Stephen King; Ulkopuolinen

The Outsider 2018, suom. Ilkka Rekiaro 2019, 543s.

Protokolasta poiketen haluan lisätä tähän henkilökohtaisen kommentin. Olen tutkinut paljon murhien veritodisteita, mutta tämä on ylivoimaisesti pahin rikos, jota minut on kutsuttu tutkimaan, ja syyllinen on saatava kiinni mahdollisimman pian.

Sanellut Tohtori Eward Bogan klo 11.


Flint City, tuo pikkuinen kaupunki, jossa jokainen tuntee toisensa, piirtyy nyt maisemaksi pahuudelle. Tapahtuu 11-vuotiaan pojan murha, niin brutaali, etten käy sitä tässä sen enempää avamaan. Hämmästyttävää kyllä, jäljet osoittavat kiistatta Terry Maitlandiin, onhan niin moni tavannut hänet verisissä vaatteissa murhailtana. Mutta kuinka tuo lempeä perheenisä, opettaja ja urheiluvalmentaja saattaisi tehdä jotakin näin epäinhimmillisen raakaa? Jopa syödä lasta?


Terry liukui penkin toiseen päähän. Hän piti kätensä sylissä. Hän näki tuulilasista pelikentän ison sähköisen tulostaulun. Hänen vaimonsa oli kaksi vuotta vetänyt kampanjaa, jolla siihen oli kerätty rahat. Nyt Marcy vain seisoi paikallaan, eikä Terry koskaan unohtaisi hänen ilmettään. Sellaisen ilmeen saattoi kuvitella kehitysmaassa naiselle, kun tämä näkee kylänsä palavan. 



Ja miten on mahdollista, että Terryllä on pitävä alibi aivan toisessa kaupungissa juuri tuolle illalle? Voiko sama ihminen olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Etsivä Ralph Anderson ei tiedä enää mitä uskoa. Vedenpitäviä todisteita on olemassa sekä Terryn puolesta että vastaan, ja pidätys tehdään varsin näyttävästi kesken kaupunkiliigan turnausottelua.

Siitä alkaa Ralphin painajainen; todellisuuden rajojen hapertuminen, tuntemattoman pahan aina vain selkeämmiksi piirtyvät kasvot. Avukseen etsivämme saa Mersumiehestä tutun, ihanan omalaatuisen Holly Gibneyn. Hollyllahan on kokemusta myös yliluonnollisista asioista, eikä hän hätkähdä brutaallin omalaatuista tapausta. Naisen ainoa ongelma on saada tutkijat uskomaan mahdottomaan.



"Ralph, ei sitä tiedä, vaikka vielä ratkaisisimme tämän jutun, mutta voi olla, ettei ratkaisu ole meille mieleen. Tämä on aika syvä metsä."
Ei niinkään metsä, Ralph ajatteli puhelun päätyttyä, vaan cantaluponmeloni. Ja se kuhisee toukkia.


Luettuani Stephen ja Owen Kingin Ruususen unen (josta lisää myöhemmin), tartuin Ulkopuoliseen puolipakolla. Tarina yhdistelee kuitenkin niin vastustamattomalla tavalla perinteistä dekkaria ja omintakeista kauhua, että menin rakastumaan miltei heti ensi lehdiltä. Tarina on raaka, puistattava, hirveä, mutta samalla perin inhimillinen ja jopa lämmin. Ulkopuolinen näyttää taas Kingin parhaat puolet, eikä herra kirjailijan ote ole todellaan lipsumassa. Loistavasti alkanut tämäkin lukuvuoteni.


"Se, miltä sinusta tuntuu... ja miltä minusta tuntuu... on normaalia. Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta lopussa. Me putosimme jäihin, mutta autoimme toisemme ylös. Ja autamme edelleen."

H. P. Lovecraft; Alkemisti ja muita kertomuksia

Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, Jalava 1994, 178s.

Ulkona oli hyvin pimeää, mutta kaupungin valothan paloivat aina, joten odotin näkeväni ne sateen ja tuulen lomasta. Mutta kun katsoin tuosta kaikkein korkeimmasta päätyikkunasta samalla kun kynttilät lepattivat ja hulluksi tullut viola ulvoi kilpaa yötuulen kanssa, en nähnyt alhaalla kaupunkia enkä tutuilta kaduilta loistavia ystävällisiä valoja, vaan edessäni avautui pelkkä ääretön musta avaruus; aavistamaton avaruus, joka oli täynnä liikettä ja musiikkia eikä muistuttanut mitään tästä maailmasta.

Erich Zannin musiikki



H. P. Lovecraft on niin legendaarinen nimi kauhuklassikoiden joukossa, että on suorastaan häpeällistä tunnustaa löytäneensä kirjailija vasta "tässä iässä". Sain poikaystävältäni pari novellikokoelmaa lainaan, ja aloitin teoksesta nimeltä Alkemisti ja muita kertomuksia. Minä, novellikammoinen huomasin suorastaan ahmivani kirjaa pitkälle yöhön sillä seurauksella, etten uskaltanut sammuttaa lukuvaloa. Vaikka itse teksti ei ole rakenteellisesti helpoimmasta päästä, rivivälit lähes olemattomat ja tunnelma raskaampi kuin hautajaisissa, löysivät nämä tarinat tiensä ihoni alle.

Takakannessa kerrotaan Erich Zannin musiikin olleen kirjailijan oma henkilökohtainen suosikki. Voisin yhtyä tähän. Jokaisessa novellissa on oma kertomuksensa, mutta yhtymäkohtia löytää helposti. Ryhdyin suorastaan etsimään niitä, samoin kuin erilaisia piilomerkityksiä kauhujen takaa. Liian analysoiva lukutyyli kuitenkin latisti tunnelmaa, joten unohdin sen pian, ja antauduin yksinkertaisesti tarinoiden vietäväksi.


Imu tuli taivaalta. Tietty piste tähtien joukossa kutsui häntä Vesikäärmeen ja Argolaivan välissä, ja hän tiesi sen vetäneen häntä puoleensa siitä lähtien kun hän oli herännyt hieman auringonnousun jälkeen. Aamulla se oli ollut jalkojen alla ja tällä hetkellä eteläsuunnassa, mutta se siirtyi hitaasti länteen päin. Mikä oli tämän uuden arvoituksen merkitys? Oliko hän tulossa hulluksi?

