilee eräässä huoneistossa Tengoa.

Ja silti, silti Murakamin teksti on kuin taikuutta. Kertomus imaisee lumoavaan, salaperäiseen maailmaansa, jossa kaksi kuuta tarkkailevat taivaalta kuin väijyvät silmät. Lahkon työntekijät hipsivät kintereillä, pikkuväki voi rakentaa Ilmakoteloita minne tahansa... Kukaan ei ole turvassa, kaikkein vähiten Aomame ja Tengo.

Mutta ennen kaikkea 1Q84 on kokonaisuutenaan ehkä maailman kaunein rakkaustarina. Se kertoo siitä, kuinka yksi ainoa kohtaaminen voi sitoa kaksi ihmistä lopullisesti kiinni toisiinsa. Kuinka vuodet, edes vuosikymmenet eivät merkitse rakkauden edessä mitään.

Kaunista, luomavaa, ja niin murakamimaista! Nöyrimmät suositukseni.

****

Entä jos en näe häntä enää ikinä, hän ajatteli sydän väristen, mitä silloin tapahtuu?

Tämä bloggaus on omistettu eräälle ihmiselle. Tiedät kyllä kuka olet.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011 ja Teos, 274s. (arvostelukappale)


Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Kimppalukeminen on kivaa! Päädyimme taas kimppailemaan Kristan ja Annamin kanssa maagisen realismin maailmaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan vuorossa japanilaista kirjallisuutta, vaan valitsimme kotoisasti Johanna Sinisaloa. Itsehän olin jo valmiiksi rakastunut kirjailijan teokseen Linnun aivot.

Enkelten verta taas... No, tarina on tässä aiempaan verraten toinen. Tietysti. Hyvin erilaiseksi lukukokemukseksi kirja ilmeni jo alkumetreiltä alkaen. Odotin tiiviimpää juonenkuljetusta ja valitettavasti kävi nyt niin, että koin tarinan liiankin löyhäksi. Puhuttelevaksi toki, koskettavaksikin. Olihan tässä tiivistä asiaa puistattavasta aiheesta: ihmisen riistoisasta suhteesta eläimeen. Eläinsuojelusta, sen äärimmäisillä laidolla.

Mutta miksi meillä on pakkomielle inhimillistää eläimiä ja sitten kuitenkin tarve vielä pakkomielteisemmin kieltää eläinten inhimilliset piirteet?

Tarina on eräänlainen dystopia yhdistettynä somasti maagiseen realismiin. Yhdysvalloista ovat katomassa mehiläiset. Maailman tasapaino heittää ja hurjasti. Nälänhätä uhkaa, tuomiopäivä hengittää niskaan. Ja mikä on pieni ihminen tämän kaiken keskellä?

No, melko pieni.

Minua viehätti tarinassa yhden ihmisen näköala. Enkelten verta ei ole niinkään globaalitarina, vaan se on ennen kaikkea Orvon tarina. Romaanin alussa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko mehiläisten katoamisilmiö totta myös Suomessa? Ja juuri kun Eero, oma poika on... Jo alussa vilkkuvat poliisiautojen siniset hälytysvalot, jo silloin lukija tajuaa jotain hirvittävää tapahtuneen.

En koskaan, hetkeäkään ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja, mustaa ja violettia, ja kipu on niin suuri että horjun ja huohotan. Unohdan tikarin aina välillä hetkeksi, muutaman sekunniksi, joskus jopa tunniksi, ja se on pahinta: terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti, yhtä julmasti, yhtä kivuliaasti.

Tarinassa vuorotellaan Orvon kerronnan ja Eeron blogimerkintöjen välillä. Eero on tarinan sankari, joka ei voi olla lukijankaan sydäntä varastamatta. Kohtalokkain seurauksin.

Entä se maaginen realismi sitten? Siinä missä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, vetelee viimeisiään, löytää Orvo mehiläisten avulla polun toiseen todellisuuteen. Voisiko sanoa, ikuisuuteen.

Jännite tämän ja tuon toisen välillä sekä kiehtoo, että ahdistaa. Ja lopulta on päätöksenteon aika.

Korostan nyt tässä, ettei teos missään nimessä minusta huono ollut. Ehkä hiukan liian tietokirjamainen, hidastempoinen, mutta samanaikaisesti kyllä mukavan uhkaava. Odottamaan on jäätävä, millaiseksi paketiksi kirjailijan uusin, syksyllä ilmestyvä Auringon ydin osoittautuu.




Teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Jori
Minna Jaakkola
Leena Lumi
Jenni
Morre


 ***
Minua ei pelota. Minulla ei ole mitään pelättävää, ei enää. Ja jos tämä on harhaa, olkoon. Tämä on hyvä, suorastaan erinomainen harha.

Marko Hautala; Unikoira

Marko Hautala ja Tammi 2012, 266s. (kirjastosta)

Sitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin katosta sataisi pienen pieniä jääkiteitä. Kuulen jonkun liikkuvan levottomasti edessäni. En erota piirteitä, mutta kuulen askeleet ja kuiskaavan äänen: kuussa ei ole mitään, kuussa ei ole mitään...

Viehtymykseni enemmän tai vähemmän kauhun kanssa flirttailevaan maagiseen realismiin ei liene yllätys kenellekään. Mutta itse kyllä mietin Unikoiran luettuani miksen ole aiemmin Marko Hautalaan tämän syvemmin tutustunut. Olen lukenut kirjailijalta Itsevalaisevat, jonka parissa tunsin itseni aavistuksen verran tyhmäksi. En tajunnut, en ymmärtänyt, ainakaan kaikkea. Siinä missä Itsevalaisevien loppupuoli hapertui käsittämättömäksi, Unikoirassa ei ollut samaa ongelmaa. Unikoirassa ei ollut ongelmia ollenkaan, se oli silkkaa mielikuvituksellista lukunautintoa alusta loppuun saakka. Pelottava, kiehtova, merkillinen.

Olisikin edes viivoja.


Jotkut teokset ovat sellaisia, että ne tahtoisi psykologisella tasolla ruotia putipuhtaiksi. Kaivautua henkilöiden pääkoppiin, sanoittaa ja tulkita. Toiset romaanit, kuten esimerkiksi tämä, ovat bloggausmielessä hankalia. Tuntuu, että mitä vähemmän sanoja, sen parempi. Unikoiran kyytiin olisi vain uskallettava hypätä avoimin mielin. Pidettävä kiinni, ja katsottava minne se vie.

Ja aika kauashan se vie. Aina kylmiin matelijauniin, kuun pinnalle, oman mielen syöverehin saakka.

Kun avioerosta toipuva Joonas aloittaa uuden, pikkuisen hämäräperäisen harrastuksen, Eidolon-terapian, todellisuus vääntyy totaalisesti kieroon. Ajatuksiin ujuttautuu koira, koira jolla on kuiskattavanaan tärkeä viesti, koira joka on jotenkin viallinen. Terapian vetäjä Aliisa hurmaa epätasaisella kauneudellaan erosta saakka yksin olleen miehen. Maisema näyttää kauniimmalta - mutta vain hetken. Menneisyyden henki, nuoruudenystävä Jyri ilmestyy juuri samoihin saumoihin Joonaksen elämään. Houreinen tosi sekoittuu uniin, mikään ei ole kovin selkeää... Paitsi se, että Unikoira kantaa.

Ja ihanasti romaanista löytyy huumoriakin:

"Heidegger saa kiittää onneaan siitä, että kuoli ennen kuin joutui näkemään tämän ajan. Aikuiset ihmiset leikkivät sähköposteilla ja... mikä se on, missä on räikeitä värejä ja pornografiaa ja sen sellaista?"
Joonas mietti hetken.
"Internet", hän ehdotti.
"Se juuri. Vihaan sitä."

