Alex North; Kuiskaaja

The Whisper Man 2019, suom. Irmeli Ruuska ja Otava 2019, 396s.

Siitä ei tule helppoa ja heti alkuun minun on pyydettävä anteeksi. Sanoin sinulle usein vuosien mittaan, ettei mitään pelättävää ollut. Että hirviöitä ei ole olemassa.
Anna anteeksi, että huijasin.



Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kuin ehkä ikinä. Mutta teokset joihin minut on johdatettu, joihin olen uponnut mielenääriäni myöten, ovat olleet puhdasta kultaa. Tuntuu siltä että jokaisen lukuelämyksen kohdalla tulen miettineeksi että tämä on sitten The Vuoden Kirja, tämä jää elämään, ehkä jopa kummittelemaan sydämeeni ja konkreettisemmin sanottuna, asumaan kirjahyllyssäni pysyvästi. Juuri nyt luen teosta joka on hyvin paljon Kuiskaajan kaltainen. Eipä kuitenkaan hätäillä, vaan matkustetaan Tom Kennedyn ja hänen poikansa Jaken kanssa Featherbankiin (unelias pikkukaupunki, luonnollisesti),


"Jos yksin menee leikkimään, ei kohta kotiin pääsekään."
"Jatka."
Nyt tytön ääntä tuskin kuuli.
"Jos raolleen jää ikkuna, niin mörkö lasiin koputtaa."
"Entä sitten?"
Se sanottiin niin hiljaa, että se olisi voinut olla pelkkä henkäys. Jake nieleskeli. Hän ei halunnut sanoa sitä, mutta hän pakotti itsensä sanomaan, puhui yhtä hiljaa kuin tyttökin äsken.
"Jos lapsiraukka yksin lie, niin Kuiskaaja hänet vie."



Pientä perhettä riepotellaan oikein urakalla. Äiti on kuollut ja 7-vuotias Jake käyttäytyy yhä sulkeutuneemmin, yhä etäisemmin. Tomin aikeet aloittaa uudella paikkakunnalla uusi elämä tuntuu tyssäävän alkumetreillä; talon rötiskö johon he muuttavat, talo, jonka Jake niin kovasti halusi, vaikuttaa vihamieliseltä. Featherbankissa riehui 20 vuotta sitten pieniin poikiin erikoistunut sarjamurhaaja, lähes yliluonnollinen Kuiskaaja. Ja tuo kirottu loru, mistä Jake sen oppikin, kuka on näkymätön tyttö, jolle poika tuttavallisesti juttelee? Perhoset. Herra Yö.


Nyt ei puhuta mistään perusdekkarista, nyt mennään synkkyyden ytimeen erittäin korkealla laadulla. Kirjailija Alex Northin Kuiskaaja on tarina menetyksestä, epätoivoisesta yrityksestä päästä lähelle rakkaintaan, aloittaa alusta vaikka sielu murtuneena surusta. Samalla se on kauhukertomus lapsuudenaikaisista painajaisista, jotka puistattavat lukijaa. Suhtaudun aina hiukan varauksella romaaneihin, joiden pelottavuutta hehkutetaan etukäteen. Mutta jos on aivan hiljaa, voi melkein kuulla kuiskauksia... Upea, raadollinen, ja kyllä, oikeasti pelottava teos!



"Kirjat on pantava hyllyyn", Rebecca sanoi kerran. "Vasta silloin sitä kotiutuu."

Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.

Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Samuel Bjørk; Poika pimeästä

Gutten som elsket rådyr 2018, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 363s.

Tämä pimeys.
Tämä hirvittävä pahuus.
Hän ei jaksanut enää.


Norjalainen kirjailija Samuel Bjørk kiihdyttää kierroksia kolmannella teoksellaan siinä määrin, että mahtipontisuuden rajat paukkuvat. Hiuksen hienosti hän välttää sortumasta liialliseen sekavuuteen, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, juonen päät sidotaan lopulta siistiksi, tai oikeastaan aika rumaksi paketiksi. Vastaus mysteeriin leijuu kiusoitellen niin tutkijoiden, kuin lukijankin silmien edessä, mutta aina kun siitä on saamaisillaan kiinni, vetäistään se kiireesti takaisin piiloon. Pieniä vihjeitä voi toki seurata, ja silti uskaltaisin väittää loppuratkaisun pysyvän arvoituksena viimeisille sivuille saakka.

