Clare Mackintosh; Anna minun olla

Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.

Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.

Stephen King; Viimeinen vartio

End Of Watch 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2018, 402s.

"Mitä tuumit?"
"En tiedä. En ihan oikeasti. Juttu on... taaskin himputin omituinen. Eikö sinustakin? Vai ylireagoinko minä? Joskus käy niinkin."
Älä muuta sano, Hodges ajattelee, mutta tällä kertaa hänestä ei tunnu, että Holly ylireagoi, ja hän toteaa sen ääneen.



Kirjavuoden 2018 - erittäin tenhoavan tekstipitoista vuotta jokaiselle lukijalleni - starttaa Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösosa. Tadaa, meillä on käsissämme se kuumeisesti odotettu Viimeinen vartio, joka alkaa kätevästi siitä, mihin Etsivä löytää lukijansa kyydistä pudotti.

Tällä kertaa painopiste on jälleen pienen etsivätoimiston perustaneessa vanhassa kunnon Bill Hodgesissa ja ihanan omalaatuisessa Holly Gibneyssä. Nämä kaksi nappasivat kuusi vuotta sitten pahamaineisen Mersumiehen. Brady Hartsfield kylvi tuolloin nasta laudassa tuhoa, mutta sittemmin nuori mies on maannut vihannes-kuntoisena aivovammaosastolla.

Vai onko?

Hodges ja Holly tempautuvat kuin huomaamattaan mukaan tutkintaan, jossa itsemurhia tekevät jollain tapaa Mersumieheen liittyneet henkilöt. Tapaukset olisi helppo kuitata olan kohautuksella, ja kuitenkin, molempien vaistot ennustavat jotain hyytävää. Rikospaikoilta kun löytyy omituisia Z-kirjaimia ja jo aikansa eläneitä pelikonsoleita.


"Kyllä minä pärjään. Ja vedän todennäköisesti vesiperän. Me olemme lapsia, jotka pelkäävät, että kadunkulman autiotalossa kummittelee. Jos puhuisimme tästä Petelle, hän toimittaisi meidät laitoshoitoon."



Juonesta en uskalla paljastaa yhtään enempää. Tietotekniikan puolelle mennään, paikoin uuvuttavissakin määrin, ja silti Kingille ominaiset yliluonnolliset keinot ovat nyt vahvoina mukana. Koska tarina kilpeytyy aina vain Brady Hartsfieldiin, häneen, jonka pahuudelle vain mielikuvitus on rajana.


Viimeinen vartio tarjoaa mustan huumorin sävyttämän, mahtipontisen päätöksen kiehtovalle sarjalle, mutta samalla sen sanoma vetää hiljaiseksi:


Ja ajatus joka, joka hänelle juolahtaa mieleen, on liian monimutkainen pukea sanoiksi, siinä on liian paljon vihan ja surun pelottavaa sekoitusta. Ajatus siitä, miten jotkut ihmiset haaskaavat huolettomasti sen, mistä toiset olisivat valmiit myymään sielunsa: terveen, kivuttoman kehon. Ja miksi? Koska ovat liian sokeita, emotionaalisesti liian arpeutuneita tai liian itsekeskeisiä nähdäkseen maapallon hämärän kaaren takana odottavan auringonnousun. Joka tulee aina, jos ihminen jatkaa hengittämistä.


Juuri näin.

Paula Hawkins; Tummiin vesiin

Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.

Delphine de Vigan; Yötä ei voi vastustaa

Rien ne s'oppose á la nuit 2011, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2013, 318s.

Pian Lucile lähtisi pois, hän jättäisi taakseen melun, hälinän, liikkeen. Sinä päivänä hän olisi yksi, yksi ainoa, muista erillinen, hän ei enää olisi osa kokonaisuutta. Hän mietti usein, miltä maailma silloin näyttäisi, olisiko se uhkaavampi vai sittenkin lempeämpi.

Eräänä tammikuisena aamuna löytää ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan äitinsä kodistaan vaalean tuhkan sinisenä, oudolla tavalla tummuneena. Kuolema on viimein tavoittanut pitkään piinatun Lucile-äidin. De Vigan ryhtyy tutkimaan äitinsä kirjavaa elämää, josta ei käänteitä eikä draamaa puutu. Ei myöskään kärsimystä, hiljaista ja äänekästä kipua, joka tarinan edetessä räjähtää myös lukijan silmille.

