Douglas Preston ja Lincoln Child; Kuoleman naamio

Cemetery Dance 2009, suom. Antti Autio ja Gummerus 2016, 575s. 

Nora veti olkalaukustaan taskulampun, napsautti sen päälle ja osoitti sillä aidan suuntaan...
Toisella puolella ei näkynyt mitään. Metalliverkkoon oli kuitenkin tullut kookas painauma, ja koko aita heilahteli ja natisi siihen kohdistuneen iskun voimasta. Pian natina vaimeni, ja metsään laskeutui jälleen hiljaisuus.

Olento oli tiessään.


"Zombeja, odottaa ulkona..." Sattuneesta syystä tämä Apulannan biisi ei jätä minua rauhaan uusinta Pendergastia ruotiessani. Sillä uudet Penderit on luettava, ilman muuta, vaikka sarjan taso pääsikin hiukan notkahtamaan Tulikiven jälkeen. Muutaman heikohkon esityksen jälkeen Kuoleman naamio lähestyy jälleen alkupuolen suomennosten piinaavatunnelmaista tasoa.

Tällä kertaa murhataan aivan alkulehdillä yksi sarjan päähenkilöistä, toimittajatuttumme William Smithback. Hän on parahiksi juhlistamassa hääpäivää vaimonsa Noran kanssa, kun paikalle rynnii epäsiistin oloinen naapuri. William puukotetaan hengiltä. Nora saa sentään jäädä eloon, mutta huomaa pian kannoillaan hiipivän kalmaisen olennon.

Sillä tämä murhaajanaapuri kuoli jo kymmenen päivää tapahtunutta aiemmin.

Pendergast ja D'Agosta huomaavat pian, että myös Manhattanilla harrastetaan voodoota. Onko tämä salaperäinen, eläimiä uhraava lahko onnistunut herättämään henkiin vainajan - ihan oikeasti? Onko keltaisen lehdistön revittelemiä zombeja olemassa?


"Viitsisitkö vielä muistuttaa minulle, miksi me hiiviskelemme täällä kuin mitkäkin haudanryöstäjät?" D'Agosta kysyi Pendergastilta.
"Siksi, että me olemme haudanryöstäjiä, Vincent hyvä."


Prestonia ja Childia ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta moittia. Tämä amerikkalainen kirjailijapari on jälleen onnistunut loihtimaan kauhunsekaisen dekkarin, jossa kohoaa ikivanhoja, luotaantyötäviä kirkkoholveja, hämähäkinseittisiä katakombeja, kaapuihin pukeutuneita hahmoja. Olen viime aikoina lukenut niin paljon syvemmälle kaivautuvia jännäreitä (Nesser!!), että nyt meno tuntui paikoin liiankin pinnalliselta.

Toisaalta, Kuoleman naamio on jännittävä kuin mikä!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi ja Sonjan lukuhetket.

Douglas Preston & Lincoln Child; Pimeyden pyörä

The Wheel of Darkness 2010, suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki, Gummerus 2015, 535s.

Olento, jolla ei ollut nimeä, eteni verkkaisesti varjojen verhoamassa tyhjyydessä. Se asutti epämääräistä välitilaa, joka sijaitsi Britannian konkreettisen olevaisuuden ja puhtaan ajatustason keskelle jäävässä metamaailmassa. Olento ei ollut elävä. eikä sillä ollut varsinaisia aisteja. Se ei kyennyt kuulemaan, haistamaan, tuntemaan eikä ajattelemaan mitään.
Se tiesi vain ýhden asian: himon.


En voi röyhistellä (tällä kertaa) rintaani sillä, että olisin kaikki suomennetut Pendergastit lukenut. Valitettavasti edellinen osa jäi kesken. Ja sitä edelliset ovat vain tavoitelleet haparoiden niitä "ensimmäisiä" teoksia (sarjan kääntäminenhän aloitettiin jostain kumman syystä (muistaakseni) osasta 5.), jotka puistattivat, pelottivat ihan aidosti. Kuoleman asetelma on minusta edelleen parasta "Penderiä". Siinä maalaismaisemaan, maissipellolle ujuttautuu itse pahuus.

Pahuudesta on kyse myös Pimeyden pyörässä. Tarinan alussa Pendergast matkustaa yhdessä suojattinsa, Constancen kanssa läpi karun, tiibetiläisen maiseman kohti muurien suojissa, maailmaa piilossa lepäävää muinaista munkkiluostaria. Kaksikko saa pian kuulla luostarin tarkoin varjellun salaisuuden: koko valtaisia rakennus pystytettiin aikoinaan suojaamaan Agozyen-nimistä esinettä. Kukaan ei oikein tiedä, mikä tuo salaperäinen, laatikkoon kätketty kapistus on, laatikon avaaminen kun on munkeilta ehdottomasti kielletty. Seuraukset moiseen huolimattomuuteen voisivat olla maailman laajuiset. Ja nyt Agozyen on varastettu!