Unohdetaan jäätävällä älyllä siunatun kirjailijan kaksi aiempaa, huomattavasti brutaalimpaa teosta. Poika pimeästä on selkeästi kunnianhimoisempi ja perinteisempi arvoitusdekkari, joka kiusaa psyykettä vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Karmeinta pahuus lienee silloin, kun se näyttäytyy pakkomielteenä.



Look what I can do!
Ehkä hän erehtyi. Ehkä juttu ei liittynyt mitenkään Bambiin, miksi liittyisikään. Muita yhteyksiä saattoi olla miljoona.
Näettekö minut?
Nauran teille päin kasvoja.
Näettekö mitä voin tehdä?
Ettekä te pysty pysäyttämään minua.
Look what I can do!



Taas on saatu Oslo polvilleen sarjamurhaajan muodossa. Ensimmäinen uhreista, kaunis balettiasuinen nuori nainen, löydetään syrjäisestä tunturijärvestä. Tossujen likaisuuden mukaan nainen näyttää kävelleen paikalle itse, ilman minkäänlaisia jälkiä vastustuksesta. Ainoa johtolanka tässä vaiheessa rikostutkija Holger Munchilla ja Mia Krügerilla on paikalle jätetty kamera. Repaleinen sivu lastenkirjasta.

Seuraavan uhrin löytyessä taustalla soi katkeamatta yksi ainoa kappale, kolmannella kerralla paikalla käryää nukkekoti... Viitteitä lapsuuteen ja viattomuuteen, umpimähkäisiltä tuntuvia vihjeitä, aina samalla tavalla sydämeen piikitettyjä surmattuja. 

Entä miten tähän juoneltaan riipivään tarinaan liittyy poikalapsi kauriinsarvet päässään?

Poika Pimeästä on loistokas osoitus kirjallisuuden mahdista ihmismieleen. En kyennyt jättämään teosta hetkeksikään rauhaan, taikka sitten toisin päin, ennen kuin sain tarinan päätökseen. Lukuflow, juuri sinua olen kaivnnut.

Samuel Bjørkilta voimme odottaa jatkossa ihan mitä tahansa!



"Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää", Mia sanoi. "Millainen diagnoosi Vivianilla oli?"
"Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?" Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. "Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?"

Pasi Pekkola; Huomenna kevät palaa

Otava 2018, 343s.

Voi kunpa minäkin osaisin löytää tuon tasapainon, Eeva ajattelee. Unohtaa ja muistaa kaiken samaan aikaan. Olla yhtä kaiken eikä minkään kanssa.



Kirjailija Pasi Pekkolan aiempi romaani, Lohikäärmeen värit särki totaalisesti sydämeni, ja nyt jatketaan samalla, kivuliaalla kaavalla. Huomenna kevät palaa ei ole helppo romaani. Eikä sen pidä ollakaan, sen pitää viiltää pitkään ja syvältä. Sillä kyse on pienistä lapsista sodan, nälän, kauhun keskellä. Heidän lapsuudestaan, josta aikuisten hulluus teki helvetin; heidän hauraasta psyykkeestään, joka ei enää koskaan voisi palautua täysin ehjäksi.

Vuonna 1918 Eeva ja Eino näkevät kirjaimellisesti maailman räjähtävän ympärillään. Arjen. Enää ei isä vuole pihalla puisia lintuja, äiti puolestaan on lakannut tyystin puhumasta. Maassa riehuva sisällissota, veli veljeä vastaan, ei säästä tätäkään perhettä. Isän on lähdettävä sotimaan, äidin ja lasten Lahteen. Siellä he päätyvä Hennalan vankileirille, inhimillisyyden viimeiseen hautaan.

Mutta elämä on saduissa, hauraassa toivossa, pienessä palasessa leipää.


Minulla ei ole mitään mitä odottaa ja jännittää. Minulla ei ole toivoa, johon ripustautua, ja se on hyvä, sillä toivo voi suistua yhdessä hetkessä silkaksi epätoivoksi. Eikä epätoivoon voi ripustautua, siihen hirttäydytään.



Toisella puolella Henrik, lapsi vielä itsekin, toimii Hennalassa aivan muissa puuhissa. Silmissä vilisevät teloitukset, toinen toisensa perään, loputtomiin vapisevia, kuihtuneita luurankoja. Ja kun aikuisuus myöhemmin asettuu kehoon, ei syyllisyys päästä otteestaan. Päinvastoin.


Olin rauhallinen ja tyyni, kiitollinen. Vielä silloinkin, kun tunsin kylmän terän uppoavan rintani paksuun nahkaan ja repivän rikki lihaskudoksiani, tunsin lämmintä täyttymystä ja autuutta. Vihdoin, minä ajattelin. Vihdoin joku viiltää minulta tämän taakan pois.



Huomenna kevät palaa on hirvittävän hieno teos sodasta, mutta ennen kaikkea ihmisen psyykeestä. Mieli voi reuhtoa levottomana vuosikymmentenkin jälkeen, hahmottamatta välttämättä mistä kaikesta on kyse, kuten Einon tapauksessa. Muistikuvat ovat hauraita, ja pahimmilta aivot meidät säästävät. Kauniin melankolinen lukuelämys, jota tuskin koskaan unohdan.



Eeva nuuhki kirjojen tuoksua. Se tuntui samaan aikaan vanhalta ja uudelta, kuin kellastuneiden opusten sisään olisi kätketty lupaus huomisesta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Lumiomena/Katja.

S. K. Tremayne; Ennen kuolemaani

Just Before I Died 2018, suom. Antti Autio ja Otava, 431s.

Sitten mieleeni iskeytyy ajatus jostakin niin pahasta, joka on palaamassa luokseni. Tunne on niin äkillinen ja voimakas, että pelkään oksentavani sisälle autoon. 



Myönnetään, en ole parhaimmillani näillä helteillä. Itse asiassa aivotoimintani lähes tulkoon lakkaa paahteisessa kaupungissa, jonne edes kuuma tuuli ei tuo helpotusta. Näin ollen blogini on ajautunut kesälomille, enhän ole jaksanut keskittyä ollenkaan lukemiseen. Mutta, täältä sivistymättömyyden louhikoista kaivaudun pikku hiljaa kohti tunnelin päätä, ja huomaan päätyneeni keskelle nummiseutuja. On usvaista, on hiljaista, tunnelma painostavan aavemainen.

Tulilapsen jälkeen kirjailija S. K. Tremayne astuu askeleen syvemmälle kauhuun. Vaikka inhoan genrelajittelua, tässä liikutaan hyvin harmaalla maastolla. Kirjaimellisesti. Psykologisesti teos ei irrota ahdistavaa otettaan ennen viimeisiä sivuja. Päinvastoin, tarina upottaa edetessään syvemmälle epätietoisuuteen ja pelkoon.

Pieni perhe; Kath, Adam ja Lyla asustavat Adamin metsänvartijatyön takia eristyksissä keskellä kumpuilevia maisemia. Pieni Lyla on aina ollut erityislaatuinen lapsi. Erityinen. Vaikka Kath-äiti haluaisi viedä toisinaan hyvinkin epäsosiaalisesti käyttäytyvän tyttärensä tutkimuksiin, vastustaa Adam, käsittämätöntä kyllä, ajatusta. Riipivintä teoksessa onkin äidin hätä lapsensa puolesta.


Tätä se on, ajattelen murheissani. Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä.



Ja silti itse tarina keskittyy Kathin auto-onnettomuuteen, joka on jäänyt naiselta itseltään täysin hämärän peittoon. Muistikuvia edes aiemmalta viikolta ei ole, vaikka tietysti silloin tapahtui jotakin jäätävää, jotakin joka on nyt pahentanut Lylan oirehdintaa. Entä sitten Adam? Miksi rakastavasta aviomiehestä on muuttunut lähes raivoisan etäinen?


Ennen kuolemaani fiilistelee kummitusmaisilla efekteillä täysin häpeilemättä. Juoni on periaatteessa simppeli, mutta hurjan ennalta-arvaamaton. Tämä upea teos tempaisi minut lukujumin hämäristä jälleen valoon, vahvistaen samalla rakkauttani kirjailijaa kohtaan.



Vajoan polvilleni mutten ala itkeä. Olen ylittänyt jonkinlaisen rajan, jonka toisella puolen tunteet ovat menettäneet merkityksensä. Minusta on tullut pelkkä ontto kuori, jonka sisällä ei enää ole kyyneleitä.



***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre

Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.

"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.

Essi Tammimaa; Isän kädestä

Otava 2018, 319s.

Niin avuton, niin kutsuva. Kukaan ei uskoisi, jos hän kertoisi töissä siitä, mikä häntä kotona odottaa. Naurahdukset ja silmien pyöritykset pukuhuoneessa, parempi puolisko, pirttihirmu odottaa, parasta kiirehtiä, ja Luukasta odotaa tämä nukketyttö, joka tekee mitä käsketään.

Alku noudattaa normikaavaa; nuori kaunis nainen tapaa nuoren kauniin miehen säkenöivällä tanssilattialla. He huumaantuvat toistensa hikisistä vartaloista, he lähtevät samaa matkaa kotiin. Yhdessä vietetty yö johtaa pian parisuhteeseen, parisuhde avioliittoon ja talonhankintaan. He omistavat kodin. Se on heidän näköisensä. Lamppu on Ikeasta, kukkamaljakko Alkosta, Luukas varmaan taivaasta.

Entäpä... seksi? Niin. En tiedä kuinka tavallista alistaminen, alistelu, kuten Ruut ja Luukas toimiaan keventäen nimittävät, parisuhteissa on. Varmaankin aika yleistä. Mutta siitä vain ei puhuta. Ei puhuta tunteesta, joka säkenöi koko kropassa, varsinkin kohdussa, kun kumppani vääntää hiuksista miltei niskat nurin. Lyö suoraan kasvoille. Antaa toisen hengittää yhdynnän aikana vain silloin kuin itse haluaa. Työntää sormet syvälle kurkkuun. Ja tämä toinen, Ruut, on mennyttä. Myös Luukas on mennyttä, odottaahan häntä kotona epätoivon vimmalla alistettavaksi haluava pikkuvaimo, joka kykenee luottamaan olevansa rakastamisen arvoinen vain antaessaan toiselle aivan kaiken.

Myöhemmin jopa päätäntävallan vartalostaan, elämästään. Viimein paljastamalla todellisen halunsa: Ruut tahtoo olla Pikku-Ruut, Pikku-Ruut tahtoo tulla Luukas-isin hoivaamaksi. Paijaamaksi. Raiskaamaksi.

Kuulostaako hurjalta? Jokaisella on toki oikeus toteuttaa fantasiansa kahdestaan kumppaninsa kanssa silloin, kun kumpikin on juonessa mukana, kun kumpikaan ei tee mitään vastoin tahtoaan. Ja silti jälkipuinti, omien tunteiden, ja etenkin toisen, voi olla vaikeaa. Varsinkin alisteisessa suhteessa, jossa valtaa pitää lopulta alistettu.

Sanat iskevät koukun Ruutin sisuksiin. Koukku kalastaa totuuden esille nopeammin, kuin Luukas ehtii puheensa loppuun. Ruut tunnustaa totuuden, välittömästi hänet valtaa arvottomuuden tunne. Hän ei osaa antaa mitään. Riittämättömyys avautuu ammolleen Ruutin rintaan. Hän tiesi sen. Hän on kokonaan huono. Jos hän hetken näki itsessään hyvää, se on nyt mennyt, eikä tee ole vielä edes jäähtynyt.

Kirjailija Essi Tammimaa nostaa uutuusromaanillaan esiin hurjan tabun; insestiset seksifantasiat. Teos on kuumottavan hämmentävä. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua kirjailijaan, ja tämän uusimman idea; rajojen venyttäminen parisuhteessa äärimmilleen, herätti pelon sekaisen kiinnostuksen. Isän kädestä osaa kujeilla sanoilla ja herkistää kauneudellaan, mutta erityisesti sen suoruus puhuttelee. Teksti on kuin isku vasten kasvoja. Käsi joka läimäyttää voidakseen seuraavassa hetkessä silittää. Nyt rikotaan atomeiksi naiseuden kerrostumat ja mennään täysillä ytimeen.

Anna minun hukkua, Ruut rukoilee. Hän painii pimeän kanssa. Kirkkaat pisteet ovat alkaneet kieppua näkökentässä, se on vaaran merkki. Sen pitäisi säikäyttää hänet. Mutta hän painaa itsensä vasten pimeää.

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

K. K. Alongi; Pakenijat

Otava 2018, 334s.

Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.



Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?

Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?



Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...


Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.



Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!


***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Katarina Wennstam; Hämärän tyttö

Skymningsflickan 2015, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2018, 460s.

En halua, mutta minun on pakko.
Kukaan ei varmaan usko minua.


Näemmä useimmat bloggaukseni alkavat nykyään valituksella. Pahoittelen tätä selittelyä, mutta kohdelkaa minua armollisesti. Olen näet toipumassa rajusta flunssasta, kuten varmasti moni muukin tänä julmana vuodenaikana. Silti koen pakottavaa tarvetta kertoa juuri lukemastani teoksesta, vaikkakin kipein käsin ja särkylääkkeiden sumentamin aivoin.


Sillä turbofeministiksi kutsuttu journalisti, kirjailija ja luennoitsija Katarina Wennstam teki sen taas! Hän on niin aseista riisuvan omistautuneesti heikoimpien puolella, silti käyttäen juuri aseenaan sanan mahtia. Hän paljastaa naisen erittäin kyseenalaisen aseman tämän päivän Ruotsissa. Ja vaikka Hämärän tyttö on romaani, liian monen naisen kohdalla kyse ei ole fiktiosta.


"Raiskaus ei ole seksiä", Elena Magan jatkaa. "Seksuaalinen väkivalta ei ole yhdyntä. Se suuntautuu seksuaalisuutta vastaan ja vaikuttaa siihen."



Tällä kertaa astumme nuorten alati julmemmaksi käyvään maailmaan. Millaista häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa kokevatkaan Molly ja Miranda, nuo kaksi aiemmin niin elämäniloista teinityttöä. Koska kun maineensa kerran menettää, koulumaailmassa se tarkoittaa maailmanloppua.

Hämärän tyttö huutaa, kiljuu, ulvoo äänensä kuuluville. Mutta tätä kerrostaloa ei piinaa öisin eläin vaan eläimeksi kipunsa tähden muuttunut, itseään viiltelevä teinityttö. Voisi sanoa Mollyn onneksi samassa talossa asuu myös aiemmista kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lung. Hänen päivänsä kuluvat pimennetyssä asunnossa sairauslomalla ja vasta Mollyn tuska havahduttaa Lungin jälleen mukaan toimintaan.

Samoihin aikoihin paikallista lukiota uhataan veriteolla. Onko kyse puhtaasti häirinnästä, vai aikooko tuo tuntematon ryhtyä sanoista tekoihin?

Myös asianajaja Shirin Sund astuu mukaan Charlottan omiin tutkintoihin. Vapaalla jalalla kulkee teineihin mieltynyt raiskaaja, eivätkä nämä kaksi tarmokasta naista voi ummistaa moiselta silmiään. Vaikka aiemmassa tutkinnassa näin onkin käynyt.


"Sain tietää eräältä kollegalta, jonka tunnen hyvin, että Tukholmassa ilmoitettiin viime vuonna yli tuhannesta raiskauksesta. Rikosteknikot kutsuttiin paikalle tuskin joka viidennessä tapauksessa."



Hämärän tyttö on verkalleen etenevä trilleri aina päivänpolttavasta aiheesta. Ehkä olisin toivonut enemmän sivutilaa juuri nuorille. Nyt keskitytään seuraamaan Charlottan ja Shirin henkilökohtaisia kipupisteitä jotka toki pitävät mielenkiintoa yllä, mutta pieni sivumäärän karsinta olisi saanut paketista vieläkin napakamman. Hieno, tärkeä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani tällaisenaankin!



Kylmyys ei enää tuntunut. Sen sijaan tuli se toinen. Se, jota hän ei ikinä saanut loppumaan.

Kädet, jotka eivät enää olleet siellä, mutta jotka hän silti tunsi. Sormet, jotka olivat jättäneet hänen iholleen jälkiä, joita ei ikinä voinut pyyhkiä pois.

Vartalolla muistot, joita hän oli yrittänyt pestä suihkussa pois, hangata, hangata kunnes iho hilseili. Veri joka valui rikkiraavituista huokosista.

A. J. Finn; Nainen ikkunassa

The Woman in the Window 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Otava, 461s. (ennakkokappale)

Lääketieteellinen kirjallisuus on diagnoosien suhteen harvinaisen kekseliästä. "Agorafobinen pelko tarkoittaa pelkoa, jota ihminen kokee -- ollessaan yksin poissa kotoa; ollessaan mukana väkijoukossa tai jonossa; seistessään sillalla." Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa. Tai entä tämä: "Istuessaan teatterissa rivin keskellä". Parhaiden paikkojen pelko.



Anna elää omien pelkojensa piinaamana mukavan tilavassa talossaan New Yorkissa seuranaan kissa ja elokuvat. Lasi, jos toinenkin, ellei peräti useampi pullo viiniä päivässä. Anna, tuo suljettujen verhojen takana viihtyvä nainen. Sillä Annan paniikkihäiriö ei ole ihan lievintä laatua, Anna ei kykene astumaan ulos ovesta liian suureen, liian hallitsemattomaan maailmaan. Taivas huikeana yllä vastaa naisen mielessä ylösalaisin käännettyä valtamerta. Trauma sen sai aikaan, trauma jäytää Annaa sisältä, näivettäen naisesta aamutakissa tutisen haamun.



Locked-in-oireyhtymä. Mahdollisia syitä aivoverenvuoto, aivorungon vamma. MS-tauti, jopa myrkytys. Toisin sanoen neurologinen tila, ei psykologinen. Mutta siinä minä silti olen, kokonaan ja kirjaimellisesti sisään lukittuna - ovet suljettuina, ikkunat kiinni, pelkään ja kartan valoa, ja puiston toisella laidalla on puukotettu nainen, eikä kukaan ole huomannut sitä, kukaan ei tiedä. Paitsi minä - viinasta turvonnut, perheestä erotettu, panee vuokralaistaan. Kummajainen naapurien silmissä. Vitsi poliiseille. Erityisen vaikea potilas lääkärille. Säälittävä tapaus fysioterapeutille. Kotiinsa suljettu. Ei sankari. Ei salapoliisi.


Erityisesti mustavalkoelokuvia rakastavalla Annalla on silti salaisuus, yksi monien joukossa. Hän vakoilee naapureitaan ja tiedottaa kadun tapahtumista puhelimitse muualla asuvalle perheelleen. Rakkailleen. Kameran zoomi vastaa parhainta kiikaria eivätkä mitkään naapureiden saloista enää yllätä Annaa. Kunnes hän näkee jotakin järkyttävää. Päähenkilömme ainoa ystävä, perheen äiti Jane vuotaa puukotettuna verta. Vuotaa hitaasti kuiviin. Kukaan ei usko, kukaan ei kuuntele, Annan on otettava sateenvarjo tukenaan ensin askel, sitten toinen kohti ulkomaailmaa...



Vaikka pseudonymin toimittajakirjailija A. J. Finnin esikoisteos voisi kuulostaa juonena melko köykäiseltä; sisätiloissa hiimaileva, riutunut mielenterveyspotilas, on tarinassa piinaavaa imua. Jo ensisivuilta asti tajusin, että nyt käsissäni on kultaa, nyt luen jotakin niin minun kirjaani. Mustan huumorin vahvasti sävyttämä tarina oman mielen syvyyksistä ja alati kasvavista vainoharhoista - mikä on lopulta totta, mihin voi luottaa - lennähti välittömästi Pienen elämän tavoin Vuoteni Kirjatapaukseksi.

Osasyy hullaantumiseeni on tietysti samantapainen diagnoosi kuin päähenkilöllä, mutta en silti jaksa uskoa Naisen ikkunassa jättävän yhtäkään psykologisten trillereiden ystävää kylmäksi. Juuri tällä tyylillä tarinat täytyy kertoa. Olen myyty!



"Hulluuden määritelmä", Wesley aina muistutti minua Einsteinin ajatuksesta, "on toistaa samaa tekoa ja odottaa, että se tuottaa eri lopputuloksen." Niinpä lakkaan ajattelemasta ja alan toimia.


***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi.

Lina Bengtsdotter; Annabelle

Annabelle 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Otava 2018, 365s. (ennakkokappale)

Annabelle, mitä sinulle on tapahtunut? hän kuiskasi. Missä sinä olet? Jos minä olisin seitsemäntoista ja juovuksissa, Charlie ajatteli, minne menisin? Hän yritti muistella, millaista oli olla nuori, yritti palauttaa mieleen, miltä tuntui olla humalassa ja poissa tolaltaan. Se ei ollut vaikeaa.



Pieni, sisäänpäin kääntynyt kaupunki, kadonnut teinityttö. Mätää tihkuvat salaisuudet. Omaperäistä dekkarimateriaalia suoraan ruotsista? Ja silti, kukaan meistä ei ole identtinen toisen ihmisen kanssa - eikö sama päde kirjoihin? Jokaisella kirjailijalla on oma tarinankertojan äänensä, tapa kietoa lukija pikkusormensa ympärille. Annetaan näiden äänien kaikua, annetaan mahdollisuus uusille dekkaristeille! Annabelle kunnioittaa kuuliaisesti klassisia jännäriperinteitä, ja sen realismi pelottaa.

Tällaistahan tapahtuu joka päivä. Teinejä katoaa. Ja mitä pidempään he kateissa pysyvät, sitä todennäköisimmin jotakin pahaa on tapahtunut.


Anders alkoi selostaa, mitä oli ehtinyt lukea Gullspångista netistä. Pieni tehdaspaikkakunta, kuusituhatta asukasta, maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys, korkea työttömyys. Selvästikin hemmetin mukava paikka, Anders totesi.
"Olet niin tyypillinen tukholmalainen", Charlie sanoi. "Suhtaudut alentuvasti ja ivallisesti kaikkeen, mikä on kantakaupungin rajojen ulkopuolella."


Pikkupaikkakunnalla teini-ikäni eläneenä pystyin helposti astumaan alkoholisoituneen naispoliisi Charlie Lagerin saappaisiin. Hänen, joka lähetetään krapulapöhnäisenä Tukholmasta pelottavan tutulle paikkakunnalle. Onhan Charlie elänyt risaisen lapsuutensa Gullspångissa. Tuttuja ovat nämä niityt ja pientareet, tuttu erityisesti eräs nuorison suosima autiotalo... Meno siellä vastasi silloin ja vastaa edelleen Charlien edesmennen hippiäidin ränsistynyttä kotia. Sen sijaan Charlien työpari saa nielaista kerran jos toisenkin itselleen täysin uudenlaisessa ympäristössä.

Menneisyys lyö kättä nykyisyyden kanssa, rumat luurangot nousevat haudoistaan kun kyläyhteisön on näytettävä todelliset kasvonsa. Missä olet, Annabelle?


Lina Bengtsdotterin esikoisteos on varmaotteinen, hyvin elävän tuntuinen romaani nuorison pahoinvoinnista, valheista ja rakkauden kaipuusta. Ennen muuta Annabelle kietoo lukijan lumoavaan verkkoonsa, kuten tuo kaunis teinityttö itse. Uskoisinpa, että tästä kirjailijasta kuulemme pian lisää.



"Tavallaan mä melkeen toivon, että olisin se", Sara sanoi ja pani kätensä auton ovenkahvalle.
"Kuka?"
"Annabelle."
"Miksi?" Charlie katsoi tyttöä kiinteästi.
"Koska se ei ole täällä. Missä ikinä se onkin, se on päässyt pois täältä."



***



Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Nicci French; Ihon alla

Beneath the Skin 2000, suom. Kristiina Savukurki ja Otava, 399s.

Minä tarkkailen sinua.  


Mahtavaa. Loistavaa. Mieletöntä. Ette usko kuinka liekeissä olen lukiessani nyt uusintana kirjailijapari Nicci Frenchiä. Ihon alla on näistä ehdoton lempparini. Sen jälkimainingeissa luin peräjälkeen kaikki suomennokset, hetkinen, olikohan se aikaa ennen blogia taikka sitten naputtelin näistä edesmenneeseen Vuodatukseen. Joka tapauksessa toisinaan on hyvä palata vanhojen suosikkien pariin ja aivan pakkohan Frenchiltä on (taas) kaikki lukea! Miten yksityiskohtainen, kerrassaan fiini tyyli, joka saa haistamaan helteen paahtamat lontoolaiset kadut. Katsomaan murhaajan silmillä niin tarkkaan, että uhrin pisamat voi miltei laskea, huomata ajamattomat sääret, lohkeilleen lakan varpaan kynnessä.

Pikaisella vilkaisulla tarinan kolmella naisella ei ole muuta yhteistä kuin siro vartalo. Kunnes he alkavat saada kirjeitä. Kunnes he alkavat pelätä.


Zöe: Hyvin hitaasti lattia tuli vastaan. Tunsin pääni ponnahtavan lattialaudoista, jalkojen liukuvan puupinnalla. Kuulin miten lempeä sade ropisi ikkunaruutuun. En pystynyt puhumaan, ei ollut mitään sanottavaa, ei aikaa sanomiseen, mutta syvällä sisälläni oli ääni, joka hoki: lopeta, ole kiltti ja lopeta. Ole kiltti.


Jenny: Ikävä tuottaa pettymys. Mutta tällainen minä olen: minä, Jenny Hintlesman, Cliven vaimo, Joshin, Harryn ja Christon äiti. Ota tai jätä. Itse asiassa, kunpa jättäisitkin minut rauhaan, niin että pääsisin taas jatkamaan elämääni.


Nadia: Luovuttaminen oli aina saanut minut ajattelemaan rakkaan ihmisen kädestä hitaasti kirpoavaa otetta, mutta nyt, kun olin nähnyt valokuvat ja raportit, näin mielessäni pikemminkin kaksi kielekkeen reunaa kouristuksenomaisesti puristavaa kättä, joita raskaat saappaat talloivat irti.


Kirjeiden kirjoittaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä niin naisia, kuin myöhemmin poliisiakin. Hän tarkkailee. Hän katsoo. Hän "rakastaa".



Nicci French kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisiä psykologisia trillereitä, joissa ahdistavia tilanteita lähestytään arkisesti uhrin näkökulmasta. Kirjailijapari ei tyydy tavanomaiseen, he kaivautuvat pikkutarkoilla havainnoilla syvälle ihon alle. Muistaakseni seuraavat suomennokset eivät aivan tätä tasoa tavoita, mutta kaikki Frenchit edustavat kuitenkin genren parhaimmistoa. Älkää antako alkuperäispainoksen kansien hämätä! Tai - kyllähän näistä aistillisuutta löytyy, hyytävää, kalmanhajuista sellaista.


Lukumaniani pauloissa olen tullut ahmineeksi kirjan jos toisenkin, mikä tarkoittaa alati kasvavaa blogattavien pinoa. Kärsivällisyyttä pyydän. Puran ryysistä parhaan kykyni mukaan :)

Tess Gerritsen; Tappava salaisuus

I know a secret 2017, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2017, 320s.

"Minusta tuntuu, että me kahlaamme nyt jossain syvässä, synkässä psykologisessa paskassa. Haluamme kuulla teidän näkemyksistänne siitä, millaisen sekopään kanssa olemme tekemisissä."



Paras lääkitys tätä marraskuista mustuutta vastaan on ahmia jännäreitä. Joskin dekkarilla ja dekkarilla on eroa. Luettuani muutaman ihan hyvän, osui vanha kunnon Tess Gerritsen suoraan suoneen. Mistä hän näitä keksii? Kieltämättä pari viimeisintä Gerritseniä ei aivan yhtä hekumallisia olleet, mutta Tappava salaisuus (hiukan kököstä nimestään huolimatta) nostaa tason jälleen sinne minne se kuuluukin.

Jane (kasvanut kahden veljen kanssa ja oppinut, että nopea potku johti yleensä vikkelämmin tuloksiin kuin kohtelias pyyntö) Rizzol sekä Maura (Vainajien kuningatar) Isles tutkivat jälleen nuoren naisen murhaa. Ruumis puristaa kädessään omia irti kaiverrettuja silmiä. Löytyykö ratkaisu tällä kertaa naisen ohjaamasta kauhuelokuvasta vai onko katsottava kauemmaksi, pengottava kalman hajuisia salaisuuksia sillä ruumita tulee lisää, sehän on selvä?


Maura kääntyi ja tähysti katua, katsoi vuorotellen kaikkia ovensuita, kaikkia ikkunoita. Tarkkailiko joku häntä tuon talon toisesta kerroksesta? Oliko tuolla kujalla liikettä? Hän kuvitteli pahaenteisiä varjojakuvia kaikkialle, minne käänsi katseensa. Jane oli varoittanut häntä. Siinä piili Amalthean valta: tämä oli raottanut verhoa ja paljastanut näkyviin painajaismaiseman, jossa kaikki oli maalattu varjoilla.



Gerritsenin kirjoista on hiukan hankala kertoa paljastamatta liikaa. Parasta olisi napata teos "lippa silmillä ja liukuun" -periaatteella. Hurjan rikostarinan ohella kirjailija hämmentää mukavasti myös päähenkilöiden elämiä. Erityisesti kuolinsyyntutkija Mauraa ravistellaan: hänen on vielä kerran tavattava sarjamurhaaja äitinsä ja mikä riipivinstä, Daniel...


Tappava salaisuus edustaa upealla tavalla genrensä aatelia.


"Pahikset eivät katso kauhuleffoja."

Sadie Jones; Kutsumattomat vieraat

The Uninvited Guest 2012, suom. Marianne Kurtto ja Otava 2017, 299s.

Olohuone tulvi värejä, jotka näyttivät vesivärien lailla peittävän itse ilman: poltettua oranssia, kultaa, vaaleanpunaista, kynttilänvalon hehkuja ja erilaisia hirvi-, lintu- ja yksisarvishahmoja kretongilla ja seinävaatteilla, kankailla ja kaiverruksina. Kaikki näytti melkein leijuvan aineettomana olohuoneen kelmeässä ja avarassa tilassa. Huoneen ihmishahmot - Patience, Ernest, