Daniel Cole; Marionetti

Hangman 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2018,431s. 

"Mitä luulet - tappoiko nämä tämänkertaiset se sama tyyppi, joka vetelee naruista. Se niin sanottu Azazel?" Baxter kysyi.
"En minä tiedä."
"Voi jumalauta. Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Rouche hymähti apeana ja ojensi kätensä kuistin katon alta yltyvään lumimyrskyyn.
"... Taivas putoaa."



On SYÖTTEJÄ. On NUKKEJA. Nämä sanat viilletty syvälle uhrien rintakehään. Mutta kuka lopulta on uhri? Millainen voima saa ihmisen esimerkiksi ompelemaan itsensä ruumiiseen ja ajamaan päin poliisilaitoksen seinää?

Ensin löydetään Brooklyn Bridgen kaapeleissa roikkuva syötti, seuraavaksi tapahtuu lontoolaisessa vankilassa, jossa itsemurhan tekee nukke. Maailmanlaajuisesta ilmiöstäkö tässä on kyse?


Niukat tiedot, joita paikalle päässeiden poliisien oli ollut pakko antaa avoimella kanavalla, kuulostivat hyytäviltä:
"... ruumiita joka puolella..."
"... ripustettu seinille..."
"... kaikki kuolleita..."



Jos Räsynukke antoikin viitettä brittikirjailija Daniel Colen kyvyistä säikytellä lukijansa järjiltään, vastaa Marionetti tähän viiltävällä vimmalla. Jälleen leikitellään jännityksen ja kauhun rajamailla; mennään syvimpään pimeyteen, jossa lepattavat uhkaavasti mustat siivet. Jossa ihmiset muuttuvat tahdottomiksi leluiksi.

Muistamme tietysti räväkän Emily Baxterin edellisestä teoksesta. Nyt FBI- ja CIA-agentit pyytävät hänen apuaan New Yorkista käsin. Juuri Baxter onnistui nappaamaan Räsynuken "valmistajan", juuri hän voisi auttaa kopiomurhalta vaikuttavassa rikoksessa. Mutta niin Baxter, kuin hänen parinsa Rouche ja Curtis saavat pian huomata kyseessä olevan paljon suuremman ilmiön. Päähenkilömme itsekään eivät ole siloposkisen puhtoisia, vaan jokainen pihtailee salaisuuksiaan lisäten vain toinen toistensa vainoharhoja.


Sairaan nukkemestarin jäljillä liikkuessa huomaa toisinaan pidättävänsä henkeä. Marionetti ei ole perinteinen jännäri, vaikka aineksia toki siihenkin suuntaan löytyy. Tämä teos kaivautuu psykologisesti lukijan alitajuisiin pelkoihin jättäen valtavan nälän tunteen. Vaikka loppuratkaisu tuntui aavistuksen verran venytetyltä, en voi muuta kuin anoa lisää Colea kiitos ja pian!




"Joskus se, mikä melkein tappaa meidät, koituukin meille pelastukseksi."


***


Kirjan lukenut ainakin Luetut.net.

Mariette Lindstein; Ehdoton valta - Lahko 1

Sekten på Dimön, suom. Christine Thorel ja Atena 2018, 470s. (ennakkokappale)

"Et kai luule pääseväsi nukkumaan? Päivä on vasta alussa."
Täsmälleen sillä hetkellä ajatus tuli ensimmäisen kerran Sofian mieleen. Se ampaisi vatsasta kuin sähköisku ja muotoutui aivoissa.
Että tämä olisi vasta alkua.
Että tähän mennessä tapahtunut olisi ollut lastenleikkiä. Että elämällä ei ollut minkäänlaista pohjaa.



Lahkot ovat puistattava, mutta kierolla tavalla kiehtova aihepiiri. Mikä saa ihmiset vapaaehtoisesti jättämään hyvätkin elämänsä ja luovuttamaan päätäntävallan ylemmälle taholle. Eikä tässä puhuta Jumalasta vaan normaalia karismaattisemmasta ihmisestä. Sisäinen tyhjyys? Halu löytää elämälle arkea suurempi tarkoitus?

Sofialla on syynsä kadota maisemista, ainakin toistaiseksi, ainakin siihen asti että tilanne entisen miesystävän kanssa rauhoittuu. Mikä voisi olla tähän parempi vaihtoehto, kuin syrjäisellä saarella sijaitseva yleellinen kartano? Mielen ja kehon tasapainoa, terveellistä ravintoa, syvää unta ja henkistä opastusta. ViaTerra-oppi perustuu hyvin yksinkertaisiin menetelmiin, mutta new age -liikkeen johtajalla on sana hallussaan. Valta. Kuka kyseenalaistaisi itsensä Franz Oswaldin menetelmät?

Vaivihkaa meininki muuttuu. Ne julkisuuden henkilöt, jotka saarella vierailevat, saavat osakseen täydellisen hemmotteluloman. Vaan mitä löytyy kulissien takaa? Miten voivat itse lahkon jäsenet?


Helvetti on tätä, Sofia ajatteli. Että on tällä tavalla aivan jumissa.
Häneltä oli viety koko elämä ennen kuin hän oli edes kunnolla alkanut elää. Hän oli joutunut helvettiin, eikä ollut edes kuollut.
Kuinka ihmisestä tulee näin voimaton?



