Camilla Grebe; Lemmikki

Husdjuret 2017, suomSari Kumpulainen ja Gummerus 2018, 507s. 

Ombergissa kummittelivat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.
Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.



Ruotsalaisen Camilla Greben esikoisteos Kun jää pettää alta kutitteli lukuhermoja psykologisen trillerin muodossa. Nyt tämä taidokkaasti tunnelmia ja ihmiskohtaloita muovaa kirjailija painaa kengänjälkensä dekkarimaailmaan. Ja sehän toimii, hurjaa kuinka hyvin se toimiikaan!

Periaatteessa tarina on tuttu. Pieni tuppukylä, jossa asustaa enää työttömiä ja vanhuksia, jossa ei ikinä tapahdu mitään - mitä nyt Ormberg on saanut paikallisen väestön "riemuksi" maahanmuuttokeskuksen - joutuu yllättäen myllerrykseen. Tai joutui, jo vuosia sitten, kun teinityttö löysi kiviröykkiöiltä pienen lapsen pääkallon. Paikalta, jossa legendan mukaan asuu kummitusvauva. 

Nyt tyttö on kasvanut naiseksi, hän on poliisina työskentelevä Malin. Nuori nainen palaa hampaat irvessä kotiseuduilleen, tännehän hänen ei pitänyt enää ikinä päätyä, mutta murhatutkinta on murhatutkinta. Tukholma ja siellä odottava Max saavat odottaa, sillä viimein Malinille avautuu mahdollisuus selvittää, mitä kamalaa pienelle tytölle muinoin tapahtui.


Tietenkin haluan päästä pois näiltä kulmilta, koska kukaan järkevä ihminen ei jää tänne asumaan. Ormbergissä viihtyvät vain hullut sekä syntyperäiset kyläläiset - jotkut ovat kumpaakin.



Lemmikki kertoo myös omasta miestään pelottavan salaisuuden kantajan, teini-poika Jaken elämästä. Kuinka yksi pieni paljetti, erään päiväkirjan löytyminen voivatkaan muuttaa koko elämän. Pelkoon voi jäädä asumaan tai siitä voi murtautua ulos.


Ensinnäkin: tahtovatko naiset joskus miehiltä jotain, vai täytyykö vain miesten saada?
Toiseksi: onko minustakin kasvamassa ihminen, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen? Kundi, jota tyttöjen pitää varoa. Menetänkö vanhempana itsehillintäni? Sitäkö miehuus on?
Siinä tapauksessa en halua tulla mieheksi.



Grebe kuljettaa lukijansa varmoin ottein kohti pimeää, pitäen kuitenkin koko ajan kädestä kiinni. Kuin muistinsa menettänyt profiloija Hanne, joka yrittää mielessään sitoa sekavia langanpäitä järjelliseksi kuvaksi, sitä kohden minäkin hapuilin, loistavasti harhautettuna.


Lemmikin loppuratkaisu takaa sen, ettei teosta ihan heti unohdeta. Antakaa mennä ja rakastukaa!



Olen kertoja, olen kertomus.
Olen kamera, olen talot.
Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi.

Sadie Jones; Kotiinpaluu

The Outcast 2008, suom. Marianna Kurttu ja Otava 2016, 361s.

Kukaan ei ollut tullut häntä vastaan.

Näin alkaa Ehkä rakkaus oli totta -kirjan kirjoittajan, Sadie Jonesin tänä keväänä suomennettu esikoisromaani. Noihin sanoihin kilpistyy teoksen koko sanoma. Nuori mies on istunut vankilassa kaksi vuotta, ja nyt hänen eteensä avautuu puhdas tie kulkea. Vapaus. Värit näyttävät aiempaa kirkkaammilta, naiset kauniimmilta. Mutta kukana ei ole tullut häntä vastaan.

Näin on ollut kautta aikain, koko nuoren Lewisin elämän. Mies menettää äitinsä, ja vapautuu nyt yhdeksäntoista vuoden iässä vankilasta. Mitä noiden kahden, merkittävän asian välillä tapahtui? Mitä tulee tapahtumaan?

Järkyttävän viisas brittikirjailija lähestyy aihetta psykologisesti, mutta vieläkin enemmän tunteella. On trauma, vakava trauma johon kymmenenvuotias Lewis joutuu. Tuolloin eletään 1940-lukua. On sodasta palannut, etäinen isä, jota kohti poika, mies niin epätoivoisesti pyrkii. Mutta hän oli luvannut isälleen että tulisi paikalle, ja vaikka Gilbert ei uskonut lupauksen merkitsevän Lewisille mitään, se kuitenkin merkitsi. Gilbert nappaa uuden nuoren vaimon, eikä kykene näkemään lapsensa hätää.


Taustalla oli aina tämä; se jokin mikä Lewisia vaivasi. Hän ei itsekään tiennyt mistä oli kyse, mutta jotakin se oli.