Jos dharman tahdot pahuudelta säästää
etkä tuskaa loputonta sille sois
niin älä pimeyden pyörää päästä
sä sinetistä murtumaan pois.


Luostarissa meditointi jää vain haaveeksi kaksion päätyessä tuon mokoman esineen perässä valtamerialukselle, loisteliaimmalle risteilijälle, mitä kuvitella saattaa. Alus on kuin rikkaiden hallinnoima maailma pienoiskoossa. Ja kuten nokkelimmat jo arvelivatkin, eiköhän varas mene avaamaan Agozyenin suojaaman laatikon. Sitten onkin kirjaimellisesti piru irti.

Kuten Kirjan vuoksi -blogissa todetaan, Pimeyden pyörässä ja Sarah Lotzin Neljä -romaanissa on hyvin pitkälti sama teema. Neljä on minulla edelleen kesken, Pimeyden pyörän taas luin ahmimalla. Tämä kertonee jotakin. Vaikkei romaani yletäkään aivan samalle tasolle kuin ne hehkuttamani ensimmäiset suomennokset, edustaa Pimeyden pyörä kauhulla leikittelevää jännityskirjallisuutta varmalla tyylillä.

Mystiikkaa, rituaaleja, klaustrofobiaa, vainoharhoja... Verisiä murhia ja itse päähenkilön charmia unohtamatta. Yhdysvaltalainen, huippusuosittu kirjailijapari Preston ja Child osoittaa taas kuinka lukija kiedotaan pikkusormen ympärille.


Suurimman osan ajasta valtamerialuksen ohjaaminen on tuhottoman tylsää, mutta loppu aika kuluukin sitten kauhun vallassa.

Douglas Preston & Lincoln Child; Veljensä vartija

Dance of Death, Gummerus 2012, 620s.

"Pendergast?" Hän sanoi epäuskoisena.
Mies nyökkäsi. Sitten hän katsoi taustapeiliin ja tutkaili takana ajavia autoja.
Smithbackin ahdistuksentunne alkoi hitaasti hellittää, ja tilalle tuli hämmentyneisyys. Pendergast, Smithback mietti. Voi ei. Aina kun näen hänet, tiedossa on joitain ikävää.
"Huhut eivät siis pitäneet paikkaansa", hän sanoi.
"Tarkoitatko niitä, joiden mukaan olisin kuollut? Silkkaa roskaa."

Viimeisin Pendergast, Tulikivi, jäi sen verran jännittävään kohtaan, että olihan minun "velitrilogian" toinenkin osa luettava. Jo edellisessä osassa taistelutantereelle pelmahti salaperäisen Penergastin vielä salaperäisempi veli. Pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs, kuten takakansi velipoikaa valoittaa. Tulikivessä tämä Diogenes tosin vain käväisi näyttäytymässä, ja antamassa vihjeitä aikeistaan tehdä täydellinen rikos. Hän peräti pelasti veljensä varmalta kuolemalta vain saadakseen leikkiä hänen kanssaan kissaa ja hiirtä. Diogenes kun vihaa veljeään yli kaiken. Mistä moinen raivo kumpuaa? Sairaasta mielestä vai löytyykö vastaus veljesten, jälleen kerran, salaperäisestä menneisyydestä?

Teoksen alussa D´Agosta luulee ystävänsä kuolleen, mutta Pendergastin viimeistä toivetta, Diogenesin kukistamista, toimelias ja hiukan painoaankin pudottanut komisario ryhtyy täyttämään. Ja vaikeuksiahan siitä seuraa, kuinkas muuten.

Olen viihtynyt mainiosti sarjan aiemmin suomennettujen osien parissa, mutta tällä kertaa jo aloitus oli totuttuun verrattuna laimeampi. Siinä vaiheessa kun Pendergast "nousee kuolleista" ja ilmestyy taas mukaan kuvioihin, mielenkiintoni  varsinaisesti heräsi. Tästä voimme päätellä, että sarjan teho nojaa pitkälti omalaatuiseen, hiukan yli-inhimilliseen, charmikkaaseen FBI-agenttiin. Velitrilogiassa on kuitenkin puutteensa. Mahtavat historialliset yksityiskohdat, joita aiempiin kirjoihin oli siroteltu, on tässä jätetty lähes kokonaan pois. Sonjan tavoin minäkin viihdyin Prestonin & Childin takuuvarmassa kyydissä, mutta ärsyynnyin jatkuvaan alleviivaamiseen Diogenesin pahuudesta. Siis kertakaikkiaan paha tyyppi. Ja sitten se kammottava rikos... onkin aika tavanomainen. Teos jää kyllä erittäin pahasti kesken, joten toivoa sopii, että trilogian viimeinen osa yllättää meidät kaikki. Pakko sekin on lukea, vaikkei Veljensä vartija ylettänyt ihan sille tasolle, jota siltä odotin.