Unet noitatalossa



Jokaisessa novellissa on tutkivan mielenlaadun omaava päähenkilö, joka ei malta pysyä erossa aina vain vaarallisemmiksi käyvistä mysteereistä. Varsinaisesti teoksista puuttuu hyvä ja paha. On olemassa voimia, jotka valtaavat ihmismielen omiin käyttötarkoituksiinsa. Tässä suhteessa ihminen on voimaton, joskin hän suhtautuu yliluonnolliseen kauhunsekaisella uteliaisuudella. Mutta ylimielisyys ja leikittely pahuuden kanssa ovat kohtalokkaita. Vaikka henki ei menisi, menee mielenterveys.

Voisin kuvitella ihmisvihaajana tunnetun Lovecraftin olleen hyvin yksin pelkojensa kanssa. Hän kärsi valveunista tai unihalvauksista, millä nimellä niitä haluaakaan nimittää, ja aiheet tarinoihin kumpuavat osittain noista psykoottisista näyistä. Kaltaiselleni avaruuskammoiselle ihmiselle kaikki kosminen kauhu on jäätävää luettavaa, joskin olen Alkemistin myötä nipsaissut vain murto-osan kirjailijan laajasta tuotannusta. Cthulthu-tarinoita on enemmänkin tiedossa seuraavana odottavassa kirjassa, johon tartun heti kun saan arvostelukappaleryysistä vähän rauhoittumaan.


Todelliset genrefanit ovat varmasti nämä lukeet aikapäiviä sitten, mutta muutoin voisin suositella kirjoja vahvoista tunnelmista pitäville lukijoille. Tarinassa ei välttämättä tapahdu juuri mitään, ja silti se nostaa vainoharhat pintaan. Aika mahtavaa.



Kuolema on armelias, sillä siitä ei ole paluuta, mutta sille, joka on palannut pimeyden alimmista kammioista riutuneena ja viisastuneena, ei suoda enää rauhaa.


HYPNOS

Kristina Ohlsson; Sairaat sielut

Sjuka själar 2016, suom. Outi Menna ja WSOY, 395s.

Siinä, että heidän talostaan oli sähköt poikki mutta muualta ei, ei varmaankaan ollut mitään ihmeellistä. Samalla hetkellä, kun hän laski puhelimen kädestään, pihalta kuului taas jotain. Anna nosti katseensa ja valahti vitivalkoiseksi. Hänen sydämensä seisahtui.
Sillä hän näki ikkunasta puun, joka oli ilmiliekeissä.



Kadonneita ihmisiä, sairaita huhuja, palavia puita. Pappila, josta kaikki alkaa ja jonne kaikki palaa. Aiemmin dekkarisaralla kukoistanut, huipputaidokas kirjailija Kristina Ohlsson on kirjoittanut minun mielestäni parhaimman romaaninsa. Kauhu todella pukee hänen tekstiään, antaa sille uudenlaista koukuttavuutta. Sillä ehdottomasti Sairaat sielut kuuluu kategoriaan mahdottomat-laskea-käsistä.


- Sano nyt, hän kehotti ääni käheänä. - Kerro mitä tapahtui. Koska minä en muista mitään. Ilmeisesti jo ennen kidnappausta sattui jotain, minkä takia kukaan ei halunnut enää nähdä minua.



Voi Lukas! Kymmenen vuotta sitten hän katosi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Miestä voi sanoa myös onnekkaaksi, hän näet palasi selviydyttyään kolmen viikon ankarasta kidutuksesta. Silti hengissä, toisin kuin aiemmin samalla seudulla kadonneet. Lukaksella on kuitenkin piinaavan kiduttava ongelma, hän ei muista tapahtuneesta mitään, ei edes ajanjaksoa, jolloin Lukaksen silloin tyttöystävä Fanny katosi. Ja nyt Lukas palaa kotiseudulleen Kristianstadiin, takaisin vanhempiensa luokse kohdatakseen menneisyyden haamut.

Aivan ensimmäiseksi hän tapaa naapurissa edelleen asuvan pariskunnan. Gunnar ei voi katkeruudelleen mitään. Miksi Lukas palasi, mutta Fanny ei? Miksi Lukas ei voi muistaa edes johtolangan hitusta, jonka avulla selvittää tyttären kohtalo. Vai voisiko Fanny olla vielä elossa...


Oli ollut aika, jolloin Gunnarilla oli ollut erilaisia pelkoja. Jolloin pienetkin asiat olivat aiheuttaneet hänelle sydämentykytystä ja saaneet kainalot hikoamaan. Mutta siitä oli kauan. Peloille ei yksinkertaisesti ollut enää järjellistä selitystä. Ei sen jälkeen, kun pahin oli tapahtunut.



Palatkaamme jälleen pappilaan, jonka nuori pariskunta, David ja Anna ovat ostaneet. Idyli on tästä rakennuksesta kuitenkin kaukana, sen kertovat vanhat, karmaisevat legendat. Eikä paha vaani pelkästään menneessä, se tuntuu elävän ja hengittävän edelleen. Kuin uutta uhria vaanien, sieraimet savuavina.

Sairaat sielut on nimensä mukainen teos. Kuten ehkä huomasitte, ihastuin aivan täysillä tähän uudenlaiseen, pelottavampaan Ohlssoniin. Näin karmaisevat lukuelämykset ovat sen verran harvassa, että niitä osaa aidosti arvostaa.


Joku tietää.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi ja Mai/Kirjasähkökäyrä.

Marko Hautala; Leväluhta

Tammi 2018, 320s. (ennakkokappale)

"Se limakko alkaa toimia niin kuin yksi olento ja se voi liikkua melkein minkälaisella pinnalla tahansa, muuttaa muotoaan, jakaantua moneksi ja palata taas yhteen. Se on ihmeellistä. Ihmiset ei ymmärrä, miten ihmeellisiä asioita on olemassa. Minkälaisia temppuja elämä osaa tehdä. Mitä kaikkea se on miljoonien vuosien aikana puuhaillut, kun me ihmiset ollaan keskitytty omiin asioihimme."



