Antti Rönkä; Jalat ilmassa

Gummerus 2019, 224s.

Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Olemme muutenkin tuhon partaalla.



Koulun käytävillä haisee pelko. Sydän hakkaa askelten tahdissa, oh well, siinä on luokkani, siellä he ovat, kiusaajat. Yritän luimia paikoilleni näkymättömänä mutta en voi olla vilkaisematta heidän suuntaansa. Nuo ilmeet; täynnä pilkkaa, ylenkatsetta, inhoa, vihaa. Koulun käytävillä haisee häpeä. Eikä sitä katkua karkoiteta parfyymillä, se seuraa uskollisesti aikuisikään, sen leima on painettu otsaan, tatuoitu sieluun.

Kirjailija Antti Rönkän esikoisteos harhautti mieleni muistoihin tarjoten lujaa vertaistukea tähän päivään. Noinhan minäkin ajattelen ja koen. Noin ahtaalle häpeä ajaa tahraten tämän päivän kauneuden. Epävarmuus omasta itsestä, koska totta helvetissä se, että ihmisarvoni on herkässä murrosiässä riistetty, ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaan.


Naputtelen Bob Dylanin tahtiin, tuijotan ovea, toivon että Matias tai Tino tulisivat tänne. Sanoisin niille haistakaa vittu. Olisi pitänyt sanoa se äsken kassalla. Mutta kun en sanonut. Enkä sanoisi, vaikka he tulisivat tänne. Tiedän sen helvetin hyvin. Ja koska en voi sanoa sitä, minun pitää sekakäyttää. Tämä on minun tapani sanoa kaikille haistakaa vittu. Tämä on minun tapani näyttää: minä en piittaa. Minua ei voi satuttaa koska teen sen itse. Lyökää potkikaa haukkukaa tehkää saatana ihan mitä tahansa mutta minua se ei koske koska minä satutan itseäni vielä pahemmin.



Mutta nyt Aaro on aloittamassa yliopistossa täysin uuden elämän täysin uusissa piireissä. Uutta Aaroa pitäisi markkinoida mahdollisimman mielenkiintoisesti, pitäisi tutustua, ystävystyä, tuntea kuuluvansa porukkaan. Miten vaikeaa se menneisyyden takia onkaan! Nuori mies kamppailee aina vain jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa. Ja kun hän rakastuu, ovi omaan sisimpään tuntuu lukkiutuneen. Kuinka uskaltaa luottaa koska elämä ei ole siihen aihetta antanut.


Luettuani jäätävän vahvan Jalat ilmassa romaanin, minun oli suorastaan syöksyttävä koneelle. Ehkä kohta vuoden kestänyt bloggauskammoni alkaa helittää, kiitos näin hurjan teoksen! Omakohtainen ja alastoman avoin tarina nostaa pintaan valtavan tunnemyrskyn. Raadolliset murhatrillerit kalpenevat oivaltavan taidokkaan tekstin rinnalla. Me kiusatut emme ole yksin. Käymme läpi pelottavan samankaltaisia ajatusvääristymiä. Mutta meillä on, aina sitä kuitenkin on, toivoa.

Nöyrin kiitokseni mahtavasta lukuelämyksestä!



Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa, koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole."

Arttu Tuominen; Verivelka

WSOY 2019, 408s.

Ja koko ajan outo ajatus vaivasi häntä. Jokin, joka tuli unen ulkopuolelta, jostain kaukaa ja jonkun toisen lähettämänä.
Kosmista kohinaa.
Ettei unessa ollut aikaa, että kaikki oli pysähtynyt - ja ainoa, mikä liikkui, oli hän.
Koska hän matkusti ajassa.



Olen vehdannut Arttu Tuomisen uusimaan bloggauksen kanssa jo aivan liian pitkään. Mitä pidemmäksi kirjoitustaukoni on venynyt, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen on tullut. Ehkä kaikista harrastuksista tarvitsee välillä pitää taukoa, ja ehkä tauon voisi päättää vaikka vähemmän ravisuttavalla teoksella, mutta mitä suotta, mennään suoraan sydänvereeni. Sillä sellaiseksi Verivelan koen.

En ole uskaltanut lukea yhtäkään postausta kirjasta mutta huhu kertoo kanssalukijoideni romaaniin rakastuneen. Minä, kuten varmasti moni muukin, empi hiukan uuden edessä. Onhan tämä ihan luonnollinen ilmiö. Labyrintti-trilogian henkilökaartin hyvästeleminen otti koville. Mutta nyt meillä on käsissämme jälleen tarina, joka jokaisen pitäisi lukea.


