Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.

Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre

Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.

"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.

J. S. Monroe; Löydä minut

Find me 2017, suom. Arto Schroderus 2018, 431s.

"Näin äsken yliopistoaikaisen tyttöystäväni, joka teki itsemurhan viisi vuotta sitten. Muiden mielestä se on vain kuvitelmaa, pitäisi kuulemma jatkaa elämää, mutta minä tiedän, että hän on elossa, en tosin miten enkä missä, mutta aion etsiä hänet käsiini. Ei hän ollut valmis kuolemaan."


Näin Jar. Komean ja kookkaan ulkomuodon takana sykkii haavoitettu sydän, vainoharhainen mieli, joka ei suostu uskomaan ededs viiden vuoden jälkeen Rosan itsemurhaan. Hautajaiset toki pidettiin vaikkei ruumista ikinä löydetty. Sen sijaan Jar on alkanut taas nähdä Rosaa. Hän puikkelehtii väkijoukossa, hän ilmestyy kuin tyhjästä kiusoitteleva hymy kasvoillaan. Tai sitten silkka kauhu.


"Seurataanko sinua taas?"
Jar nyökkäsi muka myöntymisen merkiksi ja valmistautui ystävänsä pilkkaan. Hän on maininnut tunteestaan Carlille aikaisemminkin, siitä että häntä seurataan.
"Tiedätkö, että yksi kolmesta ihmisestä kärsii vainoharhoista?"
"Niin harva?"
"Ne kaksi muuta tarkkailevat."



Osan näistä "haamukokemuksista" voi selittää puhtaasti suruna, kuten Jarin terapeutti uskoo, mutta uskooko miestä kukaan, kun hän on varma Rosan elävän edelleen? Miksi Jar löytää kotinsa ylösalaisin pengottuna vaikka mitään ei ole varastettu? Entä tuo mies, hän näyttää niin tutulta, seuraako hän Jaria? Sekavan piinaavat ajatukset saavat tulta hiillokseen, kun Rosan kadonnut päiväkirja löytyy.

Nyt Jar on omillaan. Nyt Rosa on tuolla jossain haluten viimeisenä toiveenaan elämänsä rakkauden, Jarin, löytävän hänet.


Katsoin kynsiäni - osa oli katkennut, yksi oli poistettu, muutama ulottui melkein puolitoista senttiä sormenpään yli ja alkoi käpertyä kuin hedelmän kuori - ja muistin, miten minä näytin aina käsiäni isälle ennen sunnuntailounasta (naudanpaistia, kotitekoista piparjuurikastiketta, vain me kaksi). Hänellä oli tapana tarttua sormiini ja käännellä niitä niin kuin ne olisivat maailman arvokkain aarre. Mitä hän mahtaisi ajatella niistä nyt?



Brittiläisen journalistikirjailjian J. S. Monroen Löydä minut ei ole helppo romaani. Se alkaa kihelmöivissä tunnelmissa ja mystistä juonta kuljettaa eteenpäin huumorin tummat siivet. Jossain puolivälin kohdilla kirjaa on täysin mahdotonta enää laskea käsistään. Mutta. Mutta. Suoraan sanottuna trillerissä on sen verran paljon niin eläimiin kuin ihmisiin kohdistuvaa kidutusta, että teos jätti kuin jonkinlaisen krapulan. Yleensä en ole herkkänahkainen lukija ja silti kohtuu viattomasti alkanut Löydä minut pääsi yllättämään. Valitettavasti ei kovin positiivisesti.

Lujaluonteisille, älykkäiden mutta kammottavien trillereiden ystäville uskallan kuitenkin kirjaa suositella.



Se mikä tekee minusta ihmisen on jättänyt tämän runnotun ruumiini ja istuu turvallisen matkan päässä tähystämässä, siivet supussa, odottamassa päivää, jolloin se voi palata.



***

Samoilla linjoilla kanssani Kirjailija Raija Hautala.

