Susanne Jansson; Uhrisuo

Offermossen 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2018, 314s.

Se, mitä hän oli pitänyt todellisuutena, avautui kahtia, ja hän putosi väliin, luisui ajattomaan avaruuteen, jossa ei ollut hänelle entuudestaan tuttuja sanoja. Kuin rakennelma olisi hajonnut ja hän olisi oivaltanut olevansa itse asiassa yhtä hetken ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Että hän oli hetki. Samassa hänen mieleensä nousi ajatus, kuin heijaste: Mitä on tapahtumassa, mitä minä olen kokemassa?



Laakean, sammaleen peittämän maaston yllä lepää sakea usva. Vielä äsken täällä riehui myrsky, paukutti raivoisalla nyrkillä suljettuja ikkunoita. Mutta kuin silmänräpäyksessä tuuli tyyntyy. Suo tyyntyy. On aaveiden aika.

Ja tämä kaikki muistuttaa biologi Nathalieta lapsuudesta, erityisesti kauhujen kesästä, jonka jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteminen. Menneisyys, oma ja vuosisatojen taakse ulottuva jää kuitenkin nuorta naista piinaamaan samalla puoleensa vetäen. Ei kai hän muutoin olisi palannut juuri Mossmarkenin suomaille kokeita tekemään?


Nathalie ei saanut unta. Yötuuli vinkui savupiipussa, oksat raapivat ikkunaa ja pimeys vaani kaikkialla. Kaikki se mitä nyt tapahtui - mitä hän oikein ajatteli siitä?
Kaikki kuolleet ruumiit.
Kaikki mikä nousi pintaan.



Suolla alkaa tapahtua. Juuri Nathalie löytää tajuttoman Johanneksen avoimeksi kaivetun haudan partaalta. Johanneksen, jonka taskut on tungettu täyteen kolikoita, aivan kuin uhrilahjaksi. Myös poliisit kiinnostuvat tapauksesta, varsinkin kun ruumiita ilmestyy, luonnollisesti, lisää. Maya Lind on oikeastaan ammatiltaan valokuvaaja, mutta taitojensa ja intuitionsa takia poliisit käyttävät naisen kykyä hahmottaa tilannetta kuvien kautta. Ja millaisia kuvia niistä tuleekaan...


Itsekin valokuvaajana toiminut kirjailija Susanne Jansson antaa kalmanhajuisen, pahaenteisen äänettömyyden upottaa lukijansa suoraan suon silmäkkeeseen hivenen vielä omaa ääntä hakien, mutta hyvää lupaillen. Huumorin hauraita kukkia kasvava rikosromaani vie rauta-aikaisiin uhrimenoihin samalla ikiaikaisia salaisuuksia henkien. Olevan ja ei-olevan aavemainen väreily kantaa lävitse tarinan puistatellen, ei kuitenkaan täysin jalkojani alta vieden. Ehkä sen tekee jo seuraava Janssonilta tuleva romaani?




Tule, hän ajatteli. Tule vain.

Anna pisaroiden pudota.

Pudotaan yhdessä.


***


Soilla on samoillut ainakin Henna.

Tiina Raevaara; Korppinaiset

Like 2016, 280s.

Johannes,

en koskaan voisi myöntää kaipaavani sinua. En kaiken tapahtuneen jälkeen. En anna sinulle kaipuutani. Haluan silti pyytää anteeksi omia tekojani; sinä tiedät etten minä ole paha ihminen.

Se mietityttää minua kaikkein eniten meissä kahdessa:
houkuttelemmeko me toisistamme esiin pahuuden?


Muistatteko Tiina Raevaaran romaanin, Yö ei saa tulla? Muistatteko Johanneksen, muistatteko Aalon? Jos et ole vielä tutustunut edellä mainittuun kirjaan mutta olet aikeissa tehdä niin, ja olethan sinä, koska teos on vallan loistava, lopeta postaukseni lukeminen nyt. Korppinaiset jatkaa siitä mihin Yö ei saa tulla jäi.

Johannes, hauraampana kuin koskaan, ja silti sisäistä uhmaa puhkuen, on päättänyt löytää kadonneen rakkautensa. Rakkaansa. Nuori mies ei ole ikinä rakastanut muita kuin Aaloa, tuota salaperäistä, lähes aineetonta neitokaista, joka tuntuu haamun lailla leikittelevän lapsuutensa ystävän tunteilla. Kuitenkin näitä kahta yhdistää mystinen side.

Ja tuon siteen Johannes tahtoo konkretisoida kunnostamalla isovanhemmiltaan perityn kartanon. Valtavan talon, joka henkii mennyttä aikaa. Joka on jäänyt elämään vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Linnut sen tietävät, naakat, talon nykyiset asukkaat.