On kulunut viikko kohtauksesta Antin kotona, päivästä, jona he kohtasivat Rami Niemisen kumppaneineen jokirannassa. Vaikka he ovat nähneet Antin kanssa pari kertaa tuon päivän jälkeen, tuntee Jari, että he ovat lipuneet kauemmas toisistaan kuin sumussa seilaavat laivat, jotka hitaasti loittonevat. Jollain tasolla Jari ymmärtää, että se on luonnollista. Antin vanhemmat eivät enää koskaan näytä hänestä samoilta kuin ennen. Taas yksi lapsuuden ohuista säkeistä on katkennut.



Mökki, puukotettu mies, änkyräkännissä hoippuroiva "juhlakansa". Poliiseille tuttua kauraa, näitähän nähdään jatkuvalla syötöllä ja syyllinenkin on jo tiedossa. Vaikkei silminnäkijöiden havaintokyky paras mahdollinen olekaan, paikalta paennut verinen mies takaa sen, ettei juttuun kannata tuhlata enempää aikaa. Mutta. Murhaaja on Antti! Murhattu taas Rami! Poliisimme Jari tuntee kosmista kohinaa, hän matkustaa ajassa taakse päin ja on esiteini jälleen...


Verivelka on äärimmäisen vahva rikostarina, mutta vielä väkevämmin se kuvaa nuoruuden karuutta ja toisaalta ystävyyttä. Niitä valoja, jotka vannottiin vuosikausia sitten, sitä uskollisuutta, jota mikään ei voi murtaa. Lukiessa voi kyllä murtua, sen välttäminen on aika mahdotonta.


Arttu Tuominen tuntuu kehittyneen kirjailijana ihan hurjasti; tarinan eloisuus, sen kammottava syvyys, puhdas lukemisen riemu... niitä Verivelka tarjoaa. Ja jotain vielä enemmän. Minä kiitän.



Aaveet eivät olleet yliluonnollisia kalmoja, vaan jälkiä menneisyydestä. Arpia ja haavoja - stigmoja, jotka saattoivat milloin tahansa alkaa vuotamaan.

X


***


Lisää postauksia löytyy Googlesta.

Arne Dahl; Rajamaat

Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.

- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.

Tarita Ikonen; Kylmyyden monologi

Viestintätoimisto Kirjokansi 2018, 105s.

... tykkään olla laiha, 43 kiloa
koska olen alitajuisesti yhdeksännellä kuulla raskaana
synnytän aina kaksoset tyttöjen ja poikien sisälle:

Sen joka lähtee vuosien kuluttua Guineaan
opettamaan naisille ja tytöille lukutaitoa ja parantamaan haavoja

Ja sen joka pitää mukanaan heti synnyttyään pihtejä ja pieniä pusseja
kerää jokaisen vääryyden: pisaran wc-pöntön vedestä jonne hänen päänsä työnnettiin
ja kuidun omasta pipostaan joka pakkaspäivinä heitettiin roskikseen.
           Kerää todistusaineistoa, haluaa helpottaa rikospoliisin työtä
rikoksen tekijä ratkaisee rikoksen.

Kuka antaa tuomion?

(s. 9)



Näin alkaa kirjailija Tarita Ikosen jäätävä mielenmatka koulukiusaamismuistoihin, joita seuraa väistämättä kostofantasiat. Kylmyyden monologi on tiivis keskustelu oman itsensä kanssa, se näyttää kaunistelematta millaista jälkeä lapsen/nuoren muutenkin hauraalle psyykkeelle kiusaaminen tekee. Eristäminen. Haukkuminen. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta.



Pulpettisi työnnetään luokassa syrjään
ota yksi tabletti aamuisin
sinut tuupataan pihalla pois
ota yksi tabletti iltaisin

yhdeksäntoista synttärikutsua jaettiin
sinun silmiesi edessä, sinua ei ole olemassa
muista noudattaa annostusta

kahden kuukauden kuluttua seinä on yhä parisi
liikuntasalissa kun syöttelet sählypalloa

lääkäri vaihtaa reseptin
vilkkaat unet ovat silti ystäviäsi
istuvat viereiseen keinuun painajaistenpihalla

(s. 69)




Runoissa haisee pelon sekainen veri, tunkkaisen teinihien kyllästämät koulunkäytävät. Nuo painajaismaiset, päällekaatuvat seinät. Päivästä toiseen sitä samaa. Vuodesta vuoteen. Ja niin rapisee kiusaajan viimeinenkin itseluottamus, itsekunnioitus, itsevarmuus. Tilalle tulee tyhjää. Minua kohdellaan arvottomana: olen arvoton. Olen laumasta eristetty pilaantunut yksilö. Olen turta. Mutta minulla on myös vaihtoehto...



Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen.

Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.

Väkivaltafantasiavirasto myöntää minulle uuden henkilöllisyyden.

Mahdollisuuden aloittaa alusta

(s. 19)



Kun Tarita Ikonen, tuo äärettömän rohkea nuori runoilija jonka suorasanaisuutta niin kovasti kunnioitan, otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko arvostella hänen runoteoksensa, muistan epäröineeni. Koulukiusaaminen on koulukiusatulle vielä (noin) kolmenkymmenenkin vuoden jälkeen kuin veitsi vanhaan haavaan. Ja toisekseen olen äärettömän huono kirjoittamaan runoista koska koen ne hyvin henkilökohtaisina ja intensiivinä, haluan pitää kokemukset, anteeksi vain, ominani.

Onneksi kuitenkin tutustuin Kylmyyden monologiin. Kaikki veitset satuttavat, mutta haavat voi myös puhdistaa, traumat elää läpi turvallisessa seurassa, vertaistukeen nojaten. Ja tämä jos mikä on voimaannuttavaa. Hyssyttelyllä emme saa mitään aikaan, sen sijaan tämä aina ajankohtainen ja niin monet ihmiselämät rikkova rikos pitää nostaa pöydälle.

Toivoisin kirjan pakolliseksi luettavaksi jokaiselle niin ala- kuin yläkoulun opettajalle. Aiheeseen on puututtava nyt ja heti sillä "... mitä vittua ne pelkää? Kun ne ei uskalla 13-vuotiasta "nostaa seinälle" ja sanoa: nyt saatana sekoilu loppu tai sun opiskelut on täs koulussa ohi!" (s. 86)

Kiitos ja halaus Sinulle, ihana Tarita!



Kuka on se joka kertoo että riitän?
Kuka pysäyttää kadulla
              tekee minusta kosketettavan?
kuka on se joka ei puhu rakkaudesta ja oikeudesta mitään
              nauliintuneet nyrkit, kuolema ja viha

syöksee minua eteenpäin:
                                               olen luoti
              matkalla lihasta lihaan
etsin rintakehää johon painaa pää

kuka se on joka seuraa ruudinjälkiä?
Koskettaa, kuin olisin nukkuvan otsa

(s. 87)

Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Stefan Tegenfalk; Pianonvirittäjä

Pianostämmaren 2012, suom. Laura Beck ja Bazar 2016, 399s.

Joskus hän tunsi itsensä aaveeksi, kun hän laahusti ympäriinsä välitunneilla peläten että hänet huomattaisiin. Oli vaikea keskittyä läksyihin, kun hänen täytyi koko ajan ajatella mikä häntä odotti seuraavana päivänä. 


Päätimme tyttöjen kanssa pitää oikein kimppalukusessiot näin kesän kunniaksi. Kiitos jälleen teille, te ihanat Mielikuvakirja / Piia ja Lukutoukka / Krista! Yhdessä lukeminen tuo lukuelämykseen aina uutta virtaa. Tällä kertaa valikoiduksi tuli ruotsalaisen jännärikirjailijan, Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä, joka on itsenäinen osa hänen aiemmin suomennettuun (minulla väliin jääneeseen) sarjaan.

Kirjassa on uskomattoman onnistuneet kannet, jotka suorastaan pakottavat teokseen tarttumaan. Ja teema, koulukiusaaminen! Se oli lopulta se syy, miksi halusimme Tegenfalkiin tutustua.


Tarina on Linnean, musiikillisesti lahjakkaan, mutta sosiaalisesti kömpelön teinitytön, joka saa, meidän koulukiusattujen tapaan, pelätä joka ikinen päivä. Kouluun meno on täyttä helvettiä. Siellä Linneaa piinaa muutaman pissiksen ryhmä, väkivalta on niin henkistä kuin fyysistä, somepiinaamisesta puhumattakaan. Vanhemmat ovat liian kiireisiä pysyäkseen kotona tytön tukena, niinpä Linnea tutustuu eräänä päivänä oven taakse ilmaantuvaan pianonvirittäjään...

Mutta sitten tapahtuu murha, kuusitoistavuotias tyttö on tapettu. Linnea vaiko koulukiusaaja? Tällä kysymyksellä leikitellään noin kirjan puoliväliin saakka, ennen kuin Tegenfalk paljastaa kuka ylipäätään on kuollut. Siitä meno lähteekin sitten hurjempaan suuntaan.


Hän kosketti tyttöä sormenpäillään. Vaikka hänellä oli lateksikäsineet, hän tunsi miten tytön kylmän ihon viileys säteili hänen käsiinsä. Vain kaksi päivää sitten tyttö oli ollut kuin kuka tahansa kuusitoistavuotias. Tytär josta vanhemmat olivat ylpeitä. Jonkun sisar tai paras kaveri. Häntä oli rakastettu. Nyt jäljellä olivat vain eloton ruumis ja läheisten suru.


