Hanna-Riikka Kuisma; Kerrostalo

Like 2019, 332s.

"Tämä on sellainen villi länsi, täällä on tuo korttelipoliisikin", pieni vanhus kommentoi kirjaston edessä. "Sanotaan, että tilanne on hallinnassa, mutta kyllä minua pelottaa käydä kaupassa."



Hanna-Riikka Kuisma on jo vuosikaudet lukeutunut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Rakastan hänen ravisuttavia aiheitaan, tyyliä, jossa todellisuus pysyttelee hiuksen hienosti realismin puolella. Värejä, hajuja, makuja, äärimmäisiä tunnetiloja.

Arki iskee tässä uusimmassa lukijalta hampaat kurkkuun. Aikoinaan mahtava lähiö, oma uljas maailmansa, on riisuttu loistostaan. Lamakauden lapsista on kasvanut uuden lamakauden nuorisoa. Leikkikentät ovat tyhjentyneet, huumekauppa ja rikollisuus kukoistaa. Ja tietysti vitsauksista se yleisin; alkoholismi.


Silloin kun hän saa nukuttua, hän näkee unia kapakoista, ruotsinlaivoista, diskojen värivaloista ja ennen kaikkea kimaltelevasta nesteestä, joka maistuu suussa samaan aikaan suloiselta ja kirpeältä. Unia siitä, miten kauniilta sirpaleet näyttävät, kun pullo särkyy pirstaleiksi sateen kastelemaan asfalttiin, miten nyrkki osuu kasvoihin ja kallossa kuuluu luun särkymisen rahina, kuinka pitää puukkoa tytön kurkulla samalla kun panee tätä perseeseen, miltä tuntuu herätä kädet veressä muistamatta, kuka on.



Siinä missä Kuisman aiemmat teokset ovat keskittyneet vain muutamiin henkilöihin, kurkistellaan Kerrostalossa monenlaisiin ihmiskohtaloihin. On asukkaita kaikista ikäryhmistä. On onnen hetkiä, mutta myös valtaisasti inhimillistä hätää. On arkea harmaan kaikissa sävyissä, krapulan heikentämiä aamuja tai jos hyvin käy, nousuhumalaan voi päästä jo ennen aamukahvia.


Betonibunkkeritarina huumaa kuin parhain dekkari nostattaen esiin dystopisia kauhuja. Alueella sijaitsevassa tornitalossa joku vahtii Sauronin silmän lailla; pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa, vai onko lopulta kuitenkin kyse vain rahasta?


Kerrostalo edustaa raikkaasti uudistunutta Kuismaa ja suosittelen teosta koko sydämestäni.



Jami ojentaa heille pari pamia. Jessica huuhtelee omansa alas lämpimällä kaljalla ja jää tuijottamaan leskenlehteä, joka on murskannut asfaltin ja työntynyt näkyviin kuin pieni aurinko. Hän hoitaisi vielä asiat kuntoon, tavalla tai toisella ennen kuin poika menisi kouluun. Hän on päättänyt niin.

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!

Lucia Berlin; Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin 2015, suom. Kristiina Drews 2018 (2. painos), 293s.

"Paahtovanukasta?" hän kysyi minulta. Nyökkäsin. "Paahtovanukasta", hän sanoi puhelimeen. Sitten Bella soitti hotellin myymälään ja tilasi uimapuvun kokoa 8, värikyniä, kaikkia mahdollisia leluja mitä valikoimasta löytyi, ja muotilehtiä. "Mitä jos jäädään tänne! Unohdetaan koko joulu!"

Tästä tulee yksi vaikeimmista kirjoittamistani postauksista. Koska. En ensinnäkään juuri lue novelleja, en edes pidä niistä (paitsi Lucia Berlinistä, näemmä), novellit ja runot menevät yhdessä samaan kategoriaan nimeltä liian henkilökohtaiset. Ehkä näitä tyylilajeja on typerää verrata toisiinsa, sitä paitsi runot ovat elämäni suola jota säännöstelen niukasti, mausteeksi.

Ja kuitenkin Lucia Berlinin novellikokoelma on kuin yhtä suurta runoteosta. Lydia Davisin Alkusanat, Stephen Emersonin Johdanto sekä loppukatkealma naisesta itsestään kertovat jo kaiken oleellisen.


Proosa kynsii itsensä ulos paperista. Siinä on elinvoimaa. Se on paljastavaa.



