Marjo Vilkko; Vilpitön sydän

2018 S&S, 588s.

Miettiessäni kuinka kummassa osaisin maalata sanoiksi juuri kokemaani lukuelämystä, katselen ensimmäistä kertaa kunnolla teoksen kullanhohtoista kantta. Siitä löytyy kuin löytyykin härkätaistelijat, kiihkeään tanssiin tempautuneet henkilöt, joiden romanssi on hehkuvan kuuma laavaa. Se alkaa niin monen vuoden ystävyyden jälkeen, niin monien sähköpostiviestien, joiden jokaista pilkkuakin on tutkittu suurennuslasilla. Viittaako tämä siihen, että myös toinen tuntee samoin? Mitä hän yrittää vihjailla siimaa antaen, ja heti samalla hengenvedolla unelmat romuttaen.

Sillä eräänä päivänä keski-ikäinen Franka (Kutsumukseni oli selvästi elämän pimeällä puolella syntynyt, sukua kiroukselle. Se joka kaipaa - etsii eikä koskaan odota löytävänsä perille, on ansainnut sen mitä etsii: ristiriitoja.) yksinkertaisesti tajuaa rakastaneensa jo pitkään nuorempaa ystäväänsä Alvaria (Ehkä hän oli sellainen poika, joka aina vähän rakastui saadessaan suudelman.). Ystävyys säilyy kuitenkin sellaisenaan vielä vuosia, toivo muuttuu odotuksesi, sitten rauhalliseksi toteamukseksi rakkauden olemassa olosta ilman sen kummempia vaatimuksia. Alvarin tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, onhan hän Patologinen Ihastuja, ja lopulta myös Franka eroaa lapsensa isästä. Elämä on valtava muutosvoima, mutta näiden kahden keskinäinen luottamus, sympaattinen vilpittömyys toista kohtaan, pysyy ennallaan. Kunnes he myöntävät hahmottoman todeksi; antautuvat romanssille.


Kun ystävästä tulee rakastettu, suhteeseen tulee uusi aines, josta on ennen ollut täysin vapaa: valta. Uusien rakastavaisten välille laskeutuu romanttisen rakkauden lohduton laki: toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen.


Frankan ja Alvarin tarina voisi olla onnellinen ja tyyni, sopivathan he niin hyvin toisilleen. Mutta aina tulee mutta. Kun Alvarin toiveet isäksi tulosta vahvistuvat, asettaa se omat paineensa parisuhteelle. Biologinen kello tikittää, onko jo liian myöhäistä? Alvar ehdottaa monen pettymyksen jälkeen avointa suhdetta löytääkseen äidiksi suostuvan naisen, joka kuitenkin hyväksyisi myös Frankan olemassaolon. Kuinka paljon rakkauden nimissä on hyväksyttävä? Voiko sielunkumppaniaan jakaa? Selkeästi näiden kahden välillä leimuaa ympäristön paineista, sisäisistä paineista huolimatta niin, että lukijakin liekehtii.


Vilpitön sydän on hämmästyttävä romaani. Säikähdin alkuun sen paksuutta ja pientä fonttia, mutta tekstin taianomainen imu kiskoi hypnoottisella tavalla puoleensa. Romanttisten tunteiden pilkkominen näin hienoiksi säikeiksi vaatii sivutilaa. Sen tarkasteleminen samanaikaisesti täysillä mukana eläen, ja silti itsensä kuin tunnetilojen ylle nostaen, takaa ainutlaatuisen lukuelämyksen. Mitään vastaavaa en ole aiemmin kokenut. Paitsi ehkä jossain määrin omassa elämässäni. Vilpitön kiitokseni kirjailijalle valtavasta avoimuudesta!



Koira haukkui yhä itsepintaisesti ulkona kuin vaatien jotain ratkaisua, jota ei tullut, kuin vaatien vastausta siihen, miksi vuode vierelläni oli tyhjä. Se haukkui hänen nimeään, vaati minua kertomaan, vaati saada tietää, missä hän oli ja mitä teki; miksi asunnossa, kadulla - sillä kadulla jolla hänen askeltensa olisi pitänyt kaikua (nyt, juuri nyt, ei vieläkään) - oli niin hiljaista.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina

Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.

Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!

Maaria Päivinen; Kellari

Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

Leena Parkkinen; Säädyllinen ainesosa

Teos 2016, 334s.

Miten hyväksi äiti oli hänet kaikessa sellaisessa kasvattanut. Saara tiesi aina miten kuului käyttäytyä, miten ristiä nilkat, minkälainen hattu pukea, kaiken sellaisen äiti oli hänelle opettanut. Mutta surua ja sen kantamista, mustaa kuin pellon yli kulkeva viemäri, siitä kaikesta äiti ei ollut sanonut sanaakaan. Ei sanaakaan ikävästä, ei suudelmista, ei pisamoista rintojen välissä. Ei siitä, millaista on kun aivan nuori ihminen kuolee.


Haluaisin kertoa teille Saarasta. Vaaleasta, haaleasta, ujosta. Saarasta joka on vielä nuori, mutta aviovaimo ja pienen Eliaksen äiti. Saarasta, joka näkee elämänsä kuin utuisen lasin lävitse, jo jollain tapaa elettynä. Sillä Saara ei istu vuoden 1956 mukaiseen kotiäitimuottiin. Yritystä hänellä on, siitä ei voi kukaan Saaraa syyttää, mutta kun pieni perhe muuttaa sota-ajan jälkeiseen Helsinkiin, alkaa lasi säröillä.


Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisen keskustelukumppanin mukaan, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma mitä itse ajatteli tai tunsi.

Syy tähän löytyy uuden kotitalon yläkerrasta, jossa asuu boheemi Elisabeth. Elisabethiin ihastuvat niin miehet kuin naisetkin, kuitenkin hän on valinnut itsenäisen naisen tien. Upeassa asunnossa tuoksuvat eksoottisen mausteet, siellä kokoontuu sekalainen seurakunta drinkkeineen, siellä Elisabeth lukee valtavaa kirjavalikoimaansa piippua poltellen. Elisabeth herättää Saaran henkiin. Hän myös ajaa tämän vaaraan. Monellakin tapaa.


Älä sure Saara, et sinä minua tarvitse, sinä tarvitset jonkun josta imeä läheisyyden verta. Sinä halusit niin kovasti uskoa suureen parantavaan rakkauteen, että et edes huomannut kuka minä olin. Älä sure, Saara. Muistot ovat kuin heijastuksia lammessa, jotain mikä muuttuu sitä mukaa kuin sitä muistelee.


Leena Parkkisen uusin romaani, Säädyllinen ainesosa on kaikkea muuta kuin säädyllinen kirja. Se suorastaan tulvii aistillisia himoja pehmeää ihoa kohtaan... Mutta ennen kaikkea se on tarina ruoasta. Ruuan niin monista merkityksistä. Kaikesta siitä vaarallisesta, mitä voi kätkeytyä keittokirjan sivujen väliin.

Minä, joka en voi mainostaa olevani suuri historiallisten romaanien ystävä, ihastuin täysillä Parkkisen kuvaamaan 50-luvun Helsinkiin, näihin kahteen, mystisyyden verhoamaan sankarittareen. Saaran normaaliuden tavoittelu ja hiljainen uhma tekivät hänestä sielunsiskoni.


Kukaan ei rakasta sellaisella raivolla ja omistautumisella ja loukkaannu verisemmin kuin teini-ikäinen tyttö. Pystyn vieläkin muistamaan sen voimakkaan naiseuden vimman tuoksun, joka leijui makuusalissa paksuna kuin ohrapuuro. Ja minä, minä olin suurimman osanaikaa niin ujo. Saatoin haaveksia vaaleanpunaisista huulista, kaulan kaaresta, tuntea sylin täyttyvän lämmöstä, mutta tuskin uskalsin puhua.

***

Muita arvosteluita kirjasta (näitä on, syystäkin, paljon!)

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...

David Vann; Kylmä saari

Caribou Island 2011, suom. Irmeli Ruuska ja WSOY 2014, 328s.

Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.
Äiti, tuo ei pidä paikkaansa.
Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.


Kylmä saari on teos, jota lukiessa tavoistani poiketen en merkinnyt muistiin sitaatteja. Olin ensinnäkin  niin keskittynyt itse tarinaan, etten edes muistanut moista. Toisaalta kirja on itsessään yhtä suurta sitaattia, erään melko tavanomaisen perheen jäätävää julistusta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pettämisen helppoudesta. Kuolettavasta katkeruudesta. Rakkaudesta, joka haalenee vuosi vuodelta, haihtuu ilmaan siinä missä vuodetkin. Oletin löytäväni bloggausta varten sopivia lausevaihtoehtoja sivulta kuin sivulta.

Niin hieno on tämä teos. Niin sisuskaluihin asti työntyvä. Niin terävän tarkkanäköinen, että vieläkin puistattaa.


Gary, Irene sanoi ja yritti kietoa kätensä Garyn ympärille, mutta mies lampsi metsikköön. Vaikea uskoa, että Gary oli viisikymmentäviisivuotias. Hän olisi voinut olla kahdenkymmenen tai kolmentoista tai kolmen vanha. Kiukutteli aivan kuin lapset, joita Irene oli opettanut kolmekymmentäkolme vuotta.

Ja sellaista minun elämäni tulee olemaan, Irene ajatteli hiljaa mielessään. Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.


Kyllä, huomaan nyt, että romaania on ylistetty monissa monissa blogeissa, mutta ensimmäisen kerran kirjasta kuulin Lukutuulialta, joka teosta minulle suositteli. Kiitos & kumarrus! Myöhemmin mm. Leena Lumi ja Krista vakuuttivat minut postauksillaan tarttumaan teokseen, jonka karu kansi ei varsinaisesti vietellyt. Mutta oikeassa te olitte, kyllä te minut tunnette, Kylmä saari on aivan minun(kin) kirjani! Tätä lukiessa muu maailma katoaa askeettisiin luontokuvauksiin, Alaskan liian aikaisin hiipivään talveen, jossa rakennetaan erästä mökkiä erään avioliiton eheyttämiseksi.

Vai onko idea itse suunnitellusta ja valmistetusta tönöstä, kuten Irene epäilee, hänen miehensä lopullinen irtiriuhtaisu avioliitosta, jossa mies elää vain puolittain. Puolella liekillä. Koskaan täysin antautumatta. Irene itse sairastuu romaanin alussa järkyttävään pääkipuun, joka ei ota hellittääkseen. Parin aikuiset lapset ovat molemmat mahtavia persoonia. Kalastaja Mark ruohoineen, ja varsinkin Rhoda. Kunnollinen eläinlääkäri, huolehtiva, huolestunut Rhoda.

Romaanissa kaikki henkilöt saavat vuorollaan kertoa oman mielipiteensä asioista. David Vannin kieli on yhtä pelkistettyä, kuin Alaskan maisemat, mutta toisin kuin Gary, joka haparoi kasaan mökin tapaista, Vann taatusti tietää mitä tekee. Ei ihme, että Kylmästä saaresta on lumouduttu. Kirjailijan aseistariisuva rehellisyys on rumuudessaan miltei kaunista.

Ihmeellinen romaani, kertakaikkiaan!


Hän tuijotti jäätelöannosta, puolikas banaani kummallakin puolella, vaikka hän ei ollutkaan tilannut Banana Splitiä, ja kolme erimakuista jäätelöä, joita oli ollut tarjolla jo viisikymmentä vuotta tai ylikin, neljä eri kastiketta ja kolme kirsikkaa päällä. Kolme kekoa, onnen resepti siinä missä mies, talo ja lapsetkin, ja niillä sitä piti itsensä täyttää, tai yrittää, vaikka oksettaisi.

Karoliina Timonen, Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Alussa, hänen tullessaan, on nähtävissä toivo, että se olisi toisenlaista - tai että hän olisi toisenlainen. Sellainen on kuvitelma, kun tullaan kaupungista maalle. Katujen melusta metsän hiljaisuuteen.
Koska metsä sen yleensä tekee. Siinä hän seisoo, ja katsoo tummia puita, kuulee kuisketta. Jotakin liikahtaa mielessä, ja silloin jo se on selvää, mutta ei vielä hänelle.


Edellistä bloggausta kirjoittaessani hehkutin huvipuistomiljöön mahtavuutta kirjassa. Toinen suosikkipaikoistani, jonne matkustaa tarinoiden myötä, on merenranta. Saaristo. Mitä pienempi saari, sen parempi. Karoliina Timonen vie meidät Kesäinen illuusioni -romaanissa Saimaalle, yksityiselle saarelle Pilliniemeen, jonne eräs keski-ikäinen nainen muuttaa kesäksi. Pakoon aviollisia ongelmiaan. Tutustumaan itseensä. Kirjoittamaan.

Kaunis huvila, puutarhapiha, hiekkaranta. Mitä muuta sitä voisi ihminen toivoa? Metsä. Hiljaisuus. Alati yllä lepäävä helle. Ja lopulta, yksinäisyys. Kaipuu toisen ihmisen seuraan. Sittenkin.


Huokaisin. Tuntui lohduttomalta. Tähänkö tämä nyt taas meni, ja niin kuin olin häntä odottanut. Niin kuin häntä odotin nytkin.


Kuin tilauksesta, toiselta puolen salmea löytyykin elonmerkkejä. Naisemme astuu veneeseen tutustuakseen naapuriinsa. Tai naapureihinsa, kuten myöhemmin käy ilmi. Mies on vanhempi kuin hän kuvitteli, mutta aito vanhanajan herrasmies. Kiehtova. Komea. Pehmeä jazz soi pitkälle yöhön, drinkit helkkyvät kynttilänvalossa, tanssitaan...

Mutta kuka on läheisen Hiisisaaren omituisia horiseva vanhus? Miksi metsä kuiskii, varsinkin eräs haltijapuu, uhrauksiin tottunut?

Vastarannan mies näyttää itsestään aina vain oudommaksi käyviä puolia, ja Klarissa alkaa tosissaan pelätä...

Kesäinen illuusioni huolestutti kepeällä kannellaan, mutta tarinan aloitettuani en helpolla päässyt irti sen taikapiiristä. Rakastuin tarinaan, jota luin juuri oikeanlaisessa mielentilassa. Rakastuin tunnelmaan, joka ritisi sähköä. Häilyvä, läpi kirjan jatkuva uhan tuntu tiivistyi loppua kohden varsinaiseksi kauhuksi,

Mikä olikaan totta, mikä illuusiota?

Tätä jää lukija miettimään, aivan liian nopeasti tulleen lopun jälkeen.


Kuka oikeastaan olin, kun vastasin vain itselleni, vain omiin odotuksiini? Paljastuiko ihmisen sisin yksin ollessa - vai tuliko totuus esiin nimenomaan suhteessa muihin, reaktiona heihin, vastauksena heidän odotuksiinsa ja luomiinsa mielikuviin?