En tiedä, jos olisin Walteriin ja Jonnaan jo aiemmin tutustunut, olisin saanut varmasti kirjasta enemmän irti. Nyt he jäivät kollegoidensa kanssa paperinohuiksi persooniksi, joista oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Puhumattakaan siitä, että heihin olisi erityisemmin tykästynyt. Valitettavasti en myöskään aivan vakuuttunut Tegenfalkin tyylistä, jossa huumori loistaa poissaolollaan. Mies kirjoittaa toki koukuttavasti, mutta... persoonattomasti? Eikä marinani vielä tähänkään lopu. Tämä oli ihan oma mokani, katsokaas kun jostain syystä halusin tsekata alkuun kirjan sivumäärän, ja silmäni hairahtuivat bongaamaan erään nimen. Näin ollen aavistelin ja lopulta arvasinkin oikein murhaajan. No, aina ei voi voittaa, mutta välipalakirjana Pianonvirittäjä viihdytti.


Koko ajan Kuolema kulkee kannoillani
Enkeli toivoo minun tarttuvan käteensä
Minä epäröin
Jossakin syvällä sisälläni haluan kuitenkin vielä elää
Hän levittää siipensä ja sanoo:
"Seuraa minua, niin löydät onnen. Siellä, minne menemme, on vain 
aurinkoisia aamuja. Ei yötä, ei pimeää, eikä ketään joka vihaa sinua."
Tunnen miten lämpö täyttää minut, kun tartun hänen käteensä
Vihdoinkin ovat kärsimykseni ohi.

Liane Moriarty; Mustat valkeat valheet

Big little lies 2014, suom. Helene Bützow ja WSOY 2015, 447s.

RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUILAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla.


Nythän on niin, että luen kohtuu vähän huumoripainotteista kirjallisuutta, chick-littiä, ylipäätään mitään kovin hauskaa. Ihmettelen miksi. Miksi aina täytyy valita katalogien synkimmät tarinat, uhkaavimmat kannet, pahaenteisimmät juonikuviot. Jännärit ovat viihdyttävä valinta, kyllä, mutta viihdettä löytyy myös toisentyyppisistä kirjoista. Ainakin australialaiset omaavat tämän lajin. Näin voin ylpeänä todeta, luettuani jo... jo toisen australialaisen kirjailijan teoksen.

Graeme Simsionin Vaimotesti ja Vauvatesti lumosivat älykkäällä huumorillaan, samaa lajia edustaa Liane Moriarty. Ensin ilmestyi iki-ihana Hyvä aviomies ja nyt on vuoro Mustat valkeat valheet -teoksella, josta muuten pidin vielä edeltäjäänsäkin enemmän. Mitkä kannet kirjoilla! Millaiset tarinat!

"Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Aivan nappiluonnehdinta takakannesta, jolle olen vähän kateellinen. Osaisinpa kertoa romaanista yhtä napakasti. Pukea sanoiksi millaista oli meno tarinan parissa. Pirskahtelevaa kirjallista ilottelua taustalla muumilaakson Mörkö. Tumma, ellei peräti musta salaisuus, joka saa tikkarin juuttumaan nieluun, salaisuus joka piirtää violetit varjot silmien ympärille.


Jane vaikeni ja nielaisi, koska hänelle tuli yhtäkkiä pakottava halu kertoa epäilyksistään Madelinelle. Kertoa, mitä yhden prosentin epävarmuus tarkoitti. Hänen teki mieli vain... sanoa se. Muuttaa se tarinaksi, jota hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Paketoida se tapahtumaksi, jolla oli alku, keskikohta ja loppu.
Oli kaunis lämmin kevätpäivä lokakuussa. Jasmiini tuoksui. Minulla oli hirveä heinänuha. Kurkku oli karhea. Silmiä kutitti.


Romaani etenee hauskasti käänteisessä järjestyksessä alkaen kuusi kuukautta ennen visailuiltaa. Lähestyen tuota tragediaa hiipimällä, vääjäämättä. Tuo mystinen alakoulun vanhempainilta pyörii jatkuvasti tarinan keskiössä, sillä silloin kaikki vaivoin tukahdetut tunteet räjähtävät käsiin. Silloin tapahtuu murha. Mutta lukija voi vain arvailla kuka murhasi ja ennen kaikkea kenet.

Kirja kertoo kauniissa merenrantakaupungissa asuvien esikouluikäisten lasten vanhemmista, perheistä. Madeline on rehevällä tavalla hullu emo, hän rakastaa meikkejä, vaatteita ja ristiriitaisia tilanteita. Sellaisia, joissa saa vähän revitellä. Aukoa päätään. Naisen paras ystävä, ylimaallisen kaunis kaksosten äiti Celeste puolestaan viihtyy Madelinen varjoissa, hiukan hämmentyneenä, aina omissa ajatuksissaan. Kuin elämältä hukassa. Naiset tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaäitiin, Janeen. Janelle hänen kaunis poikansa on koko elämä, mutta nainen on epätavallisen laiha ja tiiviisti koukussa purukumiin.

Vaikka sanotaan paljon, tärkeimmistä aina vaietaan. Niistä salaisuuksista, mustista valheista, joita ei voi päästää päivänvaloon. Ja kun ne lopulta sinne lipsahtavat, ovat seuraukset katastrofaaliset.

Tässä on arvottu suuntaan ja toiseen vuoden 2015 kirjojen parhaimmistoa. Nyt tuntuu siltä, että Top 10 -listalle on tämä romaani menossa viihdyttävyytensä puolesta.

Ainakin me keski-ikäistyvät äidit, me jotka osaamme jo nauraa itsellemme, olemme myytyjä Moriartylle:


Mikään ei merkinnyt kovin paljon enää neljäkymmentävuotiaana. Nelikymppisillä ei ollut oikeita tunteita, koska he olivat turvallisesti tuudittautuneet homssuiseen nelikymppisyyteensä.

"Neljäkymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." No, voi sentään.
"Kaksikymmentävuotias nainen löydettiin kuolleena." Murhenäytelmä! Pohjaton suru! Ottakaa murhaaja kiinni!


***

Kirjasta on blogannut ainakin Nina.

Pärttyli Rinne; Viimeinen sana

Noxboox 2014, 213s.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus.

Viimeinen sana on painava. Lopullinen. Äärirujo. Äärirehellinen. Koen taas astuvani liian suuriin saappaisiin väkerrellessäni tätä postausta. Ensinnäkin, kirjasta on blogattu paljon. Kanssabloggaajani ovat jo antaneet tuomionsa teoksesta. Mitä uutta voisin tarinasta vielä sanoa? Joskaan en ole uskaltanut kuin silmäillä muiden arvioita. Mikäli saan bloggauksen tehtyä, annan itselleni luvan käydä katsomassa, mitä toiset tästä räjähdysalttiista paketista ovat olleet mieltä.

Sillä valitettavan ajankohtainenhan kirja on. Jos joku vielä ei tiedä, Viimeinen sana kertoo kouluampujan tarinan. Tai pitäisikö paremminkin sanoa, tarinan paljon pohdiskelevasta, mutta myös eräänlaisesta jumalakompleksista kärsivästä nuoresta miehestä. Pojasta, josta tulee kouluampuja.

Pärttyli Rinteen kunniaksi on todettava, ettei hän yritä tehdä päähenkilöstä, Franzista liiaksi empatioita herättävää hahmoa. Päinvastoin, Franz on ääriuskottava (kylläpä tuo ääri-sana tunkeekin joka paikkaan!) radikaaline ajatuksineen. Hän on myös vähän vastenmielinen. Juuri sellainen, kuin useat, täynnä uhoa olevat teinipojat tapaavat olla. Ja samanaikaisesti Franzissa on herkempi puoli. Se on niin piilossa häneltä itseltään, läheisistä puhumattakaan, että lukijakin saa olla tarkkana havaitakseen nuoren miehen kipupisteet. Pelon.

Franzia kiusataan koulussa. Paras ystävä Kolehmainen osaa käsitellä pistoolia, muttei puolustaa kaveria. Oma lukunsa on pikkupissis Virpi, tyttö joka tahtoo Franzin, tahtoo hänen sormuksensa, jotta voisi olla Franzin pikkuinen, tahtoo Franzin pahimman kiusaajan, Jeren, tahtoo silti myös Franzin. Mitä tapahtuu, kun rakkauden jumalatareksi luultu paljastaa todelliset kasvonsa?

Sitten on vielä ohut tukkainen filosofian opettaja Helena, jonka hameen alle Franz tahtoisi kätensä ujuttaa siitäkin huolimatta, että naisen ajatukset tuntuvat hänestä aikansa eläneiltä. Franz tahtoo UUDEN RAKKAUDEN, uuden filosofian, uuden totuuden, jonka profeetta on hän itse.

Mikä mielettömyys, mikä itsekkyys, mikä itsetunto. Kaikesta huolimatta. Ja mikä hirvittävä ristiriita lukijalla, joka vihaa ja rakastaa. Ymmärtää, eikä ymmärrä sittenkään. Hirveä ja rohkea romaani. Hirveän rohkea.


Entä jos mitään uutta ei olisi? Kaikki tapahtuisi yhä uudelleen ja tulevaisuus olisi aina menneen kaltainen. Kihelmöivä, sanaton, tuhoava energiavirta katosi ensin hänen otsastaan ja sormenpäistään, sitten löystyivät lihasjännitykset joka puolella kehoa ja mieli alkoi jälleen muodostaa lauseverkostoja.

Elina Hirvonen; Kun aika loppuu

WSOY 2015, 251s.

"Me pidämme teistä huolta." Olin uskonut sen. Olin uskonut, että aikuisilla oli salainen keino, jonka turvin he pystyivät tekemään maailmasta lapsille hyvän. Nyt, katsoessani äidin käsien tärinää, ymmärsin, että niin ei ollut. Aikuiset olivat yhtä peloissaan, yhtä neuvottomia kuin lapset.

Blogini palailee jälleen kerran epäviralliselta tauolta, johon sen olen tahattomasti ajanut. Ja mikä teos olisikaan parempi postata ikään kuin uuden alun merkiksi, kuin Elina Hirvosen kolmas ja tuoreinen romaani, Kun aika loppuu. 

Kuten Hirvosen aiemmatkin kirjat, myös tämä on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään painava. Suorastaan raskas. Raskaalla en tarkoita tällä kertaa mitään negatiivista, vaan äärettömän tunnekylläistä tekstiä, riipivää, pakahduttavan surullista.

Sillä onhan kyse tapauksesta, jossa Lasipalatsin katolta ammutaan ihmisiä. Laura Anttilasta, ilmastonmuutosasiantuntijasta mutta ennen kaikkea äidistä, jota kohtaa jokaisen vanhemman painajainen. Aavasta, Lauran tyttäreistä, joka on matkustanut somalialaiseen kylään saakka pakoon veljensä varjoa.

Laura: Vaikka olin siinä iässä, että minua teititellään ravintoloissa, tunsin virallisissa tilanteissa olevani aikuiseksi naamioitunut nuori, vallattuja taloja kiertelevä mustatukkainen tyttö, joka hurmasi kaunissilmäisen pojan iskemällä humalassa hakaneulan poskesta läpi.

Aava: "Minulla ei ole tapana pelätä", sanon. Bahdoonin katse on lempeä ja asento rauhallinen, hetken haluan kertoa hänelle kaiken.
"Paitsi yhtä asiaa", sanon hiljaa.
"Mitä?"
"Sitä, että minun veljelleni tapahtuu jotain pahaa."

Kauniilla kielellä Hirvonen vie lukijansa erään helsinkiläisen perheen ytimeen. Sillä teoilla on aina syynsä, syillä seurauksensa. Kaiken taustalla sykkii henkeä salpaavan voimakas hätä. Syyllisyys, jota jokainen vanhempi jossain määrin sisällään kantaa.

Kun aika loppuu on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Välillä kirjat saavat itkemään, yleensä eivät, mutta se on jo aika harvinaista, että joka sivun myötä saa kuivailla silmiään. Kirjailijalle kiitos rohkeasta aiheesta, jota postauksessani vain hapuilen. Teos nosti pintaa liikaa, liian paljon jaettavaksi. Mutta lukekaa tämä!


Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös Krista, Sara, Katja, Amma, Maria.

Terhi Rannela; Taivaan tuuliin

2007 Otava, 282s. (pokkari)

Kuolema on kenties suomen kielen kaunein sana. Kuo-le-ma. Sen keskellä on jotakin hyvin elävää ja ristiriitaista, käskymuoto olla-verbistä: ole.


Taivaan tuuliin alkaa näennäisen helposti, kepeästi ja lapsenomaisesti tarinalla pienestä Aura-tytöstä. Aurasta, jonka elämä muuttuu tavallisen turvallisesta kaaottiseksi painajaiseksi; Auran äiti kuolee. Isä muuttuu tapaturman ansiosta etäiseksi, hän lakkaa käymästä suihkussa, polttaa sisällä ja kiskoo viinaa. Pian pieneksi kutistunut perhe joutuu muuttamaan, ja Aura vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa tytön epämuodikkaat vaatteet, likaiset hiukset keräävät huomiota - eikä suinkaan positiivista sellaista.

Kuten niin moni tässä yhteiskunnassa hiukankaan massasta poikkeava lapsi, myös Aura joutuu koulukiusaamisen uhriksi. Ei riitä, että luokan pissikset ja poika, johon Aura meni vielä ihastumaankin piinaavat Auraa, myös opettaja ottaa hänet silmätikukseen. Näistä lähtökohdista tyttö kasvaa auttamatta vinoon.

Hänessä kytee katkeruus, viha, kostonhimo. Hänestä tulee yhden tytön armeija vastaan muu maailma. Sillä kuten teoksesta käy ilmi, kukaan ei lopulta pidä Aurasta. Ei edes hänen oma isänsä, ei lukion opettaja, jonka kanssa tyttö yrittää ystävystyä. Ainoa tuki Auralle on hänen isovanhempansa, jotka hekin ajan myötä kuolevat. Kirjeet äidille välttävät Auran kipua ja kaipuuta. Kirjeet, jotka eivät tietenkään koskaan saa vastausta.