Mielettömän hyvä trillerijännärikauhuromaani, suosittelen!

Toisaalla:
Kirsi
Leena Lumi
Pia
Susa

Jennifer Egan; Sydäntorni

The Keep 2006, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi, 345s. (omasta hyllystä)



Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löytämättömissä – se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä.

Se voisi tapahtua missä tahansa osassa Itä-Eurooppaa. Vampyyrien ja outokummien maanosassa, siellä missä maisemaa vartio Linna.Vanha ja romanttisesti rappeutunut linna, joka on niin valtavan suuri, että sen pimeille käytäville voisi liian helposti kadottaa... Itsensä, identiteettinsä. Vaipua epätodellisten painajaisten syliin.

Linnaa puolestaan vartio sydäntorni. Linnan kuningatar ja valvova silmä, eräänlainen epätoivoisten turvapaikka.

Ja Danny, tarinan lapsiaikuinen antisankari, etsii nyt epätoivoisesti sisäänpääsyä tuohon jättimäiseen rakennukseen, jonka takana taivas värjäytyy vereen. Onhan hänen ökyrikas serkkunsa Howard esittänyt kutsun Danny-boylle, joka puolestaan päästänyt oman elämänsä suistumaan suloiseen sekamelskaan. Goottidanny, joka käyttää onnenbootsejaan, nimeää tunteitaan altoksi ja madoksi, ja on epätoivoisessa koukussa sosiaaliseen mediaan. Jo linnan pihassa mies puskee tuskanhikeä pelkästä ajatuksestakin, ettei löytäisikään internetyhteyttä. (jokaisen kirjabloggaajankin painajainen)

Kun serkukset viimein kesyttömässä linnassa kohtaavat, Dannya odottaa yllätys. Lihavasta ressukka-Howiesta ei ole jälkeäkään. Serkku on kuin uudestisyntynyt. Ja eihän se ole kummakaan, kun miettii, mitä poikien lapsuudessa tapahtui...

Tarina poukkoaa ihanan rosoisesti, eriskummallisella tyylillä nykien. Kertoohan sitä eräs Ray, vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Ray, jolla on osansa tarinassa, mutta millainen, sitä ei uskoisi kukaan. Kirjoitusopettajaan rakastunut, epäonninen Ray, älynsä tiiviisti öykkäri-imagon taakse kätkenyt.

No niin. Olen siis lukenut Sydäntornin. Pakkohan minun oli, koska olen vain nuoralla talutettava kirjabloggaaja, joka tempoilee joka suuntiin kirja-intonsa palossa. Ja Sydäntornista on kirjoitettu sen verran upeasti mm. täällä ja täällä ja täällä ja täällä, että eräänlaisen lukuflown toivossa minäkin. Miksipä en.

Sydäntorni todella teki sen, mitä sen luvattiin tekevän. Räjäytti tajuntani, kyllä. Mutta kirjassa oli myös paljon sellaisia piirteitä, joita en osannut ennakkoon ollenkaan odottaa. Hyvänen aika, romaanihan oli hauska!


Lapsen saaminen teki kovistakin staroista ihan tavallisia torvia lapioimassa mönjää vihaiseen pikku kitaan, tutteja taskussa ja räkää hihoissa ja naamalla autuaan hölmö ilme, josta Danny ajatteli, että sen täytyi johtua sokista, samalla tavoin kuin jotkut ihmiset alkavat laukoa vitsejä sen jälkeen kun heidän jalkansa on räjäytetty taivaan tuuliin.

ja

Martha (puhaltaen savua suustaan): Ei tämä ole rakkautta, vaan jonkinlaista eroottista harhaa.
Danny: Sitähän rakkaus juuri on.