Kauniisti kirjailija kuvaa kirjoitustyön vaikeutta, suoranaista mahdottomuutta. Lucilen jäljellä olevat sisarukset muistavat asioita eri tavoin, ne jotka perimmäisen totuuden tietäisivät, ovat jo kuolleet. Ja kuolemaa, kalmaa, itsemurhia, perheen historia onkin tulvillaan. Äitinsä lähdön jälkeen myös Lucile tekee itsemurhan. Tämä ei hänen terapeuttiaan hämmästytä, pikemminkin ihmetyksen aiheena on se, kuinka Lucile jaksoi elämää niinkin pitkään. Isoäitiyteen saakka.

Yötä ei voi vastustaa on väistämättömän fiktion värjäämä, mahdollisimman tosi tositarina Lucilesta, joka kasvoi suurperheessä boheemien vanhempiensa rakastavassa mutta myös hajoittavassa otteessa. Sisarusparvesta osa kuoli jo lapsina, vaikka perheidyliä pidettiinkin yllä kaikin keinoin. Hiljainen lukutoukka Lucile tienasi rahaa perheelle toimimalla lapsimallina.

Hän yksinkertaisesti nousi viimeisenä sängystä aivan kuin koko elämä olisi kirjojen sivuilla, aivan kuin riittäisi, että istui suojassa ja tarkkaili elämää kauempaa.

Myöhemmässä elämässä, saatuaan kaksi omaa tytärtä (joista toinen tietysti Delphine), Lucile jää yksinhuoltajaksi ja hänen mielenterveytensä alkaa rakoilla. Hulluus pyrkii esiin, saaden aina vain väkivaltaisempia muotoja.

Lucilesta tuli hauras, harvinaisen kaunis, hauska, hiljainen, usein rohkea nainen, joka seisoi pitkään kuilun partaalla päästämättä syvyyksiä koskaan kokonaan silmistään, hän oli ihailtu, haluttu nainen, joka sytytti intohimoja, hän oli kärsinyt, loukattu, nöyryytetty nainen, joka menetti kaiken yhdessä päivässä ja vietti pitkiä kausia psykiatrisessa sairaalassa, hän oli lohduton, ikuisesti syyllinen, yksinäisyytensä sisään muurattu nainen.

Ja nyt Delphine yrittää selvittää, mikä lopullisesti mursi äidin psyykkeen. Syitä on monia, mielikuvituksen ja totuuden raja häilyvä. Silti kirjailija luo kauniin mutta karun kertomuksen äidistään ja samalla omasta epävarmuuden täyttämästä lapsuudestaan, kuin paperiseksi ruumisarkuksi Lucilelle.

Jo nuorten kirja No ja minä ihastutti minut de Viganin hienostelemattomaan mutta silti lyyriseen kerrontaan. Yötä ei voi vastustaa on uskomattoman koskettava ja koukuttava teos. Mitä suurimmassa määrin täydellinen.


Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa.


***

Teoksen ovat lukeneet lisäkseni ainakin

Leena Lumi
Katri
Arja
Noora
Kirjat ja kannet

Terhi Rannela; Läpi yön

Otava 2014, 284s.

Paskat. Helvetillä ei ole ääriviivoja vaan paholainen maalaa tämän talon jokaisen huoneen ja jokaisen nurkan paksulla pikimustalla.

Isä on käynyt Alkossa ja tuonut kaksi muovikassillista juotavaa. Tuli h i r v e ä riita.
"Tajuatko sinä, mitä sinä olet saanut aikaiseksi? Olet pilannut meidän kaikkien elämän!"

Voi jumalauta.

