Pierre Lemaitre: Verihäät

Robe de marié 2009, suom. Kaila Holma ja Minerva 2018, 363s.

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.



Eikös se niin mennyt, haasteeseeni liittyen, että trillereitä saa lukea jos, kyseessä arvostelukappale...? Kun Pierre Lemaitren, nimenomaan kirjailijan, jota jossain määrin palvon, uusin putkahti postiluukusta, aloitin teoksen välittömästi. Tässä tarinassa häämekko tietää kuolemaa.


Tummasävyinen Verihäät on nopealukuinen ja äärettömän koukuttava romaani. Samalla se on nerokkaan yksinkertainen ja jäätävän vaikea. En muista milloin viimeksi kirja olisi tullut painajaisina uniini. Minäkin kuvittelin menettäneeni Sophien tavoin muistini, putoavani mielen mustiin aukkoihin. Verrattuna Alex -trilogiaan ja toisaalta viimeksi suomennettuun Silmukkaan, Verihäät sijoittuu brutaaliusasteikolla näiden kahden väliin. Alex ja seuraavat osat sisältävät fyysisiä kidutuskohtauksia. Silmukassa kiduttajana toimii syyllisyys, voi kuinka raskas taakka se voikaan olla. Verihäät puolestaan näyttää mitä tapahtuu, kun mielenterveys systemaattisesti murskataan.


Hänen sekoamiseensa meni vain kaksi vuotta, ja vain yksi yö, niin hänestä tuli rikollinen. Vain kaksi tuntia ja hänestä oli tullut etsintäkuulutettu nainen, jota pelot, epäilykset, valheet, huolet ja tyhjiin raukeavat suunnitelmat vainosivat.



Muistinmenetykset, katoilevat, ja mitä kummallisimmista paikoista löytyvät tavarat eivät ole mitään verrattuna hetkeen, jolloin Sophie Duguet havahtuu unesta vieressään kuollut kuusivuotias poika. Sophien hoitolapsi. Eikä nainen, tietenkään, muista mitään. Mieli on räjähdyspisteessä, todellisuuden rajat hapertuneet niin ohuiksi naruiksi, ettei niistä meinaa saada kiinni. Sophie sytyttää surun vallassa tupakan, sellaisen surun, jonka olemassa oloa ei voi edes kuvitella.

Ja niin Sophie pakenee. Vauhkon ja sekavan eläimen tavoin hän lähtee, vain vaivoin tässä hetkessä pysyen. Kuin ihmeen kaupalla tämä järkytyksestä suunniltaan oleva nainen saa luotua itselleen uuden identiteetin. Ulkonäön muuttamiseen tarvitaan sakset, hiusväri, meikkiä. Uusi aviomies kuolleen tilalle. Mutta voi Sophie, kunpa tietäisit, mikä sinua odottaa...


Turtumus kätkee sisäänsä jotakin muuta. Sophie erehtyy luulemaan niitä jälleen löydetyn mielenrauhan ensimmäisiksi merkeiksi, vaikka kyseessä ovat vain entistä rajumman masennuksen alkutahdit.



Verihäistä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, jottei tule paljastaneeksi liikaa. Ranskan suosituin dekkaristi ei tingi tasosta millin vertaa, hän pitää otteessaa, hän murtaa ja hän kokoaa. Suosittelen romaania erityisesti heille, jotka eivät perinteisistä dekkareista välitä.

Pierre Lemaitre; Silmukka

Trois jours et une vie 2016, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 270s.

Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.

Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...


Niinpä niin Antoine. Vain hetken herpaantuminen, täysin inhimillistähän sellainen on, äkillinen hermostuminen naapurin nuorempaan poikaan. Kuka tällaiselta voisi välttyä? Mutta kiukkukohtauksella on seuraukset, joita Antoine tulee kantamaan elämänsä jokaisena hetkenä. Pieni Rémin kuolee. Antoine saa piilotettua ruumiin, eikä hämmästyttävää kyllä, jää kiinni. Silti hänen rangaistuksensa on ehkä vankilaa pahempi; vain kaksitoistavuotias poika joutuu elämään raastavassa pelossa, syyllisyyden alla, joka saisi aikuisenkin menettämään mielenterveytensä.

Eletään vuotta 1999. Nuupahtanut pikkukylä Ranskassa ravistellaan hereille horroksesta juuri ennen joulun pyhiä. Kuusivuotias Rémin on kadonnut! Koko kylän väki osallistuu naapurin pojan etsintöihin sillä tottahan tuollaisessa Beauvalin kaltaisessa paikassa kaikki tuntevat toisensa. Mahdollisesti liiankin hyvin.

Ja sitten, kuin kostona hirvittävästä valheesta, lankeaa maahan pahin myrsky miesmuistiin. Se repii, riuhtoo, raatelee, vesimassat valtaavat kadut, katot irtoilevat...


Antoine ja hänen äitinsä eivät voineet lähteä huoneistaan, sillä alakerrassa oli metri vettä. Katot tihkuivat joka puolelta, kaikki vuodevaatteet olivat märkiä, kosteutta ei päässyt pakoon mihinkään. Alkoi tulla kylmä. He olivat vankeina omassa kodissaan ilman sähköä ja puhelinta kuin pelastusta odottavat henkiin jääneet.



Pierre Lemaitren Alex -sarja on yksi parhaimmista lukemistani dekkareista. Ei ihme, että hän onkin Ransan suosituin jännärikirjailija. Silmukka tuo esiin uusia puolia pyörryttävän hyvin kirjoittavalta taiturilta. Saman psykologisen paineen voi aistia molemmissa tapauksissa, nyt vielä riipivämpänä kuin Alexissa. Sillä järkyttääkseen lukijaa tarinan ei tarvitse sisältää silpomista. Alexin suoraviivainen brutaalisuus saa haastajaksi jotain entistä pahempaa; lapsen ihan aiheellisen pelon kiinnijäämisestä, syyllisyydestä, häpeästä. Ja miten äitikään kestäisi jos tietäisi...

Hui hurja mikä teos! Silmukka antoi viimeisen kuoliniskun minua pitkään piinanneelle lukujumille, ja sain nauttia taas siitä tunteesta joka tulee, kun kirjailija osaa kunnolla viedä. Kiitos Lemaitre. Taidan rakastaa sinua.


Nuori poliisi ei mennyt heti autoonsa. Hän katseli mietteliäänä ihmisten määrätietoisia elkeitä. Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.


***

Silmukasta on postannut ainakin Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa/Arja.

Pierre Lemaitre; Rosie

Rosy & John 2013, suom. Susanna Hirvikorpi ja Minerva 2017, 179s.

"Oletko lastenmurhaaja, Jean?"


Voi Pierre Lemaitre minkä teit! Hypin riemusta huomatessani Camille Verhoeven -sarjan saavan vielä jatkoa, vaikkea kyseessä pitikin olla trilogia. Alkuteksteissä ranskalainen kirjailija kertoo Rosien olevan vähän kuin tilaustyönä tehty romaanintynkä, jonka tosin havaitsin jo kirjan anorektisesta ulkomuodosta. Sivuja vain 179! Lemaitre, sinulta lukisin vaikka kymmenen kertaa tuon verran.


"Jos Garnier puhuu totta", Camille huomauttaa, "toisen pommin pitäisi räjähtää kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Ja koska hänen ensimmäinen iskunsa rue Joseph-Merlinillä ei ollut mitään pilaa, uhkaus on otettava tosissaan."


Mutta näillä nyt mennään, katkeruuden kyyneliä nieleskellen. Eikä tarina tälläkään kertaa huono ole. Ei, se on vain lyhyt. Jean on kirjamme pahis, aikuinen mies, joka asuu edelleen äitinsä Rosien nurkissa. Nyt Rosie on kuitenkin telkien takana, ja murhattua tyttöystävää, sekä koko hukkaan hiipunutta elämäänsä sureva Jean on saanut uuden, vähintään kyseenalaisen mission. Hän räjäyttelee pommeja.


"Usein kuvitellaan, että terrorismi on monimutkaista", Basin sanoo lopuksi, "mutta todellisuudessa ei sinne päinkään."


Ajan kanssa kilpajuoksua leikkivän ylikomisario Camillen on pelastettava Pariisi. Pommeja tulee lisää, ja Luoja yksin tietää kuinka paljon ihmisuhreja ne tulevat vaatimaan.

Mutta mikä on yksinkertaiselta vaikuttavan Jeanin salaisuus?


Kanssabloggaajieni tavoin toivon, todellakin toivon, ettei Lemaitre jätä Camillen tarinaa tähän. Verhoeven on täysin valloittava persoona, periksiantamaton henkilökohtaisesta tragediastaan huolimatta. Hän paahtaa eteenpäin, näyttipä tulevaisuus kuinka synkältä tahansa.


Kyllä, Lemaitren voi laskea (tästä pienestä nyrjähdyksestä huolimatta) samaan kastiin kaikkein rakkaimpien dekkaristieni listaan, jolta löytyy Henning Mankell ja Håkan Nesser. Jotain samaa inhimillistä viisautta löytyy heiltä kaikilta.