Hykertelin lukiessani tuon tuostakin Danny-paralle, joka oli niin eksyksissä höperölookkinsa takana. Sympaattinen ja ihana Danny! Sydäntorni pursuili repaleisten ihmisten tarinoita, pakkomielteitä ja outouksia. Minulle aiemmin tuntemattoman Jennifer Eganin plussaksi on mainittava sekä kiehtova tarina, joka suorastaan rönsyili metaforista, että hulppean omanlainen kerronta. Pelkäsin aluksi tarinoinnin osoittautuvan liiankin erikoiseksi, mutta kaikkea muuta. Hyvin Eganin kelkassa pysyin ja voi että  – nautin!


***

Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen 2010, 372s. (omasta hyllystä)


Elämä on päärynä, joka yleensä unohdetaan lasikulhoon nahistumaan samalla kun syödään päivästä toiseen perunoita.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas

Kafka rannalla heitti minut niin intiimisti maagisen realismin maailmaan, että siitä irti pyristely tuntuu mahdottomalta. Aloitin paria teosta, jotka kuitenkin lässähtivät jo alkuunsa kuin kipeän kissan häntä. En päässyt sisälle arkielämään, en ole päässyt vieläkään.

Koska olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksen kahteen kertaan (tällainen uudelleenluku on erittäin epätyypillistä minulle), päätin antaa Harjukaupungillekin toisen mahdollisuuden. Aivan vielä minun ei tarvitsisi päästää irti maagisuudesta, joka leijuu kuin kiehtova huntu lajityypin yllä. Voisin edelleen elää unenkaltaisessa tilassa, haaveilla ja katsoa, saavatko sanat uudenlaisia merkityksiä.

Ja toisaalta, luettuani Harjukaupungin sen ilmestymisvuonna, olin inhottavan flunssan kourissa. Ilmankos minusta tuntuikin nyt siltä, kuin olisin vajonnut kirjan maailmaan ensimmäistä kertaa. Puhtaalta pöydältä. Henkilöiden tuttuudesta nauttien ja kuitenkin seikkailumielellä.

Olli tunsi maisemaa katsoessaan vaikeasti määriteltävää kaipuuta. Samalla tuntui kiehtovan unen tai koskettavan elokuvan jälkeen. Kuin olisi päässyt lähelle jotain merkityksellistä, johon ei kuitenkaan aivan yltänyt.

Kustantaja Olli Suominen kärsii työtovereiden diagnosoimana keski-iän kriisistä. Vaikka arki alkuun rullaa hyvinkin tutunoloisissa perhekuvioissa vaimon ja pojan parissa, kuva normaalista alkaa hiljakseen repeillä. Ensin se käpristyy reunoilta, pian se kärventyy tuntemattomaksi. Koska Olli on alkunut nähdä levottomuutta aiheuttavia unia ensirakkaudestaan Kerttu Karasta. Kirjailijanaisesta, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti teoksestaan Elokuvallinen elämänopas;

Tarkkaile ihmisiä odotushuoneissa, puistojen penkeillä, rautatie- ja linja-autoasemilla. Huomaat, että kun toiset katoavat läpikuultavaan merkityksettömyyteen, jotkut saavat huomiosi etkä voi olla katselematta heitä ja aprikoimatta, millaista olisi olla osa heidän elämäänsä ja muistojaan.

Romaanissa yksi "päähenkilöistä" on Facebook, jonka kautta Olli ja Kerttu alkavat toisilleen viestitellä. Kerttu on kirjoittamassa taianomaista teosta Jyväskylästä, nyt Ollin talliin siirtyneenä. Työkuviot jäävät kuitenkin pian sivuun, koska tilanteet muuttuvat ja kehittyvät elokuvallisen nopeasti. Siinä missä teoksen alku lähti liikkeelle kiusoittelevan hitaasti, kiihtyy tahti hengästyttäväksi viimeistään toisessa luvussa. Unia ja unelmia. Menneisyys, jolloin tapahtui jotain peruuttamatonta.

