Nineteen Eighty-Four 1949, suom. Raija Mattila ja WSOY 1999, 329s. (kirjastosta)
SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
Luettuani 1Q84 minun oli aivan pakko tarttua myös tähän dystopia klassikkoon, joka toimi Haruki Murakamin innoittajana hänen kirjoittaessaan edellä mainittua "rakkauspakkausta". Toki myös monissa muissa, niin dystopia kuin scifi -kirjoissa/elokuvissa on pitkälti George Orwellilta lainattu rakenne. Ja kummakos tuo, onhan Vuonna 1984 varsinainen kulttikirja. Kukapa ei olisi kuullut termiä "Isoveli valvoo" jo ennen Big Brother -aikakautta? Muistan jopa (kahdeksankymmentäluvun lapsena), että jossain yhteyksissä peloteltiin tv-laitteiden turmiollisuudella (ihan totta!). Kukapa tietää, ehkei tv toimikaan niin yksiulotteisesti kuin olemme tuudittautuneet kuvittelemaan, ehkä se onkin käytössä joka kodin valvovana silmänä...
Paranoidinen, uljas on tämä teos, joka herättää hurjasti tunteita. Oikeastaan, vain negatiivisia sellaisia. Teos suorastaan kylpee epätoivossa, pelossa, harhoissa. Toisaalta se on myös voimakkain koskaan lukemani puheenvuoro yksilönvapauden puolesta. Kirjassa on sanoma, se on varoitus, se on kahden ihmisen tarina Isoveljen hampaissa.
Kirjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan varsin karmeaan "tulevaisuuteen". Romaanihan on kirjoitettu heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, jolloin sen luoma kammottava dystopinen maailmankuva taatusti aikalaisia pelotti. Pelottaa se vieläkin, mitäs väliä vuosiluvuilla lopulta on?
Kirja kertoo Winstonista, joka asuu Oseanian Lontoo -nimisessä kaupungissa. Hän tekee pitkää työpäivää menneisyyden muuttajana. Kirjoittaa historiaa uusiksi, väitteitä, joiden mukaan kaksi plus kaksi onkin viisi. Ihmiset uskovat sokeina, heidän on uskottava, koska teleruudulla Isoveli valvoo jokaista liikettä, kasvojen ilmettä, sanaa, ajatusta... Ellei sitten tahdo "kadota", joka voi olla kuolemaa pahempi kohtalo. Ja silti katoamisia tapahtuu päivittäin, ihmiset haihtuvat ilmaan, eikä heitä ole koskaan olemassa ollutkaan.
Salaa Winston kapinoi Puoluetta ja Isoveljeä vastaan. Hän hallitsee taitavasti ilmeensä, mutta epäilys kalvaa miestä sisältäpäin. Voiko todellisuuden muokkaaminen olla oikein? Ovatko asiat kuitenkin joskus olleet paremmin, vaikka Puolue tämän ehdottomasti kieltää? Onko olemassa salainen vastarintaliike, Veljeskunta? Onko toivoa paremmasta?
Vapaus on vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa mukana.
Kirja kertoo myös Juliasta, nuoresta (salaa) kapinallisesta naisesta, joka sujauttaa kerran Winstonin käteen viestin Minä rakastan sinua. Elämässä, jossa ei ole juuri muuta huvia kuin Isoveljen palvonta, työ, huono ja puutteellinen ruoka, nämä kaksi löytävätkin jotain sulostuttamaan arkeaan. Jotain ehdottoman kiellettyä, salaista mutta väistämättä julkitulevaa.
"En minä ole kiinnostunut seuraavasta sukupolvesta. Olen kiinnostunut meistä."(Julia)
"Sinä olet kapinallinen vain vyötäröstä alaspäin". (Winston)
En ole varma olenko koskaan lukenut mitään yhtä synkeää ja surullista. Verrattuna 1Q84:ään, Murakamin teos on huomattavasti valoisampi ja viihdyttävämpi. Vuonna 1984:n rakenne on puuduttavan saarnaava, yksipuoleisen kauhea. Silti olen tyytyväinen, että tämä kauan lukulistallani kummitellut teos tuli nyt viimein luetuksi, vaikka saatankin olla sen jälkeen hivenen aiempaa vainoharhaisempi...
"Terve järki ei ole tilastollista".
Romaanin ovat lukeneet ainakin Hanna Mikko ja Sonja