Minna Rytisalo; Lempi

Gummerus 2016, 234s. (ennakkokappale)

Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.


Pieni maalaistalo, kivet rantapolulla. Kuusten kesäinen humina. Laituri, sen päässä kujeilevakatseinen nainen kuljettaa vettä hoikkien sormiensa lomitse. Lempi. Viljamin lempi. Kesä ja syksy, puolivuosikas elämää, makeaa kuin vastalypsetty maito. Niin pienestä kaikki alkaa. Katseesta, sanoista, huulien perhosenkeveästä kosketuksesta. Sitten ollaankin jo naimisissa, vaikka kylänväen mielestä Lempi on musta hevonen, villi kortti, todella villi, kaupunkielämään, nylon-sukkiin ja huulipunaan tottunut.


Ihminen on sellainen, että siinä ovat aina yhtä aikaa läsnä kaukaiset ja nykyiset, vaikka kauan onnistuinkin halkeamat paikkaamaan niin, ettei mitään vuotanut ulos.


Onni jää lyhyeksi näille kahdelle. Sota ylettää lonkeronsa Lappiin saakka ja Viljamin on mentävä, jätettävä nuorikkonsa, vaikka ei muuta haluaisi kuin kietoa Lempin johonkin lämpimään. Turvalliseen. Ja ihanko oikeasti, vaikko vain kuvitelmissa Lempin silmissä jotain empivää? Katumustako ehkä, tätä uutta maalaisvaimon elämää kohtaan?

Lempi jää kahden piikatyttö Ellin kanssa taloon, josta puuttuu mies. Samoihin aikoihin Lempin kaksoissisar Sisko rämpii halki sodan omalla tavallaan, tyylillään tehden vain sen, mikä naiselle luontaista on.


Kuka saapuu, kuka lähtee, kuka hajoaa? Lukion äidinkielenopettajan, Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on tunteista raskas. Se valuu, vuotaa, vie - ja se on kaiken loppu ja se on kaiken alku. Pienen ihmisen kohtalot suurimman pedon edessä, ei sodan, vaan sen joka kumpuaa suoraan sydämestä.

Kuten rakkaat blogikollegani, myös minä otin Lempistä lempikirjan. Kauniimpaa kieltä ja sakeampaa tunnevyöryä saa hakea.


Minulla oli kovasti opettelemista siinä, että ihminen on yksinäänkin kokonainen, jokainen meistä. Olen yrittänyt sisäistää sitä koko elämäni, koska se on kaiken lähtökohta. Kun näkee itsensä ehjänä ja kenestäkään riippumattomana, silloin pystyy näkemään toisensakin kokonaisena.

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Kautokeino, en blodig kniv 2012, suom. Salla Korpela ja Minerva 2014, 382s.

Täällä laaksossa oli aivan tyyntä. Ei tuulen henkäystäkään. Tummanharmaat pilvet riippuivat matalalla ja liikkumattomina lähimmän tunturin kupeessa. Tuntui kuin koko luonto olisi ollut varuillaan ja odottanut jotakin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä. Tunsin kuitenkin kasvavaa levottomuutta. Jotakin oli tapahtumassa.

Koutokeino, kylmä kosto ei ole tapahtumarunsas actionpläjäys. Se ei mässäile, ei pelottele. Sen tenho nojaa suorastaan ylimaalliseen pohjoiseen maisemaan. Tapahtumapaikkana kun on yhäinen lumimaa, suoranainen villi länsi, jossa elävät omat, rikkumattomat sääntönsä. Koutokeino tuoksuu sulalle lumelle, pakkasen kuivattamille jäisille hiutaleille. Kaikki siinä elää ja on, leppoisan hyisellä tavalla.

Kirja kertoo Tukholmassa asuvasta Annasta, jonka edesmennyt saamelaisäiti vaihtoi aikoinaan lapsuudenkotinsa, ja sen myötä koko pohjoisen kulttuurin täysin toisenlaiseen maailmaan. Kaupunkilaiseen, sivistyneeseen elämään, elämään ruotsalaisen miehen kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Annan isoäiti ottaa nuoreen apulaissyyttäjään yhteyttä, perheellä kun on velvoitteensa, ja se on toisen perheenjäsenen suojeleminen. Nyt Annaa tarvitaan auttamaan raiskaussyytteen saanutta serkkuaan, perheen porotalous kun nojaa pitkälti Nils Mattisiin. Hänen työpanoksensa on ankarissa olosuhteissa perheen ainoa mahdollisuus pysyä kiinni elannossa.

Anna lähtee matkaan kohti jääkylmiä mutta jylhiä maisemia, hän palaa sinne, mistä äitinsä kerran lähti. Norjan Finnmark näyttää naiselle aivan toisenlaisen elämäntyylin. Riisutun, alkukantaisen, askeettisuudessaan kauniin. Mutta pohjoisessa pätevät myös toisenlaiset säännöt. Lainkoura lipeää siinä missä eletään tarpeeksi eristyksissä kaikesta.