Bloggamattomien kirjojen pino sen kun kasvaa ja ruuhkan taltuttamiseksi olin jo miettinyt mistä postaan seuraavaksi ja sitä seuraavaksi ja... Mutta sitten luin Terhi Rannelan Läpi yön. Sitten jäin tuijottamaan kaukaisuuteen, omiin teinivuosiini. Olin pakahtua. Surusta, ilosta, kivusta, toivosta. Muistoista. Sillä vaikka koen olevani ikäloppu, kirjoittaa Rannela ihanasti, että jokainen meistä on edelleen 16-vuotias tyttö tai poika. Kyllä, jossain syvällä sisällä tämä varmasti pitää paikkaansa. Juuri sitä sisäistä, kauan kadoksissa piileskellyttä, ja ehkä vielä kipeää nuorta kirja kosketti. Kosketti!

En malttanut naputella muista lukukokemuksista vielä, vaan sallin iloiten Läpi yön -teoksen rynniä jonon kärkeen, etteivät kirjan aiheuttamat tuntemukset ehtisi unohtua. Toivon etteivät ne häviä ollenkaan, koska niillä selkeästi on jotain kerrottavaa nykyiselle minälleni.

Olen pahoillani. Höpisen vain itsestäni, vaikka minun piti kertoa Mariasta, jota kirja käsittelee. Kuitenkin koin Marian niin sielunsiskona (vaikkakin olen huomattavasti häntä laiskempi ja ehkä anarkistisempi yksilö), että monet kohdat voisivat kertoa omista nuoruusvuosistani:

Istun kotona, kuuntelen musiikkia ja pohdin elämää. Jos oikein heittäydyn villiksi, käyn kirjastossa lainaamassa repullisen kirjoja. (minä ennen varsinaista murrosikää)

Ilta huipentui Apulannan keikkaan Kaupungissa. Näin livenä Tonin, Sipen ja Tuukan! (minä murrosiässä)

Kissan kuolema teki minuun suuren vaikutuksen. (jossain edellisten välissä mykistyin Taru Väyrysen mahtavasta romaanista/elokuvasta)

On ihanaa saada ilmaisia arvostelukappaleita. Meinasin huutaa riemusta, kun hain postista ensimmäisen pakettini. (minä tänä päivänä)

(yms,yms)


Läpi yön on kerrottu päiväkirjamuodossa, se alkaa vuodesta 1996 ja jatkuu näihin päiviin saakka. Päiväkirjaa kirjoittaa 16-vuotias Maria, joka on juuri yrittänyt itsemurhaa. Hän asuu tuppukylässä, jota vihaa sydämensä pohjasta. Hänellä on paras ystävä Tiija, Anna-sisko, Tessu-koira ja erittäin ongelmallinen isäsuhde. Maria rakastaa kirjoittamista. Hänen suurin toiveensa on tulla julkaisevaksi kirjailijaksi. Hänen elämänsä on teini-iälle tyypillistä vuoristorataa, jossa suunnilleen joka toisena päivänä omistetaan maailma ja joka toisena kadotetaan se tyystin. Tuttua...

Päiväkirja elää ja kasvaa Marian mukana. Sille kerrotaan ensirakkaudet, mustasukkaisuudet, ryyppyreissut, ystävyydet, ongelmat kotona, kaikki. Ja sille kerrotaan kirjoista. K i r j o i s t a. Sillä Maria lukee, lukee ja lukee. Hän ei kerro harrastavansa muuta kuin istumista ja lukemista, lukemista ja istumista, eli aivan yksi yhteen menee meidän harrastukset!

Mutta miten Marian kirjoitusprosessi etenee? Entä mitä tapahtuu taustalla häämöttävälle masennukselle?

Työteliäs ja rohkea Maria ei luovuta, hän rämpii läpi yön kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kohti unelmiaan. Ja se kannattaa.

Aivan mahtava tarina, joka sai minut kiinnostumaan nuorten aikuisten romaaneista. Jos joku ystävällisesti viitsisi vinkata genreen kuuluvia must-read teoksia, olisin ikionnellinen!