Ollin ja Kertun tarina lähti lapsena liikkeelle Harjukaupungin salakäytävistä. Sinne Olli päätyi silloisen kaveriporukkansa, Viisikoiden opastamana. Tai oikestaan salakäytävistä tiesi vain Karri. Karri, joka...

- Ei, Karri sanoi niin tiukasti, että muut säpsähtivät. Hän makasi rähmällään maassa, kasvot kolon sisällä. - Ei tämä eläimen kolo ole. Jotain ihan muuta tämä on. 

Kirjan luettuani, tulisella palolla, pääsin taas lähelle Ollin ja Kertun salaperäistä rakkaustarinaa. Pääsin itselleni tuttuun kaupunkiin, jonka M-hiukkasia en ennen tätä romaania tiennyt olevankaan. Ja nyt kaupunki ikään kuin kutsuu ottamaan itsestään selvää. Tule ja katso, jos uskallat. Minulla on sinulle näytettävänä paljon enemmän, kuin ikinä voisit kuvitellakaan. Mutta varo salakäytäviä, ellet halua niihin hukkua.

Romaani on kirjabloggareiden laajasti rakastama, sori kollegat, linkitän nyt laiskasti vain Leena Lumille, josta pääsette eteenpäin.

***

Tiedätkö, viime yönä sinä imit minua ja minä laukesin suuhusi ja sinä sanoit rakastavasi minua ikuisesti. Me takerruimme toisiimme ja vannoimme, että jos jokin joskus erottaisi meidät, etsisimme toisemme uudestaan.

Haruki Murakami; Kafka rannalla

Umbine no Kafuka 2002, suomennos englanninkielisestä käännöksestä Kafka on Shore 2005, suom. Juhani Lindholm ja Gummerus 2009, 639s. (kirjastosta)


Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

Ensin oli Norwegian wood, joka hienovaraisesti minut Haruki Murakamiin tutustutti. Sitten tuli 1Q84 osat 1 ja 2, joka puhalteli jo suurempia liekkejä kirjarakkauden roihuun. Ja nyt viimeisenä henkäyksenä, ehkä kaikkein voimakkaimpana Kafka rannalla. Kirja, jonka me "Murakami-tytöt", Piia, Annami ja Krista luimme kimpassa. Vaihdoimme tuntoja tiettyjen sivumäärien jälkeen ja postaamme romaanin sovittuna ajankohtana, nyt.

Kimppaluku toimi loistavasti (kiitos tytöt :)), varsinkin kun kysessä Kafkan tapainen, hurjasti ajatuksiaherättelevä romaani. Kiehtovalla tavalla ilmava, kerronnaltaan helppo, mutta aiheeltaan monitulkintainen. Myytit, tabut ja indentiteetti, kuten kansilieve lupaa, nousevat tarkasteltaviksi tarinan muodossa.

Ja voi millaisen tarinan! Kirja alkaa siitä kun Kafka karkaa kotoana. Mitäpä Kafkalla, viisitoistavuotiaalla pojalla, jonka oikea nimi ei ole Kafka, kotona olisikaan. Vain hiljaista kuolemaa. Isä, romaanin puistattavin henkilö on poissaoleva varjo, äiti ja sisar puolestaan lähtivät, jättivät Kafkan hänen ollessaan lapsi. Tästä hylkäämisestä Kafka ei ikinä toipunut. Sen perusteella hän muodosti identiteettinsä, päätti olla maailman kovin 15-vuotias. 

Kafkan persoona on ristiriitaisen kiehtova. Toisaalta hän rakastaa lukemista ja kirjastoja. Päätyypä vielä tarinan edetessä asumaan erääseen sellaiseen. Toisaalta Kafka on salskea nuorukainen, pitää itsestään huolta kovalla treenillä, jota ei unohda edes karkumatkalla. Salaperäinen, itseensä eksynyt Kafka.

