Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.

Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."

Olle Lönnaeus; Pelivelka

Jonny Liljas skuld 2014, suom. Salla Korpela 2016, 438s.

"Kuulehan", Gollum sanoi. "Jos minun pitäisi valita rohkean sian tai hyväsydämisen jäniksen välillä, kumman ottaisin?"
Jonny katsoi häntä äreänä.
"Nynnyn, koska tahansa! Tajuatko? Se, ettei ole Clint Eastwood, ei ole mikään syy hirttäytyä. Ei vaikka olisi poliisi."


Hämärä peliluola, pokerikasvoisia miehiä kellertävässä valaistuksessa. Tupakansavu leijailee, ihohuokoset laajenevat. Mahdollisuus. Voittaa elämänsä potti, toki myös hävitä kaikki. Mutta Jonnylla on suuret, avoimet silmät.

Tuo lupaavana alkanut ilta päättyy huumepoliisimme Jonny Liljan henkilökohtaiseen helvettiin. Niin anteliaasti kuiskinut onnetar katoaa olkapäältä ratkaisevalla hetkellä, Jonny jää velkaa vieläpä itsellensä mafiapomolle, Ratko Jokovicille. Kaikkensa menettäneestä ihmisrauniosta tulee tyrannin "omaisuutta". Ihan samalla tavalla, kuin Ratkon tytöistä.

Ruotsalaisen kirjailijan Olle Lönnaeuksen Pelivelka alkaa hetkestä, jona Jonny on jo päättänyt hirttää itsensä. Pelinogelmainen, avioliittonsa ja isyytensä pilannut mies kokee olevansa nyt siinä pisteessä, josta pelastaa vain kuolema. Jos sekään. Mutta joku toinenkin on paikalla. Ranteensa auki viiltänyt nuori nainen. Ihan kuin Jonny olisi tavannut tytön hänen vielä eläessään...


Peilistä heijastui mies, joka oli päättänyt elää, olipa elämä kuinka pirullista tahansa. Oli kuitenkin joku, täytyihän kaikesta huolimatta olla joku, joka tarvitsi häntä.


Itsemurhahaaveet painuvat taka-alalle poliisin nostaessa jälleen Jonnyssa päätään. Hän ei usko tytön riistäneen omaa henkeään, vaan päättää selvittää mitä nuorelle naiselle oikein tapahtui. Mutta kello tikittää, näkymätön köysi kiristyy kaulassa, velanmaksun aika on tullut.

Tässä meillä on jälleen melankolinen, tummalla huumorilla sävytetty tarina ruotsalaisesta poliisista. Jonny Lilja poikkeaa kuitenkin massasta inhimillisten puutteittensa takia. Peliongelma. Suoranainen pelkuruus. Olenko koskaan aiemmin tavannut yhtä syvissä syyllisyyden vesissä vellovaa poliisia? Jonny on varsinainen antisankari, ja juuri tässä kohdin Lönnaeus kirjaimellisesti räjäyttää potin, sillä päähenkilö onnistuu viettelemään lukijan täydellisesti puolelleen.

Jo Menneisyyden hinta lupaili korkeatasoista, lähes runollista jännitystä. Pelivelka onnistuu iskemään vielä syvemmälle suoneen.


Kaupunki lipui ohi auton ikkunoissa. Kadut olivat autioita. Helteen takia tietenkin. Iltapäivän aurinko porotti asvaltille. Kaikki, jotka suinkin pystyivät, pysyttelivät sisällä tai pakenivat rannikoille ja merelle. Vapaat onnelliset ihmiset. Ja sitten oli niitä toisia, jotka elivät varjossa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Mons Kallentoft & Markus Lutteman; Zack

Zack 2014, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2016, 470s.

Zack ei tajua näkemäänsä. On aivan kuin hän tarkastelisi surrealistista installaatiota, jonka luonut taiteilija on lähellä psyykkistä romahdusta. Jonka luonut taitelija rakastaa punaista ja on käyttänyt työhönsä litrakaupalla juuri sen väristä maalia. Jokin Francis Baconin makaabereimmista maalauksista näyttää muuttuneen todellisuudeksi.


Aivan ehdottomasti, aivan epäilyksiä vailla minä, Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaan hurahtanut halusin lukea miehen uusimmaisen, joka on yhteisteos Markus Luttemanin kanssa. Halusin päästä, tällä kertaa huumeriippuvaisen nuoren, komean Zack Herryn nahkoihin. Zackin, jonka ulkomuoto lumoaa naisen kuin naisen, jonka sankarillisuus poliisina hipoo jo naurettavuutta. Uhmapäisen, traumatisoituneen miehen, joka valvoo yönsä piripäissään naiden, vaikka kesken on tutkinnoista järkyttävin.


Kuoressa on kaksin kerroin taitettu paperiarkki, johon on kirjoitettu yksi ainoa lause.
Zackin sydän alkaa jyskyttää, kun hän lukee sen.