Huikean monipuolisen elämän elänyt Lucia Berlin (1936-2004) ammentaa kokemastaan; hän on kirjailija, hän on kirjallisuuden opettaja, hän on äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja. Kokenut köyhyyden, kokenut rikkauden. Hän on vallaton ja vahva, hän on haavoittuva ja herkkä. Aivan kuten novellinsa.


Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.



Mutta kaikki tämä on luettavissa itse teoksesta. Henkilökohtaisempi osuus on vasta edessä. Ja kuinka minä kaipaankaan savuketta tuekseni! Lucia, sinä todella käänsit auki sisimpäni yksinkertaisin lausein, monitulkintaisin tarinoin. Jäin miettimään mitä juuri tässä ja nyt tahdot kertoa. Novellit viihdyttävät, kyllä, tarinoiden elämää hämmästelevä myötätuntoinen ote pakahduttaa. Ja kun tämä tarjoillaan mustan huumorin sitomana pakettina, tiedän Berlinistä tulleen yksi kirjallisista tosirakkauksistani.

Jokainen kertomus on ainutlaatuinen helmi, kirja on helminauha, jota voi tarkastella yksittäisinä osasina, jopa yksittäisinä lauseina.


Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan.



Novelleissa on tarttumapintaa niin monenlaisille, eri elämäntilanteissa kamppaileville naisille. Toisinaan ne tuudittavat nauttimaan huumaavista tuoksuista, mehevistä maisemista auringon paahtamilta niityiltä merenalaiseen maailmaan.

En ole uskaltanut hirmuisen tarkasti vielä lukea muiden mielipiteitä Siivoojan käsikirjasta, mutta toki tiedostan vastaanoton olleen positiivista. Itse emmin kirjan kanssa, novellit, äh, en osaa lukea novelleja, mutta onneksi Leena Lumi totesi osuvasti että teoksen voi kohdata päiväkirjanomaisesti. Ja niin minä kokeilin ja niin minä rakastuin. Voi Lucia!



Arvet ovat rumia, hirveitä. Mutta ne ovat nyt sinua. Ja sinä olet nainen, senkin hölmö! Ilman Alfonsoasi ja tätä rintaa sinä voit olla enemmän nainen kuin koskaan ennen, voit olla ihan oma naisesi!

Jax Miller; Vettä sakeampaa

Nimeni on Freedom ja vereni on hiekkaa. Siltä minusta tuntuu, kun kiihdyn liikaa, kun päässäni pyörii enkä saa sitä loppumaan. Se on pelkkää sivuvaikutusta siitä, että yritän pysyä mukana, kun maapallo pyörii akselinsa ympäri. Lääkäreiden mielestä kyse on mielisairaudesta.


Viskiä, hikeä, feromoneja. Verta, väkivaltaa, prätkiä. Baaritiski. Sen takana nainen nimeltä Freedom. Nainen todistajansuojeluohjelman turvissa, nainen vailla muuta päämäärää kuin itsetuho. Hän himoaa rangaistusta. Hän on säästänyt vaatteensa, joita käytti raiskauksen aikana. Hän on menettänyt kyttäaviomiehensä, kenties murhannut miehen itse. Hän on menettänyt kalleimpansa, verensä, sielunsa - omat lapset.

Minä ja normaali olemme kuin ruuti ja tuli. Kaksi asiaa, joita ei saisi koskaan sekoittaa.


Freedomin nihkeä itseinho, raapiva alkoholismi ja se lääkepurkki, johon tämä kaunis, riivattu nainen on kerännyt pillereitä poistaakseen itsensä lopullisesti, saa pysähdyksen joka rusauttaa lukijaltakin nenäruston sijoiltaan. Freedomin menehtyneen aviomiehen veli on vapautumassa vankilasta. Hänen, takanaan koko psykopaattinen perhe, ainoa päämäärä on kostaa Freedomille Markin kuolema. Mikään ei tule tätä pakkomielteistä miestä pysäyttämään.

Eikä mikään tule pysäyttämään tarinamme antisankaritarta, naista, äitiä, joka kuulee tyttärensä kadonneen. Rebekah ja Mason. Nyt jo aikuiset lapset, jotka varttuivat "turvassa" väkivaltaiselta ja arvaamattomalta äidiltään ns. hyvässä uskonnollisessa perheessä. Mutta kuten Freedomille selviää, perheestä kristinusko on kaukana. Raamatun sanan vääristely ja manipulointi... Yhdistelmä, jonka jäljet osoittautuvat jopa hirveämmiksi kuin Rebekahin kohtalo.


