Videoidut Sielut

Heitin blogimaailman salakäytäviin pienen teaserin tuossa taannoin. Nyt kun elämme jo syyskuuta, on aika tehdä asiasta julkista.

Niinkuin useimmat meistä bloggaajista tietävät, ja varmasti pian koko maailma, on Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestymässä lokakuussa kauan odotettu uutuusromaani Sielut kulkevat sateessa.

Siinä missä Lumikko ja yhdeksän muuta, sekä Harjukaupungin salakäytävät  nauttivat molemmat valtaisaa blogisuosiota, veikkaisin Sieluille vielä paljon enemmän. Kirjassa yhdistyvät tavallaan aiempien teosten elementit, mutta tällä kertaa Jääskeläinen vie tarinansa pidemmälle. Mielenkuiluille, pelon ytimeen, jossa oleminen on samaan aikaan sekä kaunista, että kauheaa. Avainsanana riipivä luopuminen.


Mikäli teos kiinnostaa, ja siinä sivussa koko kirjailijan tuotanto, kurkkaa tänne ja osallistu PIJ:n mainoskisaan.

Videot taas... Puhuvat omasta puolestaan. Tsekatkaa jos uskallatte.

Hautausmaa
Hautausmaa, taas

Kirjabloggaaja seikkailee kirjailija Jääskeläisen sielunmaisemassa

Kirjailija risteyksessä, jossa M-hiukkaset kerran tihenivät...

Eräänä aurinkoisena elokuun aamuna kirjabloggaaja hyppäsi junaan suuntana mystinen Harjukaupunki. Asemalla häntä odotti komea kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen läpivalaisevan haastattelun merkeissä. Pääsin kurkistamaan kulissien taakse, sinne mistä kirjailijan luovuus kumpuaa. Hengitimme M-hiukkasten kyllästämää ilmaa, vaeltelimme Harjukaupungin salakäytävistä tuttujen henkilöiden, Ollin ja Kertun jalanjäljissä, heidän tarinaansa seuraten. Ja toki myös keskustelimme Jääskeläisen uudesta teoksesta, joka ilmestyy lokakuussa kantaen nimeä  Sielut kulkevat sateessa.

Arvatkaapas ystävät mitä! Sain lukea Sielujen alkuosan, wau, wau, wau! Todella lupaavaa tekstiä, josta selkeästi tunnistaa Jääskeläisen äänen. Ja kuitenkin meno on tällä kertaa jotain aivan muuta... Tajunnan rajoja miellyttävästi venyttelevää elon tulkintaa. Hurja tarina, pelottavakin.

Lumoava Tourujoki

Näin Kirjailija kertoi Sielujen synnystä

Idea tuli unesta, kuten aina. Näin joitakin vuosia sitten unia, joissa lähdin avaruuteen sellaisella pienellä sukkulalla. Jossain vaiheessa unta tajusin, että koko avaruus koostuikin pahvisista lavasteista ja oikeasti olin jossain studiossa. Idea yhdistyi Flammarionin piirrokseen, joka esittää ikivanhaa maailmankuvaa. Sellaista, jossa on litteä maa ja sen yläpuolella taivaankansi. Aloin pohtia erilaisia näkemyksiä kosmoksesta ja päädyin ihmettelemään fundamentalistien kreationistisia viritelmiä ja niiden älyttömyyttä. Päivätyöpaikallenikin, lukioon, lähetettiin jostain pari vuotta sitten kreationistinen biologiankirja. Vähitellen huomasin kehitteleväni tarinaa kiihkeiden kreationistien ja tieteelliseen ajatteluun nojautuvien ihmisten konfliktista.