Minä tapan joka saatanan thaihuoran tästä kaupungista.


Onko kyse ihmiskaupan tarpeettomiksi käyneistä uhreista? Vai riehuuko Tukholmassa psykoottinen rasisti? Näitä kysymyksiä erikoisyksikkö, Zack luonnollisesti etunenässä joutuu pohdiskelemaan, kun neljä aasialaista naista löydetään kodistaan telotettuina. Myöhemmin niin ikään thaimaalainen nainen pudotetaan sairaalan portille jalattomana. Näyttää siltä, kuin pedot olisivat raadelleet tätä kidutettua uhria.

Vimmaa, vauhtia, väkivaltaa. Zackin tarina menee siitä missä aita on matalin. Persoonana Zackista kumppaneineen löytyy inhimillistä lämpöä, mikä tietysti pahimmat kurvit tasoittaa, mutta itse jäin kaipaamaan Kallentoftin aiemmista teoksista löytyvää pohdiskelevaa runollisuutta. Toki kirjailijan kyvyt paistavat läpi myös uusimmaisessa. Tuskin Mons edes kykenisi suoltamaan keskinkertaista materiaalia, vaikka Zack pelottavasti sitä hipookin.

Voisin kuvitella tämän olevan erityisesti miesten dekkari?



Miten unohdetut tuhoutuvat,
miten nälkäiset kidat avautuvat
ja miten elävät kirkuvat manalassa.

***

Romaanista on postannut ainakin Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä.

Sofi Oksanen; Norma

Like 2015, 303s.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.


Kuunneltuani erään rakkaan kirjasiskon kanssa (kahvimukeista viiniä nauttien, hups, lipsahti) Kirjamessuilla Sofi Oksasen haastattelua hänen uutukaisestaan, Normasta, häipyivät kaikki Kyyhkysten (jäi kesken, toinen paljastus) aiheuttamat epäluulot. Olin varma siitä, että Normaa ei saa missata. Missataan ennemmin joku muu, mutta tämä, maagisen realismin värittämä dekkarimainen ja naisellisia aiheita käsittelevä romaani minun ON luettava.

Onneksi samainen ystäväni sai kirjan kolmannelta rakkaalta ystävältä, luki sen, suositteli, ja postitti minulle.

Normaa on markkinoitu etukäteen ihastuttavan anonyymisti. Ilman Sofin haastattelua, ja oi miten upea nainen hän onkaan, en olisi tiennyt kirjan juonesta tuon taivaallista. Mielsin tarinaa lukiessani Norman alitajuisesti Sofin alter egoksi. Molemmat ovat salaperäisellä tavalla mystisiä naisia, molemmilla on huikeat hiukset. Joskin epäilen Sofin hiusten kasvuvauhdin olevan aivan Norman tasoa; hänellä tukka venähtää vuorokaudessa yli metrin.

Kaikki alkaa Norman äidin, Norman elämän tukipylvään hautajaisista, jonne nainen on saapunut Diapamien ja Postfanejen voimin. Laukussa vauvaöljyä kiharoihin, hiuslakkaa kutrien kuritonta käytöstä taltuttamaan. Norman äiti on tehnyt itsemurhan syöksymällä päin metroa. Mutta onko lopulta kyse itsemurhasta, vai piileekö takana jotain salamyhkäisempää, pelottavampaa.

Norman tie vie potkujen jälkeen töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä vielä eläessään työskenteli. Jossa aitohiuslisäkekauppa kukoistaa. Pian käy ilmi äidin sotkeutuminen johonkin vaaralliseen, joka vetää pimeän imun tavoin puoleensa myös Normaa.

Miten kohtukauppa liittyy koko soppaan? Mikä osuus kauan sitten hulluksi tulleen Helenan aikuisilla lapsilla on petokseen?


Enemmän kuin hiustesi hallitsematonta käytöstä pelkään jotain muuta, jotain mitä yksikään nainen ei ole pystynyt hallitsemaan: sydämen viettelyksiä. Ennen pitkää kohtaat jonkun, josta haluat muutakin kuin hetkellistä seuraa. Ennen pitkää oma sydämesi pettää sinut kuten se on pettänyt edeltäjäsikin. Siksi tämä kaikki on välttämätöntä. Luotan järkeesi, mutta sydämeesi en.


Norma on mielestäni viehättävän naisellinen rikostarina siitä, kuinka hyväosaiset rikkaat tulevat aina sortamaan puutteenalaisia. Normasta on vaikea olla pitämättä, mutta häneen on samalla vaikea rakastua. Sama pätee koko romaaniin. Tuo hiuslakantuoksuinen, kauniskantinen kirja pitää sisällään ruman kertomuksen, ja onkin saanut melko ristiriitaisen vastaanoton. Minulle lukukokemus jää silti ehdottomasti plussan puolelle.

Pakko vielä todeta, ettei ole Puhdistuksen voittanutta. Ei ikinä!

***

Toisaalla Normasta ovat bloganneet ainakin SUOMI LUKEE Krista, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Elegia , yms yms (sori, laiska linkittäjä)

Mons Kallentoft; Vesienkelit

Vatternänglarna 2012, suom. Raija Rintamäki ja WSOY 2015,  444s.

Lapsi voi olla joessa.
Aikuiset on murhattu, se on hirveätä, mutta sellaista sattuu, sellaista aikuiset tekevät toisilleen.
Mutta lapselle.
Ei lapselle.

Missä: Linköpingissä naapurimaassamme Ruotsissa.

Miksi: Koska kaikki Mons Kallentoft teokset ovat Tajunnanräjäyttäviä Tapauksia. Kirjoja, jotka sallivat, houkuttelevat päästämään hetkeksi irti tästä arjesta, sukeltamaan toiseen. Sellaiseen, jossa kuolleet kuiskivat, kalmakas jännitys viettelee, lyyrinen kieli lumoaa.

Stoori: Kuten Mons-laatuun tottuneet voivat jo ennakoida, myös tällä kertaa kirjailija on luonut kipeän koukuttavan tarinan, jonka alussa eräs pariskunta murhataan. Myöhemmin heidät löydetään poreammesta, omassa veressään kylpemässä. Parin adoptoitu, pieni Ella-tytär huomataan kadonneeksi. Onko hän hukkunut lähellä sijaitsevaan jokeen? Vai onko todellisuus jotain paljon, paljon puistattavampaa?

Ella.
Silloin tyttö oli hänestä söötti.
Mutta nyt. 
Hänen mielikuvissaan tyttö on likainen ja nukkuu. Nukkuuhan?
Sanotaan että hän nukkuu, nukkuu eikä mitään muuta.

Aiemmista kirjoista tuttu alkoholistipoliisi Malin Fors, jolla meneillään nyt haparoiva selvä kausi, alkaa jälleen tutkia yllättävän lähelle hiipivää tapausta. Malin, joka omaa aavistuksen yliluonnollista vainua, mutta myös pakkomielteisyydessään sairaan mielenlaadun. Eli poliisitähtihän on mitä sympaattisin tyyppi. Minusta.

Kenelle: Laatujännityksen ystävät eivät voi jättää Kallentoftia huomiotta. Hänen kirjansa voi lukea joko sarjana, taikka yksittäisinä ja silti täyteläisinä romaaneina. Jo itsessään kannet lupaavat hiukan erilaisia trillereitä, eikä lupaus jää lunastamatta.

Tunnelma: Kihelmöivä, melankolinen, maalaileva, kaunis.

Plussat: Vesienkelit on ahmaistava mahdollisimman nopeasti. Kirja on kielellisesti niin loistava, että se voisi upota myös niille lukijoille, jotka yleensä dekkarigenreä karttelevat.

Miinukset: Minusta Kallentoftin kirjat ovat virkistävintä, mitä genrestä lötyy, mutta toiset (kuulemma) kokevat nämä liian höttöisinä juurikin tuon yliluonnollisen elementin takia. Mikäli äärirealismi siis on juttusi, nämä eivät ehkä ole sinulle.

Toisaalla: Kirjan on lukenut ainakin Iloinen apina


Kaupunki on jähmettynyt lyijyholvin alle. Kaupunkilaiset luovat valoa vastahakoiselle taivaalle, lamput syttyvät ja sammuvat ikkunoissa ja välähdyksistä muodostuu morsetusta: Olemme elossa, emme anna periksi, vaikka meitä kohtaisivat millaiset surut.

***

Kirjallinen retki Pohjoismaassa-haaste

Mons Kallentoft; Viides vuodenaika

Den femte årstiden 2011, suom. Laura Beck ja WSOY 2014, 495s.

Hän elää omaa vuodenaikaansa.
Vuodenaikaa jossa kaikki on mahdollista eikä kuitenkaan mikään. Sisäänpäin kääntyneiden tunteiden vuodenaikaa. Kuolleiden tunteiden.
Sillä vuodenajalla on nimi, Malin ajattelee.
Viides vuodenaika.


Ruotsalaisesta Mons Kallentoftista on tullut yksi suosikkikirjailijoistani niin jännitys- kuin kaunokirjallisuudenkin saralla. Trillereitähän nämä ovat, erittäin synkkiä sellaisia, mutta kirjoitettu runollisella temmolla. Inhimillisyydellä, herkkyydellä. Kun sain käsiini Monsin uusimman, jalat olivat lähteä alta jo pelkkää kantta katsellessa. Miten kaunista, miten järkyttävää! Ja nyt teoksen luettuani olen vahvasti sitä mieltä, että tässä lepää herra kirjailijan paras romaani. Samalla rumin, vimmaisin, kuin verellä kirjoitettu. Kaikkien kautta aikojen kidutettujen, raiskattujen, sorrettujen naisten verellä.

