Jax Miller; Vettä sakeampaa

Nimeni on Freedom ja vereni on hiekkaa. Siltä minusta tuntuu, kun kiihdyn liikaa, kun päässäni pyörii enkä saa sitä loppumaan. Se on pelkkää sivuvaikutusta siitä, että yritän pysyä mukana, kun maapallo pyörii akselinsa ympäri. Lääkäreiden mielestä kyse on mielisairaudesta.


Viskiä, hikeä, feromoneja. Verta, väkivaltaa, prätkiä. Baaritiski. Sen takana nainen nimeltä Freedom. Nainen todistajansuojeluohjelman turvissa, nainen vailla muuta päämäärää kuin itsetuho. Hän himoaa rangaistusta. Hän on säästänyt vaatteensa, joita käytti raiskauksen aikana. Hän on menettänyt kyttäaviomiehensä, kenties murhannut miehen itse. Hän on menettänyt kalleimpansa, verensä, sielunsa - omat lapset.

Minä ja normaali olemme kuin ruuti ja tuli. Kaksi asiaa, joita ei saisi koskaan sekoittaa.


Freedomin nihkeä itseinho, raapiva alkoholismi ja se lääkepurkki, johon tämä kaunis, riivattu nainen on kerännyt pillereitä poistaakseen itsensä lopullisesti, saa pysähdyksen joka rusauttaa lukijaltakin nenäruston sijoiltaan. Freedomin menehtyneen aviomiehen veli on vapautumassa vankilasta. Hänen, takanaan koko psykopaattinen perhe, ainoa päämäärä on kostaa Freedomille Markin kuolema. Mikään ei tule tätä pakkomielteistä miestä pysäyttämään.

Eikä mikään tule pysäyttämään tarinamme antisankaritarta, naista, äitiä, joka kuulee tyttärensä kadonneen. Rebekah ja Mason. Nyt jo aikuiset lapset, jotka varttuivat "turvassa" väkivaltaiselta ja arvaamattomalta äidiltään ns. hyvässä uskonnollisessa perheessä. Mutta kuten Freedomille selviää, perheestä kristinusko on kaukana. Raamatun sanan vääristely ja manipulointi... Yhdistelmä, jonka jäljet osoittautuvat jopa hirveämmiksi kuin Rebekahin kohtalo.


Hengitän yötä sisääni. Kylmyyttä. Pimeyttä. Luoja auttakoon kaikkia, jotka tulevat minun ja tyttäreni väliin.


Jax Millerin, tuon ihmeen kauniin esikoiskirjailijattaren Vettä sakeampaa iskee takakannen mukaan kuin olutpullo päähän (Publishers Weekly). No aamen. Parempaa teosta juuri tähän hetkeen, mielentilaan olisi mahdotonta löytää. Vahva naiskuvaus leijonaemosta, joka tekee mitä tahansa lastensa eteen, pärjää lopulta tilanteessa kuin tilanteessa olipa sitten kuinka rikki hyvänsä, sai minut rakastumaan Freedomiin.

Kirja on rankka, rujo ja niin helvetin kaunis!


Ei ole olemassa onnellisia loppuja, ei minun tarinoissani, ei todellisessa elämässä. Elämä ei halua nähdä kahta meidän kaltaistamme ihmistä yhdessä, toistensa syleilyssä. Eikä se tule näkemään. Sellaista elämä on.


***

Romaanista on blogannut ainakin Mummo matkalla.

Johanna Holmström; Sulje silmäs pienoinen

Hush Baby 2015, suom. Tuula Kojo ja Otava, 397s.

Kun seisoo keskellä metsää ja katselee ympärilleen, saattaa ruveta jopa hieman pelottamaan. Arvokas se ei ehkä ole, mutta tiheä kylläkin. Ja pimeä. Joskus se vaikuttaa melkein läpipääsemättömältä. Ja usein tulee kiiruhtaneeksi askeliaan, jotta pääsisi nopeammin metsän halki, kun on ulkoiluttamassa koiraa koleana ja kolkkona iltana ennen kuin saadaan lunta, joka muuttaa kaiken hieman valoisammaksi.

Blogistaniassa eleltiin juuri dekkariviikkoa, johon olisin osallistunut enemmän kuin mielelläni, mutta aika, aika ei ole koskaan puolellani. Jännäreitä on kyllä tulossa, etanan vauhdilla. Jätetään kuitenkin iänikuiset kiirenurinat, (joista voisin jaaritella loputtomiin) nyt tähän, ja mennään itse asiaan.

En edes muista montako kertaa olen männä viikoilla hehkuttanut juuri Tämän Kirjan olevan Se Kesän Odotetuin. Ainakin Pauliina Suden kohdalla fiilikset olivat (ja edelleen ovat) taivaissa. Johanna Holmström ihastutti toissa vuonna Itämaa -romaanillaan, ja tämän uuden kohdalla osasin odottaa jotain vielä parempaa. Sillä nythän kyse on psykologisesta jännitysromaanista, ehkä jopa kauhugenren kanssa leikittelevästä tarinasta. Niin minun juttuni!

Ja kaunis Johanna vie tarinaa sellaisella liekillä, että tukka oli kärytä päässä.

Kaikki rakentuu Robinin varaan, kuten on aina tehnyt. Onhan lastenpsykologi saanut olla kantamassa äitinsä kipua ja masennusta sen jälkeen kun isäpuoli oli tehnyt itsemurhan ja vielä pahempaa, Lukas kuollut. Lukas, Robinin vastakappale, sielunpari, sisarus. Yhdessä Robin ja Lukas viettivät lapsuutensa, varttuivat vauraalla mutta eristäytyneellä asuinalueella, jolla liikkui pelottavia huhuja. Urbaanit legendat saivat lihaa luiden päälle, ja kauhusta tuli konkreettista...

Nyt Robin palaa lapsuutensa maisemiin, vai pitäisikö kirjoittaa kulisseihin. Sillä viimeisen päälle laitettujen seinien takana tapahtui sanoinkuvaamattomia asioita. Tapahtuuko vieläkin?

Seudun lapset käyttäytyvät omituisesti. He leikkivät läheisellä, vaarallisella suoalueella kuin lumouksen vallassa. Kuin pakotettuina. Pian itse haamutkin alkavat jahdata nuorta naista (sillä nimestään huolimatta Robin tosiaan on nainen).

Itämaa ihastutti aivan loistavalla kerronnallaan, ja nyt Holmströmin uusin alleviivaa kirjailijan hallitsevan niin tunnelman, miljöön, henkilöt kuin tarinankin. Mitä muuta sitä lukijana voisi toivoa? Vaikka kuinka miettisin, en keksi tästä mitään negatiivista sanottavaa. Mutta onko Sulje silmäs pienoinen jo liiankin täydellinen kirja? Ei ole, sillä mukaan mahtuu myös mukavasti säröä.

Hohhoi mikä teos! Kymppiplussan romaani!

(Ja ehkä vuoden paras?)

Rakentaa voi vain kalliolle, käyttää perustana itse maaperää. Sen he ovat oppineet, että aina pitää seistä lujalla perustalla, muuten kaikki romahtaa. Heidän omansa on heteikköä. Heillä on ainoana kiintopisteenä toisensa, ja toisensa varaan he rakentavat kaikki.

Mons Kallentoft; Vesienkelit

Vatternänglarna 2012, suom. Raija Rintamäki ja WSOY 2015,  444s.

Lapsi voi olla joessa.
Aikuiset on murhattu, se on hirveätä, mutta sellaista sattuu, sellaista aikuiset tekevät toisilleen.
Mutta lapselle.
Ei lapselle.

Missä: Linköpingissä naapurimaassamme Ruotsissa.

Miksi: Koska kaikki Mons Kallentoft teokset ovat Tajunnanräjäyttäviä Tapauksia. Kirjoja, jotka sallivat, houkuttelevat päästämään hetkeksi irti tästä arjesta, sukeltamaan toiseen. Sellaiseen, jossa kuolleet kuiskivat, kalmakas jännitys viettelee, lyyrinen kieli lumoaa.

Stoori: Kuten Mons-laatuun tottuneet voivat jo ennakoida, myös tällä kertaa kirjailija on luonut kipeän koukuttavan tarinan, jonka alussa eräs pariskunta murhataan. Myöhemmin heidät löydetään poreammesta, omassa veressään kylpemässä. Parin adoptoitu, pieni Ella-tytär huomataan kadonneeksi. Onko hän hukkunut lähellä sijaitsevaan jokeen? Vai onko todellisuus jotain paljon, paljon puistattavampaa?

Ella.
Silloin tyttö oli hänestä söötti.
Mutta nyt. 
Hänen mielikuvissaan tyttö on likainen ja nukkuu. Nukkuuhan?
Sanotaan että hän nukkuu, nukkuu eikä mitään muuta.

Aiemmista kirjoista tuttu alkoholistipoliisi Malin Fors, jolla meneillään nyt haparoiva selvä kausi, alkaa jälleen tutkia yllättävän lähelle hiipivää tapausta. Malin, joka omaa aavistuksen yliluonnollista vainua, mutta myös pakkomielteisyydessään sairaan mielenlaadun. Eli poliisitähtihän on mitä sympaattisin tyyppi. Minusta.

Kenelle: Laatujännityksen ystävät eivät voi jättää Kallentoftia huomiotta. Hänen kirjansa voi lukea joko sarjana, taikka yksittäisinä ja silti täyteläisinä romaaneina. Jo itsessään kannet lupaavat hiukan erilaisia trillereitä, eikä lupaus jää lunastamatta.

Tunnelma: Kihelmöivä, melankolinen, maalaileva, kaunis.

Plussat: Vesienkelit on ahmaistava mahdollisimman nopeasti. Kirja on kielellisesti niin loistava, että se voisi upota myös niille lukijoille, jotka yleensä dekkarigenreä karttelevat.

Miinukset: Minusta Kallentoftin kirjat ovat virkistävintä, mitä genrestä lötyy, mutta toiset (kuulemma) kokevat nämä liian höttöisinä juurikin tuon yliluonnollisen elementin takia. Mikäli äärirealismi siis on juttusi, nämä eivät ehkä ole sinulle.

Toisaalla: Kirjan on lukenut ainakin Iloinen apina


Kaupunki on jähmettynyt lyijyholvin alle. Kaupunkilaiset luovat valoa vastahakoiselle taivaalle, lamput syttyvät ja sammuvat ikkunoissa ja välähdyksistä muodostuu morsetusta: Olemme elossa, emme anna periksi, vaikka meitä kohtaisivat millaiset surut.

***

Kirjallinen retki Pohjoismaassa-haaste