Michael Katz Krefeld; Syvyyteen

Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.

Saul Black; Rakkaudesta murhaan

Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.

Karin Slaughter; Kaunokaiset

Pretty Girls 2015, suom. Pirjo Ruti ja HarperCrime 2016, 463s.

On asioita, joita ei saa koskaan pois mielestä.

Claire on kaunis nainen, joka omistaa niin luksusluokan talon, etten jaksanut uskoa moisia olevan olemassakaan. Upporikkaan aviomiehen, hiukan nörtähtävän Paulin, joka palvoo vaimoaan sivustaseuraajien mielestä ehkä liiankin omistautuneesti. Mutta vuodet ovat vierineet, liitto on kestänyt rakkauden täyteisenä.

Nyt Clairen satumainen elämä on kuitenkin saanut totaalisen käänteen. Paul kuolee eräällä sivukujalla, erään satunnaisen ryöstelijän puukotuksen uhrina vaimonsa käsivarsille. Surunmurtama Claire! Jo toisen kerran hän menettää karmealla tavalla omaisensa, ensin sisko, joka katosi vuosia sitten ja nyt Paul... Jonka tietokoneen nainen tietysti avaa. Eräät kansiot. Ja siinä samalla avautuvat helvetin portit.


"Minulla ei ole lapsia. Minulla ei ole oikeastaan ole ystäviä. Kissakin on kuollut. Minä omistan talon, johon en halua palata. Ginny-mummoa varten on hoivarahasto. Äiti selviää, koska hän selviää aina. Paul oli minun mieheni. Minä en voi vain jättää asiaa sikseen. Minun on saatava tietää. Elämässäni ei ole jäljellä mitään muuta kuin totuuden löytäminen."


Samoihin aikoihin media rummuttaa jälleen kerran yhden nuoren kaunokaisen katoamistapausta - kuusitoistavuotias. Valkoinen. Keskiluokkaa. Hyvin kaunis. Kukaan ei tuntunut olevan yhtä kauhuissaan silloin, kun kadoksissa oli ruma nainen.

Clairen jo parantunut, jäljellä oleva narkkarisisko Lydia, Lydia joka mussuttaa surutta sipsejä ja hoitaa työkseen koirien turkkeja, päättää tehdä tarpeensa Paulin haudalle. Naiset tapaavat vuosien eron jälkeen toisen ollessa housut kintuissa. Mutta nyt he lyöttäytyvät yhteen kaivaakseen esiin Paulin äärimmäiset salaisuudet.


Karin Slaughter. Olet palannut Kaunokaisten myötä jälleen asian ytimeen, sille alueelle, joka on juuri sinulle ominta. Naisten puolustamiseen. Uhrien esiin noustamiseen massan seasta. Brutaaliin tarinaan, jossa lukijakin saa väistellä veitsen iskuja. Tulla tahrituksi, pyyhkiä veriroiskeita vaatteiltaan. Tulla vapautetuksi. Kukaan ei kirjoita kuten sinä, rakas Slaughter, ja Gillian Flynnin sanoihin yhtyen, seuraisin sinua minne tahansa.


... Jos nainen torjuu miehen, nainen menee kotiin itkemään pariksi päivää, mutta jos nainen torjuu miehen, mies voi raiskata ja tappaa hänet.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjavaras Rene, Ulla, Mai, Luetut.net, Kirjat kertovat, Kirjakirppu.

 

Gard Sveen; Raskaat varjot

Den siste pilegrimen 2013, suom. Arja Kantele ja Bazar 2015, 556s.

"Se tapahtuu pian. Enää pari viikkoa, ehkä vain muutama päivä."
"Ja sitten?" Agnes kysyi hiljaa.
"Heti kun Hitler hyökkää Puolaan, on piru irti. Jos Britannia mielii säilyttää kunniansa, Saksalle on julistettava sota."
Agnes oli vaiti. Veri suussa maistui makealta, jospa se olikin hyvää. Jospa veri oli hyväksi.
"Ja silloin joututaan sellaiseen kurimukseen, josta selviävät ainoastaan hullut."


Norjan puolustusministeriössä työskentelevän Gard Sveenin romaani vie meidät vuoteen 2003, jossa rikostutkija Tommy Bergmann setvii kahta lyhyellä aikavälillä sattunutta murhatapausta. Bergmann, joka omaa mukavasti särmää, mutta joka erosi hakattuaan vaimoaan liian monta kertaa. Ei siis ihan meikäläisen ihannemies kuitenkaan. Ensin löydetään kahden aikuisen ja yhden lapsen luurangot, about vuosimallia toinen maailmansota. Pian kotiavustaja tekee niinikään karmivan löydön, hänen hoidokkinsa, aikoinaan vastarintaliikkeessä toiminut, ja siitä kuuluisaksi tullut Carl Oscar Krogh makaa kuoliaaksi raadeltuna omassa kodissaan.

Etsintä vie menneeseen, koska Bergmann ei usko sattumiin. Luurankolöydön ja vanhan veteraanin kuoleman on pakko liittyä toisiinsa. Mutta miten? Tutkintaa ei helpota tietenkään se tosiasia, että lähes kaikki Kroghin tuttavapiiriin kuuluneet ovat jo siirtyneet mullan alle.

Ja vuoroin taas liikutaan toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Siellä päähenkilöksi nousee kuvankaunis Agnes Gerner, joka on liittynyt hetken huumassa vastarintaliikkeen vakoojaksi. Agnesista löytyy kuitenkin potkua. Nuori nainen on kaikessa inhimillisyydessään selviytymistyyppiä, vaikka joutuukin elämään jatkuvasti syanidi kapseli käsilaukussaan, lamaannuttava pelko jäsenissään, käyttäen kuitenkin sujuvasti ulkonäköään vietelläkseen juuri ne vaarallisimmat miehet...


Raskaat varjot on romaani, joka on voittanut sekä vuoden 2014 Lasiavain-palkinnon, että Rivertonprisenin vuonna 2013. Kirjaa luonnehditaan kansilärpäkkeessä esimerkiksi näin: "Jos aiot lukea vain yhden rikosromaanin tänä vuonna, sinun täytyy lukea tämä." (Bokbloggeir.com)

Kiusausta en tietenkään voinut vastustaa, vaikka kirjan paksuus vähän nikotuttikin. Aivan suotta! Teosta luki ahmimalla, sydän vimmatusti jännityksestä vispaten. Toinen maailmasota on - kyllä kyllä - ollut paljon esillä tämän vuoden julkaisuissa, mutta aiheesta riittää ammennettavaksi loputtomiin. Sen osoittaa Raskaat varjot. Lisäksi pohjoismainen pilkesilmäkulmassa-tyylinen kerronta, henkilöiden elävyydestä puhumattakaan, vei jälleen kerran tältä lukijalta jalat alta.

Kyllä me vaan täällä osassa maailmaa osataan!


"Hei, mitä siellä tapahtuu? Oletko jossain sirkuksessa?"
Bergmann seurasi katseellaan karhunpoikaa, joka vähän kompuroituaan vetäytyi tiimellyksestä. Nyt vahvempi rymisti huolissaan perään, meni katsomaan ettei toisen ollut käynyt huonosti.
"Eläintarhassa", hän vastasi Reuterille.
"Ole kuin kotonasi."
"Minkä vitsiniekan maailma sinussa menettikään."



***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista,  Kirjavinkit, Lukuneuvoja. Ulla ja Mummo matkalla.

Pierre Lemaitre; Alex

Alex 2011, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2015, 405s.

Alex on odottanut kauhulla miehen paluuta, nähnyt itsensä raiskattuna, hakattuna ja tapettuna. Hän on kuvitellut, miten häkki laskeutuu, tuntenut, miten mies tarttuu häntä olkapäästä, vetää hänet ulos häkistä, läimäyttää ja pakottaa hänet alleen, miten mies tunkeutuu häneen, raiskaa, saa hänet kirkumaan tuskasta ja lopulta tappaa hänet. Niin kuin lupasi. "Haluan nähdä sinun kuolevan, huora." Kun naista haukutaan huoraksi, hänet aiotaan tappaa, eikö niin?

Elokuu on täällä, vielä menetettyä kesää huokuvan raukean lämpöisenä, mutta ilmassa tuntee jo lupauksen tulevasta. Syksystä. Ajasta, jolloin heinäkuinen pakkososiaalisoituminen, "pitäisi sitä ja tätä" -meininki jää taakse, ja on lupa, niin itseltään kuin muulta maailmalta käpertyä omaan kotiin lukemaan. I like! Elokuussa ilmestyy myös hurjasti odotettuja kirjoja, yksi niistä juuri käsillä oleva Alex, joka jo kantensa puolesta lupaa hyvää (pahaa).

Teos kertoo suloisesta, mutta huonon itsetunnon omaavasta Alexista, joka saa nalkkiin miehen kuin miehen. Itse hän tätä ihmettelee, "koska maailmassa on paljon kauniimpiakin naisia." Vielä suuremmaksi muuttuu ihmetys, myöhemmin kauhu, kun eräs seurailija ei tyydykään pelkkään flirttiin, vaan kaappaa nuoren naisen. Sulloo hänet väkivaltaisesti pakettiautoonsa, vie tyhjään teollisuushalliin. Kauhu muuttuu hysteriaksi, silmittömän raa'aksi eloonjäämistaisteluksi liian pienessä häkissä. Onko edessä hidas ja kivulias nääntyminen epämukavassa asennossa, vai meinaako mielipuoli tehdä jotakin vielä pahempaa?

Alexista kertovat luvut vuorottelevat tapausta tutkivien poliisien kanssa. Tahti rauhoittuu, lukija saa hengähdystauon pelosta. Poliisit ovat omalaatuisia, ja ah, niin ranskalaisia, että lukijaa alkaa väkisinkin välillä hymyilyttämään. On ylikomisario Camille (nimestään huolimatta mies!), lyhyen teinipojan mittoihin jäänyt, yksinänen ja tempperamenttinen. On komea, rikkaanpuoleinen hyväkäytöksinen Louis, sekä Armand, jonka vaatetus vastaa kerjäläistä. Mies omaa poliisinlahjojen lisäksi äärimmäisen pihin luonteenlaadun, mikä käy ilmi jatkuvana pummimisena:

Kun Camillen oli jäätävä sairauslomalle, Armand kävi katsomassa häntä sairaalassa. Hän odotti aina, että joku oli menossa autolla jonnekin sairaalan lähistölle välttyäkseen maksamasta matkaansa, hän tuli tyhjin käsin esittäen selitykseksi joka kerta uuden verukkeen, mutta hän tuli.

Kaappausta aletaan tietysti selvittelemään, kello käy, paniikki kasvaa, tutkinta junnaa paikoillaan.

Näin ei käy itse tarinalle, missään vaiheessa. Kirja on jälleen niitä romaaneja, joita kutsumaan termillä page-turner, koukuttava, ahmittava jne. Kuitenkin Alex on tutunoloisesta aiheestaan huolimatta paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Pierre Lemaitre lukeutuu takatekstin mukaan ranskan suosituimpiin kirjailijoihin, enkä ihmettele yhtään miksi! Mieshän kirjoittaa kuin riivattu! Ja vaikka itse tarina jo itsessään lähentelee neroutta, viimeisen silauksen romaanille antaa älykkäästi laaditut henkilöhahmot.

Mahtavuutta! Nyt täytyy lukea kirjailijan aiempikin suomennos, Näkemiin taivaassa.


Kun Camillella on monta rautaa tulessa, kuten tänä aamuna, eikä hän osaa päättää niiden tärkeysjärjestystä, hän uskottelee itselleen, että "tärkeintä on olla tekemättä mitään." Se on muunnelma hänen vakiometodistaan, jonka mukaan asioihin on otettava mahdollisimman paljon etäisyyttä.

Stefan Ahnhem; Pimeään jäänyt

Offer utan ansikte 2014, suom. Laura Beck ja WSOY 2015, 534s.

UUSI UHRI PAHOLAISEN LUOKALTA

Missä: Helsingborgista Tanskaan ja takaisin.

Miksi: Koska olen utelias kokeilemaan uusia jännäreitä. Aihepiiri vaikutti vakuuttavalta, ja Laura Beck on suomentanut aiemminkin pelkkää laatua.

Stoori: Tarina kertoo Fabian Riskistä, rikostutkijasta, joka muuttaa perheineen entiseen kotikaupunkiinsa. Tuskin mies ehtii avata uuden asunnon ovea, muuttokuorman purkamisesta puhumattakaan, kun uusi työnantaja on jo kintereillä. On nimittäin tapahtunut poikkeuksellisen raaka murha (okei, ainahan ne ovat poikkeuksellisen raakoja, mutta tässä kirjassa kulahtanut sanonta pitää paikkaansa - uskokaa pois), eikä uhrina ole kuka tahansa, vaan Riskin vanha luokkatoveri. Ruumiin luota on löydetty luokkakuva, josta uhri raksittu yli. Sattumaan ei usko uusi pomo, eikä itse Fabiankaan, vaan molemmat epäilevät murhaajan metsästävän juuri tietyn luokan väkeä. Mutta miksi? Ja milloin hän meinaa lopettaa?

Kenelle: Itse viivyttelin kirjaan tarttumisen kanssa (taas) sen paksuuden takia, mutta kun sitten uskaltauduin aloittamaan, oli ihanaa antautua juonen vietäväksi. Näin ollen kaikki rautavatsaiset jännäreiden ystävät voivat huoletta langeta Ahnhemiin.

Tunnelma: Nouseva. Vaikka kipinä oli olemassa ensi sivuilta alkaen, kasvoi se kunnon roihuksi tarinan edetessä.

Plussat: Pimeään jäänyt on pimeä tarina. Se on koukuttava, kiehtova, piinaavan jännittävä. Ehdottomasti genrensä parhautta! Jo tarinan alussa tunsi olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Lukijalle ei jäänyt muuta roolia kuin nauttia huimasta kyydistä.

Miinukset: Fabian Risk ei todellakaan lukeudu sarjan aloitusosan perusteella suosikikseni fiktiivisten hahmojen maailmassa. Ei lähellekään. Mies on jotenkin... Nuiva? Tylsä? Liian asiallinen? Ja hämmästyttävää kyllä, silti olen (kuten huomaatte) ihan kirjan pauloissa! Upeat sivuhenkilöt pelasivat pelin kotiin.

Yleistä: Mitä jännäreihin tulee, Ruotsiin voimme näemmä aina, tai ainakin melkein aina, luottaa. Ei muuta kuin sarjan seuraavaa osaa odottamaan. Se ilmestyy suomeksi ensi vuonna.


Hän ylitti nurmikon kohti tuota hautausmaista aluetta, ja kun hän näki mitä siellä oli, hän ymmärsi että koko poliisitutkinnan perusteet olivat nyt yhdellä iskulla muuttuneet. Kaikki mitä he tiesivät oli kääntynyt päälaelleen, ja heidän pitäisi ajatella asiat uudestaan alusta alkaen. Katsoa uusin silmin. Mitä se tarkoitti, ja mihin suuntaan tutkintaa pitäisi nyt viedä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Jo Nesbø; Panssarisydän

Panserhjerte 2009, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2010, 663s.

