Veera Vaahtera; Kevyesti kipsissä

Tammi 2016, 243s.

Minä en jaksanut stressata puhumattomuudesta vaan katselin auton ikkunasta näkyviä taloja ja katuja, vaivuin ajattelemaan miten olin aina vieroksunut sosiaalisia ihmisiä. He olivat kuin jokin mystinen laji, jonka käyttäytymistä ja reaktioita en osannut ennakoida ja tulkita. Heidän aivokemiansa täytyi olla täysin toisenlainen kuin kaltaiseni, ja oli oltava onnellinen siitä ettei välillämme vallinnut suoranaista sotatilaa.


Hahaa, taisinpa yllättää tämän kertaisella kirjavalinnallani ainakin osan teistä, osoittaa olevani avarakatseinen poistuessani mukavuusalueeltani. Toisaalta, kyllä yksi hömppäkirja kesään mahtuu. Ja Kevyesti kipsissä on sitä paitsi jokaisen paljon lukevan fetissi.

Tässä kirjassa luonnollisesti luetaan, paljon. Päähenkilö Lotta toimii kirjastossa vahtimestarina, kaiken hereilläoloaikansa nuori nainen lukee, lukee, lukee, jopa niin uutterasti, että käy vaaraksi liikenteelle. Nenä kirjassa kun ei muista autoja katsella. Lotta teloo jalkansa ja joutuu vesivahingon takia muuttamaan siskonsa Memmun ja hänen tyttöystävänsä Katan nurkkiin.

Naiset eivät aio katsella vierestä, kuinka Lotta "lukee ohi elämänsä", vaan järjestävät hänelle treffit.


Mun mielestä suhteet on parhaimmillaan silloin kun ne syttyvät. Silloin näkee toisen niin ihanana kuin se oikeasti on. Kaikki väittää että ensihuuma sokaisee, mutta ei se ole niin. Sitä sokeutuu vasta myöhemmin. Enää ei riitä, että toinen on läsnä ja hengittää. Sitä alkaa esimerkiksi ajatella että tyhjä vessapaperirilla kylppärin telineessä on kunnioituksen puutetta.


Veera Vaahteran lempeän oivaltava huumori ei voi olla tempaamatta mukaansa vanhaa dekkarikettua. Kirjassa on hömppäromantiikan lisäksi vakavampia sävyjä, -  se kertoo hellästi millaista on elää introverttinä sosiaalisuutta palvovassa maailmassa. Millaista on, kun toisten ihmisten seura ihan oikeasti väsyttää. Kun kaipaa omaa aikaa ja tilaa, rauhaa, kirjoja.

Romaanista löytyy myös silmänisku ja vapautus meille, jotka pakkoluemme romaanit vaikka väkisin kannesta kanteen. Ei tarvitse. Huonon kirjan voi jättää kesken. Jos Lotta kykenee siihen, kykenemme mekin. :)


Parhaimmillaan lukeminen oli Köngäksen mukaan ajan haaskaamista, ja pahimmillaan se tuhosi silmistä näön, naisvartalosta linjat ja mielestä ymmärryksen siitä, mikä elämässä oli todellista ja mikä silkkaa fantasiaa.
- Pakko kai sitä on saada aikansa kulumaan, Köngäs myönsi. - Et ole ajatellut hankkia televisiota?


***

Kirjasta ovat bloganneet monet. Linkitän nyt Kristan ja Pian arviot - kiitos suosituksesta tytöt!

Jojo Moyes; Jos olisit tässä

After You 2015, suom. Heli Naski ja Gummerus 2016, 450s.

Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus.


Kerro minulle jotain hyvää. Ja minä kerron. Jojo Moyesin viime vuonna suomennettu hilpakan surullinen romaani saa nyt jatkoa! Lou Clarkin tarina ei päätykään violettien kansien sulkeutumisen jälkeen. Ei, vaikka hän on nyt yksin. Hän suree, hän kaipaa. Hän ei täytä lupaustaan kaikkein rakkaimmalle, edesmenneelle Willille elää elämäänsä täysillä.

Tämä herkullisen pinkeillä kansilla varustettu romaani (kuten huomaatte, olen hiukan pihkassa Moyesin teosten kansiin) ei ulkoisesta olemuksestaan huolimatta ole (pelkkää) sokerihattaraa. Suloisen höppänän Loun kasvutarina jatkuu kipeämpänä kuin koskaan.


Minäpä kerron millaista on elämä katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviytymään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.


Hänen elämänsä on jumittunut paikoilleen. Hän työskentelee pornahtavassa asussa lentokentän baarissa epämiellyttävän pomonsa alaisena. Willin perintörahoilla hankittu asunto Lontoossa tarjoaa vain yömajoituksen; kodilta se ei tunnu, koska siltä puuttuu sydän. Lou haahuilee mielenkipuisena, turrana päivästä toiseen saamatta kiinni elämänlangasta.

Ja sitten, tietysti, kaikki muuttuu. Tapahtuu asioita, paljon asioita, joita en tahdo lukijalle sen tarkemmin paljastaa. Kuten nokkelimmat arvaavatkin, edessä on, monien vaiheiden jälkeen myös se uusi rakkaus. Silti. Niin Loun, kuin lukijan takaraivoa painaa Will, Will, Will.


Kirjoitin aikoinani Kerro minulle jotain hyvää kirjasta näin: Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tälläkin kertaa Moyes onnistuu väistelemään lajityypilliset namikarikot. Toki Jos olisit tässä on täysin eri kirja kuin edeltäjänsä, jonka tasolle se ei minusta aivan ylety. Silti, lempeän ja surumielisen hömpän ystäville kirja on aivan omiaan.

Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?


Joskus minusta tuntui, että me kaikki kahlasimme surussa vastahakoisina myöntämään muille, kuinka syvälle olimme uponneet. Ajattelin ohimennen, mahtoiko Samin haluttomuus puhua vaimostaan olla samaa maata kuin oma pidättyväisyyteni. Kaipa me molemmat tiesimme, mitä tapahtuisi heti kun avaisimme rasian ja päästäisimme ilmoille edes häivän surustamme; se paisuisi pilveksi, joka tukahduttaisi kaikki yritykset puhua jostain muusta.


***

Romaanista on blogannut ainakin Krista.

Graeme Simsion; Vauvatesti

The Rosie Effect 2014, suom. Inka Parpola ja Otava 2015, 399s.

"Ei ole lainvastaista olla omituinen."
"Onneksi. Muuten minut olisi jo tuomittu sähkötuoliin."

Hei tyypit, pitkästä aikaa chick-littiä! Eikä mitä tahansa hömpänpömppää vaan laadukasta, fiksua, oikeasti viihdyttävää tekstiä. Genre ei ole minun, mutta Vaimotestipä oli. Näin uskalsin veikata, että teoksen toinen osa, jossa omalaatuisen ihku Don Tillman on tulossa isäksi, voisi olla lukemisen arvoinen kirja.

Ja olihan se! Oli, oli! Tarina alkaa niinkin dramaattisesti, että Donin vaimo Rosie vaihtaa viinin appelsiinimehuun. Mitä ihmettä! Kuten aiemmasta kirjasta muistamme, Don ei pidä yllätyksistä, muutoksista puhumattakaan. Voitte arvata, kuinka hän suhtautuu Rosien uutiseen tulossa olevasta vauvasta... Tai ehkä ette. Don nimittäin flippaa ihan kunnolla. Mutta koska hän pohjimmiltaan kuitenkin on järkevä tiedemies, toipuminenkin on nopeaa, ja Don ryhtyy tutkimaan edessä olevaa "prosessia". Raskautta, vanhemmuutta, isyyttä, Keinot ovat donmaisen kekseliäitä, mutta muun maailman silmissä ehkä eivät täysin korrekteja.

Romanttisen komedian tapaan seuraa monenlaisia tragikoomisia tilanteita, tapahtumavyyhtejä, jotka keriytyisivät auki, mikäli pääpari vain avaisi suunsa - mutta näin ei tietenkään tapahdu. Muutenhan koko kirjaa ei olisi olemassakaan.

"Arvaa mitä. Kukaan ei toivo kuolinvuoteellaan, että olisi viettänyt enemmän aikaa toimistolla."

Don hurmaa lukijansa jälleen kerran, mutta Rosie nostatti ainakin omat niskakarvani pystyyn. Mikä naikkonen! Ja silti jäin miettimään, kuinka itse olisin hänen nahoissaan toiminut. Raskaana, herkässä mielentilassa, aviomiehen häärätessä vieressä ties mitä, kuitenkin hyvää tarkoittaen.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Graeme Simsionin romaanit tarjoavat minun mielestäni parasta hömppää, kiitos omaleimaisen persoonan omaavan päähenkilön, sekä tapahtumarikkaiden juonenkäänteiden. Näiden parissa ei tarvitse sen enempää pitkästyä kuin häpeilläkään. Go Don!


"Älä intä häntä kuoliaaksi. Äläkä unohda sanoa hänelle, että rakastat häntä."
"Hän tietää sen."
"Milloin sinä viimeksi sanoit sen?"
"Väitätkö, että minun täytyy sanoa se hänelle useampaan kertaan?"

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Sivu sivulta

Jojo Moyes; Kerro minulle jotain hyvää

Me Before You 2012, suom. Heli Naski ja Gummerus 2015, 475s.

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä ei edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan. 

Missä: Englantilaisessa pikkukaupungissa, jota hallitsee turistien rakastama linna.

Miksi: Menee jo toistoksi, mutta ihan vain siksi, että kirjaa on niin runsaasti kehuttu. Olen itsekin toiminut henkilökohtaisena avustajana, joskin täysin toisenlaisissa, epäromanttisissa merkeissä, joten aihe vaikutti sympaattiselta. Kiintoisalta. Jotenkin tuoreelta.

Stoori: "Kerro minulle jotain hyvää", pyytää ennen superaktiivista elämää viettänyt, rikas poikamies, joka sittemmin neliraajahalvautui, omalta henkilökohtaiselta avustajaltaan Louisalta. Ja Louisahan kertoo, tekee kaikkensa piristääkseen kivuliasta ja masentunutta hoidettavaansa, äreää ja naljailuun taipuvaista Williä.

Louisa, joka joutuu tarinan alkaessa työttömäksi, Louisa, joka on jumittunut pikkukaupunkielämään, omaan elämäänsä. Ja nyt räväkkäsuiselle Louisalle tarjoutuu mahdollisuus näyttää taitonsa - henkilökohtaisena avustajana. Ei mikään unelmien työpaikka. Varsinkin kun Will on mitä on. Ylimielinen, raivostuttava, ihana.

Aikansa totuteltuaan Louisa ottaa elämäntehtäväkseen Willin elämänhalun herättämisen. Tietysti kuvioihin astuu myös rakkaus, mutta enemmän teos nojaa näiden kahden väliseen ystävyyteen. Kirja on myös eräänlainen kasvutarina.

Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tunnelma: Leikkisän vakava, hymyilyttävän surullinen, tummasävyisen romanttinen.