Hengitän yötä sisääni. Kylmyyttä. Pimeyttä. Luoja auttakoon kaikkia, jotka tulevat minun ja tyttäreni väliin.


Jax Millerin, tuon ihmeen kauniin esikoiskirjailijattaren Vettä sakeampaa iskee takakannen mukaan kuin olutpullo päähän (Publishers Weekly). No aamen. Parempaa teosta juuri tähän hetkeen, mielentilaan olisi mahdotonta löytää. Vahva naiskuvaus leijonaemosta, joka tekee mitä tahansa lastensa eteen, pärjää lopulta tilanteessa kuin tilanteessa olipa sitten kuinka rikki hyvänsä, sai minut rakastumaan Freedomiin.

Kirja on rankka, rujo ja niin helvetin kaunis!


Ei ole olemassa onnellisia loppuja, ei minun tarinoissani, ei todellisessa elämässä. Elämä ei halua nähdä kahta meidän kaltaistamme ihmistä yhdessä, toistensa syleilyssä. Eikä se tule näkemään. Sellaista elämä on.


***

Romaanista on blogannut ainakin Mummo matkalla.

Kalle Lähde; Happotesti

Otava 2015, 269s.

Pääsen ulko-ovesta jalkakäytävälle ja yritän pysyä kurssissa. Jalkakäytävä ei riitä ja vasen jalka hakeutuu kadun puolelle, oikea käsi nousee Hitler-tervehdykseen tasapainottamaan pudotusta kivetykseltä. Ohikulkijoiden silmissä olen juopunut natsi.


Kalle Lähteen Happotesti paukahti lukulistalleni kuin varkain. Tai ihan kohteliaastihan se kolahti, postiluukusta eteiseen kuten herrasmies ainakin. Pisteenä iin päälle luin HS:n julkaiseman, rohkean jutun kirjailijasta (Paeta vai kuolla?), ja siinä samassa syöksyin teoksen viinanhuurteisille sivuille. Päädyin päähenkilön rinnalla himoitsemaan alkoa, tuota koukuttavaa jumalten juomaa jonka rinnalla arki töineen ja parisuhteineen joutaa suloiseen unholaan. Päädyin nousuhumalan taivaalliseen olotilaan, hermoilemaan riittääkö raha/viina huomiseen, pelkäämään pilkkua, oksentamaan painajaismaissa krapuloissa, laulamaan karaokea, pettämään itseni miljoonasti, paskomaan housuihini.


Näen vaimon jo kaukaa. Seison selkä kuppilan seinää vasten. Nyt olisi oltava reipas ja tavoiteltava iloisuutta. Pitäisi näyttää siltä, ettei ero hetkauta ja pärjään hyvin yksin. Samalla ymmärrän olleeni vasta kolme tuntia reissussa ja joutuneeni jo soittamaan vaimon ensiapuun. Kakkakin on jo ehtinyt tulla housuun. Olen säälittävä. Onneksi olutta on kokonainen laatikollinen.


Koska miten tavallinen arki voisi riittää, kun toisella puolen viekottelee ihana humaltuminen? Unohdustakin sitä paitsi kaivataan, ehkä enemmän kuin mitään muuta. Myös syyllisyys kolkuttelee tajunnan rajamailla. Muistuttelee lupauksesta vaimolle, että nyt katkeaa putki. Muistuttelee tulevasta krapulasta musertavine mörköineen.

Vaikka raittiin alkoholistin, Kalle Lähteen tuore esikoisromaani on alkuun hilpeän hauska, ja kirvoittaa matkan varrellakin monet naurahdukset, alkaa junnaavana toistuva kaavio pidemmän päälle puistattaa. Takateksti lupaakin tarinan naurattavan - mutta ei pitkään.

Happotesti on rehellisen raadollinen kertomus siitä, mitä on alkoholismi. Millaista on elää alkoholistina. Ja toivon pilkkeenä kirjailijan oma elämä - hän selvisi alkoholismistaan. Se on mahdollista. Jokaiselle.

Kiitos rohkeudestasi. Kalle Lähde!


Mitä sitä muutenkaan tulevaa murehtimaan. Viisitoista minuuttia on minulle sopiva tulevaisuus.


***

Romaanista on ehtinyt blogata jo moni. Tässä muutama linkki etiäpäin: Kirsin kirjanurkka, Suomi lukee,  Pihin naisen elämää.

Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.

Kuva elokuvasta The Shiníng

Saul Black; Tappamisen pitkä oppimäärä

The Killing Lessons 2015, suom. Elina Koskelin ja Like 2015, 445s.