Ja se jokin, käsittelemätön posttraumaattinen stressireaktio jää pinnan alle elämään. Tekemään tuhojaan Lewisin kautta koko pikkukaupunkiin, jossa mädännäisyys jo valmiiksi loisi koroean pinnan alla.

Kotiinpaluu alkaa siis siitä kun Lewis palaa kotikaupunkiinsa, isänsä ja äitipuolensa liian suureen taloon, liian piinaavaan hiljaisuuteen, jonka täyttämiseen tarvittaisi kokonainen ihmiselämä. Kaupungin asukkaat kokoontuvat edelleen joka sunnuntai kirkkoon silmäätekeville pyllistellen. Syödään perhelounas. Säilytetään oma maine siinä missä kauhistellaan koko kaupungin syntipukkia, häpeätahraa; Lewisia.

Mutta joku toinenkin kärsii, hiljaa, pystypäin...


Ensimmäistä kertaa elämässään hän olisi halunnut antautua; hän olisi halunnut antautua Lewisille ja tämän syleilylle, ja hän halusi antaa itsensä olla heikko. Hänen täytyi saada tuntea se: Lewisin syleily. Hän halusi suojaa.


Kotiinpaluu on niitä teoksia, joista en olisi halunnut postata olenkaan. Ensinnäkään siksi, että tästä on kirjoitettu jo niin paljon ja viisasti, ja toisekseen siksi, että tämän olisin tahtonut pitää itselläni.

Lewisin tarina lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, erilaisuuden ja turtuneisuuden tunteet, kaikki se tukahdutettu hätä ja raivo... Ne tulivat liian lähelle. Lewis tuli. Katsoi lasittuneilla silmillään jotenkin toiveikkaasti. Ja kaikki ne ihmiset, kuinka väärin, kuinka epäreilusti he poikaa kohtelivat! Voisi sanoa, että vuosin verta yhdessä Lewisin kanssa.

Jotain pelkistettyä ja samalla aivan älyttömän maagista näissä Sadie Jonesin kirjoissa on! Olen rakastunut, ja viimeisen sivun jälkeen täydellisen tyydytetty.


Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Elias Koskimies; Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

Ihmepoika on kerrassaan ihmeellinen helmi! Se ottaa kainaloon, taluttaa sinne missä päälle sataa glitterpölyä hiuslakan seassa, tuoksuu hämmennys ja etsintä. Se on suloisesti pihalla, viiltävän terävästi läsnä. Aivan kuten useimmat meistä, ellemme me kaikki, tuossa iässä.

14-vuotias, 145-senttinen poika, joka omaa vielä ison pään, on tarinan tähti. Hän todella on tähti, aivan kuten ihailemansa Madonna, vaikkei Pohjanmaan valtaväestö osaakaan arvostaa. Pitäisi olla kuten muut pojat. Pelata pesistä, dokata, olla äijä. Mutta teoksemme poika on niin herkkä! Hän, joka suorittaa omaa olemassaoloaan siivoamalla, olemalla kiltti. Hän jolla on ystäviä, ainakin kylän kova tyttö Sutu. Mutta pojan sisimmässä asuu kaipaus olla jotain enemmän. Olla megatähti. Olla palvottu ja kaunis. Niin, olla tyttö.

Loneliness
täyttää mustan sydämeni.
Se itkee.
Kukaan ei näe.

Toivoin äidin lukevan tekstin, jotta hän ymmärtäisi, että olimme samanlaisia. Mutta hän ei lukenut sitä. Tai jos luki, niin ainakaan hän ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän löysi huonettani siivotessaan barbienuken, jota olin salaa hoivannut lapsesta asti.


Teoksen alussa isä sairastuu vakavasti, ja perhesuhteet keikahtavat päälaelleen. Päsmäröivästä äidistä murtuu nainen, joka jää yksin huolehtimaan suuresta perheestä. Veljet ottavat yhä enemmän hajurakoa päähenkilöön, joka alkaa vaikuttaa muiden silmissä aina vain kummallisemmalta. Ja lopulta, niin, lopulta lähtevät myös ystävät.

Olen puolueellinen postaamaan Elias Koskimiehen kirjasta, myönnetäköön! Tapasin hurmaavan, sädehtivän Eliaksen Kirjamessuilla, juuri edellisenä päivänä Ihmepojan lukeneena, eli sopivan innostuneissa fiiliksissä. Koskimies on niin sympaattinen! Hän kertoi romaanin olevan omaelämänkerrallinen kasvukertomus, ja vaikken itse olekaan ollut poika (yllätys!), koin voivani uida teoksen päähenkilön nahkoihin. Minäkin olin, eri tavalla tosin, erilainen, normia herkempi nuori, pienellä junttipaikkakunnalla. Ja sain kieltämättä pahempaa palautetta kuin teoksemme Ihmepoika.


"Ootsää kyllä ihime tappaus. Oikia ihimepoika." (isä)

Niin me kaikki. Omalla tavallamme ainutlaatuisia. Suuria ihmeitä!