Plussat: Jojo Moyesin teos on huikean koukuttava aivan alusta alkaen. Se viettelee mukaansa, rakastuttaa päähenkilöihin, hurmaa itse tarinalla. Takakannen mukaan kyseessä on "aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina". Totta. Kehuin Mutta minä rakastan sinua -romaania johtuen sen epätäydellisistä henkilöhahmoista, mutta Moyes pistää vielä paremmaksi. Kuinka rakastaa neliraajahalvautunutta miestä. Kuinka rakastaa naista, kun voi liikuttaa vain hiukan toista kättään.

Miinukset: Miinusta tulee eräästä asiasta, jota en voi mitenkään tässä spoilaamatta paljastaa. Sori! Mainittakoon myös tarinan rakkaussuhteen varovaisuus, olisin kaivannut Jojolta vähän enemmän potkua ja rohkeutta itse asiaan.

Toisaalla: Kirjasta on blogattu kiitettävissä määrin heti sen ilmestymisen jälkeen.

Yleistä: Mutta hei, minä rakastan tätä teosta!

Uskon oikeaan ja väärään, vaikka se näkemys ei olekaan muodissa.

Laura Paloheimo; Mama Mojo

Otava 2014, 329s.

- Nyt vietetään tyttöjen iltaa! Herkutellaan maidolla ja läträtään suihkussa!

Mama Mojo on mojova pläjäys kesää, rallia, vauva-arkea, glamouria keskelle räntäsateita. Tapasin Kirjamessuilla (joihin näemmä jatkuvasti palaamme) ihastuttavan Laura Paloheimon. Räiskyvän iloisella ja positiivisella asenteella varustettu Laura sai minut tekemään vielä kerran piipahduksen chick-litin puolelle. Hänen uusimpansa tuntui äiti-ihmisestä helpoimmin lähestyttävältä.

Ja välitön kirja onkin. Se kertoo Klaukkala -teoksesta (lukematta!) tutusta Juliasta, joka on nyt saanut esikoistyttärensä. Pikkuinen prinsessa valloittaa mutta, kuten vauvat yleensä, myös valvottaa. Pieni perhe ei pääse rauhassa totuttelemaan uudenlaiseen arkeen, vaan elo käy haasteelliseksi Julian miehen, Timpan mekaanikkouran myötä. Työt suuntautuvat kesän rallitapahtumaan. Sinne sitten koko perheen voimin asuntovaunua asuttamaan. Mutkia tulee matkaan niin anopin, kuin Timpan exän suunnalta. Mukaan mahtuu suuria persoonia, jotka tekevät Julian elämästä juhlaa. Tai painajaista.

Romanttisen komedian tavoin pääpari ajautuu väistämättä etäälle toisistaan ja loppuratkaisunkin voi arvata. Yllätyksellistä sen sijaan on Paloheimon käyttämä heleä kieli, runsaat tapahtumavyöryt, jotka, jos eivät aivan ääneen naurata, niin ainakin hymyilyttävät. Lauran omistama vintagevaate-puoti, jonne nainen sivujen edetessä palaa, edustaa arvomaailmaltaan kierrätystä. Persoonallista kauneutta.

Koko lapsuuteni olin seurannut tavallista perhe-elämää vain sivusta, ja perheestä oli tullut jotenkin ihmeellinen käsite. Ja nyt, kun minulla vihdoin oli oma perhe, olivat elämänhallinnan ainekset sirpaleina levällään. Kuin kaleidoskoopissa - sillä erotuksella, että tämä kuva ei ollut kaunis vaikka sitä pyöritti kuinka.

Mama Mojo ei sisällä pelkkää hömppäilottelua, vaan se käsittelee myös vakavampia aiheita. Äidin väsymystä ja hämmennystä uuden elämän edessä: vaikka vauvan pukisi glitterpotkareihin, ei se tee pientä otusta yhtään sen kesymmäksi. Ja juuri silloin, kun miestä eniten tarvittaisi, viekin oma ura voiton. Entä sitten lapsettomat, omaperäiset ystävät? Jos rakennekynnet ovat lähempänä sydäntä kuin vauvan pullukkatassut, ymmärrystä ei ehkä entiseen malliin heru.

Olin noudattanut äidin uutta linjausta, ensin jälkkäri ja sitten pääruoka. Ahmin jäätelöannosta, joka romahtaisi koska tahansa, mutta toisaalta niin romahtaisin minäkin.

No niin. Nyt on piipahdettu chick-lit:n maailmassa ja teen pikku hiljaa paluuta omimmille alueilleni. Mitä jäi käteen? Ajattelin ennakkoluuloisesti, että tämän lajityypin teokset sisältävät pelkkää hattaran makuista höttöä. Kyllä kirjoissa selkeää sanomaakin on, ja etenkin Paloheimon laadukkaasta kerronnasta nautin. Kannattaa kokeilla!

***

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin

Mari A
Päkä
Äiti yrittää
Krista

Anna Jansson; Amorin kiehkurat

Ödesgudinnan på Salong d' Amour 2014, suom. Vappu Vähälummukka ja Gummerus 2014, 317s.

"Minua jännittää ihan kamalasti, mutta siitä tulee hurjan hauskaa. Minulle soitti joku Jonna Bogren -niminen toimittaja. Hän halusi kirjoittaa jutun minun ja Henryn rakkaustarinasta, siitä miten yli kahdeksankymppisenäkin voi vielä löytää rakkauden. Mutta sanonpahan vaan, että rakastuminen tuntuu kahdeksankymppisenäkin ihan yhtä hermostuttavalta ja kutkuttavan ihanalta kuin teini-ikäisenäkin."