Toisaalla "henkisesti lahjaton" Nakata, tarinan ehdoton sydän jakaa omituisella tavalla Kafkan kohtalon. Nakata ei osaa lukea tai kirjoittaa, ja luonnehtiikin itseään kolmannessa persoonassa puhuen; "Nakata on hyvin tyhmä". Mutta miehelläpä on varsin yllättäviä taitoja, hän näet osaa puhua kissoille. Taitoaan hyödyntäen Nakata etsii kadoksissa olevia kotikissoja. Työstään hän saa lisätienestiä vaatimattoman aburahan lisäksi.

Kyllä ihminen voi elää, vaikka ei matkustaisi junalla.

Romaani on paikoin suorastaan hulvattoman hauska Nakatan ladellessa näitä elämänviisauksiaan.

Ja

"Se ei siis ollut unta", hän sanoi.
"Anteeksi kuinka?" Nakata kysyi.
"Kivi", Hoshino sanoi. "Siinä se on. Se ei ollut unta."
"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai lauseen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Kafka rannalla -teosta on miltei mahdotonta niputtaa minkäänlaiseen pakettiin. Kirja on niin paljon kaikkea. Kaikkea. Rakkautta, hyvin erikoista sellaista, unia, aaveita, arjen maagisuutta. Se vie lukijansa itse elämän keskukseen. Omaan sydämeensä. Se tempaa mukaansa, näyttää taivaat, joilta toisinaan sataa kalaa, puhaltaa meren rannalle, sille ikuiselle, joka myös eräästä maalauksesta löytyy... Ja on kuitenkin tyylilleen uskollisella tavalla niin uskottava. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset meillä kotimaassa.

Jäljelle jää vain kirjastot, ja ne ovatkin loistopaikkoja – ei sisäänpääsymaksua, kukaan ei nosta äläkkää, kun nuori poika kävelee sisään. Ei muuta kuin istut alas ja luet mitä huvittaa. Minä poljin aina koulun jälkeen lähimpään kaupunginkirjastoon. Sieltä minut löysi lomienkin aikana.

Romaania on luettu ahkerasti ja laajalti. Esimerkiksi täällä löydätte linkkejä eteenpäin.

Haruki Murakami; 1Q84 osat 1 ja 2

1Q84 2009, suom. englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff ja Tammi 2013, 782s. (kirjastosta)

Aomame pani kädet suun eteen ja tuijotti yhä kahta kuuta. Jotain on tekeillä, ihan varmasti, hän ajatteli. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?

Vau. Kertakaikkiaan vau.

Ennenkin toki jokin lukuelämys on vetänyt hiljaiseksi, mutta nyt postauksen tekeminen tuntuu todella haastavalta. Miten kertoa teille tästä Haruki Murakamin uutuudesta, joka varmasti piakkoin komeilee ainakin jokatoisessa blogissa? No, te jotka kirjaan olette tutustuneet tai olette tutustumassa, tiedätte. En haluaisi upottaa juttua ylisanojen marinadiin, mutta miten hehkutusta välttääkään. Olen lukenut The Kirjan. Eeppisen, kansainvälistä suosiota nauttineen romaanin, Murakamin pääteoksen. Olen lähtenyt mukaan seikkailun, ja yhtäkkiä, viimeisen sivun jälkeen, tullut heitetyksi tarinasta ulos. Okei, jatkoa on luvassa syksyllä, mutta millä elän sinne asti?

Idea on suurin piirtein tämä. On päähenkilöt, Aomame ja Tengo. Lapsuudessa nämä kaksi kohtasivat, mutta sen jälkeen Aomame vaihtoi koulua ja hävisi Tengon elämästä. Jälki kuitenkin jäi. Jälki, rakkaus, jota kumpikin kantavat tahoillaan. Ammentavat siitä voimaa. Rakkaus, jolla on oma painava merkityksensä tässä tarinassa. Aomame toimii nykyään liikunnanohjaajana, mutta hänen sivubisneksensä on murhata perheväkivaltaa harjoittavia miehiä. Nainen vaikuttaa alkuun melko kylmältä ja persoonattomalta tapaukselta mutta ei hätää, se on pelkkä kuori. Ja tätä kuorta Murakami raottaa hitaasti mutta perusteellisesti.