Ja suhteestaan kauhugenreen

Yhdessä vaiheessa elämääni luin paljon kauhukirjallisuutta. Opin aika nopeasti inhoamaan liian selkeästi genreen sitoutuvia kirjoja. Kauhuelementeillä operoiva kaunokirjallisuus on kiinnostavampaa. Sellaisia kirjoja ovat mm. Richard Adamsin Keinumorsian, joka on kummitustarinaksi muuttuva rakkaustarina, ja Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini, joka on oikeastaan aika syvällinen romaani - ja hiton pelottava. Myös Dan Simmonsin Kalin laulu kolahti lujaa. Kauhugenren elementit ovat parhaimmillaan sekoittuessaan muihin elementteihin ja palvellessaan taiteellisesti kunnianhimoista romaanikokonaisuutta. Oikeastaan ei ole mitään niin paskaa kuin paska kauhugenren edustaja... Erityisesti elokuvissa tämä pitää paikkansa, mutta aika monta totaalisen paskaa kauhukirjaakin on kyllä tullut vastaan. Sielut kulkevat sateessa -romaanini on ehkä enemmän kauhua kuin aiemmat teokseni, mutta itsetarkoitukselliseen pelotteluun en siinäkään ole pyrkinyt, vaan kertomaan tarinan, joka koskettaa ja puhuttelee. Mutta jos se saa jonkun lukijan pelkäämään, en pidä sitäkään pahana. Ilahduin kovasti kun kuulin jonkun Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessaan säikähtäneen jotain kohtausta niin, että hän oli heittänyt kirjan seinään.

Taustalla talo, jossa Olli ja Kerttu saivat toisensa

Utelin myös tietääkö kirjailija itsekään, kuinka juoni lähtee näppiksellä mutkittelemaan

Alussa on jonkinlainen ydinnäky. Tilanne, johon kiteytyy jotain tarinan kannalta merkityksellistä. Sitten yleensä tulee toinen ydinnäky, joka on näennäisen erillinen mutta liittyy lopulta ensimmäiseen. Lumikossa ydinnäkynä toimi portaissa lumituiskuksi räjähtävä nainen. Siihen liittyi ajatus lihavasta miehestä, jonka taloa koirat piirittävät. Harjukaupungissa ydinnäkynä oli salakäytävissä ryömivä lapsi, joka alkujaan olin minä itse, koska olen nähnyt salakäytäväunia lapsesta saakka. Ajattelin että haluan kirjoittaa romaanin, jossa hyödynnän niitä uniani. Toinen ydinnäky oli mielikuva miehestä, joka herää unesta toivottomasti unikuvaansa rakastuneena. Sekin liittyy erääseen uneeni, ja toisaalta kyseessähän on vanhan teeman muunnelma - iskelmässä Musta ruusu lauletaan: "Vuodet kulki kulkuaan, en saanut rauhaa milloinkaan. Mä lemmin neidon unikuvaa tuota, mi oli mustan ruusun harha vain..." Joskus tietysti ydinnäky voi liittyä suoraan loppuunkin, ja lokakuussa ilmestyvässä kolmannessa romaanissani mieleeni tulikin heti alussa loppuhuipentuma. Mutta tarina elää aina omaa elämäänsä, yksi sivulause voi muuttaa kaiken, jos se tuntuu todelta. Silloin pitää vain hyväksyä että romaanista ei tule sellaista kuin ensin ajattelin. Juonihan voi kulkea monia eri reittejä moneen eri suuntaan, vain ydinnäyt ja niihin liittyvät mahdollisuudet ja tunnelmat ovat tärkeitä.



Minua kiinnosti, kuinka henkilöhahmot avautuvat PIJ:n sisäisessä maailmassa

Henkilöhahmotkin syvenevät kirjoittaessa. Tutustun heihin niin kuin oikeisiinkin ihmisiin tutustutaan, ensivaikutelmasta syvempää ymmärrystä kohti edeten. Joskus ihmisistä paljastuu ikäviä asioita, toisinaan hyviä. Ja lopulta kai jokaisessa vähänkin tärkeämmässä henkilöhahmossa on pieni osa minua itseäni, ja sen ympärillä sitten palasia muista ihmisistä ja lisäksi sepitettä. Kirjoittajana haluan pystyä samastumaan jokaiseen henkilöhahmoon vuorollaan. En tee heistä koskaan liian paljon itseäni muistuttavia, silloin kirjoittaminen kävisi mahdottomaksi, vaan annan heille aina jotain sellaista tärkeää, joka auttaa myös pitämään tiettyä etäisyyttä, joka on samastumisen ohella välttämätön asia, ettei tarina kuivahtaisi käsiin.

Joistakin tulee tietysti läheisempiä kuin toisista. Ihan kuin oikeastakin ihmisistä. Ja ehkä vähiten pidän niistä, joissa on eniten itseäni, erityisesti niitä piirteitä joista en itsessäni erityisemmin pidä.

Ne kuuluisat portaat...