Osallistuin facebookin lukuhaasteeseen, jossa tarkoitus lukea lokakuun ajan vähintään 30 sivua päivässä. Minulle tyypilliseen tapaan homma lähti lapasesta. Antauduin täysin lukumanian kouriin, mikä sinällään on varsin mukavaa, mutta myös postauspinoja kasvattavaa. Pitäisi osata kirjoittaa yhtä nopeasti kuin lukee!

Ruotsalainen kirjailija Anna Jansson on monille entuudestaan tuttu Maria Wern -dekkareista, jotka sisältävät kutkuttavan paljon huumoria. Tällaisena pimeänä ajanjaksona lääkitsen syysmasennusta kevyellä, pinkillä, pirskahtelevalla kirjallisuudella. Eli suoraan sanottuna, luen hömppää. En tosin jaksa sitäkään kovin kauaa, mutta välipalana chick-lit toimii mainiosti. Kuten myös Amorin kiehkurat.

Jansson sijoittaa elämällä iloittelevan tarinansa kampaamoon, mikä on miljöönä nappivalinta. Lukija pääsee kurkistelemaan erilaisten asiakkaiden elämiin, varsinkin rakkaushuoliin, joita päätähti kampaamon omistaja, Angelika toimeliaasti ratkoo. Siinä missä kampaukset laitetaan uuteen uskoon, usein myös ihmissuhteetkin. Omaa menetystään Angelika lääkitsee auttamalla muita. Mikä on toki jaloa ja palkitsevaa. Seuranaan hänellä hyörii hiusalalla loistava, muutoin suloisen uusavuton Ricky. Joka ei, yllättävää kyllä ole stereotypinen homo, ei homo ollenkaan.

Romaani on jaoteltu napakalla otteella nimettyihin lukuihin, tässä omat suosikkini

Voi jumankauta, sanoo Ricky

Syön, olen siis olemassa

Kaikkiin hetkiin ei tee mieli tarttua

Hautausurakoitsijat kuoriutuvat kosteikoista

Absintti ei ole nynnyjen juomaa

Aika kuluu ja me vielä pahemmin

Ja mihinkäs dekkarikuningatar karvoistaan pääsisi! Mahtuu tarinaan mukaan myös murha...

En voi sanoa tuntevani genreä siinä määrin, että voisin tässä henkseleitä paukutellen tekstiä ruotia. Minusta tarina kuitenkin toimii. Kantaa. Hauskuttaa. Viihdyttää. Janssonin ote on ihanan itseironinen ja leikittelevä, ryppyotsafiiliksellä tähän ei kannata tarttua. Tai ehkä kannattaakin, romaani kun voi kevään tuoksuilla ja omintakeisilla persoonilla herätellä jopa hymyilemään.

***

Teoksen on lukenut ainakin Kesän lapsi

Graeme Simsion; Vaimotesti

The Rosie Project 2013, suom. Inka Parpola ja Otava 2013, 333s.

Huristellessani takaisin kaupunkiin kauniin naisen ajamalla punaisella Porschella, tuon kappaleen soidessa, minusta tuntui kuin olisin seissyt jonkin aivan uuden maailman laidalla. Jos mahdollista, tuo tunne vain vahvistui, kun sade alkoi langeta ja avoauton kattoon tuli toimintahäiriö, jonka takia emme saaneet sitä ylös. Sama tunne oli vallannut minut, kun katselin kaupungin siluettia. Parvekeaterian jälkeen, ja jälleen silloin, kun Rosie oli antanut puhelinnumeronsa. Toinen maailma, toinen elämä, lähellä mutta saavuttamattomissa.


Vaimotestin voisin lukea villiksi kortiksi, joka lähti mukaan kirjastosta sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Elämä on ollut taas siinä määrin hektistä, että halusin luettavaa jonka parissa rentoutua, ehkä jopa naurahdellakin. Chick-lit on minulle genrenä melkoista rämeikköä, vielä kartoittamatonta aluetta. Ei muuta kuin saappaat jalkaan ja menoksi!

Pikaisen googlaamisen perusteella havaitsin, että kyseinen teos on nauttinut blogeissa kiitettävissä määrin huomiota (ilmankos se olikin jäänyt jonnekin takaraivoon kummittelemaan). Mitä siis tästä vielä kertoa? Tehän taidatte jo tuntea tarinan?

Sanotaanko näin, että en olisi tarkoitukseeni sopivaa lukemista voinut paremmin valita. Ns. hömpäksi tarina on sivistyssanoineen lennokkaan fiksu ja sopii sisällöltään myös miespuoleisille lukijoille. Ihan totta, kokeilkaa vaikka! Romaanin päähenkilö on ihan hivenen omalaatuinen tapaus tarkkaan ohjelmoitune aikatauluineen. Sympaattisesti hän toteaa kirjan alussa, etteivät ihmiset oikein pidä hänestä. Miehellä on vain kaksi ystävää, mutta nyt hän haluaisi lisäystä sosiaaliseen elämäänsä, ehkäpä jopa vaimon muodossa.

Mistä kaavoihin kangistunut poikamies, poikkeuksellisen älykäs sellainen, sielunkumppanin voisi löytää? Huonoilla sosiaalisilla taidolla varustettu genetiikan professori päätyy laatimaan vaimotestin. Sen perusteella toivottomat tapaukset (eli 99,9% väestöstä) on helppo kartoittaa ja poissulkea laskuista. Kunnes jäljelle jää vain Se Oikea. Täydellinen nainen Don Tillmanille!

Elämä ei kuitenkaan/tietenkään kulje valmiiksi kaavoitettuja latuja, vaan sattumoisin Donin elämään tupsahtaa räväkkä tarjoilijatypy Rosie. Täysin vaimoksi kelpaamaton Rosie, joka mm. polttaa tupakkaa...