Tengoon lukija (ainakin minä) taas tykästyy nopeammin. Isokokoisessa matematiikanopettajassa on jotain sympaattista ja lämmintä, vaikka sisällään hän kantaa pitkälti samankaltaisia haavoja kuin Aomame. Tarina alkaa siitä, kun kirjallisesti lahjakasta Tengoa lähestyy tuttu kustannustoimittaja. Hän pyytää Tengolta melkoista palvelusta; miehen olisi haamukirjoitettava erään Fuka-Eriksi kutsutun teinitytön käsikirjoitus. Tarina on huiman mielikuvituksellinen ja saavuttaa hetkessä suursuosion. Fuka-Eri ammentaa kertomusta omista kokemuksistaan mystisen lahkon jäsenenä, josta hän kuitenkin pakeni. Mikä lopulta on todellisuutta, mikä fiktiota? Millaisen voiman Tengo ja Fuka-Eri kirjallaan vapauttavat?

Todellisuus ei ole enää sama. Ihmiset, suurin osa heistä kuvittelee elävänsä vuotta 1984, mutta muutama harva tietää, että maailma on nyrjähtänyt radaltaan. Kutsutaan tätä toista todellisuutta vaikkapa 1Q84:ksi, kuten Aomame sen nimeää. Hän nimittäin soljahtaa samalle raiteelle hätäpoistumistikkaita kiivetessään. Uusi maailma vaikuttaa arkiselta ja tavanomaiselta, mutta sen taivaalla loistaa kaksi kuuta...

"Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin."

Huimaa, eikö totta? Murakami hallitsee maagisen realismin, tarina on kummallisen uskottava. Se nojaa  George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (jonka haen kirjastosta tänään). Valitettavasti en voi nyt näitä kahta verrata, koska olen jahkannut liian pitkään Orwellin romaaniin tarttumisen kanssa. Kuitenkin, nyt on aivan pakko saada tutustua tarinaan, joka on toiminut jonkin näin mahtavan innoittajana.

Ettei menisi ihan ilotulittamiseksi tämä postaus, on kerrottava, etten heti ollut kirjan vietävissä. Päinvastoin, minua pelotti (jo ennestään kipeiden hartioiden puolesta) romaanin järkälemäinen koko. Teoksen alku vaikutti arkisuudessaan jopa pitkästyttävältä. Kirja pitää sisällään melko paljon seksikohtauksia, jotka tuppaavat kirjallisuudessa minua haukoituttamaan. Niin, ja Aomame tuntui alkuun vaikeasti lähestyttävältä. Mutta reilun sadan sivun jälkeen juoni imaisi minut mukaansa aina vain kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka kerronta on rauhallista ja realistista alusta loppuun saakka, taustalla häämöttää jotain uhkaavaa. Samalla kirja on ilahduttava, hauska, ajatuksiaherättävä. Siinä on niin runsaasti vertauskuvallisia merkityksiä, etteivät ne kaikki mitenkään ensimmäisellä lukukerralla aukea. Niin ja pahinta tässä tietysti on se, että väistämättä tulee aika kääntää viimeinen sivu, ja jäädä odottelemaan syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa.

1Q84 on ihana, ihana kirja, ja sillä on paikkansa minun kaikkien aikojen Top 10-listalla!


Tämä voisi olla kuvaus omasta elämästäni;

Tengo luki ja kuunteli musiikkia. Se oli päivän parasta aikaa: sai lukea mielin määrin ennen nukkumaanmenoa. Väsyttyään lukemiseen hän yleensä nukahti.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Minna Vuo-Cho Norkku Helmi-Maaria Pisara