Viimeisetkin silmut putoavat Sofian silmistä hänen "päästessä" työskentelemään itsensä Oswaldin sihteerinä. Paratiisista tulee helvetti, jossa rimpuillaan täysin johtajan mielivallan alaisina.


Vielä puistattavammaksi Mariette Lindsteinin romaanin tekee se tosiasia, että nainen on itse kokenut tämän kaiken. Skientologi-piirien pimeä puoli valkeni nuorelle Mariettelle viimeistään siinä vaiheessa kun hän itse, teoksen Sofian tavoin, sai ylennyksen sisäpiiriin. Mariette oli vanki, niin myös hänen lapsensa, jota nainen sai tavata vain kerran viikossa. Ja kuitenkin, 20 piinavuoden ja hengenvaarallisen pakonsa jälkeen Lindstein on nyt vapaa. Hän on kirjoittanut jäätävän koukuttavan trillerin, jonka sanoma kannattaa ottaa vakavasti.



Näen jonkun yläkerran ikkunassa. Se on vain varjo, jonkun ikkunaan ryömineen kasvot. Tumma läikkä, joka näkyy hetken ajan ikkunassa.
Ja katoaa liekkeihin.

Gard Sveen; Verikarkelot

Blod i dans 2016, suom. Virpi Vainikainen ja Bazar 2017, 254s.

Älä usko, hän sanoi itselleen.
Älä usko tästä yhtään mitään.

Tommy Bergmann -sarjan edellinen osa, Pimeän sylissä loppui jäätäviin tunnelmiin. Nyt meillä on tässä kolmonen, joka jatkaa jouhevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Ja millainen kirja! Täytyy myöntää, että nielaisin pari kertaa Verikarkeloiden kannet nähtyäni. Toisaalta, pahoittelen tunnelman latistamista, toinen nielaisuista johtui sivumäärän vähyydestä. Siis mitä?! Norjalainen kirjailija Gard Sveen tuottaa yleensä n. 500 sivuisia, kuitenkin lähes kerralla ahmaistavia teoksia.

Ja taas toisaalta, Verikarkelot on luettava nimenomaan sarjan jatko-osana, jolloin niin tarina, kuin nämä rakastettavan ahdistuneen henkilötkin ovat ennestään tuttuja. Irrallisena kirja tuskin toimi.



KUOLEMA LIETTUASSA. Poliisi on nimeämättömien mutta luotettavien lähteiden mukaan suorittanut etsinnän maahan oletettavasti asettuneen uskonnollisen äärilahkon tiloissa. Lahkon uskotaan liittyvän aiemmin talvella paljastuneeseen makaaberiin naispuolisen henkilön murhaan.



13-vuotias Amanda on kadonnut. Pimeän sylissä -romaanissa hillunnut sarjamurhaaja Jon-Olav Farberg poltettu (vai onko sittenkään?). Liettuasta löytyy kuoliaaksi raadeltu nainen. Löytyy myös uskonlahko, joka saa aiemmin lukemani Adler-Olsenin Vartijassa esiintyneen porukan näyttämään pyhäkoululaisilta.

Tämä ikivanha, jo periaatteessa unohduksiin vaipunut "oppi" perustuu muutamaan Matteuksen evankeliumista poimittuun jakeeseen sekoitettuna astrologiaan. Öh?  Pointtina on kuitenkin hilpeästi silpoa niin itseään kuin muita. Mutta jos sielunsa haluaa varsinaisesti pelastaa, siihen tarvitaan Oinaan tähtimerkeissä syntynyt, alle 14-vuotias neitsyt...

Karmaisevaa! Verikarkelot ei silti, uskokaa tai älkää, ole pelkkää verellä mässäilyä. Kyllä teos sisällään pitää kiemuraisen, mutta toimivan juonen, jossa brutaatelja kohtia löytyy vähemmän kuin vaikkapa Pierre Lemaitrelta. 



Ei, hän ajatteli.
Hän kääntyi takaisin palaneen paperin jäänteisiin päin.
Ei valopistettä.
Hän kääntyi taas itään.
Metsä oli sankka ja musta.
Lukuunottamatta heikkoa, tanssivaa valoa niin kaukana, että sitä tuskin erotti.



Vähän minulle jäi hätäinen maku itse tekstistä. Kuin Sveen olisi kirjoittanut kirjan puolijuoksua ehtimättä totuttuun tapaan pysähtyä päähenkilöiden, taikka edes lukijan rinnalle. Juonesta olisi saanut irti vähintään ne 500 sivua, sen verran inhan kiehtovia asioita tässä käsitellään.

Verikarkelot on anarkistisen piittamaton, sysimusta kauhujännäri, jonka pelastaa täydelliseltä pimeydeltä norjalaiskirjailijan huumori.



Hän tuijotti tähtiä, ja totesi olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, ettei tietäisi mitä toivoa, jos näkisi tähdenlennon.

Jussi Adler-Olsen; Vartija

Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.

"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?

Emma Cline; Tytöt

The Girls 2016, suom. Kaijamari Sivill, 2016, 304s.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.