Oi mikä herkkupaketti Vaimotesti onkaan! Se sisältää älyllistä ilottelua ja osaa naurattaa ihan aidosti. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen viihdyttävää seuraa, he hurmasivat minut täysin. Kiitos ja kumarrus upeasta lukuelämyksestä.


Tuntuu! Tuntuu, tuntuu, tuntuu! Tunteet häiritsivät hyvinvointiani.

Riikka Pulkkinen; Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava 2014, 174s.

- Mistä voi tietää mitä todella haluaa? Tämä ei ole kenraaliharjoitus, tämä on elämä.

Taisitte vähän yllättyä pyllättyä tästä hyvin epäannikamaisesta kirjavalinnasta. Niin teoksen kannet, nimi kuin genrekään eivät ole ihan sitä, mihin lukijani ovat blogissani tottuneet törmäämään. Mutta joskus täytyy heittäytyä hulluksi! Irroitella vähän! Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun törmää tutun ja hyväksi havaitun kirjailijan uutuusteokseen bestseller-hyllyillä. Riikka Pulkkinen on tehnyt uuden aluevaltauksen vakavista ihmissuhderomaaneistaan chick-lit osastolle. Täydellä tyylillä!

Joskus vähän kevyempi matsku maistuu. Pienoisromaani on köykäisempi kädessä, kun sitä lukee sängyssä. Se on köykäisempi mielessä, kun ei tarvitse pingoittaa älyääkö kaiken, mitä jää huomaamatta, täytyykö tästä ja tästä seikasta ahdistua. Ja ennen kaikkea Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilahduttava, sympaattinen hyvänmielenromaani. Räväkkä, suklainen, hauska.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Iiris Lempivaarasta, ja se on ilmestynyt aiemmin jatkokertomuksen muodossa Kauneus & Terveys lehdessä. Ihanaa, että Iiris on nyt saanut oman romaaninsa, minä kun en juuri lehtiä lue.

Iiriksen elämä mullistuu, kun pitkäaikainen miesystävä Aleksi ei odotusten mukaisesti suinkaan kosi. Ei, eräänä aamuna hän ilmoitta, ettei rakastakaan Iiristä. Siitä seuraa itkua, suklaata, itkua ja vielä enemmän suklaata, sekä jokunen uusi mekko ja korkeakorkoinen kenkäpari. Iiris on kuitenkin selviytyjä. Jokusen epäonnistuneen treffin jälkeen hän päättää koulupsykologin ammattiinsa nojaten kehittää oman self-help ohjelman, jonka avulla pääsee taas jaloilleen. Ja sellainen tästä teoksesta muodostuukin. Suloinen, hellyyttävä romaani naiseuden ytimessä liikkuvista aihepiireistä. Ongelmista, joita vain tosi nainen kokee ja joista vain tosi nainen selviää. Vaikka sitten Kauniita ja Rohkeita apuna käyttäen (sieltähän se elämän viisaus löytyy, mikäli naapurin Marja-Liisaa on uskominen).

- Tarkoitankin elämässä. Ylipäänsä. Jos minä joskus saan jakaa sunnuntain sanomalehden jonkun kanssa, keittää vielä toisen pannun kahvia asunnossa, jonka seinät pitävät paikkansa, kaipaamatta minnekään, pestä lapsen piirrustuksia lattiasta, minä olen onnellinen. Minä olen perillä.

Ihanaa, ylinaisellista hömppää, joka sai tämän synkkyyten taipuvaisen lukijan monesti hymyilemään. Miltei riehaantumaan, Ehkä pitäisi lukea enemmän chick-litiä? Toisaalta näin sokeripitoisen romaanin jälkeen iski ruishimo kunnon dekkarin parissa. Ei auta kuin odottaa, että muutama makoisa trilleriuutuus ilmestyy.


He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat haluneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme.

***

Toisaalla teoksesta on blogannut mm.

Elina

jonka bloggauksesta löytyy kattava listaus muista kirjaan tutustuneista

Veera Nieminen; Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen ja Tammi 2013, 267s. (lahjaksi - kiitos Elegia!)


Sinä hetkenä tajuat, että kaikki, mitä olet aikaisemmin luullut rakkaudeksi, on ollut pelkkä häivähdys siitä. Kaikki, mitä olet luullut suureksi intohimoksi, on ollut vain sivunjatkamisen tarvetta. Sinä hetkenä tajuat, että sinä olet viety, myyty, otettu eikä mikään mahti maailmassa voi pysäyttää sitä, mikä tuosta ensisilmäyksestä on lähtenyt liikkeelle.

... Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensi silmäyksellä.


Myönnän, että Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori pelotteli minua kannellaan. Kirja näytti sellaiselta jonka... No, ehkä jättäisin pirtsakkuutensa takia väliin. Tiedättehän minut, olen tällainen vanha trillerisynkistelijä. Onneksi kuitenkin kokosi rohkeuteni ja tartuin romaaniin, jonka rakas ystäväni Elegia minulle lähetti. Jo hänen suositustensa perusteella koin olevani teoksen suhteen turvallisilla vesillä.

Ja kun tämän napakalla huumorilla varustetun salamarakkauspaketin aloitin, kirja kasvoi kiinni käteeni. Teos pitää sisällään kesäistä maalaisromantiikkaa ladattuna täyteen sellaista elämäniloa, ettei sydämeni voinut olla heltymättä!

Avioliittosimulaattori kertoo tarinan itäsuomalaisesta Ainosta ja länsisuomalaisesta Jussista. Nämä kaksi kohtaavat, ja rakkaus iskee armoa tuntematta. Aino muuttaa kesäkuukaudeksi Jussin kotitilalle maalaistaloon, jota isännöivät vahvat mörököllit, Jussin isä, setä ja joukon sympaattisin, pikkuveli. Moottoriturpa Aino järkyttyy jäätävän hiljaisista ruokailuhetkistä, joissa katsekontaktia vältellään viimeiseen saakka. Kaavoihin on raudanlujuudella kangistuttu, kun asiat on aina tehty näin, miksi niitä muuttamaan?

Onneksi Jussilla on The Katse, muuten tarina päättyisi ennen kuin se on alkanutkaan. Olisi jäänyt monet naurut ja iloisen sykähdyttävät romanttiset hetket väliin.

Avioliittosimulaattori on, Kristamurua lainatakseni ennen muuta hyvänmielenkirja. Genre on itselleni melko vieras, mutta nyt Niemisen teoksen luettuani tuli sellainen fiilis, että tällaisiin voisi tarttua useamminkin.

Kiitos siis Veera hilpeästä lukuelämyksestä! Eihän kirjaasi voi olla suosittelematta. :)

***

Miten ihminen voi kasvaa niin kiinni toiseen, että siitä eroaminen tuntuu kuin repisi itseltään ihoa irti?

Vera Vala; Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala ja Gummerus 2013, 351s. (arvostelukappale)

Totuus, se tuli aina julki. Kaikkien teot punnittiin. Ajatus vallasta sai Marcon hymyilemään. Kaikki sujuisi niin kuin hän oli suunnitellut. Elämä oli peliä, mutta tällä kertaa pelinjohtaja olisi hän itse. Ja kun kapteeni käskee, toisten on paras totella.

Kuolema sypressin varjossa tutustutti meidät viehkoon yksityisetsivään nimeltä Arianna de Bellis, sekä hänen sympaattiseen, mutta aavistuksen kliseiseen homoystäväänsä, Angeloon. Sypressi tuoksui, maisemat huikaisivat, tunnelma oli kesäisen kiihkeä. Sarjan toinen osa, Kosto ikuisessa kaupungissa johdattaa lukijan jälleen Ariannan tutkimusten pariin, tällä kertaa tapahtumapaikkana itse ikuinen kaupunki, Rooma. Mutta siinä missä auringon säteet hurmaavat turkoosina loiskivan veden, paljastaa kaupunki öiseen aikaan todelliset kasvonsa. Pimeydessä vaanii vaara, hengittää oikeastaan jo olkapääsi takana...

Kaikki alkaa siitä, kun parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Ariannan varjostamaan sisartaan Lauraa, assyriologian professoria. Anna uskoo jonkun tuntemattoman uhkaavan sisartaan, joka vastikään joutui pahoinpitelyn kohteeksi. Kohtalokkain seurauksin. Mutta ennen kuin Ariannan tutkimukset pääsevät kunnolla edes alkuun, Laura murhataan. Syyllisyyttä poteva yksityisetsivä on jo päässyt epämääräisen pimeyden kintereille, eikä hän luota paikallisten, hiukan korruptoituneiden poliisien ammattitaitoon. Arianna päättää ottaa itse Lauran murhaajan kiinni, selvittää sekavan vyyhdin, joka naisen takaa suorastaan pursuilee. Oikeastaan hänellä alkaa olla kiire, ehkä uhreja on tulossa lisää.

Pian käy ilmi Lauran kytkökset paikallisiin anarkisteihin, huumekauppiaisiin, varkauksiin. Minkä jäljille Laura oikein pääsi? Mikä oli niin vaarallista, että ystävällisen ja iloisen naisen oli maksettava siitä hengellään?

Lauran kuolema oli välttämätön. Hänessä asui pahuus. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Haluaisin kertoa muille, miltä olen heidät vapauttanut. Heidän olisi syytä olla kiitollisia. Kuinka paljon olenkaan joutunut sietämään.

Entäs sitten Ariannan on menneisyys, hänen kadonneet vuotensa, joista nainen muistaa vain ahdistavia väläyksiä? Painajaisissa epämääräiset muistot hyökyvät päälle, el Lobo ei olekaan jättänyt häntä rauhaan, vaan vaanii yhä varjoissa –

Kauniin Vera Valan aiempi romaani viitoitti tietä eräänlaiselle chick lit -jännitykselle, jolle myös toinen osa on uskollinen. Jälleen tunteet käyvät kuumina, maisemat häikäisevät ja mukana on kiva ripaus paikallista historiaa. Juoni leikittelee lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, vihjailee mutta eipäs paljastakaan. Kovin pelottavaksi teos ei äidy, ja siksi povaan sen olevan monelle kesälomalaiselle mieleistä rantaseuraa.

Viime kerralla muuten arvasin murhaajan etukäteen – nyt niin ei käynyt, päinvastoin. Teoksen lopusta löytyy useampikin yllätys!

Ariannan kanssa ovat seikkailleet ainakin Kirsi, Annami, Jonna,  Maria


Ps. Täysin kirjaan liittymätön kommentti. Viime aikoina kirjabloggaajia on kritisoitu vähän joka tuutissa, ja nyt postausta laatiessani huomasin sen väijyvän jatkuvasti takaraivossa. Mitä uskallan kirjasta kirjoittaa? En ole kirjallisuuden ammattilainen missään mielessä (paitsi ehkä siinä, että olen lukenut viisivuotiaasta saakka - paljon), pidän blogia täysin harrastusmielessä, ja kyllä, saan niitä pahamaineisia arvostelukappaleita. Tämäkin on itse asiassa sellainen. Bloggaamista en kuitenkaan aio lopettaa, vaikka suurella vaivalla hiljennetty itsekritiikki uhkaa taas huhuilullaan viedä harrastuksesta hohtoa...