Ihmiset tekevät sen, mikä on perheen ja siidan parhaaksi. Toisinaan se ei käy yksiin esivallan säätämien lakien kanssa. Voitko silloin sanoa, onko vika omissa käsityksissäsi vai laissa? Kuka sen ratkaisee?

Anna joutuu melkoiseen ristipaineeseen sekä sukunsa, että omatuntonsa taholta. Nils vaikuttaa selvästi syylliseltä raiskaukseen ja nuoren naisen viiltelyyn. Kuinka ja miksi auttaa omaa sukulaistaan, vaikka hän on selkeästi tehnyt väärin? Pian tulee lisää ruumiita ja kokonaiskuva vaikuttaa Annasta yhä enemmän usvaiselta.

Siinä missä äitiinsä tullut Anna (- Tietäisitpä miten paljon muistutat Anna Marjaa sinun iässäsi. Olette samasta puusta veistetyt. - Niinpä, luoja yksin tietää, mistä se puu on peräisin.) valvoo jutun parissa öitä, on jäätyä ja palaa kuoliaaksi, nauttii melkoisen runsaasti alkoholia, lepää luonto näytöksen tapahtumapaikkana kauniina, rauhallisena, uhkaavana...

Voi miten hieno teos tämä Koutokeino! Bongasin kirjan Leena Lumin blogista, ja olihan romaani luettava. Kirja sopii mainoisti rauhallisten dekkareiden ystäville, jotka nauttivat taidokkaasta luontokuvauksesta. Teksi on suloisen huumorintajuista ja sykähdyttävän kaunista. Saamelaisten elämäntyylistä kiinnostuneet eivät voi jättää Koutokeinoa väliin. Varoituksen sanana kuitenkin: kannattaa varata viltti lukukaveriksi, välillä kyyti on sen verran kylmää!


Me emme ole edes statisteja tässä valtavassa näytelmässä. Ja kuitenkin me kuvittelemme juopuneen muurahaisen tavoin esittävämme pääosaa ja yritämme hallita sitä, mikä tapahtuu silmiemme edessä.

***

Ps. Tällä viikolla blogini elää varsin aktiivista elämää. Päätin ottaa käsittelyyn postaamattomien kirjojen pinon. Tervetuloa tekemään löytöjä!

Milla Ollikainen; Veripailakat

Milla Ollikainen ja Like 2013, 221s. (kirjastosta)

"Me joudumme muistojen valtaan. Kun avaamme oven muistoille, emme voi valikoida niitä ja jättää osaa muistoista oven ulkopuolelle. Kutsuessamme varovaisesti muistoja ne tulevat kaikki, työntävät raotetun oven kokonaan auki ja asettuvat röyhkeästi taloksi. Jokainen niistä vaatii tulla muistetuksi sellaisenaan. Ne eivät tule koskaan yksin; niiden sylistä huoneeseen lehahtavat kaikki tunteet, joiden kiinni saamiseen ja ulos telkeämiseen oli muistelijalta kulunut niin kauan aikaa..."

Edellisen lukemani kirjan jälkeen tarvitsin jotain aivan muuta. Muunlaista. Mitä tahansa, jolla saisi mielentasapainoni jälleen edes jonkinlaiseen hallintaan. Tämä raikkaalla kannella varustettu Milla Ollikaisen esikoisdekkari Veripailakat on ehtinyt jo jonkin verran blogi huomiota niittää, ja vastaanotto on ollut lämmintä. Kuin vastapainona kirjan hyytäville pakkasille.

Lapin jylhiin maisemiin nimittäin johdattaa tämä jännäri. Juuri kun Krissen äiti on saanut elämässä ryvettyneen tyttärensä matkalle pohjoiseen, alkaa tapahtua. Turistirysän gondolihissistä löydetään nuoren pojan ruumis. Krissen toimittajaystävä Eerika matkustaa mehevän jutun perässä samoille kulmille selvittääkseen, mistä oikein on kysymys. Ja tietysti kuvioissa mukana myös ne perinteiset poliisit:

"Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olisipa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia."
"Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Veripailakat on jotenkin hersyvän nuorekas dekkari. Kerronta on vaivattoman nopealukuista notkealla tyylillä. Pidin erityisen paljon Krissen rosoisesta persoonasta, ja siitä, ettei henkilöhahmoista kukaan kovin fiiniltä vaikuttanut. Rosoa, rosoa. Ja sellainen saa minulta aina plussaa. Murresanojen viljely dialogeissa vauhditti menoa, eikä haitannut ollenkaan ainakaan tätä lukijaa.

Aika perinteisen genretyypillinen kaavahan Veripailakoissa kieltämättä on, mutta arvoituksellinen juoni yhdistettynä räväkkään kerrontaa toimii. Ei ihme, että teos on voittanut Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Hanna
Jarkko Perttula
Mariel