Pendergast-sarjaa saa muuten haeskella blogeista suurennuslasin kanssa. Blogistaniassa jännärit ovat muutenkin vähän eksoottisempi genre, näin olen havainnut, mutta dekkareiden lukijoitakin löytyy. Teille sarjaa lämmöllä suosittelen!

Douglas Preston & Lincoln Child; Tulikivi

Brimstone 2004, Gummerus 2011, 695s.

"Alakerrassa asuva vanha nainen on silminnäkijä tai ainakin silminnäkijän paras vastine näissä oloissa. Murha tapahtui pian kello yhdentoista jälkeen. Ilmeisesti hän kuuli vainajan kouristelevan ja huutavan. Hän oletti, että yläkerrassa pidettiin juhlia". Haywardin kasvoilla käväisi hymy. "Sitten tuli hiljaista. Ja sen jälkeen, kello 23.22, hänen huoneistoonsa alkoi vuotaa katon läpi ainetta: vainajan sulanutta rasvakudosta."
Sulanutta rasvakudosta. D'Agosta alkoi kirjoittaa sanoja muistiin, mutta lopetti kesken. Tuskinpa hän niitä unohtaisi.

Olen seurannut Pendergast -sarjaa vain suomenkielellä. Kuten Kirjavinkit kertoo, Tulikivi on sarjan kolmas suomennettu osa mutta alkukielellä kuudes. Virheellisten tietojen mukaan olen kuvitellut, että sarjaa olisi englanniksi ilmestynyt useampikin osa, suomentaminen kun on fiksusti (!) aloitettu keskeltä sarjaa... Tämä ei periaatteessa haittaa. Paljoa. Pendergast on niin elegantti, charmi ja lähes yli-inhimillinen henkilöhahmo, että hänen seurassaan ei ole väliä, vaikka päähenkilön menneisyys vaikuttaakin vähintään hämärältä. Seuraava osa, Veljeni vartija onkin juuri ilmestynyt kotimaan kielellä, ja siinä kuulemma pääsemme tarkemmin kurkistamaan Pendergastin menneisyyteen. Pähkäilin aikani luenko Tulikiveä ollenkaan, koska sen teema vaikutti minunkin mittapuun mukaan liian rajulta, mutta en voinut vastustaa kiusausta... Onneksi! Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan, johon teoksessa jo viitataankin. Kirjailijaparin kerronta on valloittavaa, se pitää pihtien lailla otteessaan, mutta ei missään kohdin unohda huumoria. Pendergast tarvitseekin ehdottomasti parikseen inhimillistä verta ja se hänelle D'Agostan muodossa suodaan. Kaljuuntuva pömppövatsa, jonka avioliitto on käytännössä ohi. Kuulostaako tutulta? Pääpari sopii kuitenkin toisilleen kuin nakutettuina.

Tulikivi on täynnä vanhoja linnoja ja menneisyyden syntejä. Ensin kuolee taidekriitikko ja sikarikas Jeremy Grove. Aikoinaan uskova mies, nykyään ateisti, joka avoimesti flirtannut pimeällä puolelle. Groven löytää hänen vanha taloudenhoitajansa eikä miestä ole uskoa entiseksi. Hän kun näyttää syttyneen tuleen sisältä päin. Kaikenlisäksi lattialta löytyy palanut sorkanjälki. Mitä tästä voimme päätellä? Onko murhaaja itse paholainen? Myöhemmin samankaltaisia tapauksia tulee lisää. Keltainen lehdistö repii raflaavia otsikoita ja sen myötä ihmiset alkavat kiinnostua hengellisistä asoista. Onko kenties maailmanloppu käsillä? Toinen tuleminen? Tähän toteaa nasevasti kaunis pääpoliisimme Hayward; "Ensinnäkin on vain yksi Jeesus, ja te ette ole Hän."

Siinä missä Hayward jää New Yorkiin ratkomaan lahkotapausta omalla neuvokkuudellaan, Pendergast ja D'Agosta matkustavat Firenzeen selvittämään kuolleiden miesten mystistä menneisyyttä. Onko murhien syynä tosiaan aikoinaan solmittu sopimus itse pirun kanssa? Vai voiko kaiken takana kuitenkin olla -ihminen?

"Toivoin olevani väärässä, toivoin että kyseessä olisi pelkkä sattuma. Odotin vuotta 2004 ja arvelin, että se osoittaisi minun osuneen harhaan. Mutta enää minusta ei näytä siltä, että luonto uskoo sattumaan. Kaikessa on järjestyksensä. Meillä on täällä maan päällä moraalinen lokero aivan samalla tavalla kuin ekologinen lokero. Kun laji kuluttaa ekologisen lokeronsa loppuun, seuraa korjausliike, puhdistus. Joskus jopa sukupuutto. Se on luonnon laji. Mutta mitä tapahtuu, kun laji kuluttaa loppuun moraalisen lokeronsa?"

Preston&Child ovat molemmat yhdysvaltalaisia kirjailijoita, jotka ovat julkaisseet myös omaa tuotantoaan. Yhdessä he ovat luoneet fiksun ja ajatuksia herättävän sarjan. Vaikka tämäkin teos oli jännäri kauhuelementein, se oli myös paljon muuta. Viihdyttävä lukuelämys yllättävän syvällisin piirtein. Pendergastin tarinan jatko odottaa jo kirjahyllyssä lukuvuoroa, mutta tahdon sitä vähän tuonnemmaksi säästää.

Toisaalla Pendergastista ovat hurmautuneet ainakin

Sonja
Roz

Douglas Preston, Lincoln Child; Ihmeiden kabinetti

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään säpsähdyttävä löytö. Työmaan alla sijaitsevassa kellarissa lepää 36 ihmisen silvotut jäännökset. Pikainen tutkimus paljastaa jokaisen uhrin selkärangassa samanlaiset leikkuujäljet.

Paikallisen poliisin mielestä yli sata vuotta sitten sattuneet surmatyöt kuuluisivat pikemminkin historiantutkijoille kuin lainvalvojille. FBI:n erikoisagentti Pendergast on kuitenkin eri mieltä. Hän rekrytoi puoliväkisin mukaan tutkimuksiinsa New Yorkin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän paleontologi Nora Kellyn ja tämän yliuteliaan reportterisulhasen William Smithbackin.

Kun Central Parkissa tapahtuu uusi murha, jonka tekotapa muistuttaa yli sadan vuoden takaisia surmia, agentti Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Mitä Pendergast oikein salaa poliisilta ja kollegoiltaan?

Pyörryttävä sukellus Manhattanin muinaiseen alamaailman johdattaa Pendergastin kumppaneineen Harlemissa sijaitsevaan ränsistyneeseen herraskartanoon, joka on hylätty mutta kaikkea muuta kuin tyhjä. Astuessaan sisään tuttuun taloon agentti Pendergast tietää kohdanneensa pitkän uransa aikaisista vihollisista kauheimman.

***

Tulin siis lukeneeksi itselleni tyypilliseen tapaan sarjan tähän asti suomennetut kaksi kirjaa nurinkurisessa järjestyksessä. Molemmissa oli kuitenkin täysin itsenäinen juoni ja eri henkilöt Pendergastia lukuunottamatta, joten eipä tämä "moka" lukukokemusta mitenkään haitannut. 


Tuolla aiemmin Kuoleman asetelma -teosta kommentoidessani totesin, että Ihmeiden kabinetti oli näistä kahdesta parempi. Tässä teoksessa tapahtumien tempo oli rauhallisempi, ja pääpaino mystisissä historiallisissa tapahtumissa. Viehättävän salaperäinen Pendergast hurmasi jälleen lukijan (ainakin minut) mutta osoitti tässä tarinassa enemmän tunteitaan kuin Kuoleman astelmassa. Viimeksi mainitussa agentista sai turhankin robottimaisen kuvan. Kertakaikkiaan mielenkiintoisen henkilöhahmon ovat kirjailijat onnistuneet luomaan, ja se lisää takuulla sarjan menestystä.


Tällä kertaa tarina sijoittui maissipeltojen sijasta kaupunkimaisemiin, salaperäisiin tunneleihin ja vanhaan ränsistyneeseen kartanoon. Erittäin pelottavaan sellaiseen! Kirjassa tunnelmaa kasvatettiin pikku hiljaa ja jännitys tiheni mitä edemmälle päästiin. Mielestäni tällaiset menneisyys/nykyhetki -juonet toimivat aina, niin myös tässä kirjassa.


Laadukas kesäjännäri jota voin lämmöllä kaikille suositella!