Suhteestaan uskontoon, joka Sieluissa keskeisenä teemana, Pasi luennoi näin

Uskonnollisia asioita olen miettinyt elämäni aikana paljon. Miettiminen huipentui joitakin vuosia sitten kirkosta eroamiseen, kun jollain pakollisella kirkkoreissulla lausuttu uskontunnustus alkoi tuntua helvetillisen typerältä ja lapselliselta kaikkine absurdeine ja epäolennaisine yksityiskohtineen. Inhoan dogmeja. Vielä enemmän inhoan fundamentalismia, joka on ajattelun ja omatunnon aidon äänen kuolema. Yhtä hyvin ihminen voisi olla robotti. En ole puhdas ateistikaan, agnostikko lähinnä, enimmän aikaa ainakin. On sellaisiakin päiviä, jolloin olen puhdas ateisti, kun ajatus taivaspaikkoja jakavasta jumalolennosta alkaa tuntua täydellisen naurettavalta ja ihmissuvun suuren mittakaavan itsepetokselta. Iltasadulta joka kerrotaan itselle kuolemanpelon häivyttämiseksi. Toisaalta pidän hengellisyyttä aika tärkeänä osana ihmisyyttä. Mutta sen pitää mielestäni olla totuuden etsimistä, ei omien väistämättä lapsellisten uskonkappaleiden tyrkyttämistä muille muka totuutena.

Kun katselee mitä uskontojen ja kristinuskonkin nimissä ja varjolla nykyäänkin tehdään, tulee mieleen, että Jeesus julistaisi nykypäivänä ateismia. Hän sanoisi, että unohtakaa Jumala ja kaikki dogminne, kun pienet päänne eivät näköjään kykene ymmärtämään sellaisia asioita, ja keskittykää elämään elämäänne niin, ettette vahingoita muita ihmisiä erehtyessänne pitämään itseänne muita hurskaampina. Olemme täällä toisiamme varten, emme Jumalaa.

Omat uskonnolliset näkemykseni olen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa lahjoittanut pitkälti sairaanhoitaja Juditille, joka on toiveikas agnostikko ja sitä mieltä, ettei elävien pidä liikaa ajatella kuolemanjälkeisiä asioita. Jos Jumala on olemassa, ne kuuluvat Hänelle. Yritykset arvailla mahdollisen - tai mahdottoman - jumalan tahtoa ja rakentaa oppeja omien arvaustensa varaan johtavat aina lopulta vainoon, ahdasmielisyyteen, ahdistukseen, omahyväisyyteen ja puhtaaseen pahuuteen.

Elämästään kirjailijana hän taas kertoi


Elämä kirjailijana on nopeita autoja, kuumia naisia, kokaiininhuuruisia öitä Vegasissa... Not. Rasittavaa puurtamistahan se on. Innostavasta ideasta päätyy joka kerta vapaaehtoiseen pakkotyöhön tietokoneensa ääreen. Siitä on nautinto hyvin kaukana. Kirjoittamisen toisen nimi on kieltäytymys. Siinä menevät sosiaaliset suhteet, lepoajat, hermot, selkä ja niska. Etukäteen helposti ajattelee katsoessaan kalenteria, että tuossa ja tuossa kohdassa ehdin kivasti kirjoittaa, ja tuossa on sopivasti syys- tai hiihtoloma kirjoittamista varten, ja sitten aika humiseekin ohi ja kaikki arkiset jutut kasautuvat, päivätyö viekin voimat ja luovuuden ja aikataulut iskevät päälle ja deadlinet paukkuvat niin että eläimet pakenevat paniikissa taloa ympäröivästä metsästä. Ja joka kerta sitä päättää, ettei kirjoita enää koskaan mitään. Sitten kirja on valmis, jotenkin, ihmeen kautta, ja raataminen unohtuu. Tulee hyviä kritiikkejä ja kirjabloggauksia ja kiitosta lukijoilta, ja homma alkaa tuntua vaivan arvoiselta.

Toisaalta myyntiluvut jäävät Suomessa useimmilla kirjailijoilla pieniksi, mikä usein palauttaa turhautumisen tunnelmiin. Tympii esimerkiksi kuulla, että lukijat ovat etsineet kirjaa kirjakaupasta mutta sitä ei ole ollut hyllyssä, vaan olisi pitänyt tilata erikseen, ja sitten onkin ostettu sitä, mitä on hyllyissä ollut paksuina pinoina. On paljon kaikenlaista, mikä suorastaan estää kirjaa tavoittamasta potentiaalisia lukijoita, alkaen näkyvyydestä - joka keskittyy usein pariin valmiiksi kohuttuun ja isolla rahalla puffattuun kirjaan - ja päätyen saatavuuteen. Ja sitten taas tapahtuu jotain ilahduttavaa, joku ihana kirjabloggaaja vaikka kehuu kirjaa ja saa toisetkin siitä innostumaan, ja tulee taas parempi fiilis.

Omalla kohdallani rasittavin piirre kirjailijuudessa on se, että se vaatii panostusta kuin kokoaikatyö mutta sille jää aikaa vain kuin kevyelle harrastukselle. Eli oikeastaan yritän tehdä kahta työtä yhtä aikaa. Päivätyö ei saa kärsiä kirjailijan työstä, koska velvollisuudet on hoidettava, joten kirjailijan työ joutuu kärsimään. Tai oikeastaan vapaa-aika. Olen ajatellut, että jatkossa on pakko ottaa itselle ja rentoutumiselle enemmän vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä, etten enää käytä lomia kirjoittamiseen siinä määrin kuin tähän saakka. Eli on joko pystyttävä ottamaan välillä virkavapaata päivätyöstä tai sitten julkaistava kirjoja nykyistä harvemmin. Ja virkavapaa taas tulee kysymykseen vain, jos kirjoittajan ura lähtee kehittymään taloudellisesti kannattavampaan suuntaan. Mikä voi olla liikaa pyydetty. Olen kuitenkin toiveikas, kuten Sielujen päähenkilö Judit. Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyy syksyllä englanniksi nimellä The Rabbit Back Literature Society ja jossain vaiheessa saksaksikin, ja jos käännökset myyvät hyvin, se voi teoriassa mahdollistaa kirjoitusvapaiden ottamisen opetushommista. Mutta eräänlainen lottovoitto sekin tietysti olisi, eli vaikka toivon paljon, en odota liikoja.

Koska bloggaajat metsästävät hullunkiilto silmissä lukuvinkkejä, vaadin Pasia suosittelemaan meille jotakin hänelle itselleen mieluista teosta

Ehdin lukea hyvin vähän, hävyttömän vähän, ja ostan paljon enemmän kirjoja kuin saan luetuksi. Tällä hetkellä luen Eganin Sydäntornia, Haruki Murakamin romaania 1Q84, Anne Leinosen Viivamaalaria, pariakin Marko Hautalan romaania, Neil Gaimanin Graveyard Bookia ja muutamaa muuta, ja etenen jokaisessa tuskallisen hitaasti, kun aika ei riitä. Ja ne kirjat, joita vuosia sitten luin - ja niitä on paljon - ovat jo pitkälti unohtuneet enkä tiedä, miten ne kokisin nyt. Hosseinin Leijapojan luin hiljattain päivätyön merkeissä ja se teki suuren vaikutuksen. Juha-Pekka Koskisen Paholaisen vasaran luin tänä kesänä, poikkeuksellisesti loppuun saakka ja nopeasti, ja sitä voin kyllä suositella. Ja klassikoista Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan teki minuun vaikutuksen. Vanhempia suosikkejani ovat mm. Kurt Vonnegut, Peter Höeg, Donna Tartt, Annika Idström (Veljeni Sebastian on loistava romaani), Stephen King (jota tosin en ole lukenut enää vuosikausiin, kyllästyin), John Irving ja Peter Straub. Mutta käytännössä bloggaajat antavat minulle lukuvinkkejä, kirjablogien vuoksi tuohon Sydäntorniinkin tulin tarttuneeksi.



Päivä oli paahteinen mutta antoisa. Sen lisäksi että PIJ on kirjallisesti lahjakas, hän on myös melankolisella tavallaan todella mukava ihminen. Ystävyydenpoikanen syntyi kahden kirjoista välittävän henkilön välille.


(Ja olinhan minä aika happy, happy saatuani viettää päivää erään suosikkikirjailijani seurassa.)

Mitäpä tähän lisäämään? Lokakuuta ja Sieluja odotellessa... Kiitossuuri haastattelusta!


♥ Annika