Alex North; Kuiskaaja

The Whisper Man 2019, suom. Irmeli Ruuska ja Otava 2019, 396s.

Siitä ei tule helppoa ja heti alkuun minun on pyydettävä anteeksi. Sanoin sinulle usein vuosien mittaan, ettei mitään pelättävää ollut. Että hirviöitä ei ole olemassa.
Anna anteeksi, että huijasin.



Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kuin ehkä ikinä. Mutta teokset joihin minut on johdatettu, joihin olen uponnut mielenääriäni myöten, ovat olleet puhdasta kultaa. Tuntuu siltä että jokaisen lukuelämyksen kohdalla tulen miettineeksi että tämä on sitten The Vuoden Kirja, tämä jää elämään, ehkä jopa kummittelemaan sydämeeni ja konkreettisemmin sanottuna, asumaan kirjahyllyssäni pysyvästi. Juuri nyt luen teosta joka on hyvin paljon Kuiskaajan kaltainen. Eipä kuitenkaan hätäillä, vaan matkustetaan Tom Kennedyn ja hänen poikansa Jaken kanssa Featherbankiin (unelias pikkukaupunki, luonnollisesti),


"Jos yksin menee leikkimään, ei kohta kotiin pääsekään."
"Jatka."
Nyt tytön ääntä tuskin kuuli.
"Jos raolleen jää ikkuna, niin mörkö lasiin koputtaa."
"Entä sitten?"
Se sanottiin niin hiljaa, että se olisi voinut olla pelkkä henkäys. Jake nieleskeli. Hän ei halunnut sanoa sitä, mutta hän pakotti itsensä sanomaan, puhui yhtä hiljaa kuin tyttökin äsken.
"Jos lapsiraukka yksin lie, niin Kuiskaaja hänet vie."



Pientä perhettä riepotellaan oikein urakalla. Äiti on kuollut ja 7-vuotias Jake käyttäytyy yhä sulkeutuneemmin, yhä etäisemmin. Tomin aikeet aloittaa uudella paikkakunnalla uusi elämä tuntuu tyssäävän alkumetreillä; talon rötiskö johon he muuttavat, talo, jonka Jake niin kovasti halusi, vaikuttaa vihamieliseltä. Featherbankissa riehui 20 vuotta sitten pieniin poikiin erikoistunut sarjamurhaaja, lähes yliluonnollinen Kuiskaaja. Ja tuo kirottu loru, mistä Jake sen oppikin, kuka on näkymätön tyttö, jolle poika tuttavallisesti juttelee? Perhoset. Herra Yö.


Nyt ei puhuta mistään perusdekkarista, nyt mennään synkkyyden ytimeen erittäin korkealla laadulla. Kirjailija Alex Northin Kuiskaaja on tarina menetyksestä, epätoivoisesta yrityksestä päästä lähelle rakkaintaan, aloittaa alusta vaikka sielu murtuneena surusta. Samalla se on kauhukertomus lapsuudenaikaisista painajaisista, jotka puistattavat lukijaa. Suhtaudun aina hiukan varauksella romaaneihin, joiden pelottavuutta hehkutetaan etukäteen. Mutta jos on aivan hiljaa, voi melkein kuulla kuiskauksia... Upea, raadollinen, ja kyllä, oikeasti pelottava teos!



"Kirjat on pantava hyllyyn", Rebecca sanoi kerran. "Vasta silloin sitä kotiutuu."

Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Mattias Edvardsson; Aivan tavallinen perhe

En helt vanlig familj 2018, suom. Taina Rönkkö ja Like 2018, 472s.

Äiti: Ei ole pahempaa petosta kuin se, ettei ole lapsensa apuna.


Minäpä taisin olla aika liekeissä luettuani ruotsalaisen Mattias Edvardssonin tuoreimman julkaisun. Valitettavasti liekki ehti jo hieman hiipua kuukauden (!) vierähdettyä, mutta nyt sukelsin taas sisään tarinaan sitaattimerkintöjen avulla. Siis kirjahan on täyttä kultaa! Vaikka kyse on draaman asuun puetusta rikostarinasta, Aivan tavallinen perhe ui syvälle vanhemmuuden ytimeen. Moraali vastaan rakkaus, usko vastaan suojelunhalu.


Tytär: Heti, kun pääsen selliin, kirjoitan esseeni ensimmäiset virkkeet.
Millainen ihminen tahansa on kykenevä murhaamaan.
Sellaisella ihmisellä ei ole minkäänlaisia rajoja, jota on satutettu tarpeeksi syvältä.
En vain usko niin. Minä tiedän.



Kun isä on pappi ja äiti asianajaja, ei 19-vuotiasta Stella-tytärtä osaa oikein vankisellistä hakea. Siellä hän kuitenkin istuu. Potkii armotonta ovea, itkee, kirkuu, mutta vartijat pysyvät järkähtämättöminä. On odotettava tuomiota. On palattava muistoihin, siihen vanhempaan mieheen, siihen, jonka Stellan oletetaan murhanneen. Vielä syvemmälle menneeseen... ja Aminaan. Aina Aminaan.


Isä: Olen järkähtämättä sitä mieltä, ettei mikään voi olla niin vaikeaa kuin vanhemmuus. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on hätäuloskäyntinsä. Rakkaansa voi jättää, useimmat tekevät niin jossakin vaiheessa jos rakkaus kuihtuu, jos toisesta kasvaa erilleen tai jos sydämessä ei enää tunnu hyvältä. Matkan varrelle voi jättää ystäviä ja tuttavia, myös sukulaisia, jopa sisaruksia ja vanhempia. Voi jättää ja jatkaa eteenpäin. Omasta lapsesta ei voi kuitenkaan koskaan luopua.



Melkein tosi tarina oli hyvä kirja, kyllä, mutta Aivan tavallinen perhe nostaa lentoon. Luin kirjaa kuin noiduttuna ja niin syvästi eläytyen, että taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää. Juoneen kadottaa helposti itsensä, kuten loistaviin romaaneihin kuuluukin kadottaa, mutta henkilökuvaus vasta riipaiseekin.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään suojellaksesi lastasi?



****


Teoksesta on blogannut moni, esimerkiksi Leena Lumi.

Simo Hiltunen; Ihmisen kuoressa

WSOY 2019, 421s.

Me olemme syyllisiä. Kaikki. Kukin tavallamme.



Koko kirjavuoteni, kaikki omilla tavoillaan loistavat lukuelämykset, ovat kuljettaneet minua kohti. Ehkä en ollut valmis aikaisemmin, ehkä en tarpeeksi keskittynyt tai halukas luovuttamaan mieltäni näin kokonaisvaltaisesti kirjalle. Ihmisen kuoressa vei mukanaan vielä syvemmin kuin edeltäjänsä Lampaan vaatteissa, jonka senkin valitsin aikanaan yhdeksi vuoden parhaimmista romaanesta. Kirjailija Simo Hiltunen on täällä taas, synkempänä, rujommin lukijansa ottaen.


Hän olisi halunnut veitsen, jotta olisi voinut viiltää itsensä takaisin, osaksi todellisuutta. Tiputella suonistaan pisaroita veteen ja katsella veren huntuja, jotka painuivat pohjaan ja anelivat itselleen aikaa, jota ne eivät koskaan saisi. Ne vain laimenisivat ja katoaisivat. Niin kuin ihmiselämäkin. Tämä turha.



Perhesurmia tutkinut rikostoimittaja Lauri Kivi on oppinut minuudesta, sinuudesta, ihmisyydestä jotakin perustavanlaatuista. Aiemmin väkivaltaisesti käyttäytynyt päähenkilömme osaa jo taltuttaa demoninsa ennen kuin ne syöksähtävät kirjaimellisesti kimppuun. Mutta miten Minä pysyy kasassa kun elämä runnoo takaisin pimeyteen? Isyys on Kivelle harjoittelemisen arvoinen asia varsinkin kun tytär Aava jo täysi ikäinen, täysverinen kansainvälisestikin menestynyt poptähti.

Myös paremmin Oceanina tunnettu Aava kantaa nuoresta iästään huolimatta tyhjyyttä. Veren väristä syyllisyyttä. Hän joka muistuttaa niin kovin kolme vuotta sitten kadonnutta artistia Amandaa. Vaikka poliisi kirjasi aikoinaan Amandan katoamisen itsemurhaksi, ei sureva äiti saa rauhaa. Nyt hän pyytää Kiveltä apua, jotta tyttären kohtalo saisi viimein päätepisteen.


Pimeä talo, sen varjot ja ahtaat käytävät ahdistivat. Oli kuin olisi kopeloinut kuilujaan; omia mielihalujaan ja pelkojaan. Koko ajan kammoksuen löytävänsä jotain, mitä ei kyennyt hallitsemaan. Jotain alkukantaista ja rujoa. Jotain, mikä syöksyisi kesyttämättä päälle pimeyden laitamilla.



Ihmisen kuoressa riisuu lukijansa alastomaksi. Mikään ei ole yksiselitteistä, syy ja seuraus kulkevat tiiviisti käsikädessä muovaten henkilöistä... inhimillisiä. Ihmisiä. Heitä on satutettu, he tulevat satuttamaan. Oikean ja väärän rajat hiipuvat tarinan edetessä varmaotteisella tyylillä. Sanoilla leikittelevä kirjailija ei kuitenkaan unohda toivoa, huumorista puhumattakaan


- Pokka kiroilee paljon.
- Vitut kiroilen. En muuten kiroile saatana. Perkele.
- Pokka menee nyt itseensä.
- Pokka menee nyt helvetin vittuun täältä, uutispäällikkö raivosi ja oli sanansa mittainen mies.


Heittämällä vuoden paras kirja, jota aloin kaivata heti kansien sulkeuduttua.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Peter James; Täydellisyyden hinta

Perfect People 2011, suom. Maikki Soro ja Minerva 2018, 492s.

"Minä haluan vain äidiksi, Lori. Ei minusta ole marttyyriksi."



Olen aina pitänyt brittiläisen kirjailijan Peter Jamesin tyylistä, mutta meillä on ollut omat ongelmamme hänen poliisihahmonsa, Roy Gracen kanssa. Ilokseni kirjailijalta on nyt suomennettu muutakin. Luin tässä jokunen viikko sitten melko huikean kauhutarinan, Kirotun talon, jossa James upottaa kynänsä lukijaparan alitajuntaan, sinne lapsuuden kummituspelkoihin saakka. Valitettavasti teos ei ehtinyt blogiini koska no, arvostelukappaleet puskeutuvat aina kirjastonkirjojen edelle.

Mutta nyt meillä on uunituore Täydellisyyden hinta. Kuten olen useasti todennut, juuri nämä lapsiaiheiset trillerit saavat lukijaäidit pureskelemaan kyntensä verille. En hämmästyisi, jos jo lähitulevaisuudessa kirjan kuvaama tarina olisikin totta, jos me saisimme itse valita lapsemme geenit. Mihin asti jatkaisimme? Missä kulkisi raja, tuo niin kovin häilyvä ja moraalisesti erittäin arveluttava? Sillä:


"Tohtori - Leo - sinun täytyy ymmärtää minun näkökantani tähän asiaan. Minä haluan vain varmistaa, ettei lapseni sairastu siihen, mikä tappoi meidän poikamme. Ja on todella hienoa, jos voitte eliminoida meidän muutkin vahingolliset geenimme, jotka aiheuttavat eturauhassyöpää, haimasyöpää, masennusta ja diabetestä."



Kohtalaisen tavanomaisen pariskunnan, Johnin ja Naomin on tehtävä pelottava valinta. Heidän esikoispoikansa kuoli perinnölliseen sairauteen jo nelivuotiaana. Nyt Klaessonin pienellä perheellä on mahdollisuus hiukan korjailla luontoa, ihan vain varmistaa, ettei Halleyn kohtalo korjaa myös tulevaa pienokaista. Ovathan John ja Naomi päässeet 2000-luvun Frankensteiniksi kutsutun, mystisen tohtori Dettoren asiakkaiksi.

Pian Klaessonit huomaavat lupaavan, joskin syyllisyyden ja epätietoisuuden värittämän tulevaisuuden muuttuneen painajaiseksi. Heitä jahtaa geenimanipulaatiota vastustava, poliisin tavoittamaton fanaatikkojen ryhmä, lisäksi Naomin kohdussa tapahtuu kummia. Miksi nainen odottaakin kaksosia?


"Ehkä tämä - tämä Dettoren emämunaus - on luontoäidin tapa estää maailmaa tulemasta aivan hulluksi. Sinä päivänä, kun äidit alkavat abortoida lapsiaan heti kun näyttää, etteivät nämä vastaa odotuksia, silloin ollaan hyvin vaarallisella tiellä."



Peter James vetää tällä kertaa täydet pisteet. Täydellisyyden hinta on sivumäärästään huolimatta nopeasti ahmittavaa tekstiä, joka jättää kipinöivän muistijäljen. Pariskunnan kanssa lukija miettii, onko oikein varmistaa geneettisesti, ettei vakava sairaus periytyisi. Mutta tässä näkökannassa on omat ongelmansa, kuten tulemme huomaamaan... Ajatuksia herättävä, kiehtova lukuelämys, joka kiristää sivu sivulta tahtia.



Naomi pidättäytyi kohteliaisuudesta sanomasta, ettei hän todellakaan ymmärtänyt, miltä heistä tuntui, hänellä ei ollut siitä pienintäkään käsitystä, eikä kellään muullakaan. Hänen olisi pitänyt kuvitella pahin asia maailmassa ja sitten kertoa se miljardilla. Eikä sekään olisi riittänyt läheskään.




***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mummo matkalla.

Luca D'Andrea; Rotko

La sostanza del male 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä ja Tammi, 538s.

"Se ryömi ihon alle, Salinger," Werner sanoi kuiskaten. "Se kauhu hiipi sisukaluihisi eikä hellittänyt. En haluaisi kuulostaa vinksahtaneelta, mutta näimme jotakin niin pahaa - että järkemme kieltäytyi toimimasta. Olen palannut ajatuksissani noihin hetkiin monta kertaa vuosien aikana. Minusta tuntuu, että Max, Günther, Hannes ja minä jätimme osan itsestämme sinä päivänä Bletterbachiin."



Rotko herätti välittömästi mielenkiintoni jo puolisen vuotta sitten, kun sen Tammen tulevista jännitysromaanit -osiosta löysin. Olin saanut mielleyhtymän Laaksoon, joka pöyhkeän omituisena kukkoilee edelleen suosikkikirjojeni kärjessä. Näissä kahdessa ei ole oikeastaan mitään samaa. Rotko on paksumpi, selkeämpi ja kaikin puolin vähemmän mystinen teos. Silti en pettynyt lainkaan. Italialainen esikoiskirjailija, Luca D'Andrea vei minua, suokaa anteeksi kulunut ilmaisu, kuin pässiä narussa.

Kirjailija on sijoittanut mahtiromaanin kotikonnuillensa Etelä-Tiroliin. Postikorttimaiset maisemat. Vaaralliset, turisteja hotkivat vuoret. Rotko, jonka salaisuus kuvottaa minua varmasti vielä pitkään. Tekstistä kuultaakin vahva kokemuksen maku. Jo heti ensi sivuilta ihastuin D'Andrean tyyliin jutustella lukijalle kuin vanhalle ystävälle. Kaikessa rauhassa hän esittelee päähenkilönsä, kiertäen samalla kiusoittelevasti varsinaista aihetta; kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta brutaalia kolmoismurhaa. Rotkon uumenissa hengittävää, yhä odottavaa Petoa...



"Herätitte uteliaisuuteni, herra Salinger, paljastakaapa minulle, mitä kaikkea te sitten olette."
"Olen isä. Aviomies. Televisio-ohjelmien käsikirjoittaja. Ja täysin tumpelo hiihtäjä."



Niin Salinger. Mies on päähenkilömme, menestystä niittänyt dokumentaristi, joka palaa nyt vaimonsa kotiseuduille nauttimaan ansaitusta hengähdystauosta. Vetämään keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa yhdessä Annelisen, ja Clara -tyttären seurassa. Mutta pienellä kyläyhteisöllä on salaisuutensa, kuten aina. Edelleen, vuosikymmentenkin jälkeen märkivä haava, hirvittävä kolmoismurha, joka jäi aikoinaan selvittämättä.

Aikansa kulukseen Salinger päättää ottaa selvää, mitä tuona kammottavana yönä, myrskyn sysimustassa silmässä todella tapahtui. Mutta Bletterbachissa elää ikiaikainen kirous; vanhasta tapauksesta tulee Salingeria jäytävä pakkomielle.


Takakannessa Luca D'Andreaa on verrattu (kuten hyvin monia muita kirjailijoita) Stephen Kingiin, mutta myös Jöel Dickeriin. No, nämä vertaukset menevät yleensä vähän sinne ja päin, mutta tällä kertaa vertaus osui minusta napakasti nappiin. Dicker - koska kirjan lukee hurjasta sivumäärästä huolimatta mukavan nopeasti. King - koska pieni kyläyhteisö varjelee rumaa salaisuutta. Koska loppuratkaisu pelotti minua ihan aidosti.

Summa summarum: Rotko on mahtava paketti arvoituksia ja mysteerejä rakastaville lukijoille huikaisevan hienossa miljöössä. Mutta yhtä hyvin tätä voi ennakkoluulottomille ihmissuhderomaanien ystäville suositella.



"Äiti kertoi, että sinulle tuli päähän pipi. Siis pään sisälle", hän oikaisi. "Ja sen takia olet koko ajan surullinen. Mutta sinun jalkasi toimivat vielä, vai mitä?"

Eve Hietamies; Hammaskeiju

Otava 2017, 415s.

- Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.


Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain "heitetään susille" pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.


Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.


Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.


- Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?


Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.


Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?


- Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mrs Eriksson.

Shari Lapena; Hyvä naapuri

The Couple Next Door 2016, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 316s. (ennakkokappale)

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Hän tietää, kuinka tuomitsevia äidit ovat, kuinka hyvältä tuntuu kun voi tuomita muiden teot.


Tiedättehän kuinka hulluna olen psykologisiin trillereihin? Kun tämä tammikuun 2017 ensimmäisellä viikolla ilmestyvä Hyvä naapuri putkahti ennakkona postiluukusta (kiitos kustantajalle!), minulla oli jo joulu. Shari Lapenan esikoisteos vaikutti kaikelta siltä, mitä hyvältä trilleriltä voi vaatia.

Vaarallisen vetävä juoni. Epäilyjen ja salaisuuksien vyyhti. Vainoharhoja aiheuttavat päähenkilöt.


Annelle ja Marcolle on tulossa mukavasti pikkulapsiarjen rikkova ilta, onhan heidät kutsuttu kylään seinänaapureille. Juhlittaisi Grahamin syntymäpäivää, syötäisi hyvin, juotaisi vielä paremmin. Lapsenvahti peruu kuitenkin viime tingassa tulonsa. Marco ei halua päästää tilaisuutta käsistään, ei varsinkaan kun illan emäntänä häärii silmää hivelevä Cynthia. Mitä jos pariskunta vuorottelisi? Kävisi katsomassa nukkuvaa vauvaa puolen tunnin välein? Mitä pahaa voisi tapahtua, kyllähän vauva pärjäisi kun itkuhälytinkin on keksitty?

Ja silti se pahin tapahtuu. Annen ja Marcon palaillessa pikku hiprakassa, tai no, paremminkin tukevasti humalassa takaisin kotiin, vauva ei olekaan sängyssään. Vauva, tuo vaativa pikkuruinen tyttö on kadonnut.


Oli kerran tyttö, pieni tyttö lillukka,
jolla oli otsalla pienen pieni kihara.
Kun hän oli kiltti, hän oli ihan ihmeen kiltti.
Kun hän oli paha, hän oli kamala!


Silmitön hätä ja pelko valtaavat tuoreiden vanhempien mielet. Itsesyytökset. Millainen äiti jättää lapsensa yksin kotiin... Kun paikalle kutsutaan poliisit, alkaa varsinainen painajainen. Rikostutkijan ymmärtäväisen katseen takaa pilkahtaa se omasta sisimmästä tuttu tunne, epäilys. Ovatko vanhemmat suunnitelleet kaiken? Millaisia salaisuuksia pitävät sisällään Anne ja Marco, entä heidän läheisensä? Mitä tapahtui tuona kohtalon yönä?

Hyvä naapuri starttaa vuoden 2017 hyvissä ajoin, ja sellaisella tyylillä, että lukuvuodesta on tultava ehkä kaikkien aikojen paras! Eikö? Lapena kutoo seitin, johon lukija jää välittömästi kiikkiin epäillen jokaista henkilöä, jokaisen motiivia ja vaikuttimia. Syyllistä etsitään, totta kai, mutta vielä kiihkeämmin pientä, avutonta vauvaa. Millaisessa vaarassa tämä pikkuinen onkaan!


Ellet ole suuri trillerifani ja luet genreä harvakseltaan, älä kuitenkaan ohita Hyvää naapuria. Tarina omaa kaikki Suuren Teoksen ainekset. Loistava, hengästyttävä kirja, joka jää piinaamaan mieltä pitkäksi aikaa... Odotin paljon, sain enemmän.


Hänellä alkaa jo olla aika paljon kokemusta raivon peittelemisestä. Hän näyttelee. Eivätkö kaikki muutkin tee niin? Kaikki vetävät jonkinlaista roolia, kaikki teeskentelevät olevansa jotakin mitä he eivät oikeasti ole. Koko maailma rakentuu petokselle ja valheelle.

Marko Hautala; Kuiskaava tyttö

Tammi 2016, 255s. (ennakkokappale)

Vainoharhan alku oli neutraalien asioiden yhdisteleminen pahaenteiseksi kokonaisuudeksi.


Keskikesän huumaavaan kuumuuteen, tukahduttavan hapettomiin öihin tuo suosikkikirjailijani Marko Hautala hyisen tuulahduksen Kuiskaavan tytön myötä. Huomaatko, vasen korvasi alkaa aavistuksen verran kutiamaan? Kuuletko äänen, aivan pienen supinan joka kasvaa ajan myötä puheeksi? Ja sitten se jatkaa. Tauotta.


Ääni oli tytön, mutta sen takana oli kokonainen avaruus. Kuin tähtimeri kaukaisen aavikon yllä. Miljardien hiekanjyvien helinä, kun ne raahautuivat dyynien verkkaisissa aalloissa. Roihuavan tulen kohina, kun se romahdutti kaupunkeja. Maanalaisten onkaloiden hiljaisuus. Syntymän ja kuoleman tanssi, kivulias, limainen ja ehdoton, mutta sen yllä aukesi aina tähtitaivaan puhdas ja loputon kuilu, joka oli kuin huutoa, niin voimakasta, että se särkyi ja hajosi kuiskaukseksi.


Tarina alkaa, kun yksityisellä lääkäriasemalla tapahtuu psykoterapeutti Unto Mäkilän murha. Iltasiivooja löytää miehen työhuoneestaan kuolleena tavalla, jota maahanmuuttaja ei osaa sanoittaa. Kuitenkin Mäkilä puhuu ikään kuin haudan takaa punaisen kansion myötä. Hän on jättänyt mystisen viestin kollegalleen, Antonille, jonka elämää pitää pystyssä tarkoin määritetyt rutiinit.

Mutta nyt on aika murtaa Antonin arjen hauraat tukipilarit ja kohdata, niin Mäkilän ahdistavat tutkimustulokset, kuin vielä ahdistavampi syyllisyys; Antonin ja hänen tyttärensä polut erkanivat Iidan ollessa pieni lapsi. Nyt tytär on jo parikymppinen ja pahoissa vaikeuksissa. Hän kuulee ääniä, jotka eivät ole hyväntahtoisia. Jotka tarttuvat. Jotka johtavat aina ja poikkeuksetta syvälle hulluuteen.


Nyt on pakko myöntää, etten osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan takakansien perusteella odottaa niitä syvyyksiä, joihin Kuiskaava tyttö minut johdatti. Hautalan kirjoissa on aina realistinen taso, ja sitten se toinen, joka on aivan äärimmäisen häiritsevä. Tällä kertaa kirjailija sai minut tosissaan vainoharhojen valtaan (asiaa ei ainakaan auttanut lievä korvatulehdus), pelkäämään jotakin sellaista, jota on mahdotonta paeta.

Ja samalla, miten koskettavan sydämen tämä romaani, kaikesta huolimatta omistaa! Aivan ehdottomasti parasta psykologista kauhua, parasta Hautalaa!


Kun olin pieni ja heräsin yöllä, isä tapasi rauhoitella, että se oli vain unta.
Sekin oli valhetta. Mikään ei koskaan ole vain unta.


***

Kirjan parissa on pelännyt ainakin Susa.

Michael Katz Krefeld; Lahko

Sekten 2015, suom. Päivi Kivelä ja Like 2016, 346s.

En halua lykätä sitä enää pitemmälle.
Fiaskomme toistuu joka päivä uudestaan.
Meidän elämämme. Meidän maailmamme. Meidän valintamme.
Minun valintani.
Toivon rakennelma, tuhoon tuomittu.
Nyt ja ikuisesti.
Kadotuksen oma - minun tuomiostani.
Ei ole muuta ulospääsyä kuin liekkien tuoma vapautus.
Lopullinen päätös yhdelle projekteista,
joita ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan.


Jo tutuksi käynyt tanskalainen kirjailija, Michael Katz Krefeld marssitti Langenneet ja Kadonneet romaaneissaan lukijan sydämiin alkoholisoituneen (!!) expoliisin nimeltään Ravn. Tämä vaimonsa väkivaltaista kuolemaa sureva, lupsakan englanninbulldogin omistava herrasmies ei maallisilla koreile. Hän asuu laivarähjässä. Viettää päivänsä läheisessä Cafe Merisaukossa, paikan "erikoista", ruskeaa kultaa nauttien, ja siinä sivussa naapuripaatin Eduardon varsin vaihteleville naissuhteille naureskellen,

Mutta sitten Ravn saa yllättävän yhteydenoton raudanlujalta bisnesmieheltä. Ferdinand Mesmer on tottunut saamaan mitä haluaa. Hänellä on keinonsa houkutella nihkeän epäluuloisesti suhtautuva Ravn mukaan kadonneen poikansa tutkimuksiin. Poika, siis meidän tapauksessamme keski-ikäinen mies, on hävinnyt jo vuosia sitten.

Eikä hän ole mikään perinteinen mattimeikäläinen. Jacob Mesmer työskenteli vieläpä menestyksekkäästi isänsä omistamassa firmassa, mutta luopui tehtävästään suuremman kutsumuksen edessä; nyt Jacob johtaa epäilyttävän oloista lahkoa.

Ravnin tie käy Mesmerin jäljillä rankasti manipuloitujen ihmisten kohtaloihin. Mitä syvemmälle hän etenee, sitä pimeämmältä näyttää. Kuten freelancer etsivämme saa huomata, ei Jacobin lahkolla, kuten lahkoilla ylipäätään, ole mitään tekemistä aidon kristillisyyden kanssa.


Lahko edustaa jälleen taattua Krefeld-laatua. Juoni pitää sisällään kihelmöivää jännitystä, jopa raakuuksia, kuitenkin lempeällä huumorilla sävytettynä. Aivan Adler-Olsenin veroista sanallista hupailua ei luvassa ole, mutta hyvän mielen näinkin rankka teos onnistuu jättämään.

Lopetan jaaritteluni tältä erää tähän, ja toivotan itse kullekin lukijalleni mitä parhainta pääsiäistä! 


Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

PSALMIEN KIRJA

***

Romaanista on blogannut ainakin Iloinen apina.

Henning Mankell; Ruotsalaiset saappaat

Svenska gummistövlar 2015, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 495s.

Taloni paloi eräänä syysyönä kohta vuosi sitten. Oli sunnuntai. Iltapäivän aikana oli alkanut tuulla. Näin illalla tuulimittarista, että sen nopeus puuskissa oli yli 20 metriä sekunnissa.

Näillä sanoilla alkaa Henning Mankellin, iki-ihanan ja niin tutun turvallisen kirjailijan uusin romaani. Kirja, joka lienee syöpää sairastavan miehen viimeisiä. Kirjan, jonka jokaisen sanan halusi lukea huolella, mieleen painaen, kuin viestinä vanhalta ystävältä. Tunnelma itse teoksessa, kuin lukiessakin häilyy tunnistamisen ilosta luopumisen tuskaan. Viipyilevä melankolia, mieli joka vielä kerran haluaisi kokea, rakastaa, uskaltaa toivoa tähyää jo lähestyvää kuolemaa. Oih!


- Kaikki on omituista, hän vastasi. - Tässä minä istun ja yritän käsittää että mieheni on kuollut.
- Kuolemaa ei voi koskaan käsittää, sanoin. - Se ei noudata mitään lakeja eikä sääntöjä. Kuolema on parantumaton anarkisti.


Ruotsalaiset saappaat on Italialaiset kengät -romaanin sisarus, kaksoiskappale, tarina, joka sijoittuu kahdeksan vuotta edeltäjäänsä myöhäisempään aikaan. Nyt palaa vanhan kirurgin, Fredrik Welinin kotitalo. Mies pelastautuu tulen kidasta yllään vain sadetakki ja kumisaappaat, joista toinen osoittautuu vielä vääräksi pariksi. Seitsemääkymmentä lähestyvä mies joutuu aloittamaan kaiken alusta, todeten moneen otteeseen olevansa liian vanha moiseen. Mutta pakko on pakko.

Pakko on tilata myös uudet kumisaappaat. Ruotsalaiset, tietenkin.

Fredrik on ihanan rehellinen henkilöhahmo. Hän onnistuu olemaan sympaattinen ja hellyyttävä herättämättä kuitenkaan sääliä. Toisaalta Fredrikin iso ego ja vaietut häpeälliset muistot eivät aiheuta lukijassa myöskään inhoa. Sillä muistelua kirja on, oikeastaan suurimmaksi osaksi aikaa. Nykyhetkessä eletään hiljaista saaristolaiselämää, jossa jännittävintä ehkä sään tarkkailu. Toki taustalla jäytää jatkuvasti pelko ja hämmennys saarella riehuvasta pyromanista.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten muista Italialaisista kengistä juuri mitään. Huomaan kyllä bloganneeni kirjasta aivan "laatupostauksen"  (uh). Saappaiden kaltaista tunnelmaa huokui myös silloinen lainaukseni: "Silloin kuin nytkin elämä oli mielestäni sitä, ettei irrota otettaan. Elämä on hento oksa kuilun yllä. Roikun siinä niin kauan kuin jaksan."

Jos kaihoat  nopeatempoista toiminnantäyteistä romaania, älä lue tätä kirjaa. Jos taas maltat pysähtyä vanhenevan miehen rinnalle katselemaan maisemia, haistelemaan tuulia, miettimään perimmäisiä kysymyksiä, on tämä haikea teos tehty sinulle. Mankellin pelkistetty kielenkäyttö edustaa taiteenlajia jo itsessään.


- Sinä tulit sittenkin, hän sanoi.
- Tietysti minä tulin.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.

Graeme Simsion; Vauvatesti

The Rosie Effect 2014, suom. Inka Parpola ja Otava 2015, 399s.

"Ei ole lainvastaista olla omituinen."
"Onneksi. Muuten minut olisi jo tuomittu sähkötuoliin."

Hei tyypit, pitkästä aikaa chick-littiä! Eikä mitä tahansa hömpänpömppää vaan laadukasta, fiksua, oikeasti viihdyttävää tekstiä. Genre ei ole minun, mutta Vaimotestipä oli. Näin uskalsin veikata, että teoksen toinen osa, jossa omalaatuisen ihku Don Tillman on tulossa isäksi, voisi olla lukemisen arvoinen kirja.

Ja olihan se! Oli, oli! Tarina alkaa niinkin dramaattisesti, että Donin vaimo Rosie vaihtaa viinin appelsiinimehuun. Mitä ihmettä! Kuten aiemmasta kirjasta muistamme, Don ei pidä yllätyksistä, muutoksista puhumattakaan. Voitte arvata, kuinka hän suhtautuu Rosien uutiseen tulossa olevasta vauvasta... Tai ehkä ette. Don nimittäin flippaa ihan kunnolla. Mutta koska hän pohjimmiltaan kuitenkin on järkevä tiedemies, toipuminenkin on nopeaa, ja Don ryhtyy tutkimaan edessä olevaa "prosessia". Raskautta, vanhemmuutta, isyyttä, Keinot ovat donmaisen kekseliäitä, mutta muun maailman silmissä ehkä eivät täysin korrekteja.

Romanttisen komedian tapaan seuraa monenlaisia tragikoomisia tilanteita, tapahtumavyyhtejä, jotka keriytyisivät auki, mikäli pääpari vain avaisi suunsa - mutta näin ei tietenkään tapahdu. Muutenhan koko kirjaa ei olisi olemassakaan.

"Arvaa mitä. Kukaan ei toivo kuolinvuoteellaan, että olisi viettänyt enemmän aikaa toimistolla."

Don hurmaa lukijansa jälleen kerran, mutta Rosie nostatti ainakin omat niskakarvani pystyyn. Mikä naikkonen! Ja silti jäin miettimään, kuinka itse olisin hänen nahoissaan toiminut. Raskaana, herkässä mielentilassa, aviomiehen häärätessä vieressä ties mitä, kuitenkin hyvää tarkoittaen.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Graeme Simsionin romaanit tarjoavat minun mielestäni parasta hömppää, kiitos omaleimaisen persoonan omaavan päähenkilön, sekä tapahtumarikkaiden juonenkäänteiden. Näiden parissa ei tarvitse sen enempää pitkästyä kuin häpeilläkään. Go Don!


"Älä intä häntä kuoliaaksi. Äläkä unohda sanoa hänelle, että rakastat häntä."
"Hän tietää sen."
"Milloin sinä viimeksi sanoit sen?"
"Väitätkö, että minun täytyy sanoa se hänelle useampaan kertaan?"

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Sivu sivulta

Tuomas Kyrö; Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014, 248s.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka helpompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me luulemme muiden olevan samanlaisia kuin me itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan.

Kyllä minä mieleni ilahdutin, kun postilaatikosta löytyi uusi Mielensäpahoittaja. Ihan piti valokuva ottaa. Ihan tuli liikutuksen kyynel silmään kirjaa lukiessa. Vanha tuttu, äkäinen, ihana Mielensäpahoittaja on mitä leppoisinta kesäseuraa. Puhutteleva, äärimmäisen hauska omalla vakavalla tyylillään. Lohtukirja. Rakaskirja. Murunen.

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.
Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.

Herra Kiukkuinen on tällä kertaa, mielestäni, syvällisempi kuin koskaan. Olen nauttinut molemmista aiemmin julkaistuista teoksista, mutta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja jotenkin summasi kirjat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Nyt liikutaan vakavissa aiheissa. Nyt annetaan ajattelemisen aihetta oikein kunnolla. Mielensäpahoittaja kun rakentaa arkkua, ihan itselleen, koska itse tehty on aina parasta. Testamenttikin on laadittava, samoin hautajaispuhe. Sillä kukapa muukaan miestä paremmin tuntisi kuin mies itse. Poika on moisesta huolissaan, pelkää isänsä harkitsevan jopa itsemurhaa. Tapahtumasarja, seikkailu saa alkunsa siitä, kun mustepullon korkki ei aukeakaan. Lähdetään hankkimaan mustetta. Ja samalla käydään läpi syntyjä syviä, Mielensäpahoittajan hurmaavalla äänellä tietysti.

En valita. Ei ole kipuja. En ihan yksin olekaan.
Usein vain on jotenkin turhaa. Sellaista niin kuin istuisi terveyskeskuksen odotushuoneessa eikä sitä kutsua huoneeseen koskaan tulisi.

Mukaan mahtuu koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Ja tietysti poika, miniä, lapsenlapset, sivistynyt lättähattu, Kolehmainen ja se kaikkein rakkain - oma emäntä.

Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kirja, jonka postausta on tuskaa naputella ilman hehkutihehkutia, vaikka käytössäni hieno ATK -väline onkin. Romaani vain on niin sympaattinen, että soisin ihan jokaisen sen lukevan. Veikkaisin palaavani teoksen pariin vielä monet kerrat. No, kyllä te tiedätte. Tämä on ehtaa Kyröä!

Jos elämän pahimpia asioita vain miettii ja suree, niin sitten ei ehdi muuta tehdäkään.

Herman Koch; Lääkäri

 
 Zomerhuis met zwembad 2011, suom. Sanna van Leeuwen ja Siltala 2013, 447s. (arvostelukappale)


"Vaistoja ei voi kitkeä pois", hän sanoi. "Vuosikaudet sivistyksen parissa saattavat häivyttää vaistot näkymättömiin. Kulttuuri ja lait pakottavat meidät pitämään vaistomme kurissa. Mutta vaistot eivät ole koskaan kaukana. Ne odottavat ja iskevät silloin, kun kukaan ei pidä vahtia."

Viime kesänä ilmestynyt, runsaasta blogihuomiosta nauttinut Herman Kochin Illallinen on niitä kirjoja, joita ei aivan helposti ohiteta. Lukukokemus oli kiihdyttävän syvä, raakakin. Paljastihan se jotakin arveluttavaa ihmismielen pimeistä kaivoista. Toisaalta taustalla häilyi vanhemmuus ja polttava kysymys siitä, kuinka pitkälle itse kukin meistä voisi mennä suojellakseen omaa jälkikasvuaan.

Aika pitkälle, jos Illallista on uskominen.

Samalla teemalla jatketaan Lääkärin parissa, joskin aika erilaisin viitekehyksin. Onhan näissä molemmissa romaaneissa paljon samaa sekä ulkoisesti, että sisäisesti. On menestyneitä miehiä. On piilotettuja himoja. Sekä lihallisia, että valtaan liittyviä. On tapahtuma, joka jyrää alleen leppoisan arjen ja heittää tulevat päivät naamalle kuin märän pyyhkeen.

Tosiasiassa odotetaan vain ajankulumista. Kaikki toivo on kiinnittynyt ajankulumiseen. Ei, ei kaikki toivo. Ainoa toivo. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmas jää hetki, josta loppuelämä alkoi. Mutta mihin se loppuu, sitä ei tiedetä. Loppuelämämme jatkuu aina tähän päivään saakka.

Nimensä mukaisesti tämä on tarina lääkäristä. Yleislääkäristä, joka vain vaivoin kykenee peittämään inhonsa ihmisruumista kohtaan. Lääkäristä, joka paisuu omasta vallastaan, eikä epäröi tosipaikan tullen väärinkäyttämään asemaansa. Lääkäristä, joka sarkastisuudessaan toi minulle heti mieleen Housen. Housessa on oma charminsa, niin myös tarinan Marchissa.

Marc on nyt pahassa pulassa. Häntä syytetään vakavasta hoitovirheestä, jonka seurauksena potilas menetti henkensä. Vaikutusvaltainen näyttelijä Ralph on kuollut. Ei liene pelkkää sattumaa, että juuri Ralph, Ralph jonka kesähuvilalla Marc perheineen lomaansa vietti. Ralph, joka loi kiimaisia silmäyksiä Marcin vaimoon. Vaiko sittenkin...

 "Kiltit, mukavat, lempeät miehet - mikäs siinä, mutta se on hyvinvointikysymys. Keskitysleireillä kilteistä, mukavista miehistä ei ole mihinkään."

Näillä kehyksillä mennään, ja lujaa mennäänkin. Romaani keskittyy pitkälti Marcin perin inhimilliseen ajattelukantaan, hänen maailmankuvaansa, joka sekä puistauttaa, mutta myös herättää ymmärrystä. Suvantoja on jonkinverran, mutta lataus pysyy alusta loppuun vahvana.

Kirjan jo lukenut Leena Lumi ruotii teosta näin "Eikö juuri hänen (Marcin) pöyristyttävä epäuskottavuutensa kertojana tee Lääkäristä suven kuumimman kirjan!"

Kyllä tekee. Lukekaa tämä, lukekaa ihmeessä!

***

En halua puolustella itseäni jälkeenpäin. Minä tein niin kuin tein. Seuraavalla kerralla tekisin aivan samalla tavalla, sanovat ihmiset, jotka yrittävät puolustella omia ajattelemattomia tekojaan. Minä en. Minä tekisin kaiken toisin. Aivan kaiken.

Antti Tuomainen; Veljeni vartija

Antti Tuomainen & Myllylahti 2009, 223s. (kirjastosta)

Lukurintamalla ruuhkaa. Olin juuri lopettelemassa varsin kiintoisan ruotsalaisdekkarittaren ennakkopainosta (johon palaamme syksyllä), kun postiluukusta kolahti John Verdonin Murhakierre. Kahden paksukaisen väliin halusin ottaa jotain nopealukuista. Ja Veljeni vartija, jonka kanssa olen jahkannut jo pitkään, sopi mainiosti juuri tähän elämän rakoseen.

Veljeni vartija ilmestyi ensimmäisen kerran Myllylahden kustantamana vuonna 2009, ja nyt sitä on saatavilla Liken uunituoreena pokkariversiona. Romaani on järjestyksessä kirjailijan toinen, ja tälläkin kertaa keskiössä rikos. Kuitenkin, uhmaisin Antti Tuomaisen kirjojen kohdalla genrelajitelmia. Rikosromaanina toki Veljeni vartijan voi lukea, mutta minulle se oli paljon muuta. Oikeastaan kaikkea muuta.

Naislukijalle Parantaja sekä Synkkä niin kuin sydämeni, olivat tätä teosta helpommin lähestyttäviä. Parantajassahan etsitään kadonnutta vaimoa, kastutaan dystopisen ikuisessa sateessa, romantisoidaankin. Uusin romaani tuo esiin pojan ja äidin suhteen, joka on kaunis kuin rikki lyöty kuva. Veljeni vartija taas... no, pelkäsin etukäteen romaanin olevan niin voimakkaasti mieheltä miehelle -tarina, etten itse löytäisi teoksesta minkäänlaista samaistumispintaa. Pelkoni, kuten peloilla usein on tapana, osoittautui turhaksi. Ihan mainiosti onnistuin näiden epäonnisten miesten nahkoihin itseni sujauttamaan.

Kuten sanottu, kyseessä on kertomus isistä ja pojista. Tragediasta, joka monistaa itseään sukupolvelta toiselle. Ikävien sattumusten takia niin isoisä, hänen poikansa, ja vielä pojanpojat elävät kuin valmiiksi suunnitelluissa muoteissa. Kaikki lähtee liikkeelle huonon onnen korttipelistä ja seuraamuksista kärsivät Haapalan miehet yksi toisensa jälkeen.

Romaani alkaa päähenkilön ja minä-kertojana toimivan Klasun potkuista. Hän kun tahtoo työpaikkansakin hinnalla olla rehellinen kiinteistövälittäjä, ja kieltäytyy jääräpäisesti allekirjoittamasta eräitä papereita. Tästäkös Klasun melko... paperinen vaimo kimmastuu. Vaimo, joka tekee selväksi, että työttömyydestä huolimatta on pysyttävä totutussa elintasossa. Asiasta ei tingitä, ei tuumaakaan! Eivätkä vastoinkäymiset tähän lopu. Klasulle ilmoitetaan pikkuveljen sekaantumisesta huumekauppaan. Onni, joka on aina ollut luonteeltaan veljeksistä se eläväisempi, on nyt jäänyt kiinni. 

Onni oli kauan kaivattu toinen lapsi. Isä ja äiti olivat jo menettäneet toivonsa, ne olivat jo siirtymässä seuraavaan elämänvaiheeseen, kun Onni yhtäkkiä ilmoitti tulemisestaan. Siksi siitä tuli Onni. Onnin piti tuoda onni tullessaan, ja ajoittan se niin tekikin. 

Mitä tekee Klasu nyt, elämänsä peruspilareiden murtuessa?

Klasun huoli pikkuveljestään, sekä halu toimia oikein tuovat tarinaan harvinaista lämpöä. Lämmin tämä kertomus on, täynnä keskinäistä välittämistä, vaikka lämpö on useinmiten luettava rivien välistä. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin menneisyys on kohtalaisen verisenä läsnä. Se huokuu pieleen menneitä ratkaisuja, mutta myös tragikomiikkaa. Tulehdus on vielä katkaistavissa, jälkipolvet pelastettavissa, vai onko?

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, tykkään aivan hulluna Tuomaisen kirjoitustyylistä. Kirjailijan teksti on karuudessaan lyyristä. Tarina on Veljeni vartijassa melko suora, mutta pienen pohdiskelun jälkeen siitä löytää monia kerrostumia. Vaikka teoksen miehet ovat enemmän tai vähemmän rikollisia, ovat he ennen kaikkea sympaattisen inhimillisiä. Ihmisiä.

Veljeni vartija onkin sellainen romaani, jonka voisin kuvitella ostavani niin omalle isälleni, kuin (sitten joskus) pojillenikin.

Mutta ennen kaikkea ja kaiken yli, minä kaipaan sinua niin paljon. Näiden muurien yli ja läpi kaipaan. Onneksi aika kuluu. Se kuluu silloinkin kun sen luulee seisovan paikallaan. Minä pyydän sinua kestämään ja olemaan vahva ja luja.

Teoksen ovat lukeneet ainakin 
Mimu 
Jori 
Minna Jaakkola 

Grace McCleen; Ihana maa

The Land of Decoration, suom. Marianna Kurtto ja Otava 2013, 336s.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämästäni.

Koska Ian McEwanin Lauantai ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, päätin lukea tämän paljon blogeissa pyörineen, tänä keväänä julkaistun Ihanan maan. Grace McCleen (Mc-alkuinen sukunimi sentään!) ravisuttavan esikoisteoksen, joka johtaa meidät 10-vuotiaan, yksinäisen Judith-tytön maailmaan. Ihanaan maahan.

Tiukkaa uskonnollista yhteisöä edustaa tällä kertaa jehovan todistajien lahko, tarinan keskushahmona edelleen pieni tyttö ja hänen isänsä. Kuulostaako tutulta? Myönnän olevani vielä Purppuranpunaisen hibiskuksen maailmoissa niin syvällä, etten kykene ravistautumaan irti aiheesta. Mutta siinä missä Adichien kirja tarjosi iloa ja lohtua, jätti Ihana maa minut ahdistukseen. Olin käsittänyt teoksen olevan enemmänkin surullisen suloinen kuin masentava, mutta näin eritavalla me koemme samat tarinat!

Judithin elämässä vastoinkäymiset tuntuivat nimittäin menevän jo liiallisuuksiin. Ei riitä, että äiti on kuollut synnytyksessä ja isä vaikuttaa passiivisen etäiseltä siinä missä tyttö kaipaisi kuuntelijaa. Lohduttajaa. Vanhempaa. Judithia kiusataan myös koulussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Neil-niminen poika on kaikista pahin. Ei riitä sekään, että tyttö joutuisi pelkäämään vain koulussa, kiusaaminen ulottuu pian jo kotiovelle. Ja sitten isästä tulee työpaikkansa lakkorikkuri, silmätikuksi joutuu hänkin, ja isä ajautuu tämän seurauksena aina vain kauemmaksi Judithilta. Jehovien yhteisö pitää toisaalta huolta seurakuntalaisistaan, mutta toisaalta se on lakihenkisyydessään Judithin elämässä pikemmin surua kuin turvaa tuottava asia.

Siinä vaiheessa kun "jumala" ryhtyi puhumaan Judithille, pelkäsin tyttöparan joutuvan psykoosiin. Altistavia tekijöitä todella riitti! Onneksi Judith tunnisti teoksen loppuvaiheessa "jumalan" äänen pikemminkin omakseen, mutta ennen sitä tyttö joutui kantamaan syyllisyyttä aivan turhista asioista. Hänellä nimittäin oli se Ihana maa. Roskista rakennettu valtakunta, jossa Judithilla oli kaikki valta. Mutta ulottuiko valta lopulta myös todelliseen maailmaan?

Onneksi Judith sai myöhemmin uuden opettajan tuekseen, ja pahaenteisenä jatkuva kiusaaminen saavutti ruman huippunsa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, asioiden saamien uusien käänteiden myötä Judithille ilmaantui saumat olla jälleen lapsi.

Tytön omaperäinen persoona olikin Ihanan maan parasta antia. Grace McCleenin teksti soljui vaivatta eteenpäin Judithin pikkuvanhan äänen kantamana, se oli myös paloiteltu lukijaystävällisiin pätkiin.

Kirja on hieno, omaelämänkerrallinen kasvutarina, jonka sisällössä ei ole mitään vikaa. Itse suhtaudun vain pikkuisen neuroottisesti lakihenkiseen uskonnollisuuteen ja koulukiusaamiseen, en kykene lukemaan niistä ilman kiukkua...

Minulla on joitakin hyviä ajatuksia. Tässä muutama niistä:

1. että maailma on loppumassa
2. että kaikki on oikeastaan melko pientä
3. että minä olen Ihanassa maassa viettämässä täydellistä päivääni

  
Romaanin ovat lukeneet ainakin

Tuulia
Susa
Katja
Maria
Hanna
Minna
Annami 
Mari a

Okei, tämä aihe on nyt tässä. Seuraavaksi jotain pientä ja täydellisen ihanaa.

Tua Harno; Ne jotka jäävät

Otava 2013, kansi Timo Numminen, 269s.

Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Fridan sukua hallitsevat vahvat miehet. Miesten vahvuus ei ole heissä itsessään, vaan siinä, miten läheiset nämä kokevat. Nämä lähtijät. Nämä niin monin tavoin lähtevät. "Jotkut menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun." (takakansi) Pohtii kirjan päähenkilö Frida, Frida joka on juuttunut ikuisesti pyörivään spiraaliin. Lähteäkö vai jäädä. Sillä Fridalla on vaaleatukkainen Emil, Emil jolla ei ole kovin hyvä maine, mutta joka on nyt sitoutunut Fridaan. Emil, joka tahtoisi jo omia lapsia. Mutta mitä tahtoo Frida? Onko hänestä sekä puolisoksi, että äidiksi? Eikö ihminen mene kahtia tällaisessa paineessa. Miten voi olla samaan aikaan kaksi? Sillä rikkonaisuuteen Fridan perheessä on todella totuttu. Ja sitä rikkonaisuutta nuori nainen pyrkii kaikin tavoin välttämään.

Emil, kumpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia.

Palataanpa hetkeksi suvun miehiin. Vaikka Ne jotka jäävät on Fridan tarina, se on myös luihin ja ytimiin saakka Fridan isän, Raimon, sekä Raimon isän, Pojun tarina. Kaikki alkaa oikeastaan Pojun äidistä, Siristä. Siri oli siinä mielessä surkuteltavassa asemassa, että hän sälytti omat unelmansa poikansa päälle. Pojun oli oltava sekä lapsi, että tietyssä mielessä myös Sirin mies. Ja Poju lähtee. Ja kun hän kerran lähtee, ei hän osaa enää lähtemistä lopettaa. Pojulla on ainakin neljä avioliittoa, ensimmäinen suomalaisen ja Suomeen jäävän Hilkan kanssa. Hilkka on Raimon äiti, Raimon, jonka on totuttava isänsä poissaoloon. Pojun unelmat ovat "luvatussa maassa", Amerikassa. Sinne on päästävä ja sieltä löytyykin pian aviovaimo numero kakkonen. Mutta ruoho ei olekaan niin vihreää aidan toisella puolin, kuin voisi kuvitella. Ja Poju lähtee taas ja taas.

Raimo sen sijaan on päättänyt jäädä. Raimo, joka muistuttaa ulkonäöltään Leonard Cohenia. Raimo kantaa harteillaan Pojun taakkaa eikä tahdo toistaa isänsä virheitä, tahtoo olla lapsilleen läsnä. Cohenin musiikki on se väylä, jota pitkin Raimo elää, ja jonka sanoituksien poluilta hän on myöhemmin löydettävissä. Jos vain kuuntelee tarkkasti, ajan kanssa.

Ja näin Frida on päättänyt tehdä. Nyt kun isäkin on kuollut. Ennen niin komea isä, jonka osana oli kadota syvälle itseensä.


Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.


Tua Harnon Ne jotka jäväät on, jälleen, puhtaasti osastoa "blogiystäviltä bongattua". Vaikka kirjalla on kiehtova nimi ja persoonalliset kannet, en ehkä olisi tullut tähän tarttuneeksi ilman blogisuitsutusta. Nuori kirjailija on oikeustieteen maisteri sekä Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija, aivan kuten päähenkilönsä Frida. Harno on myös voittanut Pentti Saarikoski -kilpailun, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Harnon kerronta on hämmästyttävän kypsää ja niin suloisen kaunista, että sitä voisi luonnehtia miltei sokeriseksi. Kirja on täynnä kerronan harmoniaa, kiehtovia kohtaloita sekä herkullisia henkilöitä. Vaikka aihe on pakahduttavan surullinen, varsinkin heille, joiden osana teoksessa on jäädä, ei romaani kuitenkaan ole synkkä. Imeläkään se ei ole, vaan kaikki ainekset tuntuvat olevan tasapainossa.

Erityisesti minua kiehtoi matka Raimon sisimpään. Miltä tuntui olla mies, jota ahdisti tuntematon uhka jostain sisältäpäin. Miltä tuntui olla salaisella tavalla "valittu". Mielisairas. Raimon rapistumista muotopuoleen toppatakkiin pukeutuneeksi ihmisraunioksi, jonka muistilapputornit vain kasvoivat, oli riistävää lukea.

Suosittelen ihanaa, ihanaa Harnoa jokaiselle! Nämä blogiarviot saivat minut teoksesta vakuuttumaan;  Katja/Lumiomena , Hanna , Sara , Minna


On pelottavaa rakastaa, jos on rakastettava myös sitä, mikä on pimeää. Mutta voiko sanoa, että rakastan vain valoisia puoliasi? Rakastan vain sitä, mitä voi päivänvalossa näyttää?

Joonas Konstig; Totuus naisista

Joonas Konstig ja Gummerus Kustannus Oy 2013, 348s.

Jokin etäisyydessä heidän välillään tuntui niin vääjäämättömältä. Kuin se olisi koodattu lapsen sisään. Ikään kuin se olisi luontainen seuraus siitä, että Roosa oli ollut pieni, isästä riippuvainen lapsi, ja tunsi nyt siitä morkkista.

Tapani, keski-ikään ehtinyt muovialan talousjohtaja on hämillään. Hämmentynyt. Neuvoton.Yhtäkkiä perheen kaksi tytärtä eivät enää olekaan isiä ihailevia lettipäitä, vaan aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevia nuoria neitejä, joiden ajatusmaailmakin voisi olla suoraan toiselta planeetalta. Miten Tapanin pitäisi suhtautua maailmanparantaja Ronjaan, joka osoittaa mieltään naisen seksuaalisuuden puolesta alusvaatteisillaan keikkuroivassa kulkueessa? Ronja, jonka Tapani edelleen muistaa vastasyntyneenä keskosena. Vielä enemmän päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin kuopus Roosa. Roosa ei ole löytää vanhojentanssiparia, on sisäänpäin vetäytynyt, nyrpeä... Kahdella sanalla sanottuna tyypillinen teini. Tapani tahtoisi seistä tyttärensä rinnalla murrosiän repivissä myrskyissä, mutta miten?

Roosa ei nyt halua ongelmanratkaisua tai loogisia selityksiä, se haluaa samaistumista tunnetasolla, Tapani muistutti itselleen. Hän tiesi tämän naisista järjen tasolla, toisin sanoen ei koskaan muistanut sitä tosipaikan tullen. Ei se halunnut olla nyt yksin. Vain miehet haluavat olla yksin surullisina.

Sitten Roosa löytää Micon. Kaunis, epävarma Roosa rakastuu turkkilaistaustaiseen Micoon, ja hänen rinnallaan entisestä seinäruususta tuleekin koulun "julkkis". Mutta Mico ei suostu tytön kesytettäväksi, vaan hänen käytöksensä on alusta saakka lukijan varoituskelloja kilkattelevaa. Roosa on tietysti rakkaudesta niin sokea kuin vain teinityttö olla voi. Viaton, mutta kuinka kauan? Hinta, jonka Roosa saa tunteistaan maksaa tulee kalliiksi. Lopulta koko perheelle. Mustasukkaisuus ja riippuvuus Micosta näännyttää tyttöä, ja kuinka voimattomaksi Tapani tilanteessa itsensä tunteekaan! Tiina vaimosta on enemmän tukea tyttärille, mutta kai he kuitenkin vielä, tuossakin iässä tarvitsevat isää?

Totuus naisista päätyi lukulistalleni jo tutuksi tulleella tavalla; kiertelin ystävieni blogeja ja innostuin kehuvista arvioista. En ole lukenut kirjailijaa aiemmin, mutta koin jo ensisivuista saakka olevani turvallisissa käsissä. Joonas Konstig osasi viedä. Hänen kerrontansa on mutkattoman rouhevaa, todellista ja puhuttelevaa. Minäkin olen ollut aikoinani teini, uskokaa pois, ja murrosikäni oli melko dramaattinen – jos muunlaisia murrosikiä edes on olemassa. Nyt sain Tapanina huomata millaista on olla vastapuolella, se ärsyttävä vanhempi, joka asettaa rajoja ja on niin kalkkeutunut kuin vain olla ja voi! Eikä Tapanin nahkoihin asettuminen ollut vaikeaa. Konstig on tehnyt hänestä henkilön, josta Leena Lumia lainatakseni, on miltei pakko pitää. Tapani on sympaattinen lökäpöksy, mutta kuitenkin periaatteiden mies. Hänen tuskailuaan perheen naisväen kanssa on sekä hauskaa, että liikuttavaa seurata.

Roosan ja Tapanin isä-tytär -suhde pyörittää teosta. Auttamatta sivuun jäävät vanhempi tytär Ronja sekä Tiina vaimo. Kuitenkin Tiinalla on vahva jalansija niin kirjassa kuin perheessä. Hän on se kaiken koossa pitävä tukirakenne ja liima, jonka arvon Tapani ymmärtää. Mieheksi oikein mainiosti.

Tapani tuhahti. Hän ravisteli päätään hitaasti. "Se romantiikka... se on vaihe. Sitten tulee vuodet ja lapset ja kaikki tärkeä. Silti meillä on laulut ja kirjat täynnä sitä romanttista vaihetta ja sen ylistystä. Se on lapsellista. Romeo ja Julia oli lapsia."

 Minun ja Leenan lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Maria ja Karoliina.