Evie Wyld; Kaikki laulavat linnut

All The Birds, Singing 2013, suom. Sari Karhulahti ja Tammi, 285s,

Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.


Näin aloittaa Australian kasvatti Evie Wyld veret seisauttavan tarinansa aavalla, tuulisella saaristolla. Siellä jossain asuu kohtaloa pakeneva nuori nainen, Jake, seuranaan vain Koira ja kymmeniä lampaita. Kärpäsiä. Lintuja. Elämä on asettunut viimein, joten kuten uomisiinsa, kunnes hän löytää lampaitaan tapettuina. Onko raatojen takana eläin vai ihminen, luonnollinen vai yliluonnollinen.

Jakella on painajaismaisten öiden varalle vasara tyynynsä alla. Tällä kertaa kukaan ei astu hänen varpailleen.


Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.


Pitkän, lihaksikkaan naisen elämää keritään auki nurin kurisessa järjestyksessä. Tapahtumia katsotaan sekä tästä hetkestä, että menneestä käsin. Mitä tapahtui, mitä ihmettä Jakelle lopulta tapahtui, kun hän joutuu nyt kantamaan valtavia arpia selässään? Millainen kohtalo kaikkine väkivaltaisine käänteineen ajoi naisen totaaliseen yksinäisyyteen?


Kaikki laulavat linnut on niitä kirjoja, joita ajattelin ihailla vain kaukaa. Jotenkin tämä, tämäkin, lukulistalleni luikahti. Ja miksi ei, kirja vaikutti, kaikkine lampaineen, varsin kutsuvalta. Jo nimi henkii runollista kauneutta. Jäin miettimään mikä pientä kirjakauppaa pyörittävän Wyldin tekstissä on niin maagista, että häntä on muistettu arvostetuilla palkinnoilla.

Romaani sisältää kipua ja kärsimystä, piinaavaa alistamista, runsaasti luontokuvauksia. Ihmisen suhdetta eläimiin siinä vaiheessa, kun omat lajikumppanit ovat osoittaneet raakalaismaiset taipumuksensa. Paljon kätkettyä, rivien väliin jäävää. Paljon verhottua hellyyttä. Jopa toivoa.

Ja tietysti uskomattoman jännittävän tarinan. Kirjan luettuani olin sitä mieltä, että pidin siitä. Vasta nyt, postausta naputellessani alan ymmärtää taikuuden Linnuissa...



"Wouldn't it be nice if were older, then we wouldn't have to wait so long."


***

Muita postauksia löytyy täältä.

Lauren Beukes; Zoo City - Eläinten valtakunta

Zoo City 2010, suom. Tytti Viinikainen ja Aula & Co. 2016, 409s.

Minä tanssin kunnes jalkani menivät poikki. Kunnes kenkäni muuttuivat punaisiksi verestä. Halusin olla satukirjan tyttö.


Absurdi. Raaka. Hersyvä. Häiritsevä. Luettuani Lauren Beukesin uusimman suomennoksen (Säteilevät tytöt vielä lukematta, mutta ei kauaa) Zoo Cityn, minun oli suorastaan sännättävä läppärini kimppuun. Tämän teoksen postausta en jätä alati kasvavaan kirjoitan-kun-ehdin pinoon. Tämä minun on purettava auki heti. Pureskeltava. Purkauduttava.

Zoo City ei ole herkkähipiäisten romaani. Se on moraaliton, se tulee suoraan silmille. Kuitenkin siinä on, aivan alavireenä, sympaattisuuden häivähdys.

Tuoko tätä tarinaan päähenkilömme Zinzi, vintagemekkoihin pukeutuva, rastatukkainen rääväsuu, jonka mystinen kyky on löytää kadonneita esineitä. Vaiko Zinzin vielä erikoisempi sielunkumppani, laiskiainen, joka kulkee aina naisen selässä. Merkkinä rikollisesta taustasta. Merkkinä siitä, että Zinzi kuuluu, monen Zoo Cityssä asuvan tavoin, paljon parjattuihin eläimellisiin. Mutta laiskiainen on myös turva, ainoa joka voi suojella Zinziä Pohjavirralta.


Myrkkykukka rinnassani puhkeaa auki ja räjäyttää polttavat siemenet ympäriinsä. Kuvittelen, että herra ja rouva Barberista tuntui suunnilleen tältä, kun he lopulta tajusivat, että haltijaverokirjat ovat väärennettyjä.
Tältä tuntuu, kun toivo kuolee.


Näihin puitteisiin, slummien huumehöyryisille ja veren tahraamille kaduille sijoittaa eteläafrikkalainen anarkistikirjailija Beukes tarinansa. Scifi-elementtejä löytyy, mutta vain siinä määrin, että juonesta saadaan pelottavan todentuntuinen.

Murhia Cityssä tapahtuu, luonnollisesti, tuon tuostakin. Nyt on vain käynyt niin, että uhriksi osoittautuu juuri Zinzin asiakas. Syyttävä katse kohdistuu vankilasta vapautuneeseen sankarittareemme. Maa jalkojen alla alkaa polttaa entistä paahteisempana, Zinzin on pakko päästä pois Zoo Cityn kurimuksesta. Ainoa ulospääsy näyttää olevan tehtävä, jonka nainen ottaa pitkin hampain vastaan; hänen on etsittävä kerrankin ihminen. Kadonnut teinitähti.


Olen yksin altaassa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen koko paikassa. Saan aikaan pieniä aaltoja. Jostain kuuluu pillin vihellys, jonka rytmissä minun täytyy pysyä, mutta jään jälkeen. En pysy tahdissa.
Ja kaukana allani, niin syvällä että tuntuu kuin allas olisi yhteydessä mannerjalustaan, jokin kohoaa ylöspäin ja ui minua kohti. Jokin, jolla on hampaat.


Uuden työkomennuksensa tiimellyksessä Zinzi joutuu näkemään ja kokemaan niin helvetillisiä asioita, että jopa hänellä käy mielessä perääntyä. Siinä vaiheessa kaikki on kuitenkin jo myöhäistä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää taistella.


Huh huh, hiki valuu edelleen lukukokemuksen jäljiltä, kuuma ja kylmä hiki, koska en usko ikinä aiemmin lukeneeni mitään Zoo Cityn kaltaista. Rakastan kirjoja, joissa on särmää, no nyt sitä löytyy niin terävänä, että viiltoja saa väistellä. Rakastan omaperäisiä henkilöhahmoja ja juonenkuljetusta, näemmä Lauren Beukes on sellaisessa oikea virtuoosi. Toisaalta, mitä muuta voisikaan odottaa naiselta, joka kansilehtien mukaan on hypännyt lentokoneesta mereen haiden sekaan, opetellut tankotanssia sekä hengaillut teinivampyyrien, lainsuojattomien, aids-aktivistien ja kodittomien seksityöläisten parissa? 


Haastan teidät lukemaan tämän!

Inger Frimansson; Tyttö ja kissa

En yxa åt Alice 2014, suom. Taina Rönkkö ja Like 2015, 458s.

Isä, äiti, Evelina. Niin oli ollut aina. Niin kauan kuin hän muisti.
Ihania hetkiä, idyllistä elämää.

... Mutta nyt särjetään idylli, särjetään se niin, että repeää kiiltokuva suloisesta pikku perheestä. Särjetään näennäinen, rahan tuoma turva. Turva ylipäätään. Ja psykologinen piinaaminen, kirjan henkilöiden sekä lukijan kuljettaminen hulluuden partaalle saakka, on ruotsalaisen trilleristin, Inger Frimanssonin erikoisalaa. Kaikki häneltä olen lukenut. Ja tulen lukemaan.

Karin Fossumin ohella Frimansson on yksi parhaita naiskirjailijoita, joiden tekstissä on arkista hyytävyyttä. Ihmismielen pimennoista kun löytyy yhtä sun toista rojua. Peikkoja. Hirviöitä. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli mielii itseään pelotella. Jo oman puseron sisään kurkistaminen voi olla karmea kokemus.

Näin käy teoksen päähenkilöille, joita onkin varsin kirjava kaarti. Jokainen saa oman puheenvuoronsa, jokaiseen tutustutaan rauhallisesti, jopa liiankin hitaasti. On Evelina Malm, pankinjohtaja Johannes Malmin ainoa tytär. Evelina esimurrosiän kynnyksellä, pulleana, epämuodikkaana, parhaina ystävinään syöpäsairas Alice sekä valtava kissa. Niin kissa. Kissa joka katoaa.

On Evelinan isä ja äiti, jo mainittu Alice, jonka kanssa Evelinalla on omituisen alisteinen suhde, sekä itse päähenkilö... Mies, jota voisi luonnehtia vähintäänkin epämiellyttäväksi nahjukseksi. Vaaralliseksi sellaiseksi.

Hän kuulee kuumeen läpi parkuvaa itkua, joka vuoroin kovenee ja vaimenee. Pimeää ja valoisaa, mutta yhtä kaikki parkuvaa. Suru on rumaa. Tytön silmäluomet ovat turvonneet, hän oli niin iso ja vanha jo nuorena. Ja Angela, enkeli. Hän näkee heidän halaavan toisiaan, näkee heidän hiuksensa, kyntensä, epätoivonsa ja sekasortoisuutensa.

Luin itselleni epätyypilliseen tapaan Tyttöä ja kissaa lähemmät kaksi viikkoa. Yleensä siinä ajassa on mennyt kirja jos toinenkin. Jotenkin tämä Frimanssonin odotettu uutuus tuntui junnaavan tuskallisesti paikoillaan. Suurimmaksi ongelmaksi koin henkilöhahmojen ärsyttävyyden. Kenenkään puolelle ei oikein voinut asettua. Itse jäin lukijana ulkopuoliseksi, sivustakatsojan rooliin. Vaikkei juoni tällä kertaa vakuuttanutkaan, onneksi Ingerin tarkkanäköistä tekstiä on aina nautinto lukea.



"Elämä on niin lyhyt", äiti saattoi sanoa ja lyödä kätensä yhteen niin, että kuului kuiva ja vaimea läimähdys. "Jos suinkin vain pystyy, niin saa myös nauttia. Nyt lähdetään Älvsjöhön syömään."