Kesä 1969. Hiukset ja mekot hulmuavat, rannekorut välkehtivät tomuisessa auringonvalossa. Evien silmiin tarttuvat Tytöt. He liukuvat halki puiston, silmät raukeina, kyljet toisiaan hipoen. Kuin maanpakoon joutuneet kuninkaalliset. Ympärillään niin luja side, yhteenkuuluvuus, että Evien sisin käpertyy kaipuusta.

Evie, neljätoistavuotias kalifornialainen tietää jo jotain elämän nurjista puolista. Vanhemmat ovat juuri eronneet, äiti lipunut epävarmuuden tilaan omasta naiseudestaan, paras ystävä vaihtanut leiriä. Evie, jota kukaan ei huomaa. Joka on nääntyä tavallisuuden yksitoikkoisiin väreihin.

Ja sitten, yhtäkkiä Suzanne.


Meillä kotona ei osoitettu hellyyttä, ja yllätyin siitä, että joku saattoi koskettaa minua noin vain, että kosketuksen lahja annettiin huolettomasti kuin purukumin pala. Se oli selittämätön siunaus. Suzannen kirpeä hengitys tuntui niskassani kun hän pyyhkäisi hiukseni toiselle sivulle. Kuljetti sormiaan päänahkaani pitkin, teki suoraa jakausta. Jopa finnit hänen leuassaan vivahtivat kauniiseen, kun sisäinen palo antoi niille rusottavan hohteen.


Evie rakastuu silmittömästi mustatukkaiseen tyttöön, pääsee osaksi aivan toisenlaista todellisuutta. Aidompaa. Teräväpiirteisempää. Tytöt asuvat ranchilla suvaitsevan rakkauden kommuunissa. Kuluu paljon pilveä ja LSD:tä, raukeita kitaran säestämiä päiviä, joita hallitsee miltei jumalhahmoksi noussut Russell.


Russelliin kohdistuva ihmettelevä ihailu, sen varmuus. Kadehdin heidän luottamustaan siihen, että joku toinen voisi kursia elämän tyhjät osaset kokoon niin että tuntuisi kuin alapuolella olisi verkko, joka liittäisi jokaisen päivän seuraavaan.


Mutta idylli ei kestä ikuisesti, toisella puolella odottaa täit, vettynyt ruoka, seksuaalinen hyväksikäyttö. Lopulta veriset murhat.


Odotin Emma Clinen Tytöiltä hurjasti, voisi sanoa, että teos on koko kirjakauden Se Juttu minulle. Ja sain silti enemmän. Palasin teini-iän haparoivaan, kauhunsekaiseen tunnelmaan siitä, kelpaanko omana itsenäni? Kuka minä olen sinulle? Niihin tyttömäisiin ajatuksiin ja haaveisiin, joita edes aikuisuus ei voi täysin häivyttää, Aika muuttaa, muuttaako se mitään?


Tytöt on alkukantainen, elinvoimainen osoitus kirjallisuuden mahdista ujuttautua kapeisiin tytönvartaloihin, rakkaudennälän ja kaipuun hillittömään tuskaan, Ihmisen paratiisi on tulla huomatuksi. Nähdyksi omana itsenään.

Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja!


Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.

Douglas Preston ja Lincoln Child; Kuoleman naamio

Cemetery Dance 2009, suom. Antti Autio ja Gummerus 2016, 575s. 

Nora veti olkalaukustaan taskulampun, napsautti sen päälle ja osoitti sillä aidan suuntaan...
Toisella puolella ei näkynyt mitään. Metalliverkkoon oli kuitenkin tullut kookas painauma, ja koko aita heilahteli ja natisi siihen kohdistuneen iskun voimasta. Pian natina vaimeni, ja metsään laskeutui jälleen hiljaisuus.

Olento oli tiessään.


"Zombeja, odottaa ulkona..." Sattuneesta syystä tämä Apulannan biisi ei jätä minua rauhaan uusinta Pendergastia ruotiessani. Sillä uudet Penderit on luettava, ilman muuta, vaikka sarjan taso pääsikin hiukan notkahtamaan Tulikiven jälkeen. Muutaman heikohkon esityksen jälkeen Kuoleman naamio lähestyy jälleen alkupuolen suomennosten piinaavatunnelmaista tasoa.

Tällä kertaa murhataan aivan alkulehdillä yksi sarjan päähenkilöistä, toimittajatuttumme William Smithback. Hän on parahiksi juhlistamassa hääpäivää vaimonsa Noran kanssa, kun paikalle rynnii epäsiistin oloinen naapuri. William puukotetaan hengiltä. Nora saa sentään jäädä eloon, mutta huomaa pian kannoillaan hiipivän kalmaisen olennon.

Sillä tämä murhaajanaapuri kuoli jo kymmenen päivää tapahtunutta aiemmin.

Pendergast ja D'Agosta huomaavat pian, että myös Manhattanilla harrastetaan voodoota. Onko tämä salaperäinen, eläimiä uhraava lahko onnistunut herättämään henkiin vainajan - ihan oikeasti? Onko keltaisen lehdistön revittelemiä zombeja olemassa?


"Viitsisitkö vielä muistuttaa minulle, miksi me hiiviskelemme täällä kuin mitkäkin haudanryöstäjät?" D'Agosta kysyi Pendergastilta.
"Siksi, että me olemme haudanryöstäjiä, Vincent hyvä."