***

Kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa Reetta T, Kirja vieköön, Umami ja Mummo matkalla.

Pierre Lemaitre Iréne ja Camille

Travail soigné 2006, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 392s.

"Todellisen elämän rikokset eivät sittenkään taida olla yhtä hienosti sommiteltuja kuin romaaneissa."
Ehkä eivät, Camille ajatteli.


Muistatteko vuosi sitten ilmestyneen Alexin? Tytön häkissä? Vain kolmetoistavuotiaan kokoisen ylikomisarion, Camille Verhoevenin? Nyt sarja on suomennettu kokonaisuudessaan, huraa, joskin nurinkurisessa järjestyksessä. Camille päättää trilogian, ja spoilaa Irénen, joten lukekaa se viimeiseksi.


Astuttuaan peremmälle hän kohtasi näyn, jota hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan: irti leikattuja sormia, lammikoittain hyytynyttä verta ja kaiken yllä ulosteiden, kuivuneen veren ja silvottujen sisälmysten löyhkä. Hänen mieleensä tulivat välittömästi Goyan Saturnus syö poikansa -maalauksen mielipuoliset kasvot ja muljottavat silmät, verenpunaisena ammottava suu ja hulluus, täydellinen hulluus.


Voi kyllä, Iréne on raaka teos. Se sisältää brutaaleja kohtauksia, suoranaista hulluutta. Vastapainona juonelle tekstistä huokuu sanoinkuvaamaton herkkyys. Voisiko sanoa, jopa kauneus. Sillä Iréne on rakkaustarina. Rakkaustarina, jonka lopun Alexin lukeneet jo tietävät.

Camille kumppaneineen joutuu järisyttäviä raakuuksia harrastavan sarjamurhaajan jäljille, joka poimii kohtauksensa rikoskirjallisuudesta. Ilmi tullut paloittelumurha on vain jäävuoren huippu. Murhaajan kynä on terävä, tämän saavat tutkijamme havaita, mutta veitsi vielä terävämpi. Tulevaa loppuhuipennusta ei osaisi ennakoida edes älystään tunnettu Camille...

Rikoskirjallisuusteema yhdistettynä isän huoleen puolisostaan ja tulevasta lapsestaan, kuljettaa tarinaa syvemmälle, kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kirjan päätyttyä itkin.


Niin kuin palapelissä, joka saavuttaa täydellisen muotonsa vasta kun kaikki palaset ovat paikoillaan, jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä kokonaisuudessa.

Sacrifices 2012, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 336s.

Näytelmä on vasta alkanut.
Ja kulissit maalataan kohta punaisiksi.


Miten päättyy ranskalaisen kirjailijan, Pierre Lemaitren Camille -sarja? Lemaitren, josta on tulossa hurjaa vauhtia tulla yksi lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä edessä uhkaa sanattomuus. Hänen ironiansa, hänen Camillensa. Verhoeven, johon voi suhtautua vain myötätunnon värittämällä rakkaudella.


Ihmisluonto on sellainen, että onnettomuuden sattuessa kaikki kynnelle kykenevät tungeksivat aitiopaikoille. Niin kauan kuin yksikin vilkkuva hälytysvalo tai viimeiset veriroiskeiden rippeet ovat näköpiirissä, katsomossa on takuuvarmasti joku. Ja tällä kertaa yleisöä on paljon. Ajatella, haulikonlaukausten säestyksellä tehty ryöstö keskellä Pariisia. Paraskin huvipuisto kalpenee sen rinnalla.


Champs-Elyséesin koruliikkeessä tapahtuu koko Pariisia liikuttava ryöstö. Eräs sivullinen, Anne Forestier -niminen nainen murjotaan muodottomaksi. Camille vaatii jutun, vain hiukan vilppiä käyttäen, itselleen, Anne kun sattuu olevan hänen rakkaansa. Ja hän on vaarassa, edelleen. Vaarassa on myös Camillen koko ura, koska nyt miehen on selvitettävä aina vain sekavammaksi muotoutuva tapaus aivan yksinään.

Ja niinhän siinä kävi, että päätösosaa loppuun lukiessa jouduin taas kyynelehtimään. Lemaitre ei anna armon hitustakaan, mutta hän selkeästi välittää. Hän on kuin Camille itse; äärettömän viisas, äärettömän taitava. Maailmalla Lemaitre-kuume kasvaa. Samaa toivon sarjalle blogistaniassa.


***

Camillen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Arja ja MarikaOksa.