Sara Blædel; Vain yksi elämä

Kun ét liv 2007, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 2014, 360s.

"Sinä ja minä. Minä ja sinä. Vankeja aina. Sinä häkissä. Minä muurin takana."


Kun oma elämä alkaa nivoutua liian tiiviisti luettuihin kirjoihin, kun romaanit sukeltavat suoraan suoniin, on aika löysätä kaasua ja palata takuuvarmaan rauhoittumisgenreen. Minun tapauksessani dekkareihin. Päätin startata jännäriviikon, ellen peräti kahta. Nollailen ajatussolmuja tarinoissa, jotka toisaalta tulevat lähelle, toisaalta pitävät turvallista välimatkaa. Eipä sillä, etteikö jännärikin voisi koskettaa. Kuten tämä Sara Blædelin pari vuotta sitten suomennettu Vain yksi elämä.

Sillä sellainen meille on annettu, ei enempää, ei vähempää. Mutta entä jos yksilönvapaus, jopa ihmishenki jää kakkoseksi suvun maineen rinnalla?

Tanskalaisen kirjailijattaren Unohdetut tytöt jätti nälän tutustua kööpenhaminalaisetsivään, Louise Rickiin vähän paremmin. Tässä tarinassa Louise selvittää murhatun maahanmuuttajatytön, Samran vaiheita täysin uudenlaisessa elinympäristössä; Tanskassa. Onko Samra tapettu perheen kunnian tähden, tytön elettyä täysin normaalia teinielämää? Melko selvältä näyttänyt tapaus mutkistuu kun Samran ystävät saavat puheenvuoron.


- Jotkut naiset ovat niin vahvoja, että he rimpuilevat irti perheidensä helvetillisestä otteesta. He taistelevat pakkoavioliittoja, väkivaltaa ja mielipuolisia aviomiehiä vastaan, miehiä joiden omistusvietti on niin kehittynyt, että he raiskaavat naisiaan päivin ja öin ja kohtelevat heitä tavarana, johon heillä on hallinta- ja vallintaoikeus.

Camillan nappulat olivat kaakossa. Hän veti syvään henkeä ja hiljensi ääntään. - Mutta he ovat vain pisara meressä verrattuna niihin naisiin, jotka jäävät sietämään sitä kaikkea, koska heidän voimansa ei muuhun riitä.


Minulla on hassu fiilis näiden Blædelin kirjojen kanssa; tuntuu kuin lukisi suomalaista jännäriä. Toisaalta, tuskin tanskalainen elämä radikaalista omastamme eroaa. Kirjailijan ote on arkinen, pelkistettykin. Tunteita pirskahtelee pintaan säännöstellysti. Vain yksi elämä on aiheeltaan päivänpolttava ja sanoisinko myös tulenarka. Hyvin tärkeitä aiheita tässä lähestytään ihastuttavan monipuolisesti. Mikään tajunnanräjäyttäjä romaani ei kuitenkaan ollut (toisin kuin Unohdetut tytöt!), enemmänkin keskivertotasoa.

Mutta, tästä on hyvä jatkaa...


***

Kirjasta on blogannut mm. Ulla ja Mari A.

Sara Blædel; Unohdetut tytöt

De glemte piger 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 323s.

Pimeän pelko kuristi kurkkua voimallisesti. Niin kuin aina, siitä asti kun pienenä oli käsketty sammuttaa valot ja asettua levolle. Muuten hukka perii.
Hukka, hukka, hukka, kumisi päässä rytmikkäästi, eikä hän ennättänyt väistää poskeen sivaltavaa oksaa.


Loogisena jatkumona Tytöille, ainakin nimensä puolesta, luin tanskalaisen dekkarikuningattaren Unohdetut tytöt. Muuta yhteistä näillä kahdella romaanilla ei olekaan. Sara Blædelin kirja edustaa täysiveristä dekkarimeininkiä, jonka myötä ihmisten piittamattomuus nostaa lukijassa pintaan avuttoman raivon.

Louise Rick, kadonneita tapauksia varten perustetun yksikön uusi etsivä, kohtaa työssään hirvittävän näyn; pahoin arpeutunut nainen löydetään metsästä kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan tätä ressukkaa, josta ei ole tehty edes katoamisilmoitusta. Joka tuntuu eläneen kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, yhteiskunnan ulottumattomissa.

Jäljet johtavat vuosia sitten suljettuun vajaamielisille tarkoitettuun laitokseen. Naisen kuolintodistus löytyy, se on kirjoitettu jo kolmekymmentävuotta sitten...


- Kun asia on niin, hän aloitti, - että siellä oli paljon sellaisia lapsia, joiden isät ja äidit eivät pitäneet minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen kun lapsi oli jätetty sinne. Monet eivät tavanneet vanhempiaan enää koskaan, emmekä me välttämättä edes tienneet omaisten nimiä. Heitä sanottiin unohdetuiksi lapsiksi.


Sara Blædel kirjoittaa kliseettömän arkisesti, kiihkotta, mutta silti syvästi eläytyen. Minulla on toisinaan ongelmia naispuolisten etsivien kanssa, etenkin jos he edustavat täydellistä kauneutta ja älyä, mutta sankaristamme Louise Rickistä puuttuu kaikki kiiltokuvamaisuus. Hän kantaa mukanaan nuoruutensa häpeää turhia kuitenkaan draamailematta. Hän on asiallinen, muttei kylmä. Hän on etsivä, johon tutustuisin mieluusti paremmin. Ja sitten, Louisen työpari, ihana Eik... Rentuthan ovat kerrassaan vastustamattomia!

Tässä tulee naispuolinen haastaja toiselle tanskalaiselle dekkaritaiturille, Jussi Adler-Olsenille. Kiitokset Ullalle lukuvinkistä - Unohdetut tytöt tarjosi unohtumattoman lukuelämyksen.



- Tule katsomaan. Tämä sinun pitää nähdä.