Ja tuo, Malin ajattelee, on itsekkäiden ihmisten mantra.
Pahuuden tärkein liittolainen.
En tahdo tietää.
En tahdo nähdä.

Jo aiemmista osissa vilahdellut Maria Murvall nousee nyt pinnalle. Maria, jonka ratkaisematta jäänyt tapaus piinaa maanista rikoskonstaapelia, Malin Forsia. Entinen sosiaalityöntekijä Maria elää laitoksessa omissa maailmoissaan, täysin kommunointikyvyttömänä, itsensä metsän, pahuuden, pimeyden raiskaamana. Mutta nyt Marian olisi murtauduttava ulos mykkyydestä. Nyt Mariaa tarvitaan Malinia auttamaan, koska samanlaisia tapauksia on tullut lisää. Osa naisista löydetty kuolleina, osa sisäiseen pimeyteen vajonneina. Mikä on se hirvittävä voima, joka naisten kimppuun hyökkäsi?

Sinä Malin istut autossa Zeken kanssa. Te liikutte kohti tulevaa yötä, kohti käsittämätöntä pimeyttä.
Käärmeet ovat täällä.
Tuhatjalkaiset.

Malin Fors ja sarjan aiemmista osista tutut poliisit käyvät läpi oman elämänsä solmuja samalla kun ratkovat näitä puistattavia rikoksia. Eivät kuitenkaan häiritsevässä määrin. Tarina pysyy runsaasta sivumäärästä huolimatta taidokkaasti kasassa, etualalla, päähenkilöiden kannattelemana.

Meidän naisten, Malin ajattelee, meidän naisten kamppailu kieroutunutta miehisyyttä vastaan ei ikinä lopu, meidän täytyy taistella sitä vastaan aina kun sitä kohtaamme, muuten olemme tuhoon tuomitut.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Viides vuodenaika on parasta Kallentoftia. Herkille lukijoille en teosta taaskaan suosittelisi, vaikka se lyyrisyytensä puolesta genrerajat ylittääkin. Kuten myös rajat elävien ja kuolleiden välillä. Upea, upea teos!


Me synnymme silmukka kaulassa. Ja sitten tunnemme kuinka se kiristyy.
Luulen hengittäväni, mutta itse asiassa minä haukon henkeä.

Minna Lindgren; Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 334s.

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin.

Näillä sanoilla käynnistyy ihastuttavan, vihastuttavan, raikkaalla tavalla omaäänisen Kuolema Ehtoolehdossa -teoksen kakkososa. Ja heti hymyilyttää. Kuten teki läpi koko sydämellisen inhimillisen romaanin, vaikka välillä näiden vanhusparkojen kohtelua sai taas kauhistella

Hehän olivat ihan tavallisia... ihmisiä.
"Se on liikaa vaadittu!" Anna-Liisa naurahti. "Että vielä ihmisiä. Ongelmajätettä me olemme."

Palataanpa vielä kirjan alkuun. Mikä on se metakka, joka saa ihanan Siirin epäilemään rajan taakse, sinne ikävälle puolelle siirtymistä? Palvelutalo Ehtoolehto on kiedottu muoviin, sitä miehittää varsin kirjava miesjoukko ja hämmentyneet asukkaat epäilevät Neuvostoliiton hyökänneen Helsinkiin. Kyse on kuitenkin putkiremontista, joka tekee palvelutalon muutoinkin epäilyttävistä olosuhteista katastrofaaliset. Talo on kertakaikkiaan asumiskelvoton, mutta siellä vanhusparkojen pitäisi silti sinnitellä.

Kunnes neuvokas Siiri saa raitiovaunuajelullaan idean vittua ahkerasti hokevalta tyttöseltä; he voisivat vuokrata kimppakämpän. Ensimmäisestä osasta tutut Siiri, räiskyvä Irma, vastanaimisiin mennyt Anna-Liisa sulhasensa kanssa päätyvät miehen omistamaan asuntoon. Jo alussa käy ilmi, ettei kyse ole aivan tavallisesta keskustan huoneistosta. Tiloja on aiemmin käytetty vähintäänkin hämäriin tarkoituksiin.

Siitä huolimatta nämä ihanat mammat jaksavat! (Tiedostan hokevani jatkuvasti sanaa ihana. Se nyt vain kuuluu tähän teokseen) Ystävyys on voimaa, Helsingin ydinkeskustasta löytyy kauneutta, vaikka koettelemuksiakin riittää.

Aluksi oli ollut haikeaa, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa, yksi kerrallaan tehden kodin yhä autiommaksi. Sitten Siiri oli muuttanut miehensä kanssa hyvään kolmioon Meilahteen, ja kun hänen miehensä oli kuollut, oli ajatus yksin elämisestä ollut kuristava ja mahdoton, mutta vähitellen hän oli oppinut nauttimaan siitä, että sai ensimmäisen kerran elämässään tehdä mitä halusi, milloin tahansa, välittämättä muista.

Minna Lindgren on kirjoittanut jälleen suloisen lämminhenkisen kertomuksen pilke silmäkulmassaan. Veijaritarinan taustalla on hyvinkin vakavat aiheet. Vanhusten kohtelu, suoranainen heitteillejättö kauhistuttaa. Miltä näiden faktojen valossa, joista jatkuvasti uutisoidaan, tulee oma vanhuus näyttämään? Itselleni toivoisin samankaltaista riemastuttavaa ystävyyttä, joka vallitsee päähenkilöiden välillä.

Ja jälleen sylintäydeltä suosituksia tälle ihanalle kirjalle!

Vain kuolema voi meidät pelastaa. Döden, döden, döden."

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista

Pekka Hiltunen; Vilpittömästi sinun

Gummerus 2012, 424s. (pokkariversio)

Toinen kotini. Kummallinen koti, jossa minusta tulee voimakkaampi kuin missään muualla.
Kun hissin ovi yläkerroksessa avautui, hän tajusi toisenkin asian. Häntä ei pelottanut. Kun vaara oli ohi, hän oudolla tavalla piti siitä, miltä hänestä tuntui.
Minun ei pitäisi tuntea näin. Olen ollut hengenvaarassa. Mutta tunnen itseni vahvaksi ja kaikin puolin vähän helvetin hyväksi.

Toinen koti Lialle, tarinamme toiselle päähenkilölle, tulee olemaan salaperäinen Studio. Studio, jonka toimintamalleja Lia alkuun epäilee, kunnes huomaa olevansa jo syvällä jossain uudessa. Jännittävässä. Vaarallisessa.

Mutta miten kaikki oikein alkaa? Alkusivuilla joudumme todistamaan järkyttäviä tapahtumia. Lontoon ytimestä löytyy auto, jonka takapaksissa on jotain sanoinkuvaamatonta. Kyseessä on niin perusteellisesti runnottu ruumis, että sitä epäillään ensin teurasjätteeksi. Lia todistaa kammotusta bussin ikkunasta, eikä saa tapausta mielestään siinäkään vaiheessa, kun poliisi jo lopettaa epätoivoiset tutkimukset. Murhaajaa ei löydetä. Ruumista, joka paljastuu kuitenkin naiseksi, ei tunnisteta.

Sitten, erään kostean syntymäpäiväillan kruunuksi suomalainen Lia tutustuu ilokseen toiseen suomalaiseen naiseen, Mariin. Naiset ystävystyvät, vaikkei Lialle käy vielä pitkään aikaan selväksi, mitä salaperäisyyteen taipuvainen Mari oikein työksee tekee... Kun naisten välinen luottamus lisääntyy, Lia saa graafikon töiden lisäksi muuta puuhaa. Hän ryhtyy auttamaan Maria ja koko Studion mukavan persoonallista väkeä heidän tavoitteissaan.

Tällaistako tämä on? Me ravaamme tutkimassa asioita, selaamassa arkistoja. Teemme vaarallisia asioita. Mutta sillä kaikella ei voikaan tehdä hyvää.
"Eikö heitä voi auttaa täältä jonnekin muualle?" Lia kysyi.
"Totta kai voi. Mutta mihin auttamisen raja laitetaan?" (Mari)

Tavoitteena Studiolla on muokata maailmasta hiukan parempi paikka. Keinot eivät ole aivan laillisia, mutta mitä siitä, kun hätä on kyseessä ja oikeuden täytyy voittaa. Hinnalla millä hyvänsä.

Siinä missä naiset setvivät päällisin puolin muovisen oloisen politiikon vaarallisia tarkoitusperiä, he ottavat työkseen myös autotapauksen. Selviää, että kyse on ihmiskaupasta sen julmimmassa muodossa.

Enempää en uskalla juonesta paljastaa ja rakkaat blogikollegani ovatkin taineet suurimmaksi osaksi tähän ihanaan romaaniin jo tutustua. Tulin hiukan jälkijunassa. Sarjan toinen osa Sysipimeä on ehkä vieläkin parempaa Hiltusta, mutta tämä ensimmäinen osakin tempaisi minut tiukkaan syleilyynsä ja suunnilleen väänsin itkua, kun teos viimein loppui...

Älä asetu suomalaisten naisten tielle, kuuluttaa takakansi. Amen! Kirjan naisissa on potkua ja asennetta siinä määrin, että moni mies saisi ottaa heistä opikseen.


Ihana Pekka, ihana teos! Studiolle luvassa pian jatkoa?

"Nämä suomalaiset naiset ovat kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä."
He nauroivat molemmat.
"Meille maailma on kylmä, hämärä ja tuulinen, mutta me seistään paikallamme eikä hievahdeta", Mari jatkoi. "Meillä on ankara asenne itseemme ja maailmaan. Me ollaan kovempia. Yksinäisempiä ja voimakkaampia."

***

Muita arvioita

Vilkaiskaa myös Hiltusen Iso ♥

Michael Katz Krefeld; Langenneet

Afsporet 2013, suom. Päivi Kivelä ja Like 2014, 352s.