Yö on autuaallisen hiljaista aikaa, se tarkentaa katseen, kirkastaa ajatukset. Uusi, vanha poliisi. Hole. Minun täytyy kertoa hänelle. Ei kaikkea, vain sen verran että hän ymmärtää. Että hän voi saada sen loppumaan. Ettei minun tarvitse enää tehdä sitä mitä teen. Minä syljen ja syljen mutta suu on silti jatkuvasti täynnä verta. 

Stoori: Sankarimme Harry Hole näyttää jälleen kuka on The Boss. Kerta kaikkiaan! En lakkaa hämmästelemästä Jo Nesbøn luoman henkilöhahmon karismaa. Niin viisas, niin hukassa. Tällä kertaa Harryn polku on vienyt Hongkongin oopiumluoliin saakka. Sinne mies ei kuitenkaan saa jäädä, sillä ilman Holea on koko Norja sekaisin. Oslon kujilla mellastaa tällä(kin) kertaa sarjamurhaaja, jolla on aivan omanlaisensa tyyli; murhaaja tappaa uhrit ikään kuin sisältä päin. Pitkin hampain Hole lähtee viehkon Kaja Solnessin matkaan palatakseen takaisin kotimaahansa. Ongelmia tulee heti tullissa, eikä juttu ratkea senkään jälkeen mitenkään helposti.

Päinvastoin. Panssarisydämessä murhaaja tuntuu olevan erityisen pimeä.

Missä: Tarina sijoittuu pääasiassa Osloon, mutta piipahdamme myös Hongkongissa sekä Kongossa, jonka sisällissodan runtelemilta kaduilta voi hankkia mitä tahansa. Vaikkapa vanhanaikaisia kidutusvälineitä.

Kenelle: Nesbø-faneillehan teos on taattua tavaraa, tottakai, mutta Panssarisydän sopii ehdottomasti jokaiselle laatudekkarin ystävälle.

"Mie vihaan merta", Bjorn sanoi...
"Tämä on järvi", Harry sanoi. "Ei meri."
"Samaa paskaa ne on kumpikin."

Plussat: Harvoin tulee lukeneeksi näin tiukkaa, herkkää, taidokasta jännäriä, jolla on, kuten sarjaan kuuluu, myös moraalista sanottavaa. Vaikka tämän norjalaisen kirjailijaihmeen tarinat vaikuttavat takakansien perusteelta hyvinkin tyypillisiltä lajinsa edustajilta, jopa tylsiltä (!), on Nesbø kirjailijana vailla vertaa.

Miinukset: Paksua kirjaa on hankala lukea. Sängyssä sitä ahmii niskat kiemuralla (auts), sohvalla kädet väsyy. Vaikka Harry on ihana juuri tuollaisenaan, toivoisin kirjailijan suovan sankarillemme edes hitusen onnea. Eikö miehen piina helpota koskaan?

Yleistä läppää: Minusta tuntuu, että postaukseni ovat toinen toisensa kopioita. Saadakseni mukaan vähän eloa, tai no, rytmiä, päätin ainakin tässä bloggauksessa rikkoa itselleni äärimmäisen perinteiset kaavat. Saapa nähdä mihin polkuni johtaa, kohta täällä vilisee pelkkiä ranskalaisia viivoja.

Ahkeran kahlaukseni seurauksena olen pian lukenut koko HH-sarjan. Iiiks. Mieli on haikea, lähes epätoivoinen. Onneksi Poliisi vielä odottelee lukuvuoroaan. En usko aivan heti yhtä tyrmäävän taidokasta jännärisarjaa tilalle löytäväni.

Onneksi kevät tuo tullessaan uusia tarinoita vanhoille tutuille henkilöhahmoille, uusia tuulia, toivottavasti uusia ihastuksiakin.


Tallon lasinsiruja, murskaan ne lattialle, kuulen kuinka jalkojeni alla ratisee. Ja olen paljain jaloin. Liukastelen omassa veressäni. Ulvon naurusta. Olen vapaa. Vapaa!


***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Iltaluvut

Kirjavinkit