Hänen kasvonsa - hän- suukapulassa. Hänen perheensä rakkaus - hänen äitinsä ja isänsä, Alisonin - tuhansien kilometrien päässä, ja hän täällä, nyt, tässä tilanteessa. Hän kuvitteli heidän näkevän hänet tällaisena. Hänen isänsä murtuisi, hänen äitinsä lempeät kasvot rumentuisivat murheesta, Alison käpertyisi vuoteelleen ja vaikeroisi kuin haavoittunut eläin. En näe heitä enää ikinä. En - 


En kyennyt, kaiken hypetyksen hullaannuttamana vastustamaan jälleen kerran yhtä jännäriä. Uutta nimeä roisoisessa ja epätasaisessa genressä, joka yleensä kietoo pikkusormensa ympärille, toisinaan joutuu tyytymään keskinkertaiseen. Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (jotenkin tuo enkunkielinen The Killing Lessons miellytti nimenä enemmän) oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Tiedättehän tuon tunteen. Kun kaksi toisilleen tuntematonta kohtaavat, katseet juuttuvat kiinni toisiinsa, näkevät syvemmälle ja tarkemmin, kuin sopivaa olisi, eikä kumpikaan tahdo päästää irti. Ja sitten hetki on ohi - kuitenkin - matka jatkuu, mutta toisen silmiä ei unohda ikinä.

Juuri näin kävi minulle romaanin parissa, jonka takateksti flirttaillen varoitteli: "Älä lue tätä kirjaa. Yksikään lukija ei ansaitse tulla tällä tavalla pelotelluksi." - Linwood Barclay

Mutta minäpä koin ansainneeni juuri tätä. Kaiken arkisen tohinan keskellä, muuton jäljiltä vielä toipilaana sallin itselleni palasen jännärifriikin taivasta. Tappamisen pitkä oppimäärä kuulostaa nimenä uuvuttavalta, mutta se vie lukijansa täydellisesti toisiin sfääreihin. Mitä väliä on maksamattomilla laskuilla ja haisevilla tiskeillä kun voi paeta jonnekin aivan muualle.

Romaanin kaava ei erikoisuudellaan taivaita kaada. On sarjamurhaaja, sadisti sanan alkuperäisessä merkityksessä. On kadonneita kaunottaria, nuoria naisia tietysti, jotka löydetään myöhemmin raiskattuina ja kidutettuina sisällään hämmennystä aiheuttavia esineitä. Esineet ovatkin ainoa johtolanka, joka epätoivoisilla sanfranciscolaisilla poliisella on muistomerkkinä murhaajasta. Paha vain, että ruumiisiin tungetut tavarat eivät näytä muodostavan minkäänlaista kaavaa, vaan vaikuttavat ainoastaan summittaisilta keinoilta häpäistä ruumiit.

Epätoivoisin poliiseista on täydellisen uskottavaksi luotu päähenkilö Claudia. Jokaisen poliisin työssä tulee kuulemma tapaus, joka murtaa persoonan. Tapaus josta ei toivu ikinä. Tapaus, josta muodostuu pakkomielle. Claudialla tällainen on jo takanapäin, ja samalla rysäyksellä hän tappoi rakkautensa elämänsä mieheen. Nyt repaleinen nainen paahtaa eteenpäin keskittymällä täysillä työhönsä ja viinan kittaamiseen. Mutta muisto Nickistä, muisto rakkaudesta elää:


Kun he olivat olleet yhdessä, maailma oli paljastunut rumankauniiksi kauhuvitsiksi, jossa he molemmet elivät. Joskus sitä nauroi kuollakseen, joskus taas vaipui epätoivoon, mutta kun he olivat löytäneet toisensa, kumpaakaan ei tarvinnut enää tehdä yksin.


Saul Black kirjoittaa kuulemma jäljittelemättömällä tyylillä. No aivan ehdottomasti. Tarinan rajuuteen tuo oman leimansa päähenkilöiden inhimillisyys. Heidät tuodaan pienin keinoin lukijalle aivan tutuiksi. Claudiaa esimerkiksi ei voi olla rakastamatta. Ja itse kieli; vaikka kyseessä dekkari, romaani on kielensä puolesta kaunokirjallisuutta. Oikeasti. Black liikkuu henkilöidensä kalloissa ja ulosannista voi ainoastaan nauttia.

Rumien yksityiskohtien puolesta en uskalla teosta herkille lukijoille suositella, mutta jännäreiden ystävät, tämä on teille. Meille.