"29. marraskuuta 2010. PÄIVÄ 43. Yli neljäsataa jäljellä. Minä olen Masha. Masha, 21 vuotta. Olen joutunut helvettiin. Tämä on minun päiväkirjani. Ymmärrättehän sen. En kirjoita kenellekään, itselleni vain. Tiedän hyvin etten ole mikään kirjailija. Tiedän ettei tästä tule koskaan läheskään yhtä hyvää kuin "Lohikäärmenoidan tyttärestä." Kirjoitan että kestäisin. Että pysyisin hengissä. Että muistaisin että olen yhä elossa."

Mieheni kysyi tässä yksi päivä, luenko ollenkaan muusta aiheesta kuin ihmiskaupasta. Valinta ei ole ollut (tietääkseni) tietoinen. Viime aikoina uutuusteokset ovat vain sattumoisin aihetta käsitelleet ja mikäs siinä, asia on nyt ongelmallisempi kuin ikinä. Sen täytyykin olla tapetilla. Kaikkien niiden ihmisparkojen tähden, jotka koneiston armottomiin kouriin joutuvat. Hyväksikäytetyiksi, kunnes joko pääsevät pakenemaan (harvinaista), vapautetetaan "palveluksesta" (vielä harvinaisempaa) tai kuolevat pelkkinä kuorina.

Langenneet kertoo kolmella aikatasolla liikkuen jälleen kerran järkyttävän tarinan, jossa takakannen mukaan Puhdistus, Stockholm noir ja Uhrilampaat kohtaavat. Tarina on toisaalta Mashan, joka on rakastunut väärään mieheen. Mies velkaantuu ja kusipää kun on, myy hädissään tyttöystävänsä huoraksi. Masha joutuu epäinhimillisiin olosuhteisiin, eikä häntä jää kaipaamaan muita kuin äiti. Vuosia myöhemmin äiti  kertoo kadonneesta tyttärestään baarimikolle, joka välittää uutisen kanta-asiakkaalleen, alkoholiongelman syövereissä kylpevälle Thomakselle. Thomas on virkavapaalla poliisin virasta ja päästänyt henkilökohtaisen menetyksen takia itsensä spurguuntumaan. Kadoksissa ollut polisiinvaisto on kuitenkin herätettävissä - vaikkei se ihan helposti käykään.

Vauhtiaan hiljentämättä Thomas vilkaisi tyttöjä: he olivat kaikki tummaihoisia. Luultavasti Etelä-Amerikasta. Ja melko nuoria, 18-19 vuotiaita, korkeintaan 20. Hän mietti mikä oli mahtanut houkutella tytöt tänne, paskahommaan maapallon toiselle puolelle. Mitä he sitten pakenivatkin, oli vaikea kuvitella että se olisi paljon pahempaa kuin nussia ruotsalaisia kymmenen asteen pakkasella.

Eikä tässä vielä kaikki. Minusta näissäkin aineksissa olisi ollut jo riittämiin, mutta Michael Katz Krefeld on lisännyt kirjaansa vielä yhden sivujuonen; sadistisen sarjamurhaajan, jonka myötä mukaan tarinaan ilmestyy Uhrilammas-efektiä.

Mitä Langenneet sitten tarjoaa toisinaan tunkkaiseksi käyvään dekkarigenreen taikka ihmiskauppa-aiheeseen ylipäätään? Tanskalaisen kirjailijan tyyli on sopivan ironista, vaikka hän kirjoittaakin hirvittävistä tapahtumista. Ihmiskuvaus sai tämän lukijan taputtamaan innosta käsiään (ajatuksentasolla). Se miten Thomas tuodaan suorastaan lukijan syliin kaikkine ongelmineen. Ja Masha, suloinen Masha on tietysti henkilö, jonka puolesta pelätään sydän syrjällä. Hän on se varsinainen page-turner, romaanin sydän, jonka ympärille kaikki punoutuu.

- Ruotsiin? Victoria sanoi hetken kuluttua suu täynnä kanelipullaa. (...)
- Eihän siellä ole muuta kuin hirviä ja uusnatseja, Victoria jatkoi.

Vau, tanskalainen rikoskirjallisuushan alkaa näyttää varsin mielenkiintoiselta! Ensin Poika matkalaukussa ja nyt tämä. Koukutuinpa jälleen yhteen uuteen trillerisarjaan.

Täällä. Ei. Armoa. Anneta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Hemuli
Jori

Lene Kaaberbøl, Agnete Friis; Poika matkalaukussa

Drengen/Kufferten 2008, suom. Aino Ahonen ja Siltala 2013, 339s.

Lopulta tuli aina se hetki jolloin he tajusivat. Jotkut yrittivät paeta, tai kirkua ja anoa ja vedota. Toiset taas luovuttivat. Aina tuli kuitenkin se hetki jolloin he tajusivat. ettei todellisuus ollutkaan sellainen kuin he olivat kuvitelleet.