Prestonia ja Childia ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta moittia. Tämä amerikkalainen kirjailijapari on jälleen onnistunut loihtimaan kauhunsekaisen dekkarin, jossa kohoaa ikivanhoja, luotaantyötäviä kirkkoholveja, hämähäkinseittisiä katakombeja, kaapuihin pukeutuneita hahmoja. Olen viime aikoina lukenut niin paljon syvemmälle kaivautuvia jännäreitä (Nesser!!), että nyt meno tuntui paikoin liiankin pinnalliselta.

Toisaalta, Kuoleman naamio on jännittävä kuin mikä!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi ja Sonjan lukuhetket.

Dolores Redondo; Myrskyuhri

Ofrenda a la tormenta 2014, suom. Sari Selander ja Gummerus 2016, 578s.

Talo on musta, enkä tarkoita nyt seinien väriä vaan sitä mitä sen sisällä on. Tiedän että turhaan minä pyydän teiltä, että älkää menkö sinne, älkää etsikö sitä, koska jos olette se joka sanotte olevanne, jos pelastuitte siltä kohtalolta, jonka he olivat teille varanneet, on ihan sama vaikka ette heitä etsisikään, ennemmin tai myöhemmin he löytävät teidät.

Jumala teitä varjelkoon.


Jumala meitä varjelkoon Myrskyuhrin kaltaisilta tapahtumilta, koska tämä tarina pohjautuu toteen. Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan viimeinen näytös on omistettu pienelle Ainara-tytölle. Vaikka en voikaan tehdä mitään sen eteen, että oikeus voittaisi, ainakin haluan kunnioittaa nimesi muistoa...

Pamplonassa vanhempia kohtaa suruista musertavin, heidän pieni tyttövauvansa ei enää herää. Syy siihen, miksi poliisit, kirjan päähenkilö rikosylikonstaapeli Amaia Salazar muiden mukana, kutsutaan paikalle, on isän outo käytös. Vanhemmat olivat jättäneet vauvan hoitoon isoäidille ja lähteneet juhlimaan, kohtalokkain seurauksin. Kätkytkuolema on yksi kammottavimmista luonnonoikuista. Äiti panee lapsensa nukkumaan ja löytää tämän aamulla kuolleena. Miksi isä yrittää varastaa tyttärensä ruumiin ja höpisee uhrauksesta?

Mahdollinen rikos on raaka, ja se vie Amaian kumppaneineen oudon lahkon jäljille. Eräässä talossa, erään niityn laidalla on aina asunut kummallista porukkaa. Hippimeininkiä, okkultismia, vanhoja pakanallisia uskontoja. Nyt puhutaan itsensä Inguman, tukehduttavan demonin, heränneen ja vieneen vauvat. Sillä vastaavia, hämäriä kätkytkuolemia löytyy alueelta huolestuttavan paljon.


Mutta sen hän on aina tiennyt, ettei pelko mihinkään katoa. Se ei mene pois, ainoastaan perääntyy muutaman askeleen ja soljahtaa sitten jonnekin kosteaan ja pimeään paikkaan. Sinne se jää odottamaan kutistuneena pienen punaisen LED-valon kokoiseksi pisteeksi, jota ei voi olla näkemättä vaikka kuinka haluaisi; yritämme kieltää sen, koska niin meidän on helpompi jatkaa elämäämme.


Tunnustus, minun on pitänyt tutustua Baskimaan murhat -trilogiaan jo ensimmäisen osan, Näkymättömän vartijan ilmestyttyä. Jotenkin se on... jäänyt. Myrskyuhri vaikutti takakantensa perusteella kirjalta, jota yksinkertaisesti ei voi jättää väliin. Näinpä voin vain syyttää itseäni siitä, että olin tarinan muiden säkeiden osalta pihalla kuin lumiukko. Note to self, lue jatkossa sarjat niiden oikeassa järjestyksessä.

Ja kuitenkin. Tällaisen ummikonkin Redondo sai järkälemäisellä romaanillaan valtaansa. Kirja on painajaismaista luettavaa jokaiselle äidille. Sen viehätys nojaa hyytäviin maisemiin, vanhoihin mytologioihin ja vainoharhoja herätteleviin juonenkäänteisiin. En yhtään ihmettele kirjailijan saamaa suosiota. Ongelmani oli vähäisen Baskimaa -tietämykseni lisäksi päähenkilön ärsyttävän täydellinen persoona. Pidän enemmän pappatossuisista, tissuttelevista rikostutkijoista, vierastan näitä kauniita ja veitsenteräviä naiskonstaapeleita, joita välillä vastaan koroissaan kopsuttelee.



" ...olen oppinut myös jotain tosi tärkeää viime aikoina, nimittäin sen että ihmisellä on oikeus erehtyä. Se on yksi tärkeimmistä oikeuksista joka meille on annettu, se meidän pitää ensin ymmärtää ja sen jälkeen meidän pitää uskaltaa myöntää virheemme, jottemme toista samaa virhettä yhä uudelleen."

***

Kirjasta on blogannut ainakin Mai Laakso.

Andrew Michael Hurley; Hylätty ranta

The Loney 2014, suom. Jaakko Kankaanpää ja WSOY 2016, 427s.

Peltojen poikki puhalsi navakka tuuli, ja sen mukana saapui suolaveden ja mätänevän levän haju vahvana kuin sipulin tuoksu. Minusta tuntui, kuin hajuun olisivat sisältyneet kaikki aiemmat pyhiinvaelluksemme, ja jännitys alkoi kiristää vatsaani. Olimme käyneet Loneyssa niin kauan kuin muistin, mutta en ollut koskaan oikein viihtynyt siellä. Se oli aina tuntunut vähän samalta kuin isoisän talo. Synkältä, elottomalta. Aavistuksen verran uhkaavalta.


Tonto on teini-ikäinen, pumpulissa kasvanut katolilainen poika. Hanny hänen veljensä, isoveli, jollain tavalla lapseksi jäänyt. Mykkä. Hannyn puhumattomuus varjostaa koko kiihkeästi uskontoon suhtautuvaa perhettä. Pientä seurakuntaa. Hannyn on parannuttava. Jumala, tai joku, paranna Hanny.


Maalaus toi aina mieleeni koulun pihan, siellä vallitsevan ylimalkaisen hirmuvallan ja ainaisen epävarmuuden, koska milloinkaan ei voinut tietää, mistä kaikesta saattaisi yhtäkkiä seurata välitön ja väkivaltainen rangaistus. Liian pitkä, liian lyhyt. Ei isää, ei äitiä. Märät housut. Rikkinäiset kengät. Väärä asuinalue. Huorahtava sisar. Täitä päässä.


Joka pääsiäinen seurakuntalaiset matkustavat Loney -nimiselle rantakaistaleelle, meren saartamalle aluelle, jossa he majoittuvat goottilaisen synkkään kartanoon. Seinien sisällä haisee home, mutta myös jokin muu. Määrittelemätön pelko. Hulluus, poikien äidin hahmossa. Ehkä Jumala tänä pääsiäisenä parantaa Hannyn. Naisen koko elämä riippuu tästä, pakkomielteisellä kuumeellaan hän on saanut seurakuntalaiset mukaansa mysteeriin, jossa kappelin pyhä vesi on ainut toivo.

Ja saarella alkaakin tapahtua ihmeitä. Vaikka taivas suomii vettä, pisarat hakkaavat alati muotoaan muuttavaa merenrantaa, jotain on tekeillä. Tonton ja Hannyn käynti Coldbarrowin kummitussaarella herättää henkiin outoja voimia. Ja mitä hylätyssä, lahossa röttelössä tekee viimeisillään raskaanaoleva nuori tyttö? Talossa jossa surmattiin kerran eräs noita...


Silti. Vaikka brittiläisen Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta vaikuttaakin kansiensa puolesta kauhukirjallisuudelta, on se mielestäni luettava draamana. Näin kirjasta saa eniten irti. Romaanilla on musta, kylmä sydän, jonka sykkeen voi tuntea jokaiselta sivulta. Pelko on piilotettuna rivien väleihin, se on tunnelma, joka varjostaa kahden pojan pyhiinvaellusmatkaa.

Hylätty ranta on selittämättömällä tavalla äärimmäinen teos. Uskoisin, että siihen joko ihastuu, tai sitten se hulahtaa ohi jättämättä sen kummempia jälkiä itsestään. Minun verenkiertoni kirja hetkellisesti seisautti. Kauneutta on pohjaton toivottomuus.



"Tonto, totuus ei aina ole kiveen hakattu. Itse asiassa ei koskaan. Siitä on vain eri versioita. Ja joskus on syytä miettiä, millainen versio ihmisille on parasta tarjota."

Michael Katz Krefeld; Lahko

Sekten 2015, suom. Päivi Kivelä ja Like 2016, 346s.

En halua lykätä sitä enää pitemmälle.
Fiaskomme toistuu joka päivä uudestaan.
Meidän elämämme. Meidän maailmamme. Meidän valintamme.
Minun valintani.
Toivon rakennelma, tuhoon tuomittu.
Nyt ja ikuisesti.
Kadotuksen oma - minun tuomiostani.
Ei ole muuta ulospääsyä kuin liekkien tuoma vapautus.
Lopullinen päätös yhdelle projekteista,
joita ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan.


Jo tutuksi käynyt tanskalainen kirjailija, Michael Katz Krefeld marssitti Langenneet ja Kadonneet romaaneissaan lukijan sydämiin alkoholisoituneen (!!) expoliisin nimeltään Ravn. Tämä vaimonsa väkivaltaista kuolemaa sureva, lupsakan englanninbulldogin omistava herrasmies ei maallisilla koreile. Hän asuu laivarähjässä. Viettää päivänsä läheisessä Cafe Merisaukossa, paikan "erikoista", ruskeaa kultaa nauttien, ja siinä sivussa naapuripaatin Eduardon varsin vaihteleville naissuhteille naureskellen,

Mutta sitten Ravn saa yllättävän yhteydenoton raudanlujalta bisnesmieheltä. Ferdinand Mesmer on tottunut saamaan mitä haluaa. Hänellä on keinonsa houkutella nihkeän epäluuloisesti suhtautuva Ravn mukaan kadonneen poikansa tutkimuksiin. Poika, siis meidän tapauksessamme keski-ikäinen mies, on hävinnyt jo vuosia sitten.