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kirjojen keskellä
Erja
Krista
Katri
Rouva Huu
Pihi nainen
Kirjasähkökäyrä

Cecilia Samartin; Senor Peregrino

Tarnished Beauty 2008, Bazar 2010, 382s.

Se ei ollut suinkan ensimmäinen kerta, kun tyttö vatsansa pyöristyttyä väitti tulleensa raiskatuksi.

Näin alkaa latinosiirtolaisten äänenä toimivan Cecilia Samartin teos. Kirjailija työskentelee myös psykoterapeuttina sekä sosiaalityöntekijänä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Minulle kirja päätyi arpajaisten yhteydessä anomani lukusuosituksen kautta. Osallistun teoksella Elegian taannoiseen haasteeseen. Kiitos ystävä, ilman sinua en olisi tätä(kään) romaania löytänyt ♥

Ensialkuun kiinnitin huomiota Samartin kerrontaan. Koska olen viime aikoina lukenut hiukan postmodernimpaa tyyliä, oli mukava palata taas melko kikkailemattomaan tekstiin. Kirjailija on loistava tarinankertoja ja hän tekee sen jotenkin hyvin perinteisesti. Välillä tulee pitkiäkin jaksoja ilman dialogeja ja muutamalla sivulla ohitetaan vuosia. Tarinahan alkaa päähenkilömme Jamiletin syntymästä. Hänen kaunis äitinsä joutuu kohtaamaan melkoisen elämänmuutoksen. Tulevaisuuden suunnitelmat menevät uusiksi raiskauksen ja siitä syntyvän lapsen takia. Jamilet on äitinsä silmäterä. Häpeä. Sillä Jamilet ei ole pelkästään suloisilla kasvoilla siunattu lapsonen. Hänen selkäänsä peittää hirvittävä, verenvärinen, yhteen kietoutuneita käärmeitä muistuttava syntymämerkki. Paholaisen merkki, sanovat taikauskoiset kyläläiset. Jo pienestä pitäen Jamilet saa kokea olevansa erilainen.

Varsinainen tarina alkaa mielestäni siitä kohdin, kun Jamilet ylittää laittomasti Yhdysvalojen rajan ja päätyy asumaan tätinsä Carmenin luokse. Pohjoiseen, jossa lääkärit ovat parempia, jossa häämöttää mahdollisuus päästä merkistä eroon.

Kesti hetken ennen kuin Carmenin kasvot paljastivat hänen todella ymmärtäneen Jamiletin paljastuksen. Mutta jokaisen silmänräpäyksen myötä hän muisti paremmin. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän ollut todellakin unohtanut koko syntymämerkin. "Ai sekö", hän sanoi lopulta. "Vaivaako se sinua yhä?"

Mutta merkin poisto ei ole Pohjoisessakaan ilmaista. Jamilet päätyy töihin mielisairaalaan ja saa vain yhden holhokin. Viidennen kerroksen, toisissa hoitajissa kauhua herättävän vanhan espanjalaismiehen. Senor Peregrinon. Yllättäen nämä kaksi elämän ja olosuhteiden murjomaa persoonaa löytävät toisensa mitä kauneimmassa mielessä. Heistä tulee ystävät. Peregrino ryhtyy kertomaan Jamiletille tarinaa järisyttävästä pyhiinvaellusmatkasta, jonka jälkeen miehen elämä ei ole ollut sama.

Samartin käyttää teoksessa voimakkaita vastakkain asetteluja. On Jamiletin kaunis mutta surunmurtama äiti ja hänen sisarensa, räväkkä ja myöhemmin muodottomaksi paisuva Carmen. Häpeällistä syntymämerkkiä kantava Jamilet, joka vertaa itseään unelmiensa poikaystävän tyttöystävään Pearlyyn. Kaunotar hänkin ulkonäöltään, mutta millainen mahtaa olla Pearlyn sisin? Sitten on tietysti itse Senor Peregrino, uhkaavanoloinen vanhamies, joka paljastaa myöhemmin piilossa olleen lempeytensä. Peregrinon vastapari löytyy menneisyydessä ulkonaisesti moitteettomassa mutta sisäisesti petollisessa Tomasissa.

Minulle lukuelämyksestä tuli varsin värikäs. Pääsin mukaan pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan mutta myös Jamiletin sisimpään. Elegian tavoin eläydyin tarinaan täydestä sydämestä! Jamiletin ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet tulivat kohti. Näin minä itsestäni ajattelen. Kannan omaa merkkiäni joka on aikoinaan tehnyt kipeää, mutta jonka kanssa olen vuosien saatossa oppinut elämään. Tarinan opetus sisäisestä kauneudesta puhutteli.

Teos on kuin hellä halaus, todellista hyvänmielen luettavaa!

"Mikä ikinä polkuni onkaan, en aio juosta sitä kohti vaan kävellä hitaasti niin, etten ohita mitään tärkää matkalla."

Teoksen on lukenut minun ja Elegian lisäksi Leena Lumi, jonka takaa löydät lisää linkkejä.