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Lilli,  Tuijata, bleue, Savannilla, Jori

Marja Björk; Prole

Like 2012, 212s.

- Sinullahan piti alkaa uusi elämä Raimon kanssa, minä sanoin.
- Mökkihöperöksi tässä tulee... Eiköhän olla niin kuin muutkin, jätetään tähdet pois ja kuutkin...

Stoori: Hirvittävän surullinen, mutta perin inhimillinen tarina suomalaisesta työläisperheestä. Uskaltaisinko sanoa, suomalaisuudesta. Eletään 60-70 -luvulla ajassa, jolloin Ruotsi oli se luvattu maa, jonne osa väestöstä siirtyi. Oikeistolaisuus ja työväenaatteet riitelivät keskenään, pontikka kiehui, männyt tuoksuivat.

Päähenkilömme elää tarinan alussa lapsuuttaan, kasvaen sivujen myötä pelokkaasta nuoresta tytöstä menestyväksi uranaiseksi, vaikka lähtökohdat ovatkin mitä ahdistavimmat. Painajainen alkaa, kun tytön äiti jättää perheensä uuden onnen edessä. Hän rakastuu. Maailma on jälleen avoimena edessä, kaikki on mahdollista!

Mutta paraneeko elämä, avioliitto miestä vaihtamalla? Miten käy neljälle lapselle?

Tyttö on ainoa, jonka äiti huolii mukaansa uuteen elämään itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Äidittömäksi jääneet veljet muuttavat isänsä kanssa Ruotsiin. Pääsevätkö he helpommalla uudessa maassa? Mikä yhdistää hajalleen heitettyä perhettä vai yhdistääkö mikään?

Tytön osaksi jää katsella, kuinka äidin rakentamat pilvilinnat sortuvat. Sortuu myös tytön lapsuus, nuoruus, kun väkivallan kierre alkaa. Ja aina, aina hän jää jalkoihin, osattomaksi, ulkopuoliseksi.

Tiesin, että tämä tapahtuisi uudestaan, monta kertaa. Tästä lähtien elämäni tärkeimmissä hetkissä en olisi läsnä, vaan katselisin sivussa. Kaikki mitä tapahtui minulle, tapahtui jollekin toiselle.

Miksi: Koska kirjailijaa on kehuttu kovastikin, ajattelin että josko sitä sitten.

Missä: Pohjois-Karjalassa, Ruotsissa, Helsingissä.


Kenelle: Suomalaisten romaanien ystäville, vahvoista naiskertojista pitäville, lukijoille, jotka eivät vähästä hätkähdä. Erityisesti kirja on heille, jotka ovat koskaan kokeneet ulkopuolisuuden tunteen.

Plussat: Suotta eivät ole blogikollegani Marja Björkiä kehuneet. Kirjailija on luonut hämmästyttävän eloisia dialogeja, lähes hauskoja sellaisia, vaikka aiheet hänen teoksissaan eivät päästä helpolla. Kirjassa on sekä kepeyttä, että syvyyttä. Rankka aihe, raju teksti taipuu välillä sellaiseen kauneuteen, että jotkut lauseet oli luettava useampaan otteeseen. Nautiskellen, ajatuksella.

Miinukset: Olen lukenut viime aikoina kohtuu paksuja romaaneja. Välillä epäröin tarttua about 200 sivun paksuiseen kirjaan. Tuntuu, että se jää lyhyytensä tähden liian köykäiseksi. Sama juttu yli 500 sivun ylittävien romskujen kanssa, ne puolestaan aiheuttavat pelkotiloja päinvastaisista syistä. Prole on sen verran loistava, että olisin suonut sen jatkuvan pidempään. Toisaalta tällaisena kirjasta löytyy napakkuutta ja potkua. Alun koin vähän sekavana, enkä lämmennyt tarinalle sormia näpäyttämällä. Mutta sitten, sitten.

Yleistä läppää: Olipas hienoa löytää taas uusi, tutustumisen arvoinen kirjailija! Hyllyssä odottelevat  Posliini ja Puuma, uskon tarttuvani jompaan kumpaan ehkä jo seuraavaksi. Suosittelen!

Muualla:  Jori, Mari A,  Jaana, Minna Jaakkola, Krista, Elina



Ei siinä ollut mitään häpeämistä. Ei kannattanut yrittää olla joku, joka ei oikeasti ollut. Minun piti opetella olemaan minä.

***

Helmet-haasteen kohta 1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin