Elif Shafak; Kunnia

Honour 2012, suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013, 523s.

Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa.
Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan.
Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista.
Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin.
Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut,
ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat,
ja niille, jotka näkevät.

Näin kirjailija ensimmäisellä sivulla.

Elif Shafak. Kaunotar, joka punoo tekstiä kuin hienointa seittiä. Mukaan mahtuu voimakkaita makuja, mausteisia tuoksuja, heliseviä rannerenkaita. Salaisuuksia, vaikenemista, pelon henkäyksiä. Tässä kirjassa on kyse Kunniasta. Kunniasta, joka menee kaiken edelle, jopa itse elämän.

Kunnia on kertomus eräästä suvusta. Siinä kuljetaan edestakaisin eri aikausilla, eri maanosissa aina Turkista Lontooseen, 1940-luvulta nykyaikaan. Kertojia ja näkökulmia vaihdellaan, mennään eteenpäin ja palataan taas alkuun, kunnes lukijale hahmottuu tarina kaikessa surullisuudessaan. Jo alussa käy ilmi, että hemmoteltu turkkilaispoika Iskender murhaa oman äitinsä. Kunnian tähden. Syy ei ole kuitenkaan vain pojassa itsessään, syy on kaivertanut juurensa syvälle menneisyyteen. Se imee ravintonsa vanhoista perinteistä, se elää vihalla. Ja Pemben, Iskenderin äidin on maksettava verellään virheistä, niin omista kuin jo kuolleiden sukulaisten.

Käy niin, että Pemben miehen Ademin oli alunperin naitava Pemben kaksoissisar Jamila, mutta kohtalo sanelikin toisin. Traagisin seurauksin. Oikeastaan kertomus ulottuu vielä aiempaan aikaan, mutta me keskitymme nyt tässä Pemben perheeseen. Ademilla on taakkanaan väkivaltainen lapsuus, ja kuten väkivallalla valitettavasti on tapana, se jatkaa itsensä monistamista sukupolvesta toiseen. Adem on koukussa uhkapeleihin ja jättää perheensä stripparin tähden. Minkä rangaistuksen hän teostaan saa? Eikö juuri Adem vie perheeltä sen kunnian? Mutta ei, kunnian ylläpitäminen on naisen tehtävä. Pembe, Iskenderin, Esman ja Yunuksen äiti, tapaa kuin kohtalon johdatuksesta erään englantilaisen herrasmiehen. Rakkaus, jollaista Pembe ei ole ennen kokenut, nostaa varovaisesti päätään. Mutta rakkauden yllä roikkuu alusta alkaen kiinnijäämisen kauhu.

Esmalla, Yunuksella ja Iskenderillä -tietysti-, on tarinassa oma roolinsa. Esma haaveilee olevansa mies, ihmekös tuo, kun on tottunut katselemaan sukunsa nöyryytettyjä naisia. Yunus taas tuo tarinaan mukaan 1970-luvun talonvaltaaja punkkarit. Pieni poika etsii hyväksyntää pössyttelevistä nuorista, koska isä on lähtenyt, Esmalla ja Iskenderillä on oma elämänsä ja äiti vaikuttaa kummallisen etäiseltä...


Kunniassa miehet lyövät ja pettävät, ja toiminta on heille ihan sallittua. Mutta annas olla, kun Pemben suhde tulee julki. Aviomiestä ei näy mailla halmeilla, mutta on poika, Iskender, jolle jää vastuu suvun kunnian puolustamisesta.

Älkää käsittäkö väärin! Teos kuulostaa melko hurjalta, mutta kerronta on kepeä kuin kevätpäivä. Shafak antaa huumorin kukkia ja muutenkin romaani on kuin ruusu. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, mutta piikkeihin voi satuttaa sormensa. Kunniassa on ajankohtainen, huipputärkeä aihe. Se muistuttaa jossain määrin niin Kolibria kuin Itämaatakin mutta toki Shafakilla on aivan omanlaisensa ääni. Ääni, johon ihastuin jo Kirotun Istanbulin perusteella. Jääköön se soimaan pitkäksi aikaa vielä tarinan jälkeenkin. Kuulettehan tekin sen? Se kuiskii tarttumaan tähän teokseen.


Kaikki nukkuvat. Meitä ei nähdä. Kaikki nukkuvat. Joten mekin voimme nukkua. Minä ostan sinulle kivoja juttuja. Kenkiä, laukkuja, vaatteita, kultaiset korvarenkaat... Sinä olet hyvä nainen, pyhimys. Ole kiltti ja sääli minua. Vaimoni ei saa koskaan tietää.