Eikä hän ole mikään perinteinen mattimeikäläinen. Jacob Mesmer työskenteli vieläpä menestyksekkäästi isänsä omistamassa firmassa, mutta luopui tehtävästään suuremman kutsumuksen edessä; nyt Jacob johtaa epäilyttävän oloista lahkoa.

Ravnin tie käy Mesmerin jäljillä rankasti manipuloitujen ihmisten kohtaloihin. Mitä syvemmälle hän etenee, sitä pimeämmältä näyttää. Kuten freelancer etsivämme saa huomata, ei Jacobin lahkolla, kuten lahkoilla ylipäätään, ole mitään tekemistä aidon kristillisyyden kanssa.


Lahko edustaa jälleen taattua Krefeld-laatua. Juoni pitää sisällään kihelmöivää jännitystä, jopa raakuuksia, kuitenkin lempeällä huumorilla sävytettynä. Aivan Adler-Olsenin veroista sanallista hupailua ei luvassa ole, mutta hyvän mielen näinkin rankka teos onnistuu jättämään.

Lopetan jaaritteluni tältä erää tähän, ja toivotan itse kullekin lukijalleni mitä parhainta pääsiäistä! 


Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

PSALMIEN KIRJA

***

Romaanista on blogannut ainakin Iloinen apina.

Samuel Bjørk; Minä matkustan yksin

Det henger en engel alene i skogen 2013, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2016, 428s. (ennakkokappale)

Tämä ei ollut elokuvaa tai tv-sarjaa. Tämä oli todellisuutta. Nuo kaksi pikkutyttöä eivät olleet enää elossa. Joku oli tappanut heidät. Oikeasti. He eivät enää hengittäneet. Eivät enää koskaan puhuisi. Eivät enää koskaan hymyilisi tai menisi kouluun. 


Jo pelkkä teoksen nimi saa niskakarvani selittämättömästä uhkasta pystyyn. Minä matkustan yksin. Niin minä teen. Halki saariston, alkoholi- ja lääkehuuruisen epätoivon, matkustan metsään, jossa kuusivuotias, nukeksi puettu tyttö roikkuu hirtettynä puunoksasta. En pysähdy, vaikka sielua kuristaa.

Kohtaan matkallani hykerryttävän wallandermaisen Holger Munchin. Tämä ikääntyvä poliisi ei ryyppää, hurraa, eikä liioin juo edes kahvia. Hänen sympaattinen olemuksen herättää heti luottamuksen lukijan aivoissa. Tuo herrasmies jos joku on kykenevä hirvittävän lapsenmurhan selvittämään. Lapsenmurhat. Kuusivuotiaita uhreja on tulossa lisää.

Sen sijaan toinen päähenkilöistä, itsemurhan partaalla häilyvä Mia Kruger vaati alkuun hiukan totuttelua. Miaa vainoaa hänen kuollut kaksoissisarensa, eikä elämällä tunnu olevan tarjottavana enää mitään muuta kuin tuskaa. Mia on päättänyt tappaa itsensä. Mutta nyt tutkinta vaatii häntä, vielä ei ole aika antaa periksi.

Tapaan matkallani myös koko tutkintaryhmän, löydän suosikkini helposti lähestyttävistä henkilöhahmoista. Jännitän. Ahdistun. Pelkään. Lapset ovat vaarassa! Ja juoni kuljettaa erään salaperäisen lahkon jäljille...


Katsokaa miten helppoa tämä minulle on. Minä voin tehdä aivan mitä haluan.
Minä voitan. Te häviätte.


Tunnustan. Luin norjalaisen kirjailijanimen taakse kätkeytyvän, varsin taidokkaan Frode Sanderin ennakkokappaleen samantien kun sen käsiini sain. Sitten odottelin täpinöissäni maaliskuun 15, jonka muistelin olevan arvosteluvapaapäivä. No, ei sen kauempaa, kuin kirjan takakannesta, kävi ilmi että tämän aarteen olisi saanut päästää netin tuuliin jo viisi päivää sitten. Mikä moka! Täältä kuitenkin tullaan, vimmatusti huitoen.


Minä matkustan yksin ei ole romaani, josta on turhaan ennakkopöhisty. Se on kaikkea sitä, mitä kannet hehkuttavat. Ja vielä enemmän. Samuel Bjørkin dekkari nousee jo tässä vaiheessa yhdeksi kirjavuoteni parhaimmistoa.


"Se menee ohi, niinhän?" Mia sanoi ja laski kätensä Susannen käsivarrelle.
"Se menee aina ohi. Ja alkaa uudestaan. Ikuista piiritanssia niin kuin Ibsenin Peer Gyntissä. Ympäri ympäri, ja yhtäkkiä elämä on ohi eikä rakkaus tullutkaan."


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Ulla ja Tuijata.

Jax Miller; Vettä sakeampaa

Nimeni on Freedom ja vereni on hiekkaa. Siltä minusta tuntuu, kun kiihdyn liikaa, kun päässäni pyörii enkä saa sitä loppumaan. Se on pelkkää sivuvaikutusta siitä, että yritän pysyä mukana, kun maapallo pyörii akselinsa ympäri. Lääkäreiden mielestä kyse on mielisairaudesta.


Viskiä, hikeä, feromoneja. Verta, väkivaltaa, prätkiä. Baaritiski. Sen takana nainen nimeltä Freedom. Nainen todistajansuojeluohjelman turvissa, nainen vailla muuta päämäärää kuin itsetuho. Hän himoaa rangaistusta. Hän on säästänyt vaatteensa, joita käytti raiskauksen aikana. Hän on menettänyt kyttäaviomiehensä, kenties murhannut miehen itse. Hän on menettänyt kalleimpansa, verensä, sielunsa - omat lapset.

Minä ja normaali olemme kuin ruuti ja tuli. Kaksi asiaa, joita ei saisi koskaan sekoittaa.


Freedomin nihkeä itseinho, raapiva alkoholismi ja se lääkepurkki, johon tämä kaunis, riivattu nainen on kerännyt pillereitä poistaakseen itsensä lopullisesti, saa pysähdyksen joka rusauttaa lukijaltakin nenäruston sijoiltaan. Freedomin menehtyneen aviomiehen veli on vapautumassa vankilasta. Hänen, takanaan koko psykopaattinen perhe, ainoa päämäärä on kostaa Freedomille Markin kuolema. Mikään ei tule tätä pakkomielteistä miestä pysäyttämään.

Eikä mikään tule pysäyttämään tarinamme antisankaritarta, naista, äitiä, joka kuulee tyttärensä kadonneen. Rebekah ja Mason. Nyt jo aikuiset lapset, jotka varttuivat "turvassa" väkivaltaiselta ja arvaamattomalta äidiltään ns. hyvässä uskonnollisessa perheessä. Mutta kuten Freedomille selviää, perheestä kristinusko on kaukana. Raamatun sanan vääristely ja manipulointi... Yhdistelmä, jonka jäljet osoittautuvat jopa hirveämmiksi kuin Rebekahin kohtalo.


Hengitän yötä sisääni. Kylmyyttä. Pimeyttä. Luoja auttakoon kaikkia, jotka tulevat minun ja tyttäreni väliin.


Jax Millerin, tuon ihmeen kauniin esikoiskirjailijattaren Vettä sakeampaa iskee takakannen mukaan kuin olutpullo päähän (Publishers Weekly). No aamen. Parempaa teosta juuri tähän hetkeen, mielentilaan olisi mahdotonta löytää. Vahva naiskuvaus leijonaemosta, joka tekee mitä tahansa lastensa eteen, pärjää lopulta tilanteessa kuin tilanteessa olipa sitten kuinka rikki hyvänsä, sai minut rakastumaan Freedomiin.

Kirja on rankka, rujo ja niin helvetin kaunis!


Ei ole olemassa onnellisia loppuja, ei minun tarinoissani, ei todellisessa elämässä. Elämä ei halua nähdä kahta meidän kaltaistamme ihmistä yhdessä, toistensa syleilyssä. Eikä se tule näkemään. Sellaista elämä on.


***

Romaanista on blogannut ainakin Mummo matkalla.

Marko Leino; Epäilys

Tammi 2004, 514s.

Me valitsemme elämämme, mutta valitsemme useimmiten väärin. Niin kuin lottonumerot ovat meidän valintamme. Valtaosa vääriä ja aina. Pitäisi olla tyytyväinen, jos elämä tuntuu edes neljältä ja varalta. Edes kerran kuukaudessa. Vuodessa.


Marko Leinon Epäilys katkaisi pitkän dekkarittoman putkeni, minä kun luin kirjan ennen Varjojen huonetta ja näin ollen bloggausjärjestys on mitä on. Järjestäytymätöntä nyt ainakin. Epäilys tarjosikin silkkaa lukemisen juhlaa. Myönnettäköön, että olin kaivannut genreä mutta myönnettäköön myös se, että Leino kirjoittaa kuin piru. Hän koukuttaa ja luo jännittäviä tarinoita, joissa on kuitenkin syvyyttä siinä määrin, että varsinkin psykologisten trillereiden ystävät varmasti kirjailijaa rakastavat. Tai tulevat rakastamaan, elleivät vielä ole häneen tutustuneet.

Minulla oli mennä Markot sekaisin, kuvittelin lukeneeni häntä jo aiemmin, mutta vasta Saastaan tutustuttuani tajusin, että Leino ei suinkaan ole Kilpi (voi nolous!). Molemmat kirjailijat ovat aivan huippuja, mahtavia, ja nyt luettuani tältäkin Markolta kaksi teosta, voin sanoa myös rakkaita.

Tavallaan Epäilys on melko perinteinen suomalainen poliisitarina, mutta siinä on myös toinen taso. Pelottava, synkkä, mystinen. Ja näistä molemmista kirjailija ammentaa melkoisen tarinan.

Teos alkaa Preludilla, joka on vähintäänkin hämmentävä. On itsemurhakirjettä, sairasta lahkolaisuutta, petollisuutta, järkyttävää lapsuuden kuvausta. Sitten teos varsinaisesti alkaa 1. luvulla nimeltänsä Helvetti. Alun linkit ja mutkat selvenevät ja kirjan edetessä palaset loksahtelevat paikoilleen.

Kirja kertoo Markus Falckista, syyllisyyden kanssa kamppailevasta sympaattisesta rikoskomisariosta, joka ryhtyy selvittämään Lauttasaaresta löydetyn kauniin naisen murhaa. Kroppa viestii rajusta väkivallasta, mahtaako kyse olla käsistä karanneesta raiskauksesta vaiko jostain ihan muusta?