Hyvänen aika! Viime ajat ovat olleet yhtä jännärifriikin hemmottelua, ilotulitusta ja korkealentoa, jota Poika matkalaukussa ei katkaissut. Todellakaan. Teos on hiertänyt alitajunnassani jo pitkään lukuvuoroaan kerjäten, kunnes en jaksanut enää vastustaa keltaisen unelman lumovoimaa.

Kyse on kahden tanskalaisen lastenkirjailijan, Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin yhteistuotoksesta, joka hipoo niin juoneltaan kuin kerronnaltaan neroutta. Suotta ei takakannessa ELLE hehkuta: "Varoitus! Jos avaat tämän kirjan, elämäsi pysähtyy hetkeksi."

Kaikki alkaa siitä kun Nina, Punaisen Ristin sairaanhoitaja, adrenaliininarkkari Nina saa ystävältään Karinilta hätäisen soiton. Vanha ystävä pyytää Ninaa hakemaan rautatieaseman säilöstä matkalaukun, huolehtimaan parhaan kykynsä mukaan lopusta. Nina suostuu pyyntöön ja kauhukseen löytää laukusta pikkuisen, huumatun poikalapsen.

Pienten poikien äidin sydän heittää volttia jo tässä vaiheessa, ja kirjailijapari sen kun lisää kierroksia sivu sivun jälkeen. Toisaalla seuraamme Ninan pakojuoksua tuntemattoman pikkuisen kanssa tuntematonta vihollista karkuun, toisaalla saamme kurkistaa lapsen äidin hätään. Ja hätä on tietysti mitä mittavin; oma lapsi on hävinnyt kuin tuhka tuuleen.

Kirjassa on runsaasti koukkuja sekä koko tunnekirjon herättäviä tapahtumia. Ninan kanssa lukija puhkuu vihaa kaikenlaisia hyväksikäyttäjiä kohtaan, tuntee hätää ja suojelunhalua riiston kohteisiin. Nina onkin teoksen varsinainen tapaus. Traumaattinen hänkin, kuten monet viime aikaiset fiktiiviset tuttavuuteni. Mutta Ninasta löytyy munaa enemmän kuin monesta miehestä. Hän välittää aidosti. Hän välittää liiallisuuden rajoille saakka:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaa hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tullessaan kotiin... Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasja ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.

Tanskalainen kirjallisuus on osaltani jäänyt miltei täysin paitsioon. Ilokseni voin todeta koukuttuneeni nyt  yhteen tanskalaiseen sarjaan, onhan Nina Borgille tulossa jatkoa. Poika matkalaukussa oli vasta alkusoittoa, sen lupaa teoksen viimeisin ja terävin koukku...


Oli helppoa olla hyvä äiti, kun lapset olivat sairaana. Kaikki muu oli paljon hankalampaa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin:
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä
Kirjakirppu

Marko Leino, Saasta

Teos 2013, 515s.

Kuinka vähän minä silloin tiesinkään pimeydestä, vaikka luulin tietäväni kaiken. Vasta nyt minun silmäni ovat tottuneet pimeään.

Täytyy myöntää, että minua jännittää. Tämä on ensimmäinen naputtelemani kirja-aatosarvio sitten viime syksyn. Ja millainen kirja, millainen tunnelataus, millainen tarina! Teos ansaitsee saastastaan huolimatta vain puhtainta mahdollista blogitekstiä.

Saasta on sydäntäriipivän surullinen tarina niin rahanhimosta kuin lihanhimostakin. Aikuisen miehen himosta nuoreen lihaan. Vihasta, sen erilaisissa ilmenemismuodoissa, aina verenpunaiseen raivoon. Kostosta, joka ei lopulta muuta mitään, vai muuttaako kuitenkin?

"Kaikilla oli ongelmia, oli vain erilaisia tapoja elää niiden kanssa, antaa niiden kahlita koko olemassaoloa tai hoitaa ne tuoreempien alta pois."

Mikko ja Tiina ovat eron partaalla huojuvua pariskunta, jolta elämä kiskoi maton alta siinä vaiheessa, kun tytär Saana katosi. Molemmat omaavat erilaiset tavat toipua järkyttävästä tuskasta, Mikolla ne ovat vain hiukan radikaalimmat. Suru ja viha johdattavat miehen hyvin vastenmielisten miesten jalanjäljille.

Toisaalla häärii salaperäinen, äärimmäisen kieroutunut Kuningas Narreineen. Lukija saa enemmän selkoa puistauttavasta Narrista, siitä, kuinka pitkälle kulissit ja hyväksikäyttö voivat lonkeronsa ulottaa:

Narri oli läpinäkyvä, paljastava kuin valo, hän taas oli läpitunkematon, sysimusta pimeys. Ja kun valkeus väistyi, pimeys otti vallan.

Ja kaikkein lohduttomimmalta vaikuttaa nuoren Anzalikan kohtalo. Tyttö päätyy ihmiskaupan uhriksi, tyydyttämään itseään kymmeniä vuosia vanhempien asiakkaiden himoja. Hänellä on huone, hänellä on vartalo, joka imee rahaa omistajalleen Markkolle.

Marko Leinon teosta on hyvin vaikea, suorastaan mahdotonta lukea kirjakirjana. Se imeytyy lukijansa ihon alle niljakkaana, koko karun totuuden hyväksikäytön erimuodoista paljastaen. Se vie pimeyteen, pitkään ja matalaan tunneliin, jossa lukija odottaa henkeään pidätellen josko valo kuitenkin, jossain vaiheessa koittaisi. Ja lopulta, siellä se on. Siellä se kuitenkin on.

Kiitos, Marko!


"Aina on mahdollisuus toipua, kun sen antaa vain tapahtua. Se ei tarkoita unohtamista."

***


Katso myös Kirjavalaan arvio teoksesta

Puhdistus-elokuva 2012

Perjantai-ilta elokuvateatterissa. Tällä kertaa ei pyöri lastenelokuva, miesväki on kotona ja minä liikenteessä ystäväni kanssa. Herkän ystävän, joka vähän mietti saako Puhdistuksesta painajaisunia, koska kirjaversiokin lukematta. Varoittelin kyllä, että elokuva voi olla väkivaltainen  ja rankka. Näin minua on blogeissa valistettu. Kuitenkin näkemisen arvoinen. Ehdottomasti.

Vaikka Puhdistus on minulle edelleen "Sofin paras teos" ja yleensä leffaversiot eivät pääse lähellekään kirjan tunnelmaa, en osannut odottaa moista tunteiden ryöpytystä. En ole itkuherkkä ihminen, mutta elokuva palautti niin voimallisesti kirjan nostamat tunteet pintaan, että silmämeikki tuhriintui jo alkumetreillä. Oikeastaan itkin koko elokuvan ajan. Ainakin sisäisesti.

Kirjan juoni on monille blogiystäville ja -vieraille tuttu, joten käydään se vain lyhyesti läpi. Elokuva nojaa tiukasti kirjan juoneen, ja kertoo tarinan kahdesta virolaisesta siskoksesta, Aliidesta (Laura Birn) ja Ingelistä (Krista Kosonen). Sisaruksia yhdistää palava rakkaus Hansia (Peter Franzénia) kohtaan. Hans vastaa Ingelin tunteisiin, pari menee naimisiin ja heille syntyy Linda-tytär. Mutta sisar Aliide jää asumaan saman katon alle, Aliiden tunteet eivät häviä mihinkään, vaan roihuavat läpi elokuvan. Aina vain riutuneempina, intohimosempina, pakkomielteisempinä. Kun Hans palaa epäonnistuneelta "fasisti-retkeltään" kotiin, hänestä tulee etsintäkuulutettu "valtion vihollinen". Sisarukset piilottavat Hansin ja suojelevat miehen henkeä omansa kustannuksella. Vavisuttavan painavalla hinnalla joka lopulta tuhoaa koko perheen. Vai tuhoaako?

Ajassa vuosikymmenten hyppäys. Vanhan Aliiden pihalle eksyy Zara  (Amanda Pilke) verisenä ja kuoleman väsyneenä. Tyttö on jäänyt ihmiskaupan ansaan, paennut ja hänellä on perässään hengenvaaralliset miehet. Herättääkö lapsenkasvoinen Zara vanhan ja paatuneen Aliiden tunteet, varsinkin kun käy ilmi, että naiset ovat keskenään sukua?

Teos pureutuu Viron lähihistoriaan pienen ihmisen näkökulmasta. Mutta se kertoo myös ihmiskaupasta tässä ja nyt. Tällaista tapahtuu, ehdottomasti myös meillä Suomessa. Nuoria tyttöjä, vielä lapsia, houkutellaan köyhistä maista "työn" ja "paremman toimeentulon" porkkanalla. Ja kun todellisuus paljastuu, sitä on hirvittävää katsoa. Vaikka vain valkokankaalta.

Puhdistus on saanut jo jonkin verran hypetystä ja allekirjoitan jokaisen kehun. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Varsinkin Laura Birn ja Liisi Tandefelt (vanhempi Aliide) ovat rooleissaan puistattavan osuvia, mutta minuun teki erityisen vaikutuksen Zaran lapsuuden verinen loppu. Jälleen kerran kysyn, mistä näitä väkivaltaisia mieshirviöitä sikiää, jotka voivat tehdä tytöille jotain tällaista?

Elokuvasta jäi niin voimakas jälkilämpö, että viikonloppu menee sitä sulatellessa. Suosittelen katsomaan. Puhdistus on rankka (varsinkin eräs petoksen kliimaksi kohtaus...)  mutta todellakin palkitsevat. Repivä. Aito. Toiveikas.

Näin on tehnyt ainakin Morre