Kunnian on lukenut ainakin Leena Lumi

Kati Hiekkapelto; Kolibri

Otava 2013, kannen suunnittelu Timo Tervoja, 381s.

Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan.
- Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky.
- Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi.
- Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile...
Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään.
- Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta.

Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt - näin liputetaan Kolibrin takakannessa, ja tämä dekkariahmattihan tarttui koukkuun välittömästi. Koska luen genreä laajaalti, kuten moni on jo huomannut, en osannut odottaa ennakkoon oikein mitään. Ajattelin vain, että katsotaan, katsotaan...

Jos laatisin kuumia listoja, kuten blogiystäväni Leena Lumi, olisin nyt kirjan luettuani valmis siirtämään Kati Hiekkapellon viiden kovimman trillerikirjailijan joukkoon. Hänessä on jotain uutta ja tuoretta, ja silti riittävästi kypsyyttä selättääkseen muutaman aikansa eläneen dekkarikirjailijan. Tänä keväänä on ilmestynyt niin paljon jatkoa vanhoihin, tuttuihin sarjoihin, että on erittäin mukava saada nyt pisara uutta verta joukkoon. Joudunpa ehkä jatkossa karistelemaan joitain, jo elähtäneen tuntuisia kyydistäkin...

Joka tapauksessa tätä Anna Fekete -sarjaa, jos kirjaa sillä nimellä nyt kutsuisimme, alan seuraamaan! Annahan on mitä mahtavinta seuraa! Häntä painaa oma, vielä lukijalle hämäränpeitossa piileskelevä menneisyys, jota vain pikaisesti vilkuiltiin. Anna ei ole perinteinen pohjoismaalainen, viinaan menevä, eronnut miespoliisi, tietenkään, mutta toisaalta ei hänkään kuppiin sylje, ja ihmissuhdekuviot tuntuvat vähintäänkin sekavilta. Toisaalta Annassa on jotain helposti samaistuttavia piirteitä, mutkattomuutta ja viisautta. Anna pärjää, vaikka saa työparikseen vihamielisen rasistin, Eskon.

Anna on muuttanut Suomeen lapsena Jugoslaviasta, ja hän puhuu täydellistä suomea. Silti "mamutausta" pistää vanhempaa poliisia vihaksi, eikä hän epäröi piilottaa kiukkuaan. Kuten kuvitella voi, Annan onnistuu säilyttää kasvonsa miehen edessä, mutta silti arvostelu vihloo. Piilossa traumat nousevat pintaan, suru, tuska. Koska tutkintakaan ei ole mikään helppo. Anna on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan pohjoissuomalaisessa kaupungissa, ja pääsee välittömästi ratkaisemaan raakaa murhaa.

Murha tapahtuu lenkkipolulla, ja uhrina on nuori, vasta poikaystävästään eronnut nainen. Myöhemmin toinenkin lenkkeilijä kuolee, tällä kertaa mies, jonka vaimo on raskaana. Uhreja yhdistää vain atsteekkijumalaa esittävä koru, jollaiset löytyvät tuulipukujen taskuista. Mitä ihmeen merkitystä korulla oikein on? Piileekö taustalla hämärä lahko, vai onko koru viesti murhaajalta?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Anna ryhtyy tutkimaan kaiken kiireen keskellä hätäkeskukseen saapunutta puhelua, jonka kurdityttö Dijar soittaa kuolemanpelossa. Onko tyttö sukulaistensa taholta uhkaavan kunniaväkivallan takia oikeasti hengenvaarassa? Myöhemmin Dijar peruu puheensa mutta Annapa ei suostu uskomaan tyttöä...


Kolibri on niittänyt heti ilmestyttyään mukavasti blogisauhuja. Kritiikkiä en ole teoksesta juuri lukenut, eikä minullakaan ole syytä marmattaa. Päinvastoin. Ymmärrän Kolibrin suosion. Kulunut sanonta; kirjassa on kaikki kohdallaan, pitää paikkaansa Hiekkapellon kirjan kohdalla. Dekkarissa ei sorruta turhiin takaa-ajokohtauksiin, eli toiminnallisia jännäreitä pelkäävät voivat turvallisesti heittäytyä Hiekkapellon käsivarsille. Kerronta on kuvailevaa niin henkilöiden, kuin maisemien kohdalla, turhaa kiirettä ei pidetä. Ja kuitenkaan jännite ei herpoa hetkeksikään. Nam!

Romaanin ovat ehtineet lukea ainakin jo Elegia Mariel Kirsi Kuutar ja Minna