"Markus, oletko sä ok?"
"En ole. Mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en mä ole koskaan ollutkaan", hän vastasi. "Mutta ei se ole oikeastaan iso ongelma. Isompi ongelma on se, ettei tämä saatanan maailma ole ok. Mennäänkö portaita?"

Epäilys kertoo myös Arto Vaarasta, melkoisen kierosta yksityisetsivästä, joka ryhtyy seuraamaan miestä, jota nainen epäilee pettäjäksi. Miten nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa? Hyvinkin arvaamattomalla ja yllätyksellä tavalla, jota edes tällainen paatunut jännärifanaatikko ei osannut odottaa.

Täytyi pitää koko ajan mielessä, että elämä nyt ylipäätään oli loppuen lopuksi kaikessa korniudessaan kuin kupillinen kauan seissyttä kahvinlitkua happamalla kevytmaidolla. Isoja asioita tapahtui ainoastaan valkokankaalla ja vammaisessa mielikuvituksessa.

Epäilys on ennen muuta kirja epäilyksistä. Siinä sivutaan monia tärkeitä aiheita perheväkivallasta uskonnolliseen alistamiseen. Kivusta, jolla on juurensa syvällä lapsuudessa. Tämänkin parissa sain ihanan lukuflow:n, jota on toisinaan vaikea saavuttaa. Mutta jos sen kyytiin pääse, on suurin piirtein taivaissa, vaikka kirjan lukujen nimet liikkuvatkin enemmän alakerran puolella. Aivan loppua lukuunottamatta.

Mielenkiintoinen ja hieno teos jälleen Leinolta! Mietin etukäteen, ettei kirja voisi mitenkään upean ja puhuttelevan Saastan tasolle yltää, mutta kylläpä vain ylsi. Näin taitava kirjailija ansaitsisi valtaisia blogisavuja!


Tai ehkä he halusivatkin kiiruhtaa halki puiston siksi, etteivät he olisi nähneet ja joutuneet pysähtymään ja myöntämään olevansa jo syntymällään tehneet peruuttamattoman sopimuksen kuoleman kanssa - ja kaiken sen kiireen olevan loppuen lopuksi yhtä tyhjän kanssa: yhtä tyhjyyden kanssa.

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Flaskepost fra P 2009, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2014, 551s.

Tässä pullopostissa ei kuitenkaan ollut kysymys siitä. Tämä oli totista totta. Ei poikien kolttosia, ei partiolaista, joka oli ollut jännittävällä retkellä, ei harmoniaa eikä sinistä taivasta. Tämä kirje oli selvästi se, miltä se näyttikin.
Epätoivoinen avunhuuto.

Osasto Q on täällä taas! Äksy mörökölli Carl yhdessä teoksen huumoripilkun, yhä salaperäisemmäksi käyvän Assadin kanssa. Omituista apulaista Rosea unohtamatta. Selvittämättömiä rikoksia vuosien takaa. Pullopostia.

Carlia kumppaneineen työllistää tällä kertaa varsin kummallinen ja vaikea tehtävä. Vuosikausiksi poliisilaitokselle unohtunut pullo pitääkin sisällään viestin. Avunpyynnön. Hätähuudon, joka on kirjoitettu verellä. Meren sylissä keinunut pullo on haalistanut osan tekstistä, aika tehnyt tehtävänsä, eikä viestistä tahdo saada mitään tolkkua. Onko kyse vain pikkulasten pilasta, vai onko kirjeen kirjoitta todella ollut hengenvaarassa. Mitä hänelle on tapahtunut? Voisiko vastaavia tapauksia löytyä lisää?

Pikku hiljaa, siinä sivussa kun kaksikko ratkoo eräiden tuhopolttojen mysteeriä, myös pullopostin arvoitus alkaa aueta. Selviää, että kirje on peräisin 1990-luvulta, ja kadonneet lapset (niin lapset, auts!), kuuluivat jehovantodistajaperheeseen.

Lukija tietää koko ajan hyvinkin paljon enemmän kuin poliisit, mutta siitä huolimatta teos pitää sisällään yllätyksiä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta, alkaa olla niin kiire, että ainakin minun kynnet olivat vaarassa tulla kalutuiksi lukemisen oheella. Kello käy, vaarassa on useampikin ihminen. Erityisesti eräs pienen lapsen äiti, jonka aviomies ei olekaan aivan sitä, mitä aikoinaan ymmärtää antoi.

Lahkoja, kilpajuoksua, draamaa, tragedioita, hengästyttäviä tunnelmia. Niistä on tämä huippu-upea romaani tehty. Unohtamatta tietenkään kipeää huumoria, josta olemme saaneet nauttia sarjan aiemmissakin osissa:

"Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä sasiviat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.

Voi Assad! Mutta kuten jo viime osassa vihjailtiin, tämä hellyyttävä mies kantaa sisällään salaisuuksia.

Jussi Adler-Olsen uusin on aina The Kirja. Odotettu, kaivattu. Pullopostia yltää kirkkaasti aiemmalle, varsin korkealle tasolle, ellei lyö laudalta jopa seuraajiaan. Tältä kirjailijalta voi odottaa ihan mitä vain. Ja minä, todellakin, jään odottamaan!


Sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, voimat hiipuivat.