Johanna Holmström; Itämaa

Asfaltsänglar 2013, Suom. Tuula Kojo, Kustannusosakeyhtiö Otava 2013, 333s.

Heitä kutsuttiin asfalttienkeleiksi, mutta eivät he mitään enkeleitä olleet, vaan langenneita tyttöjä, jotka pirstoivat itsensä ja kaipuunsa pitkin katuja. He olivat kalmoja jo ennen kuin osuivat maahan. He kuljeksivat ympäriinsä kuin kuori, ehkä kuukausikaupalla, valmiiksi kuolleina. Tietämättä sitä itse.

Leila ja Samira. Sisarukset, joille elämä ei ole antanut kaikkein helpoimpia kortteja. Onhan heidän isänsä maallistunut maahanmuuttaja, äiti taas muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen. Yritä siinä sitten elää nuoruutta. Löytää paikkaasi yläastehelvetissä, jossa on vaarana joutua silmätikuksi jo siitä, ettei olkapäällä keiku Miu Miu, Gucci tai Guess. Leila on siirtynyt yläasteelle ristiriitaisin tuntein. Hänen lapsuudensystävänsä, peroksiblondi Linda, jolle Britney Spears on kaikki kaikessa, sulkee Leilan tylysti ringin ulkopuolelle. Sinne Leila jää, vetäen suojakseen vain hupun väkivaltaa ja syrjintää vastaan. Kotonakaan ei mene hyvin. Isosisko Samira on yrittänyt pyristellä irti fanaattisesti islamiin suhtautuvan äidin otteesta muuttamalla omaan asuntoon. Mutta hän itsekin tietää elävänsä kuin jatkoajalla. Koska astalttienkelin kohtalo on myös Samiran kohtalo.

Jo kirjan alussa käy ilmi, että Samira makaa sairaalassa koomassa. Lyhyeksi on jäänyt hänen vapaustaistelunsa. Leilalle selviää vasta jälkeen päin mitä isosiskolle lopulta tapahtui. Samira ehti saada maistiaisia siitä, millaista on elää kuin suomalainen nainen, mutta hirvittävällä hinnalla. Kun Samira ja hänen "musuystävänsä" Jasmina lähtivät valloittamaan maailmaa lyhyissä hameissa, ainainen pelko silmissään, he tiesivät jo valmiiksi mille tielle lähtivät. Se on tuhon tie. Mutta myös sodan.

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totaalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten tulee pukeutua. Hameet ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuivat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase.

Kun rakas isosisko kieltäytyy enää heräämästä, jää Leila oman onnensa nojaan. Toki hänellä on parkour-porukka, ja niin. Linda. Koulukiusaaja Linda, joka saa pian huomata, miten huojuva on yläasteikäisten arvoasteikko. Pienikin moka riittää romahduttamaan taiten rakennetun imagon, jäljelle jää vain tuhriintunut meikki ja mustelmat. Kuitenkaan Leila ei jätä Lindaa, koska tuntee liian vahvasti. Leila yrittää seurata Samiran jalanjälkiä, mutta äiti kiristää hihnaa. Äiti, joka niin mielellään solmisi kurittoman tyttärensä päähänsä hijabin. Koska on jo tarpeeksi suuri häpeä se, mitä Samira teki erään skinijengin jäsenen kanssa...

Luin helsinkiläisen Johanna Holmströmin Itämaata kuin huiminta jännäriä. Anja Snellmannin Parvekejumalat viskasi minut aikoinaan muslimityttöjen tiukasti vartioituun maailmaan ja sinne jäin janoamaan lisää. Siinä missä Parvekejumalien päähenkilön elämännälkä nostatti lukijan tunteet pintaan, teki Itämaa saman vieläkin riipivämmin. Jotenkin koin lukevani Snellmannin kirjalle jatkoa, vaikka tarina on tietysti eri. Ja kuitenkin se on sama. Sama kohtalo näillä hunnun vainoamilla tyttärillä, jotka Itämaassa löytävät myös kankaan takaa turvan.

Holmström kuljettaa tarinaa napakalla otteella. Kirja tulee vahvasti tykö, siitä voi tuntea huulikiillon ja teinihien tuoksun, mutta myös kalman ja pelon. Jokin paha ajaa teoksen naisia takaa, hengittää niskaan ja patistaa lukijaa kääntämään sivuja tiheään tahtiin. Viimeisen kappaleen jälkeen tunnelma ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Parvekejumalissa.

Tämä lukija on  myyty!


Ps. Tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi alastomia vartaloita. Minun kroppaani ei tarvitse nähdä.

Kirja on löydetty ainakin Kirjasfäärissä. Kokeilkaa muutkin!

Véronique Ovaldé; Mitä tiedän Vera Candidasta

Ce que je sais de Vera Candida, Wsoy 2011 284s.

... Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita huomattavasti itseään vanhempi mies "koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi", hän ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente nosti katseensa taivaaseen, kohautti olkapäätään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.

Luin Véronique Ovaldén teoksen Leijapojan ja Sade lankeaa romaanien välissä tarkoituksenani haukata välipalaksi jotain kevyempää. Kirjailija oli peittynyt mielessäni mystiseen pimentoon enkä oikein takakannen perusteellakaan tiennyt mitä odottaa. Chick litiä? Fantasiaa? Romantiikkaa? Vaiko peräti draamaa? Kirjan luettuanikaan en ole varma, miten ryhtyisin teosta kategorioimaan. Ehkä se on ripaus noita kaikkia ja kuitenkin täysin uniikki.

Kieltämättä minulla oli alkuun vaikeuksia päästä kiinni Ovaldén tyyliin. Kilometrin mittaiset lauseet puuduttivat ja samalla teos tuntui turhan hattaraiselta. Pian kuitenkin jokin loksahti kohdilleen ja aloin nauttia kirjailijattaren humoristisesta ja kahdenlaisen todellisuuden surutta sekoittavasta kerronnasta.

Teos lähtee liikkeelle Rose Bustamentesta, miesten päät kääntävästä kaunottaresta joka asuu lievästi sanottuna eksoottisella Vatapuna -nimisellä saarella. Köyhä Rose hyödyntää ulkonäköään ja miesten heikkoutta prostituutiolla ja myöhemmin lentokalojen pyydystämisellä. Kaikki on hyvin, kunnes Vatapunaan muuttaa Jerome, oikea sika mieheksi. Vaikutusvaltaansa käyttämällä Jerome saa Rosen koukkuunsa ja tuloksena syntyy hiukan yksinkertaiseksi jäävä Violette.  Myös Violette saa tyttären, kirjan nimestä tutun Veran. Veran lapsuus sivutetaan lyhyesti, mutta lukijalle käy ilmi Violetten satuttaneen pikkuista Veraa. Helpon tien kulkijaksi ei siis hänkään päädy, ja ongelmat räjähtävän silmille Veran jouduttua käymään isoisänsä rappeutuneessa kartanossa...

Kuin kirous, menneisyys ei näytä päästävän näitä naisia otteestaan. Kaikki kolme tulevat raskaiksi, kohtalokkain seurauksin. Valta on kirjan teemoista räikein. Valta, ja taistelu siitä kuka sen kahvoihin pääsee. Roikkuuko kahvoissa miehen karvainen käsi, vai saako nainen päätää elämästään itse.

Minulle tuli tästä lievästi mieleen Katarina Wennstamin kirjat. Hänhän kirjoittaa myös voimakkaasti feministisiä ja kantaa ottavia teoksia vain eri nyanssein. Itselleni Wennstamin tyyli on maanläheisyydessään mielekkäämpi, mutta ei Ovaldékaan huono ole. Kun tarinaan pääsi sisälle, se alkoi soljua kuin vettä vain. Minusta insesti ja alistaminen ovat vain niin painavia teemoja, että niiden lähestyminen tältä kannalta etäännytti.

Tarinalla on kääntöpuolensa, Verakin löytää Ixtagansa. Ja tajuaa, etteivät suinkaan kaikki miehet ole samasta puusta veistettyjä. Onneksi.

Nähdessään Vera Candidan siinä Ixtagasta tuntui kuin veri olisi lähtenyt uudestaan kiertämään haamusormea myöten, Vera Candidan käsi, joka roikkui ranteesta karistaen huolimattomasti tupakasta tuhkaa pienellä etusormen napautuksella, oli kuin hänen maailmansa valtimo, Ixtaga ajatteli, Nyt kun hänen näkemisensä tuntuu hyvältä, lopetan sitten kun se tuntuu taas pahalta, mutta se oli juopuneen ja rakastuneen lupaus, mikä on se hetki jolloin ihminen vajoaa tuskaan ja riippuvuuteen, onko silloin olemassa tarkkaa hetkeä jolloin ilo katoaa?

Romaanin ovat lukeneet monet blogikollegat, joiden innoittamina minäkin kirjaan tartuin. Kiitos ja kumarrus! Tässä muutama blogi, joista löydätte lisää postauksiin vieviä linkkejä

Pihi nainen
Leena Lumi
Karoliina
Mari A

Sari Luhtanen; Tuulin viemää

Meteorologinaisen kolmenkympin kriisistä kertova romanttinen komedia - lajin parhaiden brittielokuvien tapaan - saa lukijan mainiolle tuulelle. Tuuli viihtyy mukavasti meteorologin työssään, kunnes eräänä päivänä kilahtaa hänen kuunnellessaan työkaverinsa häävalmisteluja. Hänenkin on päästävä naimisiin, ja ajankohdaksi hän päättää 30-vuotissyntymäpäivänsä. Pieni ongelma on se, että hän sopii sen vain itsensä kanssa, sulhasesta ei ole tietoakaan. Työkaverit tyrmistyvät kun Tuuli irtisanoutuu työstään keskittyäkseen häävalmisteluihin arvoituksellisen, ulkomailla viihtyvän tulevan puolison kanssa -miehen jota ei ole kukaan nähnyt. Löytääkseen prinssin joutuu joskus suutelemaan muutamaa sammakkoa. Mutta sammakoksi kandidaatit paljastuvat vasta jonkin ajan jälkeen, niin työkaveri kuin eksäkin. Vaikka Tuuli oli jo varma siitä, että oli löytänyt sen oikean. Mutta entä sitten sisaren lanko, salskea ja kunnollinen palomies?

***

Valitettavasti lukemisen lähtökohdat ovat nyt sellaiset, että aatokset pyörivät niin tiiviisti tulevan vauvelin ympärillä, että on melkein sama mitä sitä lukee. Keskittymiskykyä ei ole nimeksikään, mutta luettava on, muuten ajan kulu lakkaa kokonaan.

Siispä nappasin huvikseni kirjastosta mukaan tällaisen hömppäkirjan, joka ei todellakaan vaatinut lukijalta paljoa (/mitään). Tarina kuljetti mukanaan romanttisen komedian tavoin, ja oli loppuen lopuksi parempi kuin uskalsin odottaa. Nopealukuinen huumoripaketti, joka jätti hyvän mielen.