Kun Aura sitten tapaa vanhemman miehen, kauniskasvoisen Henrin, joka kannattaa samoja aatteita kuin Auran palvoma "sijaisäiti", terroristi Ulrike Meinfhof, on piinallisen loppunäytöksen aika...

Tämä on kolmas ihanalta Terhi Rannelalta lukemani teos, ja olen aivan myytyä naista. Rannela kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta kauniisti aiheista, jotka eivät taatusti jätä kylmäksi. Taivaan tuuliin kuvaa järkyttävällä tavalla, mitä manipulointi yhdistettynä koulukiusaamisesta johtuviin arpii, voi yhdessä tehdä. Logiikka on teräväpiirteisyydessään mustaa, ymmärrettävää.

Auran tarina on ruma mutta puhutteleva. Hyvänen aika! Terhi Rannela on kohoamassa hurjaa vauhtia yhdeksi suosikkikirjailijoistani!


Uskon, että elävien ja kuolleiden välillä vallitsee sanaton yhteys. Vaatii vain herkkyyttä kyetä aistimaan se. Ovi meidän maailmojemme välillä on ohut, kuin kuiskaus. Luulen, etteivät kaikki pysty tuntemaan sitä. Ne, jotka pystyvät, tietävät, ettei kuolema ole viimeinen piste. Muuten siteeni sinuun olisi katkennut jo vuosia sitten. 



Kirjasta on blogattu hurjasti, kuten kertoo Google.

Olle Lönnaeus; Menneisyyden hinta

Det som ska sonas 2009, suom. Salla Kopela, Minerva 2013, 332s.

"Sinun täytyy itse selvittää totuus", hän sanoo ääneen ja kuulee sanojen lepattavan auton ikkunasta kilpaa Springsteenin laulun kanssa.
Mikä totuus?
Totuus siitä, kuka murhasi Hermanin ja Signen, tietysti.
Mutta Konrad ihmettelee sitä, että mielensä pinnalle pyrkii koko ajan toinenkin arvoitus.
Pienenpieniä vihjeitä, muiston repaleita, jotka hitaasti muotoutuvat kokonaisuuksiksi hänen aivoissaan. Kuvat ovat edelleen epäselviä, tuskin erottuvia. Mutta Konrad alkaa aavistella, että jonain päivänä hän vielä tajuaa, mitä ne esittävät.
Minne katosit, Agnes?


Hyvänen aika millainen aarre kirjahyllystäni löytyikään! Kuten kannesta näkyy, kyseessä on ennakkopainos romaanista, joka julkaistaan suomeksi viikolla 23. Olin jo unohtaa saaneeni kirjan, kun eräs lomaileva ystäväni vihjaisi, että saattaisin siitä pitää. Ja aivan totta! Ehdin sairastaa vieroistusoireita minulle rakkaimmasta genrestä, jännäreistä, kun en ollut viikkokausiin niitä lukenut. Vanha koira ei opi uusia temppuja... Joka tapauksessa Olle Lönnaeus sieppasi minut mukaansa kaikkea muuta kuin idylliseen pikkukaupunkiin sopivan raflaavalla, mutta kuitenkin melko väkivallattomalla tarinalla. Mahtavaa!

Hiukan hymyilytti takakanteen painettu teksti "Vuoden paras ruotsalainen dekkari". -Västerbottens Folkblad. Paljon sanottu, koska Ruotsistahan ne parhaat nimenomaan tulevat; Läckberg, Mankell, Wennstam, Alvtegen, Kallentoft... Ja kuitenkin, eipä jäänyt Olle ollenkaan näiden mestareiden jalkoihin! Minun on liityttävä niiden kriitikoiden sanoihin, jotka lupaavat Lönnaeuksen löytäneen aivan uudenlaisen näkökulman koko genreen.

Tässä nimittäin ei ole poliiseja kuin pienissä sivurooleissa. Päähenkilö on pääepäilty, mutta lukija tajuaa heti häntä epäiltävän aivan syyttä. Joku on kuitenkin murhannut niskalaukauksella toimittaja Konrad Johnssonin adoptiovanhemmat. Mitä syytä kenelläkään voisi olla hyvin vaatimatonta ja hiljaista elämää viettävän pariskunnan murhaamiseen? Miksi Herman ja Signe ylipäätään päätyivät adoptoimaan Konradin, jonka puolalaissyntyinen äiti Agnes hävisi täysin jäljettömiin? Mikä osa kaikessa on Hermanin ja Signen biologisella pojalla, pikkuöykkärillä, joka uhittelee omalle varjolleenkin?

On eräs kidnappausdraama, joka syö Konradia sisältäpäin. Ja nyt hän joutuu palaamaan pieneen Tomelillaan ja kohtaamaan menneisyytensä tuskat. Kadonneen äidin, rasistisen ilmapiirin, jossa ei ollut helppoa varttua puoleksi puolalaisena. Eivätkä vanhat asenteet näytä vieläkään puhdistumisen merkkejä...

Luettuani teoksen takakannen en osannut odottaa suuria. Murha ja katoaminen, perussettiä siis dekkarikonkarille. Kuitenkin Lönnaeuksen kerronnassa on jotain aseista riisuvaa. Kirjailija ei kikkaile, vaan kuljettaa tarinaa alusta loppuun tyylipuhtaalla tavalla. Pieni, hyljätty Konrad-poika ei voi olla sulattamatta lukijan sydäntä ja seuraavaksi hänen puolestaan saa jo pelätä.

Suosittelen!

Grace McCleen; Ihana maa

The Land of Decoration, suom. Marianna Kurtto ja Otava 2013, 336s.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämästäni.

Koska Ian McEwanin Lauantai ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, päätin lukea tämän paljon blogeissa pyörineen, tänä keväänä julkaistun Ihanan maan. Grace McCleen (Mc-alkuinen sukunimi sentään!) ravisuttavan esikoisteoksen, joka johtaa meidät 10-vuotiaan, yksinäisen Judith-tytön maailmaan. Ihanaan maahan.

Tiukkaa uskonnollista yhteisöä edustaa tällä kertaa jehovan todistajien lahko, tarinan keskushahmona edelleen pieni tyttö ja hänen isänsä. Kuulostaako tutulta? Myönnän olevani vielä Purppuranpunaisen hibiskuksen maailmoissa niin syvällä, etten kykene ravistautumaan irti aiheesta. Mutta siinä missä Adichien kirja tarjosi iloa ja lohtua, jätti Ihana maa minut ahdistukseen. Olin käsittänyt teoksen olevan enemmänkin surullisen suloinen kuin masentava, mutta näin eritavalla me koemme samat tarinat!

Judithin elämässä vastoinkäymiset tuntuivat nimittäin menevän jo liiallisuuksiin. Ei riitä, että äiti on kuollut synnytyksessä ja isä vaikuttaa passiivisen etäiseltä siinä missä tyttö kaipaisi kuuntelijaa. Lohduttajaa. Vanhempaa. Judithia kiusataan myös koulussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Neil-niminen poika on kaikista pahin. Ei riitä sekään, että tyttö joutuisi pelkäämään vain koulussa, kiusaaminen ulottuu pian jo kotiovelle. Ja sitten isästä tulee työpaikkansa lakkorikkuri, silmätikuksi joutuu hänkin, ja isä ajautuu tämän seurauksena aina vain kauemmaksi Judithilta. Jehovien yhteisö pitää toisaalta huolta seurakuntalaisistaan, mutta toisaalta se on lakihenkisyydessään Judithin elämässä pikemmin surua kuin turvaa tuottava asia.

Siinä vaiheessa kun "jumala" ryhtyi puhumaan Judithille, pelkäsin tyttöparan joutuvan psykoosiin. Altistavia tekijöitä todella riitti! Onneksi Judith tunnisti teoksen loppuvaiheessa "jumalan" äänen pikemminkin omakseen, mutta ennen sitä tyttö joutui kantamaan syyllisyyttä aivan turhista asioista. Hänellä nimittäin oli se Ihana maa. Roskista rakennettu valtakunta, jossa Judithilla oli kaikki valta. Mutta ulottuiko valta lopulta myös todelliseen maailmaan?

Onneksi Judith sai myöhemmin uuden opettajan tuekseen, ja pahaenteisenä jatkuva kiusaaminen saavutti ruman huippunsa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, asioiden saamien uusien käänteiden myötä Judithille ilmaantui saumat olla jälleen lapsi.

Tytön omaperäinen persoona olikin Ihanan maan parasta antia. Grace McCleenin teksti soljui vaivatta eteenpäin Judithin pikkuvanhan äänen kantamana, se oli myös paloiteltu lukijaystävällisiin pätkiin.

Kirja on hieno, omaelämänkerrallinen kasvutarina, jonka sisällössä ei ole mitään vikaa. Itse suhtaudun vain pikkuisen neuroottisesti lakihenkiseen uskonnollisuuteen ja koulukiusaamiseen, en kykene lukemaan niistä ilman kiukkua...

Minulla on joitakin hyviä ajatuksia. Tässä muutama niistä:

1. että maailma on loppumassa
2. että kaikki on oikeastaan melko pientä
3. että minä olen Ihanassa maassa viettämässä täydellistä päivääni

  
Romaanin ovat lukeneet ainakin

Tuulia
Susa
Katja
Maria
Hanna
Minna
Annami 
Mari a

Okei, tämä aihe on nyt tässä. Seuraavaksi jotain pientä ja täydellisen ihanaa.