Mitä ihmettä rapistuneiden seinien sisällä on tapahtunut? Mihin Johanneksen isä aikoinaan kuoli?

Mikä on se voima, jota itse korpit pelkäävät?


Se ei haitannut: ajaminen sateisen kaupungin läpi kohti moottoritietä tuntui paluulta normaalielämän pariin. Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla.

Korppinaisissa Raevaara näyttää kuinka loihditaan poemaisen piinaava, pelkistetyn surumielinen tunnelma. Johanneksen kipuilu kadotettujen muistojen raunioissa, joissa neidoilla on tummat silmänaluset ja seinien läikistä muuntuu lintuja, on lukukokemuksena aivan omaa luokkaansa.

Kaunissieluinen tarina pakkomielteisestä rakkaudesta, lukituista huoneista, verisistä patjoista. Ja ne linnunsulat! Etkö tunnekin, kuinka jokin kutittaa kurkussasi...


Kun ihmiset kertovat elämäntarinansa uudelle tuttavuudelle, eivät he kerro teoistaan, joiden takana on vuosien varrella kasvanut mustasukkaisuus, viha tai pelko. Ihmiset esittävät elämäntarinansa simppelinä tiivistelmänä, tarinana, jossa on johdonmukainen alku ja loppu.


***


Romaanista on postannut ainakin Kirjan vuoksi ja Savannilla.

Iida Rauma; Seksistä ja matematiikasta

Gummerus 2015, 474s.

Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat, miten muka-persoonallisia ja motivoituneita, vailla sitä epämääräistä tylsää ja kummallista ainesta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievillä kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla.


Seksistä ja matematiikasta? Seksi aiheena - kiinnostava. Matematiikka - suuri inhokkini kouluiässä. Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja - ehdottoman pysäyttävä.

Joten nikotellen, empien ja kirjakavereilta varmistusta hakien (tykkäänkö mä tästä aivan varmasti, onko tämä nyt minun juttuni) kirjailijan toiseen romaaniin tartuin. Ja en kestä, minä en kestä sitä tunnevyöryä, jonka teos aiheutti. Ihan mieletön lukuflow! Ihan mielettömän lihaisan hekumallinen tunnelma.

Ja ahdistus. Erilaisuus. Vieraus jopa omassa vartalossa. Outous oman pään sisällä.

Seksistä ja matematiikasta kuljettaa lukijansa kappaleen matkaa Erikan ja Tuovin rinnalla.


Ehkä oikea Erika oli mennyt jonnekin muualle. Niin hyvään piiloon, ettei häntä voinut löytää.

Tai ehkä oikeaa ei ollut koskaan ollut. Se tuntui ikävältä mutta todennäköiseltä vaihtoehdolta. Ehkä Erika oli ollut täsmälleen yhtä väärä, ohut ja epämääräinen jo ennen onnettomuutta.


Erika on mysteeri itselleen, mysteeri vähiin käyneille läheisilleen. Hän, ammattimatemaatikko, kehitysvammaisen sisarensa varjossa kasvanut, jotenkin kieroon vääntynyt, kohtaa pimeässä porraskäytävässä sen kaikista pahimman. Aaveet, elävät kuolleet, piinaavat hajut eivät sen koommin nuorta naista otteestaan päästä. Viisas ja traumatisoitunut Erika pakenee matemaattisiin kaavoihin kaikkea sitä, mitä paeta ei voi.

Ja Tuovi, vähän syrjemmässä seisova, hiljainen nuori kirjastonhoitaja etsii elämäänsä rakkautta. Mutta löytyykö netin deittisivustoilta romantiikkaa? Kaipaako kukaan enää sellaista ulkonäkökeskeisessä seksin kyllästämässä maailmassa?

Tiede on korvannut uskonnot, mutta ihmiselle, sielulliselle olennolle se ei ikinä tule riittämään. Sillä Suomenlahdella öljytankkeri vuotaa, rappukäytävässä ei ole enää turvallista, ikkunan takana väijyy jotakin määrittelemätöntä.


Kirjoista sanotaan usein, että ne pitää lukemisen lisäksi joko kokea tai elää. Rauman teos menee tässä vielä pidemmälle. Se herättää uinuvat pelkosi, kiihkeät himosi, halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää paremmin. Se on selkeä, samalla mysteeri itsessään. Raju, rosoinen, piittamaton. Juuri sellainen, joihin minä lankean.



"Ehkä mää yritän sanua ettei sun tartte selittää. Että ei kaikki järjesty eikä kaikki ole hyvin mutta tässä sitä ollaan haluttiin tai ei."


***

Linkitän tähän tällä kertaa vain Arjan arvion, jonka perusteella teoksen kirjastosta viimein lainasin.

Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.

Kuva elokuvasta The Shiníng