Be a good girl
You've gotta try a little harder
That simply wasn't good enough
To make us proud


***

Toisaalla:
Notko
Krista

Antonio Hill; Kauniit kuolemat

 Los Buenos Suicidas 2012, suom. Taina Helkamo, Otava 2013, 413


- No jopas, elämä se on täynnä yllätyksiä meille kaikille. Yllätyksiä ja salaisuuksia. Mutta loppujen lopuksi totuus tulee aina ajan myötä pintaan... Siihen minun työni perustuu. Totuuden etsimiseen ja sen tuomiseen kaikkien nähtäville. Ja voin vakuuttaa, että se tuottaa minulle suurta nautintoa.
- Héctor Salgado

Elämme kirjallisesti hektistä aikaa, maaliskuuta, jolloin julkaistaan melkoinen nivaska hehkeän oloisia uutuuskirjoja! Osan julkaisu on tosin luiskahtanut huhtikuun puolelle ja hyvä niin, kuukausista julminkin sujuu rattoisasti, kun arkea pääsee pakoon hyvien romaanien maailmoihin. Espanjalaisen psykologian lisensiaatti Antonio Hillin Kauniit kuolemat kuuluu kirjakevään juhlakaartiin. Jo tämän upean kirjailijan esikoinen, Kuolleiden lelujen kesä, herätti malttamattoman odotuksen päästä lukemaan lisää Héctor Salgadon tutkimuksia. Ja tässä meillä nyt on kokonainen paketti tiukan koukuttavaa, lökäpöksyhuumorin sävyttämää, kirjallisesti kiitettävää Hilliä. Teos ei todellakaan pidä sisällään mitään adhd-actionia, vaan se menee houkuttelevan syvälle aivan tavallisten ihmisten mieliin. Niin ja ah, tietysti vie lukijansa ihanaan Barcelonaan...

Antonio Hill ei siis runno kertomusta eteenpäin samalla tahdilla kuin vaikkapa tässä aiemmin lukemani Sara Blaedel, jonka tekstiköyhyys kyllästytti. Ei, Hill malttaa tarkkailla maisemia. Kertoa siitä, millainen on espanjalainen talvi, miltä näyttää ihminen, joka pelkää, miltä tuntuu, kun rakkain yhtäkkiä ei enää olekaan siinä vierellä... Hill ei myöskään pelkää antaa napakkaa yhteiskunnallista kritiikkiä, ja hän on Henning Mankellin ja monen muun vastaavan kirjailijan tavoin heikko-osaisten rinnalla.

Okei, olen ehkä hiukan ihastunut tähän espanjalaiseen jännityskirjailijaan, joka muuten kiittää blogia kirjoittavia lukijoitaan teoksen viimeisillä sivuilla! Mutta mennään nyt viimein itse tarinaan, jonka kääntöpuolelta paljastuu niin monimutkainen verkosto, että lukija tuntee lopulta tulleensa hyvällä tavalla huijatuksi. Kuolleiden lelujen kesä päättyi kirjan päähenkilön, komisario Héctor Salgadon ex-vaimon omituiseen katoamiseen (jos nyt muunlaisia katoamisia edes on olemassa). On kulunut puolivuotta siitä, mihin esikoisteos jäi. Nyt jo raskauden loppusuoralla oleva Leire Castro, Salgadon alainen ryhtyy omatoimisesti tutkimaan paikoillaan junnaavaa katoamistapausta. Unettomuudesta kärsivä, liikaa polttava Salgado itse saa tutkittavakseen, mitä mahtaa paljastua erään kosmetiikkayrityksen pintakiillon takaa. Firman kolme työntekijää kun on päätynyt itsemurhaan lyhyen ajan sisällä.

 Rakkaus jättää ikuisia velkoja.

Tykästyin perin inhmilliseen Salgadoon jo Kuolleiden lelujen kesä -kirjassa, ja nyt hänen tarinansa saa jatkoa. Hill ei kuitenkaan keskity kuvailemaan pelkästään komisarion työtä, vaan vie lukijan jokaisen epäillyn nahkoihin. Vaihtelevat näkökulmat kuljettavat tarinaa eteenpäin kuin juna, mutta varoa täytyy, ettei käy kuin kirjan Saralle...

Posti toi tänään toisen ahmimisjännärin, saa nähdä, maltanko pidätellä itseäni sen kanssa ja ottaa väliin kotimaista draamaa.


Vaikka kenties kaikki ihmiset olisivat yhtä kiinnostavia, jos heidän elämäänsä tutkisi mikroskoopin läpi: yksityiskohtaisessa tarkastelussa merkityksettöminkin tarina saa uusia ulottuvuuksia.