On asioita, joita voi järjellä selittää. Sitten on niitä toisia. Niitä, joihin emme koskaan saa vastauksia, niitä, joihin en totisesti tahtoisi omassa elämässäni törmätäkään. Kertomus Leväluhdasta kuuluu jälkimmäisiin. Tuon uhrilähteenä tunnetun suonsilmäkkeen voi jokainen googlata. Mutta vastausta kysymykseen, miksi arkeologisesta uhrilähteestä on löydetty lähinnä naisten ja lasten luita, ei ole. Aivan kuin jokin olisi vetänyt uhreja puoleensa.

Ehkä se on muuntautumiskykyinen, järjellinen olento kaiken sienimäisyytensä takana. Ehkä sillä on omat tulevaisuuden suunnitelmat...


Oli vain tuhansien mustien katseiden tuijotus. Todellisuuteen puhkottujen reikien tuijotus. Niistä purkautui ääntä, joka oli mykkä, kuin äänetön myrsky. Huuto jota ei voinut kuulla korvin mutta joka sai ihon kuroutumaan kasaan, salpasi hengityksen.



Äitiys ei ole koskaan oikein sopinut Meerille. Ei ehkä edes parisuhde. Mutta näin kuitenkin on päässyt käymään, ja nainen tuntuu tukehtuvansa perhekulissiin. Miksi hän ei kykene rakastamaan omaa lastaan? Voisiko selitys löytyä menneisyydestä, omasta äitisuhteesta? Ainakin tämä kortti on katsottava jo pikkuisen Aapon takia. On palattava takaisin rapistuneeksi päässeeseen lapsuudenkotiin. Siellä naista odottaa luisevaksi haamuksi kulottunut äiti. Kipeät muistot suohon hukkuneesta isästä, psykiatriseen sairaalaan suljetusta veljestä. "Perheen pitäisi olla kivijalka", Jyri jatkoi, "mutta oikeasti se on suo."

Veljen huoneesta Meeri löytää salakäytävän, sieltä kiehtovan kammottavan esineen. Aivan kuin hän pitäisi käsissään pieniä, limaisia ihmiskasvoja. Mutta tämä on vasta alkua, hyvä nainen, sinä tulet kohtaamaan yli järjen, jopa yli kauhun kulkevia asioita.


Kuiskaava tyttö juurrutti minut entistä tiukemmin itseensä kirjailijaan, mutta myös säikkyyn olotilaan. Koska eläydyn lukemaani sata lasissa, suorastaan kuulin teoksen jälkimainingeissa omituista supinaa. Leväluhdan jälkeen tarkkailen epäluuloisena ihoani (ei, vielä ei ole mustia täpliä löytynyt). Marko Hautala parantaa tahtia hämmästyttävällä tyylillä sekoittaen realismiin aina vain synkempiä tasoja. Raja olevaisen ja olemattoman välillä on aivan seitin ohut. Ja sitten se katkaistaan.

Jälleen kerran todettakoon, että tämä, juuri tämä tässä on nyt se kirjailijan tähän astisista romaaneista paras.



Oli taakkoja, joita oli kannettava yksin. Oli ihmeitä, jotka tuli piilottaa.
Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin.

C. J. Tudor; Liitu-ukko

The Chalk Man 2018, suom. Raimo Salminen ja WSOY, 426s. (ennakkokappale)

Lapsillakin on salaisuuksia. Toisinaan enemmän kuin aikuisilla.


Vaikka Eddie, keski-ikääntyvä opettaja elää vuotta 2016, ei hän ikinä, unissaankaan, tai varsinkaan niissä, voi unohtaa lapsuuttaan. Ei vuotta 1986, sillä tivolistahan se alkoi. Traaginen onnettomuus ja kaikki sen mukana. Liiduista. Kuka alunperin keksi kaveripiirissä idean piirrellä merkkejä, joiden perusteella pieni jengi tiesi, missä kokoontua ja mitä tehdä? Kuka hankki liidut? Itse Liitu-ukko?


Kaikkein pahimpia olivat hirtetyt tikku-ukot, joilla oli hirttoköysi jäykän niskansa ympärillä. Näkymä oli outo, puistattava. Enemmänkin kuin puistattava. Suorastaan pelottava.



Joka tapauksessa omituiset kuolemantapaukset seurasivat toisinaan päättyen vääjämäättä Eddien, Hoppon, Gavin ja Mickeyn karmivaan löytöön: hiljalleen maatuvasta metsiköstä löytyi tytön irti hakattuja raajoja. Ainoastaan pää puuttui. Ja pojat, jokainen omaa salaisuuttaan kantaen, putosivat painajaismaiseen syyllisyyteen.



Teemme olettamuksia, koska se on helpointa. Se vaatii vähiten. Se estää meitä ajattelemasta liikaa - tavallisesti asioita, joista tulee epämukava olo. Mutta ajattelun puute voi johtaa väärinkäsityksiin ja toisinaan jopa murhenäytelmiin.



Kuka on tuo salaperäinen liitumies ja elääkö hän edelleen? Ainakin vanhat ystävykset saavat nyt kutsun palata menneeseen, liittu-ukkokuvilla varustettuina tietenkin. Lapsuuden kauhut nousevat jälleen pintaan, sillä pääseekö meistä kukaan eroon historiastaan? Ja silti, vaikka tikku-ukkoja vilisi kaikkialla, irtokarkki maistui, aurinko paistoi, ystävyys kukoisti.


Odotin englantilaisen kirjailijan, C. J. Tudorin esikoisromaanin suomipainosta niskaytimessäni vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Liitu-ukko on kaikkea muuta kuin perusjännäri. Enemmänkin tämä mystinen, aavemainen lukunautinto lähentelee psyykettä koettelevaa kaunokirjallisuutta. Kysyä saa, mutta vastaukset voivat viedä yöunet. Pelottavinta kirjan jälkeen oli huomata yksinäinen liidun kappale keskellä makuuhuonetta...



Hoppo on oikeassa, mutta. Kaikissa jutuissa on aina jokin "mutta". Päämme sisältä kuuluu se pieni jäkättävä ääni, joka saa vatsamme myllertämään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Elegia.

Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Ane Riel; Pihka

Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.

Stephen King; Viimeinen vartio

End Of Watch 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2018, 402s.

"Mitä tuumit?"
"En tiedä. En ihan oikeasti. Juttu on... taaskin himputin omituinen. Eikö sinustakin? Vai ylireagoinko minä? Joskus käy niinkin."
Älä muuta sano, Hodges ajattelee, mutta tällä kertaa hänestä ei tunnu, että Holly ylireagoi, ja hän toteaa sen ääneen.



Kirjavuoden 2018 - erittäin tenhoavan tekstipitoista vuotta jokaiselle lukijalleni - starttaa Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösosa. Tadaa, meillä on käsissämme se kuumeisesti odotettu Viimeinen vartio, joka alkaa kätevästi siitä, mihin Etsivä löytää lukijansa kyydistä pudotti.

Tällä kertaa painopiste on jälleen pienen etsivätoimiston perustaneessa vanhassa kunnon Bill Hodgesissa ja ihanan omalaatuisessa Holly Gibneyssä. Nämä kaksi nappasivat kuusi vuotta sitten pahamaineisen Mersumiehen. Brady Hartsfield kylvi tuolloin nasta laudassa tuhoa, mutta sittemmin nuori mies on maannut vihannes-kuntoisena aivovammaosastolla.

Vai onko?

Hodges ja Holly tempautuvat kuin huomaamattaan mukaan tutkintaan, jossa itsemurhia tekevät jollain tapaa Mersumieheen liittyneet henkilöt. Tapaukset olisi helppo kuitata olan kohautuksella, ja kuitenkin, molempien vaistot ennustavat jotain hyytävää. Rikospaikoilta kun löytyy omituisia Z-kirjaimia ja jo aikansa eläneitä pelikonsoleita.


"Kyllä minä pärjään. Ja vedän todennäköisesti vesiperän. Me olemme lapsia, jotka pelkäävät, että kadunkulman autiotalossa kummittelee. Jos puhuisimme tästä Petelle, hän toimittaisi meidät laitoshoitoon."



Juonesta en uskalla paljastaa yhtään enempää. Tietotekniikan puolelle mennään, paikoin uuvuttavissakin määrin, ja silti Kingille ominaiset yliluonnolliset keinot ovat nyt vahvoina mukana. Koska tarina kilpeytyy aina vain Brady Hartsfieldiin, häneen, jonka pahuudelle vain mielikuvitus on rajana.


Viimeinen vartio tarjoaa mustan huumorin sävyttämän, mahtipontisen päätöksen kiehtovalle sarjalle, mutta samalla sen sanoma vetää hiljaiseksi:


Ja ajatus joka, joka hänelle juolahtaa mieleen, on liian monimutkainen pukea sanoiksi, siinä on liian paljon vihan ja surun pelottavaa sekoitusta. Ajatus siitä, miten jotkut ihmiset haaskaavat huolettomasti sen, mistä toiset olisivat valmiit myymään sielunsa: terveen, kivuttoman kehon. Ja miksi? Koska ovat liian sokeita, emotionaalisesti liian arpeutuneita tai liian itsekeskeisiä nähdäkseen maapallon hämärän kaaren takana odottavan auringonnousun. Joka tulee aina, jos ihminen jatkaa hengittämistä.


Juuri näin.

Sadie Jones; Kutsumattomat vieraat

The Uninvited Guest 2012, suom. Marianne Kurtto ja Otava 2017, 299s.

Olohuone tulvi värejä, jotka näyttivät vesivärien lailla peittävän itse ilman: poltettua oranssia, kultaa, vaaleanpunaista, kynttilänvalon hehkuja ja erilaisia hirvi-, lintu- ja yksisarvishahmoja kretongilla ja seinävaatteilla, kankailla ja kaiverruksina. Kaikki näytti melkein leijuvan aineettomana olohuoneen kelmeässä ja avarassa tilassa. Huoneen ihmishahmot - Patience, Ernest, Clovis ja herrasmiesmatkalainen - olivat kuin suoraan balettiesityksestä. Arkipäiväisyys oli tiessään. Ylväys oli läpäissyt heidät, talo imaissut heidät sisälleen.


Tunnetko sen, taianomaisen juhlantunnun? On Emeraldin syntymäpäivä. Juhlia valmistellaan kuumeisella tohinalla, hiki valuu, jauhot pöllyää, kello käy. Kartanon palvelusväkeä ei ole tarpeeksi, eikä oikeastaan ruokaakaan ennen kuin se on kokenut Florencen maagisen kosketuksen.

Mutta syntymäpäiväsankari hymyilee vaisusti, huoli kuristaa nuoren naisen mieltä. Ovatko nämä viimeiset juhlat rakastetussa Sternessä? Joudutaanko kartano myymään ja onko perheen hyvästeltävä Englannin jylhä maaseutu?
  

Hän totteli kuiskausta kulisseista, vaistoa, joka oli kenties jäänne varhaisemmilta ajoilta; vaistoa joka saa hiiren kaikessa lyhytnäköisyydessäänkin pysähtymään, kun kissa tarkkailee sitä tuolilta; se saa takan edessä makaavan koiran tärisemään ja uikuttamaan, vaikka näköpiirissä ei ole ketään.


Kun vieraat saapuvat siinä missä raivoava myrskykin, kuullaan lähistöllä tapahtuneesta junaonnettomuudesta. Ja sitten alkaa tapahtua. Joukko epämääräisen kalpeita, kummallisesti käyttäytyviä selviytyjiä on määrä majoittaa väliaikaisesti lähimpään taloon. Valitettavasti tämä tarkoittaa Sterneä.

Illallista nautitaan mukaan lyöttäytyneen herrasmiesmatkalaisen seurassa, tuon ivallisesti hymyilevän miehen, joka kehrää talonväen taikapiiriinsä. Kutsumattomat vieraat  taas eivät tyydy heille tarjottuun huoneeseen vaan valloittavat hiipien koko kartanon. Ja vielä Smudge! Perheen aivan liian vähälle huomiolle jääneellä kuopuksella on omat, sanoisinko taiteelliset suunnitelmansa...


Millainen ilta siitä tuleekaan! En pystynyt laskemaan teosta hetkeksikään käsistäni. Tämä on aivan uudenlaista Sadie Jonesia. Ihmissuhteet ovat kyllä keskiössä kuten aiemmissakin kirjoissa, mutta nyt häilytään tragikomedian ja pehmokauhun rajamailla. Luen aivan liian vähän kartanoromaaneja, minähän rakastan näitä! Ainakin sellaisia, jotka ovat maustetut ripauksella mystiikkaa, aavistuksella kauhua.

Eihän tämä ihan Kotiinpaluun veroinen lukuelämys ollut mutta... nauntinnollisen erilainen. Brittikirjailijan monipuolista taituruutta voi vain hämmästellä!



***


Kirjasta onkin blogattu kiitettävästi, tässä muutama linkki:  Leena Lumi, Mai Laakso, Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija .

Mats Strandberg; Hoivakoti

Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.

Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?

S. K. Tremayne; Tulilapsi

The Fire Child 2015, suom. Jaana Iso-Markku ja Otava 2017, 365s.

Tämä talo kylmää minua. Sen kosteus hiipii luihin ja ytimiin ja hukuttaa minut pimeyteen. Minun on kohdattava David. Kaivettava esiin totuus kuin likainen musta tina kaivostunneleista. Ja kerrottava sitten hänelle oma totuuteni.


Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Näin alkaa Jääkaksosten tekijän, salaperäisen kirjailijan S. K. Tremaynen odotettu uutuusteos. Tulilapsi on täällä!

Tunneleita pohdiskelee juuri valtavaan kartanoon muuttanut tuore rouva Kerthen. Rachel on päässyt vähän "parempiin naimisiin", komeasti harmaantuneen liikemiehen, Davidin myötä. Hän kuuluu nyt kaivostyössä rikastuneeseen, maineekkaaseen sukuun, hänestä on tullut kartanon toinen omistaja ja kauniin Jamien äitipuoli. Hyvästi lontoon kadut ja keskinkertainen elämä.

Mutta onni alkaa tietysti rispaantumaan. Kuinka monta huonetta talosta löytyykään? Entä käytöstä poistetusta kellarikerroksesta? Täydellinen eristäytyneisyys, maisemassa kohoavat kaivokset alkavat pian ahdistaa nuorta vaimoa.


Tämä on mielen valoa



Perinteisen goottilaisen kartanoromaanin hengessä siis mennään. On valtava, romanttisesti rappeutunut sukukartano täynnä loppumattomia käytäviä. Omituisesti käyttäytyvä nukenkasvoinen lapsi, joka Rachellin muuton jälkeen alkaa oirehtimaan. Davidin pari vuotta sitten kuollut sulokas vaimo, joka tuntuu vielä kuolleenakin painostavana uhkana. Kuten Jamie toteaa; äiti on tulossa takaisin...


Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.


Murhamysteeri tai ei, totta on kuitenkin Kerthenien verinen historia. Juuri he perustivat tuhat vuotta sitten kaivokset. Toki tämä kyläläisiä työllisti, mutta millä tavalla. Miehet lähetettiin maanalaisiin tunneleihin louhimaan vain kynttilän liekki valonaan. Samaan aikaan kun vauras suku herkutteli lounaalla, kuoli syvällä heidän alapuolellaan kaivosmiehiä jos jonkinmoisiin onnettomuuksiin. Elleivät sitten saaneet työbonuksena myrkytystä.


Tulilapsi on omistettu kirjailijan cornwallilaisille esi-isille, joihin kuului myös kaivosmiehiä. Teos poikkeaa juuri tältä osin pehmokauhusta; siitä löytyy verevä, aito sormenjälki. Ehkä hiilen mustaama. Etukäteen jännitin, saako näin perinteisestä juonimateriaalista louhittua mitään uutta. S. K. Tremayne osaa onneksi yllättää. Hän ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan taituroi oikeasti pelottavan, kihisevän kiehtovan tarinan Rachellista ja hänen pienestä poikapuolestaan.

Viileän viihdyttävä Tulilapsi sopii erityisesti heille, jotka laskevat öitä jouluun...



En tiedä paljoa Sylvia Plathista, tai runoudesta ylipäätäänsä. Romaanit ovat enemmän minun mieleeni, ne tarjoavat pakotien, kun elämä käy kestämättömäksi.

Luca D'Andrea; Rotko

La sostanza del male 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä ja Tammi, 538s.

"Se ryömi ihon alle, Salinger," Werner sanoi kuiskaten. "Se kauhu hiipi sisukaluihisi eikä hellittänyt. En haluaisi kuulostaa vinksahtaneelta, mutta näimme jotakin niin pahaa - että järkemme kieltäytyi toimimasta. Olen palannut ajatuksissani noihin hetkiin monta kertaa vuosien aikana. Minusta tuntuu, että Max, Günther, Hannes ja minä jätimme osan itsestämme sinä päivänä Bletterbachiin."



Rotko herätti välittömästi mielenkiintoni jo puolisen vuotta sitten, kun sen Tammen tulevista jännitysromaanit -osiosta löysin. Olin saanut mielleyhtymän Laaksoon, joka pöyhkeän omituisena kukkoilee edelleen suosikkikirjojeni kärjessä. Näissä kahdessa ei ole oikeastaan mitään samaa. Rotko on paksumpi, selkeämpi ja kaikin puolin vähemmän mystinen teos. Silti en pettynyt lainkaan. Italialainen esikoiskirjailija, Luca D'Andrea vei minua, suokaa anteeksi kulunut ilmaisu, kuin pässiä narussa.

Kirjailija on sijoittanut mahtiromaanin kotikonnuillensa Etelä-Tiroliin. Postikorttimaiset maisemat. Vaaralliset, turisteja hotkivat vuoret. Rotko, jonka salaisuus kuvottaa minua varmasti vielä pitkään. Tekstistä kuultaakin vahva kokemuksen maku. Jo heti ensi sivuilta ihastuin D'Andrean tyyliin jutustella lukijalle kuin vanhalle ystävälle. Kaikessa rauhassa hän esittelee päähenkilönsä, kiertäen samalla kiusoittelevasti varsinaista aihetta; kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta brutaalia kolmoismurhaa. Rotkon uumenissa hengittävää, yhä odottavaa Petoa...



"Herätitte uteliaisuuteni, herra Salinger, paljastakaapa minulle, mitä kaikkea te sitten olette."
"Olen isä. Aviomies. Televisio-ohjelmien käsikirjoittaja. Ja täysin tumpelo hiihtäjä."



Niin Salinger. Mies on päähenkilömme, menestystä niittänyt dokumentaristi, joka palaa nyt vaimonsa kotiseuduille nauttimaan ansaitusta hengähdystauosta. Vetämään keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa yhdessä Annelisen, ja Clara -tyttären seurassa. Mutta pienellä kyläyhteisöllä on salaisuutensa, kuten aina. Edelleen, vuosikymmentenkin jälkeen märkivä haava, hirvittävä kolmoismurha, joka jäi aikoinaan selvittämättä.

Aikansa kulukseen Salinger päättää ottaa selvää, mitä tuona kammottavana yönä, myrskyn sysimustassa silmässä todella tapahtui. Mutta Bletterbachissa elää ikiaikainen kirous; vanhasta tapauksesta tulee Salingeria jäytävä pakkomielle.


Takakannessa Luca D'Andreaa on verrattu (kuten hyvin monia muita kirjailijoita) Stephen Kingiin, mutta myös Jöel Dickeriin. No, nämä vertaukset menevät yleensä vähän sinne ja päin, mutta tällä kertaa vertaus osui minusta napakasti nappiin. Dicker - koska kirjan lukee hurjasta sivumäärästä huolimatta mukavan nopeasti. King - koska pieni kyläyhteisö varjelee rumaa salaisuutta. Koska loppuratkaisu pelotti minua ihan aidosti.

Summa summarum: Rotko on mahtava paketti arvoituksia ja mysteerejä rakastaville lukijoille huikaisevan hienossa miljöössä. Mutta yhtä hyvin tätä voi ennakkoluulottomille ihmissuhderomaanien ystäville suositella.



"Äiti kertoi, että sinulle tuli päähän pipi. Siis pään sisälle", hän oikaisi. "Ja sen takia olet koko ajan surullinen. Mutta sinun jalkasi toimivat vielä, vai mitä?"

Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa

Like 2017, 303s.

Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.

Hanna Morre; Tuonen tahto

Osuuskumma 2016, 131s.

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.


Kauhulla jatketaan, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla... Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.

Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta. 

Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?

Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla "huudeilla" asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!

Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.


***

Lisää bloggauksia kirjasta löytyypi täältä.

Marko Hautala; Käärinliinat

Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

Steinar Bragi; Sumu

Hálendid 2011, suom.Tuomas Kauko ja Like 2016, 287s.

"Miksi tämä kuva on revitty" hän huusi ja päästi lopulta kuvasta irti. Hän antoi kyynelten tulla, nojasi seinää vasten ja huusi lisää. Sitten hän valui alas lattialle eikä välittänyt, vaikka hän sai haavoja lasinsirpaleista. Hän kuuli eukon lähestyvän keittiöstä. Hän ajatteli autiomaata, lasta, taloa, joka oli lukittu ja jota puolustettiin kuin linnoitusta, aitaa padon päällä, rotkon roikkuvaa siltaa - ja sitä, että jokin halusi tulla pimeästä sisään, vastarannalta tälle puolen.


Juuri bloggaamani Risteily jätti odotusten puolesta hiukan syrjään samoihin aikoihin, samalta kustantajalta, ilmestyvän Sumun. Ajattelin, että tämä islantilaisen kirjailijan Steinar Bragin läpimurtoromaani voisi olla hyvä, mutta jollain tapaa hömppä. Mistä näitä epämääräisiä aavistuksia oikein kumpuaa? Olin onnekseni väärässä. Sumu hiipi jonnekin aivojen syövereiden salatuimpiin osiin, häiritsi aivan aidosti. Myönnetään, nukuin tämän jälkeen pari yötä valot päällä.


Hrafn, Vigdís, Egill, Anna. Neljä kohtalaisen hyvin menestynyttä nuorta aikuista road trip -matkalla keskellä islannin väritöntä erämaata. Nousee sumu. Nuoret törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon kylkeen. Jeeppi hajoaa, ympärillä ritisee hiekka. Kännykät eivät löydä kenttää, ahdistaa. Mikään muu ei auta, kuin majoittua toistaiseksi talossa asuvan vanhan eukon ja ukon nurkkiin. Mutta millaisia ihmisiä oikein asuu keskellä ei mitään? Tulevatko he toimeen hoitamalla näkymättömiä lehmiä ja lampaita? Miksi ovet lukitaan aina yöksi?


"Kaikki, jotka minä tunnen, ovat ihan sekaisin. Aivan kuin tämä yhteiskunta olisi kone, joka pureskelee ihmiset ja sylkee ne sitten ulos väärinpäin yhteen liimattuna - peräaukko suussa, silmät jalkojenvälissä."


Sekä talosta, että ympärillä vaanivasta erämaasta alkaa paljastua ihmispsyykkelle vieraita asioita. Steinar Bragi viekin lukijansa niin lähelle hulluutta kuin on mahdollista päästä, katoamatta kokonaan sumuun. Psykologinen kauhuteos Marko Hautala -tyyliin yllätti kertakaikkisella viisaudellaan. Sivumäärän niukkuudesta huolimatta Bragi pääsee keskiverto kertomakirjallisuutta huikaisevan paljon syvemmälle. Voilá!

Toivon teokselle huimaa blogisuosiota ja siinä sivussa haluaisin päästä keskustelemaan jonkun kanssa loppuratkaisusta, koska...


Vigdís nauroi ja kysyi, puhuiko Egill itsestään. "Tiedätkö, mikä on sukupuolten välinen ero?" hän jatkoi. "Jos mieheltä putoaa lasi lattialle, hän kiroaa lasin. Jos naiselle käy niin, hän kiroaa itsensä."

Mats Strandberg; Risteily

Färjan 2015, suom. Stella Vuoma ja Like 2016, 517s.

Se on jo alkanut.


Pari tosiseikkaa tähän alkuun. Olen nääntyneen tulehtuneen räkäinen. Minulla on mielessäni kaksi teosta, joista tahdon palavasti, flunssasta huolimatta, kirjoittaa juuri tänään. Meinasin jopa niputtaa romaanit samaan postaukseen, mutta ei, ei kuitenkaan. Vaikka molemmat kirjat pohjautuvat pelottelemiseen, näiden vire on silti aivan eri taajuuksilta.

Niin. Ja minä en ole koskaan matkustanut laivalla.

Ruotsalainen kirjailija Mats Strandberg maalaa sellaisen kuvan Risteilystä, etten aivan heti ole tätä puutetta sivistyksessäni korjaamassa.


Kasarihenkinen, halvasti elähtänyt Baltic Charisma vetää kuluneesta maineestaan huolimatta hummaajia uumeniinsa, ollaanhan lähdössä laivalle, joka on kuin oma rinnakkaismaailmansa. Kaikki on mahdollista, kun alla meri, ympärillä uusia kasvoja, ja halpaa alkoholia. Riehkakas odotus, hajuvesi, humala.

Laivan henkilökunta varustautuu ihan normiin Suomi-risteilyyn, jolla uhkana lähinnä muutama liikaa ottanut matkustaja. Kukaan ei tiedä, huomaa, ymmärrä, että laivaan nousee muutakin. Nainen, ihan tavallinen äiti, pienen poikansa kanssa. Voiko vaarattomampaa yhdistelmää kuvitella? Ja kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa että heidän molempien kasvoissa on jotain pielessä.


niin hullua että se ei voi olla totta, niin hullua että olen varmaankin kuvitellut kaiken koska OLEN hullu, näin näkyjä, olin humalassa ja ahdistunut ja minun psyykkeeni vain murtui kuin kuiva vanha oksa ja nyt olen murhannut viattoman LAPSEN ja olen kiikissä tällä laivalla


Risteily kummitteli mielessäni siitä saakka kun sen Liken katalogista bongasin. Odotetuttu, paksu ja upeasti kiiltelevä romaani pääsikin lukuun heti sen ilmestyttyä. Takakannen hehkutukset kihelmöivät kuin matkustajien nousuhumala ("Aitoa Stephen King henkeä." - Berlingske). Kirjan alkupuoli, sen hurman sekainen uhka, tarjosi aivan loistavaa lukukyytiä. Sitten kun tapahtumat pikku hiljaa kääntyivät kauhuelementteistä suoranaiseen splatter-melskeeseen, huomasin intoni hiukan laantuvan.

Henkilöhahmojen määrä on melko huima, mutta Strandberg seisoo tukevasti jokaisen henkilökohtaisen tarinan takana tässä erilaisten persoonien kansoittamassa pienoismaailmassa. Ollaan merellä. Ollaan omillaan. Ja kyydissä ajelehtii verenhimoinen pahuus.


Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.


Sivumäärää karsimalla Risteilystä olisi saanut vieläkin paremman, vaikka tällaisenaankin tyydyttää jännitysnälkää. Myös Susa viihtyi verenhuuruisella kauhumatkalla.

Marko Hautala; Kuiskaava tyttö

Tammi 2016, 255s. (ennakkokappale)

Vainoharhan alku oli neutraalien asioiden yhdisteleminen pahaenteiseksi kokonaisuudeksi.


Keskikesän huumaavaan kuumuuteen, tukahduttavan hapettomiin öihin tuo suosikkikirjailijani Marko Hautala hyisen tuulahduksen Kuiskaavan tytön myötä. Huomaatko, vasen korvasi alkaa aavistuksen verran kutiamaan? Kuuletko äänen, aivan pienen supinan joka kasvaa ajan myötä puheeksi? Ja sitten se jatkaa. Tauotta.


Ääni oli tytön, mutta sen takana oli kokonainen avaruus. Kuin tähtimeri kaukaisen aavikon yllä. Miljardien hiekanjyvien helinä, kun ne raahautuivat dyynien verkkaisissa aalloissa. Roihuavan tulen kohina, kun se romahdutti kaupunkeja. Maanalaisten onkaloiden hiljaisuus. Syntymän ja kuoleman tanssi, kivulias, limainen ja ehdoton, mutta sen yllä aukesi aina tähtitaivaan puhdas ja loputon kuilu, joka oli kuin huutoa, niin voimakasta, että se särkyi ja hajosi kuiskaukseksi.


Tarina alkaa, kun yksityisellä lääkäriasemalla tapahtuu psykoterapeutti Unto Mäkilän murha. Iltasiivooja löytää miehen työhuoneestaan kuolleena tavalla, jota maahanmuuttaja ei osaa sanoittaa. Kuitenkin Mäkilä puhuu ikään kuin haudan takaa punaisen kansion myötä. Hän on jättänyt mystisen viestin kollegalleen, Antonille, jonka elämää pitää pystyssä tarkoin määritetyt rutiinit.

Mutta nyt on aika murtaa Antonin arjen hauraat tukipilarit ja kohdata, niin Mäkilän ahdistavat tutkimustulokset, kuin vielä ahdistavampi syyllisyys; Antonin ja hänen tyttärensä polut erkanivat Iidan ollessa pieni lapsi. Nyt tytär on jo parikymppinen ja pahoissa vaikeuksissa. Hän kuulee ääniä, jotka eivät ole hyväntahtoisia. Jotka tarttuvat. Jotka johtavat aina ja poikkeuksetta syvälle hulluuteen.


Nyt on pakko myöntää, etten osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan takakansien perusteella odottaa niitä syvyyksiä, joihin Kuiskaava tyttö minut johdatti. Hautalan kirjoissa on aina realistinen taso, ja sitten se toinen, joka on aivan äärimmäisen häiritsevä. Tällä kertaa kirjailija sai minut tosissaan vainoharhojen valtaan (asiaa ei ainakaan auttanut lievä korvatulehdus), pelkäämään jotakin sellaista, jota on mahdotonta paeta.

Ja samalla, miten koskettavan sydämen tämä romaani, kaikesta huolimatta omistaa! Aivan ehdottomasti parasta psykologista kauhua, parasta Hautalaa!


Kun olin pieni ja heräsin yöllä, isä tapasi rauhoitella, että se oli vain unta.
Sekin oli valhetta. Mikään ei koskaan ole vain unta.


***

Kirjan parissa on pelännyt ainakin Susa.

Tiina Raevaara; Korppinaiset

Like 2016, 280s.

Johannes,

en koskaan voisi myöntää kaipaavani sinua. En kaiken tapahtuneen jälkeen. En anna sinulle kaipuutani. Haluan silti pyytää anteeksi omia tekojani; sinä tiedät etten minä ole paha ihminen.

Se mietityttää minua kaikkein eniten meissä kahdessa:
houkuttelemmeko me toisistamme esiin pahuuden?


Muistatteko Tiina Raevaaran romaanin, Yö ei saa tulla? Muistatteko Johanneksen, muistatteko Aalon? Jos et ole vielä tutustunut edellä mainittuun kirjaan mutta olet aikeissa tehdä niin, ja olethan sinä, koska teos on vallan loistava, lopeta postaukseni lukeminen nyt. Korppinaiset jatkaa siitä mihin Yö ei saa tulla jäi.

Johannes, hauraampana kuin koskaan, ja silti sisäistä uhmaa puhkuen, on päättänyt löytää kadonneen rakkautensa. Rakkaansa. Nuori mies ei ole ikinä rakastanut muita kuin Aaloa, tuota salaperäistä, lähes aineetonta neitokaista, joka tuntuu haamun lailla leikittelevän lapsuutensa ystävän tunteilla. Kuitenkin näitä kahta yhdistää mystinen side.

Ja tuon siteen Johannes tahtoo konkretisoida kunnostamalla isovanhemmiltaan perityn kartanon. Valtavan talon, joka henkii mennyttä aikaa. Joka on jäänyt elämään vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Linnut sen tietävät, naakat, talon nykyiset asukkaat.

Mitä ihmettä rapistuneiden seinien sisällä on tapahtunut? Mihin Johanneksen isä aikoinaan kuoli?

Mikä on se voima, jota itse korpit pelkäävät?


Se ei haitannut: ajaminen sateisen kaupungin läpi kohti moottoritietä tuntui paluulta normaalielämän pariin. Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla.

Korppinaisissa Raevaara näyttää kuinka loihditaan poemaisen piinaava, pelkistetyn surumielinen tunnelma. Johanneksen kipuilu kadotettujen muistojen raunioissa, joissa neidoilla on tummat silmänaluset ja seinien läikistä muuntuu lintuja, on lukukokemuksena aivan omaa luokkaansa.

Kaunissieluinen tarina pakkomielteisestä rakkaudesta, lukituista huoneista, verisistä patjoista. Ja ne linnunsulat! Etkö tunnekin, kuinka jokin kutittaa kurkussasi...


Kun ihmiset kertovat elämäntarinansa uudelle tuttavuudelle, eivät he kerro teoistaan, joiden takana on vuosien varrella kasvanut mustasukkaisuus, viha tai pelko. Ihmiset esittävät elämäntarinansa simppelinä tiivistelmänä, tarinana, jossa on johdonmukainen alku ja loppu.


***


Romaanista on postannut ainakin Kirjan vuoksi ja Savannilla.

Jeff VanderMeer; Hyväksyntä

Acceptance 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2016, 364.

Luovuit oikeudestasi kutsua mitään mahdottomaksi, kun astuit Alue X:lle.

Viime vuoden huimin, hirvein, häiritsevin spefijymistely, Eteläraja-trilogia joka oli viedä mielenterveyteni lopullisesti, on nyt saavuttanut päätepisteensä. Hävitys ja Hallinta jäävät menneisyyteen kummittelemaan, kenties ne pysyvät takaraivossani hamaan loppuun saakka. Mutta nyt on vuoro astuttaa näyttämölle Hyväksyntä. Nyt on aika sekä antautua, että vaatia vastauksia. Riipiä mysteerit päivänvaloon - vaikka väkisin. Takakansikin lupaa salaisuuksien paljastuvan.

Lunastaako Hyväksyntä tämän lupauksen?

"Mikä sitten on oleellisin kysymys?" Control oli turhautunut, yritti sulattaa ajatuksen suunnattomuudesta, ja Haamulinnun teki pahaa katsoa sitä.
"Oleellisin kysymys on", Grace sanoi, "mikä on organismin tai organismien päämäärä. Ja miten me psymme hengissä."

Hallinta jätti lukijan melko terävään koukkuun, riippumaan avuttomana ikään kuin tyhjän päälle. Nyt seuraamme Haamulinnun, Controlin sekä Gracen psykomaanisen houreista vaeltelua Alue X:llä, tuolla Lost-maisella luonnonkauniilla aluella, jota hallinnoi kuitenkin jokin hurjasti ihmisälyä kehittyneempi organismi. X-alue on laajenemassa. Se hypnotisoi, manipuloi, huijaa. Se kaivaa sinusta esiin pahimmat kauhusi. Mutta mikä sen motivaatio on?

Ja syntisen käsi iloitsee, sillä ei varjossa eikä valossa ole syntejä jota kuolleiden siemet eivät voisi armahtaa.

Tarina pyrkii manipuloimaan myös lukijaa ja onnistuu luomaan pelottavan vainoharhaisen tunnelman. Mikä on totta, mikä houretta? Miten Johtajan muistiinpanot, sekä kauan sitten "sulautuneen" majakanvartijan vaiheet liittyvät koko kudelmaan, joka vääntyilee ja saa siinä määrin uusia muotoja, että lukijalta vaaditaan erityistä tarkkuutta.


Entä ne vastaukset? Saammeko me niitä kipeisiin kysymyksiimme? Vai onko ainoa mahdollisuus Hyväksyntä.


Sanomattakin on selvää, että romaani herätti siinä määrin ajatuksia, että menetin kirjan takia paritkin yöunet. Mietin luottaako kirjailija Jeff VanderMeer liikaakin lukijan älyyn ratkoa kaavoja, selvittää tarinaa, vaikka toisaalta uskon kaiken paljastuvan suurimmaksi osaksi rivien välistä. Trilogia vaatisi ehdottomasti useamman lukukerran avautuakseen kunnolla.

Elämää suurempien mysteerien ystäville, jotka uskaltavat asettaa mielenrauhansa koetukselle (heh), romaani on omiaan viemään yöunet. Lukekaa tämä! Tahdon keskustella jonkun kanssa kirjasta.


Mutta hyväksyntä syrjäyttää kieltämisen, ja ehkä siinä on vähän uhmaakin. 

***

Kirjasta on blogannut ainakin Sunnuntaisatuja.