***

Teoksesta on blogattu, syystäkin, aivan valtavasti. Lisää postauksia löydätte Googlesta Terkuin Laiska Linkittäjä :)

Lena Andersson; Vailla henkilökohtaista vastuuta

Utan personligt ansvar 2014, suom. Sanna Manninen ja Siltala 2015, 331s.

Hulluus oli niin läheisesti sidoksissa naisiin - ja hulluutta oli kaikki, mikä häiritsi tavanomaista elämää.

Ruotsalaisen kirjailijattaren, Lena Anderssonin aiempi suomennos Omavaltaista menettelyä tutustutti meidät naiseen nimeltä Ester Nilsson. Kirjoitin hänestä aikoinani näin: "...koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota." Teos oli lyhyydessään hengästyttävä tulkinta järkkymättömästä uskosta, uskosta joka uskoo vaikka ei näe. Uskosta rakkauteen.

Minä en kirjaan rakastunut, myönnetään se heti. Kuitenkin halusin tietää mitä päähenkilölle kuuluu, kuinka hullusti hänen asiansa tällä kertaa ovat. Kyse on jälleen rakkaustarinasta, keskiössä Ester rajuine tunteineen. Eikä vastakaikua tule tälläkään kertaa. Ei ainakaan siinä määrin, että se sokean lailla heittäytyvää naistamme miellyttäisi.

Toisin kuin viimeksi, nyt luin Esterin edesottamuksista sydän sympatioista syrjällään. Tämä teos vei mennessään, enkä ole vieläkään kunnolla palautunut, vaikka lukemisesta on (huokaus) kulunut jo hyvä tovi.

 - Pahoitit mielesi viimeksi, Olof sanoi.
Viimeksi? Ester ajatteli. Mitä viimeksi tapahtui, enkö minä ole koko ajan pahoilla mielin?

Niin, kun viimeksi Esterin intohimon kohteena häilyi Hugo, johon yhdenkään naisen ei pitäisi aikaansa tuhlata, on nyt Olofin vuoro. Ester tapaa kirjoittamansa näytelmän yhteydessä Olofin, naimissa olevan näyttelijän, joka siviilisäädystään huolimatta näyttää vihreää valoa. Ja taas on piru irti. Esterin päässä, sisällä, toiveissa. Sillä mitä tekemistä on järjellä, kun sisin meinaa pakahtua tunteista? Ja voiko Esteriä moisesta syyttää?

Suhde tulee kestämään useamman vuoden, jotka ovat naisparalle silkkaa kidutusta:

Pettymys on autio maa, hävitys ruumiissa, poroksi palanut tuoreus, missä menneestä muistuttaa vain kärähtäneen katku. Ester Nilsson toivoi ihmiskunnan tuhoa, varsinkin Ebba Silfversköldin tuhoa, kun hän käveli Tukholmassa kymmeniä kilometrejä seuraavien kuukausien aikana.

mutta toisaalta hän myöntää ystävilleen saaneensa kokea sen verran häikäiseviä onnenhetkiä, että tuska tuntuu niiden rinnalla yhdentekevältä. Odotus. Vaikkei Olof koskaan lupaa vaimoaan jättää, odottaa Ester. Odottaa ja odottaa.

Hän pakotti itsensä jatkamaan vielä hetken. Mitään ei tulisi koskaan tehtyä, jos ajatteli että se oli tarkoituksetonta. Jotta jaksaisi välittää elämisestä, sen merkitystä oli pakko liioitella.

Lopulta käy toisin kuin edeltävässä kirjassa, lopulta Esteristä kuoriutuu raivoisa soturitar, joka viimein ottaa oman elämän ohjat käsiinsä. Tässä kohtaa minä taputin käsiäni. Teos sisälsi runsaasti oivalluksia rakkauden olemuksesta, rakastajattaren roolista, sekä miehistä, jotka manipuloivat sekä itseään, että läheisiään. Joka sivulta olisi voinut jäätävän hauskan sitaattivaihtoehdon poimia.

Mitä seuraavaksi, Ester? Joko viimein löydät arvoisesi miehen?


Niinpä Ester luovutti jälleen kerran. Mutta mikä oli päivien tarkoitus, jos elämässä ei ollut toivoa huumasta ja elämäntunteesta? Ei ollut mitään tarkoitusta. Piti vain sinnitellä, kun elämä kerran oli annettu kysymättä.

***

Kirjasta on postannut esimerkiksi Leena Lumi, jonka sivuilta löydätte runsaasti linkkejä muihin arvioihin.

Sarah Waters; Parempaa väkeä

The Paying Guests 2014, suom. Helene Bützow ja Tammi 597s.

Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa...

Sarah Waters on brittiläinen naiskirjailija, ihanuus, jonka useimmat blogikollegoistani ovat löytäneet jo ajat sitten. Itse tulen jälkijunassa, nyt jo kaikki kirjailijattaren suomennokset lukeneena, mutta hullaantuminen, täydellinen antautuminen tapahtui vasta tämän uusimman myötä. Parempaa väkeä on tunnelmaltaan niin käsittämättömän vahva, tekstiltään romanttisen vanhahtava, aiheeltaan silti päivänpolttava. Paksu kirja vetäisi välittömästi mukaansa mystiseen lukuflow:hun, sivut kääntyivät kuin noiduttuina, henkeä pidätellen, tukahdetutuista tunteista raskaana...

Jälleen kerran Waters kuljettaa meidät menneisyyteen, 1920-luvun Lontooseen, jossa väestö yrittää palailla sodan romuttamina takaisin normaaliin arkeen. Näin tekevät myös Frances Wray äiteineen. Perheen miesten kuoltua naiset pyrkivät pitämään yllä totuttua elintasoa, komeassa talossaan hienostoalueella. Ovathan he parempaa väkeä. Mutta pienen perheen varat ovat käymässä vähin. Tarina alkaa, kun Wrayt ottavat ikivanhan, hulppean talonsa yläkertaan vuokralaisia.

Frances, joka on jo mielessään luovuttanut oman elämänsä suhteen, kauan sitten kukkineiden unelmien kuihtuessa yksi kerrallaan, saa nyt uutta ajateltavaa Barberin pariskunnasta. He ovat nuoria ja nykyaikaisia, ulkokuorensa mukaan he viettävät ilakoivaa yhteiseloa mutta... Frances huomaa pian Lilian Barberin hiljaisen yksinäisyyden. Näkyykö naisen silmissä myös surua?


"No, Yorkshiren isoäidilläni oli tapana sanoa, että avioliitto on kuin piano; välillä vireessä ja välillä ei. Ehkä teidän avioliittonne laita on samoin."


Nämä kaksi erilaista mutta ihanaa naista ystävystyvät, eikä aikaakaan, kun myös rakastuminen ja intohimo astuvat mukaan kuvoihin. Valitettavasti mikään kaunis ei ole pysyvää. Tahtomattaan naiset saavat aikaan tapahtumavyöryn, jonka pysäyttäminen tuntuu mahdottomuudelta.

Minä, joka aavistuksen vierastan romanttista kirjallisuutta, tahdon alleviivata tässä ja nyt kirjailijan taitoa kertoa intohimosta, tuoda se ihan tykö kuitenkin sortumatta imelyyksiin. Vastapainona rakkaudelle on aina jotain pimeää. Uhkaavaa. Ehkä juuri se tekee näistä lukuromaaneista niin mahdottoman sydämeenkäyviä. Parempaa väkeä on kauniilla tavalla koruton kirja. Kirja, johon ei voi olla totaalisesti rakastumatta!


Frances sanoi hetken kuluttua: "Minusta tuntuu, että haluat ihailua. Ihailua miehiltä, minulta, kaikilta. Onko se totta?"
Lilian pudisti hymyilllen päätään. "Ei."
"Luulen kuitenkin niin. Minä voisin olla joku toinen, kuka tahansa."
Lilian pudisti kuitenkin taas päätään, ja hiussuortuva valahti hänen silmilleen. Hän katsoi Francesia sen takaa, ja hänen hymynsä haihtui. "Ei. Vain sinä."


Oi!!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Lumiomena, Ulla, Irene 

Sadie Jones; Ehkä rakkaus oli totta

Fallout 2014, suom.Marianna Kurtto ja Otava 2015, 427s. (ennakkokappale)

Hän kuvitteli naisen pehmein köysin sidottuna, kuin maalauksen neidon; miten sotilaat kuljettaisivat naisen näkymättömään pelastukseen. Niin suuri avuttomuus vaikutti Ninasta ihanalta: että joku auttaa ylös ja pelastaa.


Sadie Jonesin teos, Ehkä rakkaus oli totta tuli minulle pyytämättä, kiitos Otavan ihanan Tarjan, joka aavisteli, että kirja saattaisi olla minun(kin) makuuni. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt tovi, mutta saatan edelleen palata muistoissani kirjan päähenkilöiden seuraan. Hauraan vihreään tunnelmaan, keväiseen, kepeään, ja silti niin surumieliseen.

Ehkä rakkaus oli totta on kirja teatterista, elämänsä kulta-ajassa hehkuvista nuorista, mutta ennen kaikkea se on romaani rakkauden omituisuudesta. Kipeydestä, jota Jones kuvaa hellän kiusoittelevasti. Sillä juuri tuossa iässä (puhuu mummo -78) kaikki on niin avointa, valtavaa, ehdotonta (kunnes elämä opettaa).

Ja opettaahan se jo tässä tarinassa, itse asiassa kirjan pahan pojan/sankarin Luken koko elämä on ollut ailahtelevaista. Jo lapsesta saakka hän on viettänyt vapaat hetkensä mielisairaalassa asuvan äitinsä luona. Lapsen huoli äidistä, halu auttaa vaikkapa pakenemalla yhdessä taidenäyttelyyn, esittelee meille herkän puolen Lukesta. Hänestä kasvaa, luonnollisesti, komea nuori mies, joka saa seksiä, muttei rakkautta, työtä, muttei pääse toteuttamaan lahjojaan näytelmäkirjailijana. Kunnes tapaa eräänä sateisena iltana Leighin ja Paulin.

Nämä kaksi eivät ole pariskunta, vielä, sellainen heistä kyllä myöhemmin muodostuu, vaikka Luke onkin Leighin intohimojen kohde. Lapsekkaan innokas, täysin vastustamaton Luke. Persoonallisen kaunis Leigh puolestaan päätyy näyttämömestariksi, vaikka vihaakin itse näyttelemistä, siinä missä myös kaikenlaista naisten alistamista. Paul jää henkilöhahmona vähiten mielenkiintoiseksi, ehkä juuri piilevän insinööri-identiteettinsä takia, vaikka nuori mies teatterituottaja pyrkii olemaan. Paul on Leighille turvallinen valinta, ikään kuin suojamuurina Luken vetovoimaa ja saavuttamattomuutta vastaan.

Maaliskuu. Huhtikuu. Toukokuu. Kesäkuu. Heinäkuu. Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikaisemman elämänsä pysyvämmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään.

Sitten tarinaan kuuluu vielä Nina. Hän on vaikean äitisuhteensa haurastuttama, hento näyttelijäprinsessa, joka vain odottaa pelastajaa. Nina päätyy avioon täysin vääränlaisen miehen kanssa, äitiänsä miellyttääkseen ja uraansa edistääkseen tietysti, vaikka Ninan levoton sydän kieppuu toisaalle...

Sadie Jonesin romaani on nauttinut välittömästi ilmestymisensä jälkeen suurta blogisuitsutusta. Jokainen tuntuu rakastuneen tähän kirjaan. Ja arvatkaa mitä! Niin tein minäkin!

Jos tahdotte juopua nuoruuden ja rakkauden huumasta, antakaa tämän myötä mennä.


"Ole varovainen. Ole ovela. Älä anna minkään saada sinua surulliseksi. En minä oikeasti mene pois. Kirjoitan sinulle."

Eppu Nuotio; Mutta minä rakastan sinua

Otava 2015,  283s.

Kun lähdin aamulla kouluun, laitoin pitkästä aikaa korvakorut ja huulikiiltoakin. Keski-ikäisen naisen muodonmuutos voi olla yllättävä, perhosen sijaan minusta saattaa kuoriutua mitä tahansa.

Missä: Suomen Turussa.

Miksi: Koska tunsin olevani upoksissa dekkariaalloissa, syvänmeren kalat näykkivät, ja kaipasin hetkeksi pinnalle. Valoon. Syytän myös kanssabloggaajien kehuja, liittyen tähän hehkeän punaiseen kirjaan.

Miksi mies ei osaa koskaan kysyä oikeita kysymyksiä, vaan useimmat miesten naiselle esittämät kysymykset ovat kertakaikkisen vääriä? Mies eksyy naisen sokkeloiseen mieleen, on hukassa maastossa, joka ei rakennu länsimaiselle insinööriosaamiselle.

Stoori: Turussa tapahtuu pieniä suuria asioita. Erääseen asuntonäyttelyyn eksyy vessahätäinen historianopettaja Karin, samoin kuin insinööri Lauri, molemmat keski-ikäisiä. Mainittakoon ikä nyt tässä erikseen ihan siitä syystä, koska tarina alleviivaa rakkauden iättömyyttä. Kyseessä ei ole teiniromanssi. Ei kauniiden, virheettömien ja vielä sileiden ihojen leikki, vaan ehta teen ja ruisleivän tuoksuinen, petettyjen ja jätettyjen ihmisten rakkaustarina. Juuri nämä, omien kipujensa kanssa painiskelevat, löytävät toisensa.

Ja tietysti mukaan mahtuu esteitä. Se ikuinen kolmaspyörä Laurin työtoverin muodossa.  Myös Kaari rakastaa Lauria, mutta jotenkin sairaalla ja pakonomaisella tavalla. Nuori ja kaunis Kaari, Kaari joka tekisi mitä takansa saadakseen Laurin.

Tunnelma: Surumielisen hauska hellyyttävällä tavalla, joka ei taivu nössöilyksi.

Kenelle: Itsehän meinasin tätä kevyeksi viihteeksi, vastapainoksi erittäin hektisille viikoilleni. Mutta kun teos on luettu, huomaan merkanneeni siihen ennätysmäärät sitaattivaihtoehtoja. Romaani ei tarjoa pelkkää rentoa meininkiä. Se sisältää myös pieniä, mutta kalliita ajatelmia suurimmasta. Rakkaudesta. Näin ollen en kykene rajaamaan sitä, kenelle tämä mahdollisesti voisi sopia. Kaikille?

Plussat: Eppu Nuotion tyyli on lämpimällä tavalla viisas. Tykästyin heti hänen luomiinsa päähenkilöihin, mutta vielä enemmän itse tunnelmaan. Epun tapaan antaa ääni tavallisille ihmisille, tehdä heidät tykö, tehdä heistä kiinnostavia.

Miinukset: Kaari. Että osasi olla rasittava emäntä!

Yleistä: Ystävät! Tulossa on niitä dekkareitakin, mutta kun katselin kirjapinojani, päätin jatkaa toistaiseksi leppeällä linjalla. Se ei ehkä ole tyypillisintä minua, mutta joskus sitä kaipaa tämän kaltaisia kirjoja. Kuten esimerkiksi minä juuri nyt, kun viimein olen siirtynyt kotiäitiydestä takaisin työelämään, ja tasapainoilen vielä kuinka kummassa ehdin työn, lapset, kodin, kirjat, marsut, blogin....


Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisissä piileskelevältä pimeydeltä. Ensimmäiset säröt ilmaantuvat kuin varkain, ja jossakin vaiheessa rakastavaiset saattavat huomata, että onni on pirstaleina heidän välissään, se kun on haurasta, kuin ihmisen mieli.

Louise Doughty; Kielletyn hedelmän kuja

Apple Tree Yard 2013, suom.  Marja Helanen ja Minerva 2015, 369s.

Lisäsin huulipunaa. Se oli säälittävää, ja nauroin itselleni sitä tehdessäni, mutten voinut vastustaa pieniä turhamaisuuden elkeitä. Miten ennalta arvattavia ja hupsuja me kaikki olemme, me ihmiset, ajattelin itsekseni. Minäkin. Varsinkin minä.

Missä: Lontoossa

Miksi: Bongasin kirjan Minervan katalogista ja se vaikutti yksinkertaisesti kiinnostavalta.

Stoori: Yvonne Carmichael on menestyvä, jo keski-iän ylittänyt genetiikan ammattilainen. Kaunis, ihanan maanläheinen nainen, josta ei, asemastaan huolimatta väreile ollenkaan ylimielisyyttä. Arkinenkin Yvonne on, perinteistä vaimoainesta. Pitkään jatkunut avioliitto, miellyttävästi urautunut elämä saa kuitenkin aivan toiset lähtökohdat kun Y tapaa X:n. Heille muodostuu, totta kai, varsin intohimoinen suhde, jossa mennään pitkälti salamyhkäisen miehen ehdoilla.

Ilokseni voin kuitenkin jo tässä vaiheessa kertoa, ettei tarina ole mikään perinteinen pettämisdraama. Teoksen puolivälissä kirja saa yhä synkempiä sävyjä, ja lopussa hienosti muotoillut salaisuudet vastauksia. Romaani taas alkaa oikeudenkäynnillä, jossa syytetyn penkillä Y sekä X. Mitä ihmettä oikein tapahtui, tulee tapahtumaan? Jäljet johtavat eräälle lontoolaiselle syrjäkujalle. Siellä asiat lopullisesti nyrjähtävät sijoiltaan.

Kun kerran on jättänyt kertomatta, pitää jatkaa samalla linjalla. Niin helppoa se on, ajattelen. Niin helposti elämä muuttuu valheeksi.

Kenelle:  Psykologisten trillereiden ystäville, jokaiselle, joka on joskus joutunut kantamaan raskaita salaisuuksia.

Tunnelma: Itseironisen synkeä, salaperäinen, jotenkin aito.

Plussat: Jostain syystä minulla on yleensä ongelmia tämän kaltaisten kirjojen päähenkilöiden kanssa. Kemiamme harvoin kohtaavat. Tässä kirjassa ilahduin "petollisen naisen" vilpittömyydestä. Yvonnesta ei voinut olla pitämättä, ja vaikka tarina saa pelottavia käänteitä, onnistuu naisemme säilyttämään arvokkuutensa. Uskottavuutensa. Sillä juuri Yvonne on kirjan sydän, joka sykkii intohimoa, hämmennystä, hätää...

Minä en enää pelkää vaarallisia miehiä. Pelkään ystävällisiä, tavallisia miehiä. En pelkää murtovarkaita tai muukalaisia pimeässä. Pelkään tuttuja miehiä. 

Miinukset: Oikeudenkäyntikohtia olisi voinut hiukan typistää tai peräti karsia. Tarina kulkee rauhallisesti hengittäen eteenpäin, se on täynnänsä mitättömältä tuntuvia yksityiskohtia, joita ilman kirjan hienoudesta olisi kuitenkin kadonnut viimeinen silaus.

Yleistä: Minulle Louise Doughtyn läpimurtoteos, Kielletyn hedelmän kuja, tarjoili erään takkuilevan lukukokemuksen jälkeen (siitä myöhemmin lisää) silkkaa lukemisen juhlaa. Nainen kirjoittaa viisaasti ja puhuttelevasti aiheesta, josta toki kirjoitettu jo ennestään paljon. Kolmiodraamaksi teos on huikean hyvä, yllättäväkin. Toivon romaanille runsaasti blogihuomiota!


Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme.

Laura Paloheimo; Mama Mojo

Otava 2014, 329s.

- Nyt vietetään tyttöjen iltaa! Herkutellaan maidolla ja läträtään suihkussa!

Mama Mojo on mojova pläjäys kesää, rallia, vauva-arkea, glamouria keskelle räntäsateita. Tapasin Kirjamessuilla (joihin näemmä jatkuvasti palaamme) ihastuttavan Laura Paloheimon. Räiskyvän iloisella ja positiivisella asenteella varustettu Laura sai minut tekemään vielä kerran piipahduksen chick-litin puolelle. Hänen uusimpansa tuntui äiti-ihmisestä helpoimmin lähestyttävältä.

Ja välitön kirja onkin. Se kertoo Klaukkala -teoksesta (lukematta!) tutusta Juliasta, joka on nyt saanut esikoistyttärensä. Pikkuinen prinsessa valloittaa mutta, kuten vauvat yleensä, myös valvottaa. Pieni perhe ei pääse rauhassa totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, vaan elo käy haasteelliseksi Julian miehen, Timpan mekaanikkouran myötä. Työt suuntautuvat kesän rallitapahtumaan. Sinne sitten koko perheen voimin asuntovaunua asuttamaan. Mutkia tulee matkaan niin anopin, kuin Timpan exän suunnalta. Mukaan mahtuu suuria persoonia, jotka tekevät Julian elämästä juhlaa. Tai painajaista.

Romanttisen komedian tavoin pääpari ajautuu väistämättä etäälle toisistaan ja loppuratkaisunkin voi arvata. Yllätyksellistä sen sijaan on Paloheimon käyttämä heleä kieli, runsaat tapahtumavyöryt, jotka, jos eivät aivan ääneen naurata, niin ainakin hymyilyttävät. Lauran omistama vintagevaate-puoti, jonne nainen sivujen edetessä palaa, edustaa arvomaailmaltaan kierrätystä. Persoonallista kauneutta.

Koko lapsuuteni olin seurannut tavallista perhe-elämää vain sivusta, ja perheestä oli tullut jotenkin ihmeellinen käsite. Ja nyt, kun minulla vihdoin oli oma perhe, olivat elämänhallinnan ainekset sirpaleina levällään. Kuin kaleidoskoopissa - sillä erotuksella, että tämä kuva ei ollut kaunis vaikka sitä pyöritti kuinka.

Mama Mojo ei sisällä pelkkää hömppäilottelua, vaan se käsittelee myös vakavampia aiheita. Äidin väsymystä ja hämmennystä uuden elämän edessä: vaikka vauvan pukisi glitterpotkareihin, ei se tee pientä otusta yhtään sen kesymmäksi. Ja juuri silloin, kun miestä eniten tarvittaisi, viekin oma ura voiton. Entä sitten lapsettomat, omaperäiset ystävät? Jos rakennekynnet ovat lähempänä sydäntä kuin vauvan pullukkatassut, ymmärrystä ei ehkä entiseen malliin heru.

Olin noudattanut äidin uutta linjausta, ensin jälkkäri ja sitten pääruoka. Ahmin jäätelöannosta, joka romahtaisi koska tahansa, mutta toisaalta niin romahtaisin minäkin.

No niin. Nyt on piipahdettu chick-lit:n maailmassa ja teen pikku hiljaa paluuta omimmille alueilleni. Mitä jäi käteen? Ajattelin ennakkoluuloisesti, että tämän lajityypin teokset sisältävät pelkkää hattaran makuista höttöä. Kyllä kirjoissa selkeää sanomaakin on, ja etenkin Paloheimon laadukkaasta kerronnasta nautin. Kannattaa kokeilla!

***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Mari A
Päkä
Äiti yrittää
Krista

Silvia Avallone; Teräs

Acciaio 2010, suom. Taru Nyström ja Minerva 2014, 427s.

Alessio oli yrittänyt löytää merkityksen sanalle teräs. Se ei tarkoita mitään, hän sanoi. Se on metalliseos, Elena totesi ja rypisti otsaansa. Mutta etsin sitä sanakirjasta, eikä sillä ole omaa merkitystä, Alessio penäsi. Sen taakse ei siis kätkeydy toista sanaa. Se tarkoittaa vain sitä itseään ja siinä kaikki.

Havaittuani Minervan julkaisevan tällaisen italialaisen kirjailijan romaanin, sain hauraan etiäisen siitä, että teos voisi olla mieleinen. Luettuani kaksi upeaa arviota kirjasta (Leena Lumi ja Mari A), aloin olla jo täpinöissäni. Mitämitämitä! Kirjahan vaikuttaa legendalta. Mutta vasta kun itse pääsin juoksentelemaan via Stalingradon rannoille ruostuneita putkenpätkiä ja lasinsiruja väistellen, sukelsin vihreään mereen kaihoisasti Elban lomasaarelle tähyillen, tehtaan saastuttamaa ilmaa yskien, havaitsin lukevani oikeaa kultakimpaletta. Tajunnanräjäyttäjää. Vuoden Kirjaa?

Teräs on tarina kahdesta kolmetoistavuotiaasta tytöstä, Annasta ja Francescasta. Juuri tänä kesänä he ovat muuttuneet naisiksi. Vaikka mieli on nuori, keho kumpuaa kyltymätöntä huomiota, elämänhalua. Rannalla toisiinsa tiiviisti kiinni kasvaneet tytöt esittelevät pikkubikineissa muotojaan, jotka eivät jää miesväeltä huomaamatta. Eivät etenkään Francescan isältä, joka kiikaroi parvekkeella mustasukkaisena tytärtään. Pervessin sadistinen isäukko onkin tarinan pahis.

Alastomat vartalot eivät erotu toisistaan. Sydänystävän vatsa vasten omaa vatsaa tuntuu suloiselta. Kolmetoistavuotiaissa vartaloissa riehuu uusi tuli, jota he eivät vielä osaa käsitellä.

Siinä missä Anna pursuaa sosiaalisuutta ja uskallusta, on Francesca hillitympi versio ystävästään. Kumpaakin yhdistää syvä sisarillinen rakkaus toista kohtaan, järjetön jano maailmaan. Mutta entä sitten, kun Anna rakastuu itseään reilusti vanhempaan mieheen?

Kukaan ei riitä itselleen yksin.

Teräs on riipivä tarina kahdesta kasvukipujen piinaamasta kaunottaresta, mutta myös heidän perheistään. Annan isoveli Alessio, tehdastyöläinen ja ankara bailaaja nousee keskiöön yhdessä työteliään mutta nuorekkaan äitinsa kanssa. Perheen isä taas on oma lukunsa. Raivostuttava, narisistisen hömelö luku. Francesca puolestaan elää perheväkivallan ikeessä oman Rosa-äidin kanssa. Mutta vaikka seinät näyttävät nousevan vastaan joka suunnasta, on Francescalla unelmansa. Unelma, joka raa'asti murskataan.

Silvia Avallonen esikoisteos on ahminut huikasevat määrät palkintoja, ja täysin aiheesta. Hänen tekstinsä on kohtitulevaa, flirttailevasti mukaansa kutsuvaa täydellisyyttä. Täyteläistä, rohkeaa, lähes röyhkeää. Ja samalla, ah, niin kauniin nostalgista. Vastapainona ystävyydelle ja nuoruuden haaveille Italia näyttää nyt miljöönä toisenlaiset kasvot. Köyhyyden uhka, varsinainen puute leijuu pelottavana ilmassa, mutta sille Anna ja Francesca nostavat söpöt nenänsä.

Minälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Koska kaikki on vielä mahdollista, avointa. Maailma vain odottaa tyttöjen valloitusta...

Sanomattakin on selvää, että Teräs tarjosi minulle yhden vuoden parhaista lukukokemuksista. Kokeilkaa tekin!


Toiset asiat palaavat, toiset eivät voi palata. Hän ei pystynyt hymyilemään. Ihminen on varma, että pitää saada kaikkea lisää, joka päivä enemmän. Että maailma toimii sillä tavoin. Mutta sitten yhtäkkiä käy niin, että menettää jotain ja joka päivä on kaikkea vähemmän.

Sarah Waters; Yövartio

The Night Watch 2006, suom. Helene Bützow ja Tammi 2007, 509s.

Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää ja itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eilö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?


Luettuani Sarah Watersin Vieras kartanossa, pistin tämän englantilaisen, nostalgisen vanhanaikaisesti ja silti tuoreesti kirjoittavan kirjailijan nimen tiiviisti muistiin. Ehti kuitenkin vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin Yövartion sain luettua. Vielä odottaa yksi kirjailijan suomennos, Silmänkääntäjä lukuvuoroaan. Jee.

Vaikka moni onkin nihkeillyt Vierailijan kanssa, minä pidin, tavoistani poiketen pelkäsinkin. Goottilaisessa kauhussa ja kummitustaloissa vain on jotain... hyytävää. Sama vanhahtava tyyli, Waltersin omintakeinen ja kaunis ääni kuultaa tästäkin teoksesta. Yövartiosta on kirjoitettu paljon. Moni on kanssani samaa mieltä sen uneliaan, mutta silti skarpin mustavalkoisesta tunnelmasta. Sota-aika puutteineen tuodaan lähelle pienen ihmisen näkökulmasta. Juuri sellaisella tyylillä tämä lukija on helppo kietoa sormenympärille.

Teos kertoo rosoisista persoonista aivan upealla rytmillä. Ensin liikutaan vuodessa 1947, sitten lukija pudotetaan vuoteen 1944, keskelle sodan mellestystä ja viimein pääsemme vuoteen 1941, jolloin "kaikki alkoi".

Kirjamme henkilöt eivät ole sankareita. Ei. Kay on levoton sielu, sodanaikainen ambulanssikuski, joka etsii itselleen palvottavaa vaimoa. Helen taas kamppailee hurjan omistushalun ja mustasukkaisuuden kourissa suhteessaan Juliaan, joka selkeästi yrittää kerran niin kiihkeästä suhteesta irrottautua.


Kärsisin vaikka enemmän kipuja, hän ajatteli samalla, jos vain voisin olla varma Juliasta! Hän ajatteli kaikkea mistä olisi valmis luopumaan ilomielin - sormenpäästä, varpaasta, päivästä elämän loppupäästä. Hän ajatteli, että pitäisi olla olemassa järjestelmä - jonkinlainen keskiaikainen järjestelmä - jossa ihmiset voisivat antautua ruoskittaviksi, korvennettaviksi ja viilleltäviksi ja ansaita siten sen mitä kiihkeimmin halusivat.


Kaunis Viv puolestaan löysi sota-aikana varatun mutta komean sotilaan, jonka kanssa yrittää pitää yllä jo kuoleman kielissä riutuvaa suhdetta. Koska kaikkea ei voi antaa anteeksi? Vai voiko? Vivin veli Duncan taas joutui 1944 vankilaan hyvin dramaattisesta syystä. Nyt hän yrittää koota elämänsä sirpaleista jälleen ymmärrettävää kokonaisuutta.

Mutta sota jättää jälkensä, heihin kaikkiin. Kuolemanpelko, taivaalta räiskyvät pommit, joiden loimotuksen jättää varjoonsa vain intohimo.

Ja sitä tästä romaanista löytyy. Homoseksuualista rakkautta, katkeruutta, kaunoja, liittoja, jotka olisi parempi ollut jättää solmimatta.

Ennen Silmänkääntäjän lukemista en varmaksi osaa sanoa, mutta luultavasti yhdyn monen kanssabloggaajan arvioon siitä, että Yövartio taitaa olla kirjailijan kirkkain helmi. Se on ravisuttava, raa'alla tavalla hienostunut lukuromaani, joka koukutti minut totaalisesti. Ellet ole teosta vielä lukenut, pystypäin voin suositella!


Helen tajusi yhtäkkiä äärimmäisen selvästi minuuttien kulun, hän käsitti niiden todellisen luonteen - ne ovat hänen elämänsä, hänen nuoruutensa sirusia, jotka virtasivat pois kuin vesipisarat eivätkä tulisi koskaan takaisin.

***

Teoksen on blogannut moni. Katsokaapa Googlesta!

Haruki Murakami; Sputnik- rakastettuni

Supuutoniku no kiobito 1999, suom. Ilkka Malinen (Sputnik Sweetheart 2001) ja Tammi 2011, 252s.

Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole. Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista. (S)

K, Sumire, Miu. Kolmiodraama, jossa K rakastaa Sumirea, Sumire puolestaan pitää K:ta pelkkänä ystävänä, koska on itse lääpällään Miuhun. Miu taas on niin salaperäinen, ettei hänestä ota mitään tolkkua. Traumatisoitunut, eikä ihme. Sen verran kummallisen kokemuksen nainen on joutunut läpikäymään.

Siinäpä tarina purkissa. Jos käymme hiukan tarkemmin tätä pientä suloista pokkaria ruotimaan, voisin esitellä teille, jotka ette teosta vielä ole lukeneet, hiukan tarkemmin päähenkilöitä. Tiedostan kyllä, että Sputnik- rakastettuni on nauttinut jo valmiiksi runsasta blogihuomiota. Eikä ihme, onhan se itsensä Haruki Murakamin, filosofisen kirjailijagurun tuotantoa. Minunkin oli kirja toki luettava, jälkijunassa tultiin mutta lujaa tultiinkin.

K on tokiolainen opettaja, eksynyt sielu, harhailija. Yksinäinen älykkö, joka viihtyy (iik) kirjojen parissa. Ja tietysti Sumiren. Peikkomaisen ulkomuodon omaava, kirjalijan urasta haaveileva Sumire tuo K:n elämään iloa ja kipinää, mutta hän ei vastaa miehen romanttisiin tunteisiin. Miu sen sijaan on näitä kahta hiukan vanhempi, naimisissa oleva nainen, joka kantaa huolitellut ulkokuorensa sisällä raskasta taakkaa. Niin hirmuista, että se sai hänen tummat hiukset muuttumaan yhdessä yössä valkoisiksi.

Oli vaikea alistua siihen, että hän tunsi tuskin mitään minua kohtaan miehenä. Joskus tämä sattui niin pahasti, että tuntui kuin joku olisi kaivanut veitsellä sisikuntaani. Silti aika jonka vietin hänen kanssaan oli kallisarvoisempaa kuin mikään muu. Hän auttoi minua unohtamaan elämäni yksinäisen pohjavireen. Hän laajensi maailmani rajoja, auttoi minua vetämään henkeä syvään, lohdullisesti. (K)

Teoksen pointti on niin syvällinen, etten ole varma tajusinko ihan kaikkea. Ja toisaalta hyvinkin maanläheinen. Että se Murakami osaakin! Hän on kirjailijana - hämmentävä. Sputnik-rakastettuni on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään runsas. Se käsittelee syvällisesti sitä, kuinka pitkä matka on, kuinka järjettömän pitkä se on ihmisen luota toisen luokse. Kuinka ketään ei voi lopulta tuntea. Kahlita. Omistaa. Ja kuinka kipeää tämä tosiasia, ja rakkauden tuulien tuoma muutos voikaan tuntea.

Järisyttävä, surumielinen lukuelämys. Goodreadsissa mainitsin teoksen olevan kuin 1Q84:n pikkusisko. Sama mysteerin painoinen tunnelma, haarautuva todellisuus on mukana tälläkin kertaa. Mainio teos, josta, kuten jo mainitsin, on blogattu valtavasti. Google kertoo kyllä.


Kumpikaan meistä ei tiennyt mitään, millä oli todella merkitystä, eikä meillä ollut kykyä korjata asiaa. Meillä ei ollut vankkaa perustaa johon tukeutua. Olimme lähes täysiä nolliam pelkkiä säälittäviä olentoja, jotka ajelehtivat yhdestä unohduksesta toiseen. (K)

Kazuo Ishiguro; Ole luonani aina

Never let me go 2005, suom Helene Bützow ja Tammi 2005, 394s.

Mutta hän pelkäsi meitä samalla tavalla kuin joku voi pelätä hämähäkkejä. Siihen me emme olleet valmistautuneet. Emme olleet osanneet ajatella, miltä meistä tuntuisi että meidät nähtäisiin siten - hämähäkkeinä.

Tähän saumaan, juuri tähän meren tuoksuiseen, suolaisen hikiseen hellepäivään olisin mieluusti naputellut kesäkuulumisia ja ehkä jonkin sortin tulevaisuuden suunnitelmiakin. Mutta. Vaikka bloggaustahtini on ollut hidas, lukenut olen suorastaan ahmimalla. Tässä on se huono puoli että postattavien teosten pino sen kun kasvaa, siinä sivussa, samalla kun metsästän hullunkiilto silmissä lisää luettavaa. Kirjastoa, arvostelukappaleita, vanhempaa materiaalia, johon on kerrankin aikaa paneutua - kiitos kustantamoiden kesälomien. Jääköön siis kesäfiilistely myöhemmäksi, nyt keskitymme Kazuo Ishiguroon. Hän On Sen Arvoinen.

Olen lukenut monta ylistävää arvioita itse kirjailijasta, vielä enemmän nimenomaan tästä teoksesta (esim. Annami ja Elegia). Valitettavasti näin romaanin elokuvaversion ennen lukemista (virhe!), joten kirjan varsinainen koukku oli liian tuoreessa muistissa. Rehellisesti sanottuna en moista voisi kuvitellakaan unohtavani, sen verran shokkeeraava juonesta kuoriutui, joskin verkkaiseen tahtiin.

Kuitenkin jo elokuva vihjaili elämää suuremmasta lukuelämyksestä ihan jo pelkästään päähenkilöiden takia, joten olihan minun tämä luettava.

Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotain muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Sitten ollaankin vaikean edessä. Mitä kertoa Ole luonani aina -romaanista paljastamatta liikaa? On Kathy, Ruth ja Tommy. Kolme ystävystä, jotka ovat varttuneet yhdessä englannin maaseudulla sijaitsevassa viehättävässä sisäoppilaitoksessa. Lapsuus on ollut seesteinen: täynnä yhteishenkeä, aurinkoa, nurmikenttiä. Mutta myös koulukiusaamista, kummallisia vihjauksia paikan opettajien, kasvattajien taholta. Nämä lapset kun eivät ole keitä tahansa. He ovat valittuja, erityisiä. Mutta hyvässä vaiko pahassa?

Teoksen rakenne kulkee Kathyn johdattamana, ja hän liikkuu välillä nykyisyydessä, välillä menneisyyden muisteloissa. Kaiken keskiössä mellastavat hyvinkin helposti samaistuttavat aiheet: ihmissuhdekuviot, teini-iän hämmennys, ystävyys, ja kysymys siitä, kuinka pitkälle kolmen henkilön kemiat tulisivat kantamaan. Mutta tässä on vain tarinan toinen puoli. Kääntöpuolelta löytyy jotain puistattavan synkeää...

En ollenkaan ihmettele Ishiguron suosiota. Hänen tekstinsä on hienostuneen ilmavaa, yksinkertaista mutta syvällisen kaunista. Kirja on yksi niistä teoksista, jotka voi lukea viihdemielessä, taikka sitten antaa kirjaimien kaivautua yhä syvemmälle omaan mieleensä. Aina sydämeen saakka.

Ellen minä mokoma olisi tullut elokuvaa liian varhain katsoneeksi, olisin rakastunut teokseen rajattomasti. Mutta ihana, upea, kaunis tarina näinkin!


Vedessä on kaksi ihmistä, jotka yrittävät pitää kiinni toisistaan, tarrautuvat niin lujasti kuin pystyvät, mutta heidän otteensa ei pidä. Virta on liian voimakas. Heidän on pakko päästää otteensa ja ajautua erilleen. Minusta tuntuu, että meidän laitamme on juuri niin.
***

Outi Pakkanen; Rakastaja

Otava 2013, 287s.

Mustasukkaisuus on kuvaava sana, sillä se todella tekee elämän mustaksi. Kirjaimellisesti pikimustaksi. Ja se saattaa iskeä varoittamatta, jäytää hitaasti sisältäpäin ja polttaa lopulta kaiken hiileksi.


Bestseller-hyllystä bongattu tämä Outi Pakkasen uusin. Enhän minä, tietenkään raaskinut Helsingin ylistyspakettia sinne jättää kun nyt kerran Espoossa asustan, ja Outin upeasti kuvaavat stadilaiset maisemat ovat tulossa pikku hilljaa itsellenikin tutuiksi. Juuri maisemien kuvailussa, ehdan urbaanin tunnelman luomisessa kirjailijatar on parhaimmillaan. Niin tälläkin kertaa.

Kuten kannesta ja nimestä voi päätellä, sukellamme jälleen ihmissuhteiden ryteikköön. Niistähän riittää aina ammennettavaa. Tällä(kin) kerralla henkilöittemme välit ovat raa'an tulehtuneet, eikä jännitteet purkaudu vasta kuin viime metreillä. Ei, ennen viimeistä sivua ne suorastaan rätisevät sähköä.

Teoksen päähenkilöksi nousee Veera Halme, joka näin meidän kesken on melkoinen bitch. Veera asustaa ökytalossa sisustuslehdestä reväistyssä asunnossa, jota vaalii kuin omaa lastaan. Töitä ei tarvitse tehdä, riittää kun keksii, mihin vanhempien rahoja tuhlaisi. Onneksi Veeralla on kallis maku, ja siinä shoppailun sivussa ehtii päivitellä blogiakin. Sekä tietysti ylläpitää salasuhdetta ystävänsä komeaan häntäheikkiin.

Kaikki alkoi espoolaisesta rivitaloyhtiöstä, yhteisöstä, jossa asukkaat muodostivat ystäväringin. Grillailtiin, juopoteltiin, istuttiin kesäiltoja yhdessä. Vielä nykyäänkin, kun muut ovat muuttaneet yhtä pariskuntaa lukuunottamatta muualle, ringillä on tapana kokoontua hyvän ruuan ja viinin merkeissä. Tällä kertaa on Veeran vuoro toimia emäntänä. Illanistujaiset polkaistaan käyntiin kiristyneessä tunnelmassa ja vielä pahempaa on luvassa.

Nämä Pakkasen kirjat ovat siitä jänniä, etten ikinä ole oikein pitänyt kenestäkään hänen luomastaan henkilöhahmosta. Ruuanlaittaja Anna vilahtaa useimmissa teoksissa sivuhenkilönä, niin myös tässä. Hänellä on sentään asenne kohdillaan. Kuitenkin pidän itse kirjoista. Ne ovat kevyttä ja hurjan koukuttavaa luettavaa. Teoksen tempaisee yhdeltä istumalta, ja vaikkei juoni ole kovin erikoinen, jää Rakastajastakin positiivinen fiilis. Kesälomaluettavaa tämä on, erinomaista sellaista.


Ulkona on jo lämmintä, mutta näissä hiljaisissa huoneissa on edelleenkin viileää. Se tuntuu omituisen hyvältä. Särkynyt sydän ei viihdy lämpimässä.

***

Lisää teoksesta täältä

Daniela Krien; Vielä joskus kerromme kaiken

Irgendwann werden wir uns alles erzählen 2011, suom. Ilona Nykyri ja Gummerus, 200s.

Uni valtaa minun varkain, se leijailee pilvilseltä taivaalta ja laskee raskaan kouransa rakkauden piinaamalle iholle. Hennerin kädet ovat taas tässä - karkeina, lempeinä, raakoina, vaativina, ja minä kaipaan niitä -

Vielä kerran kerromme kaiken hurmasi minut ennakkoon nimellään kannellaan tarinallaan. Päätin sukeltaa päistikkaa kesään 1990. Katsella vierestä, kuinka aurinko polttaa nuorta Mariaa, Mariaa joka on puolivirallisesti muuttanut poikaystävänsä vanhempien maatilalle. DDR on lakannut olemasta, muuri sortunut, rajat auenneet eikä Itä-Saksaa sellaisena kuin Maria sen tunsi, ole enää olemassa. Maria, joka seurustelee Johanneksen kanssa. Mutta. Naapuritilalla sattuukin asustamaan salaperäinen Henner. Henner, joka on huomattavasti Mariaa vanhempi. Henner, joka herättää Mariassa ennen kokemattoman intohimon. Hevostenkasvattaja Henner, komea, kopea, saavuttamaton.

Minä hoipun tunnetilasta toiseen, elän päivän kerrallaan, täydellisesti läsnä, täydellisesti tässä hetkessä, ja tämä hetki on Henner. Johannes ja tulevaisuus ovat hämärän peitossa.

Kuuma kesä, maatilan työt, pörräävät kärpäset, rakkaus, joka saa 16 vuotiaan tytön kuvittelemaan kaiken olevan ikuista. Karamazovin veljekset. Saksalaisen kirjailijan Danielan Krienin teos on hieno sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on kuulas kuin lasi, liukas, sellainen, josta ainakaan minä en saanut otetta. Aihe on sen verran mehevä, että tekstistä olisi voinut loihtia tulenpalavan. Valitettavasti teos ei kuitenkaan saanut minua liekkeihin. Se jäi jotenkin... etäiseksi? Odotin tajunnan räjäyttävää rakkauskertomusta, jotain kaunista ja kauheaa, mutta jäin sivustakatsojaksi, joka ei oikein onnistunut ujuttautumaan päähenkilön nahkoihin. Eipä hätiä, moni kanssabloggaaja tästä on kuitenkin pitänyt.


Rakkaudesta tuli maailman alku ja maailman valtias, mutta kaikki sen tiet ovat täynnä kukkia ja verta, kukkia ja verta.

Knut Hamsun, kertomuksesta Viktoria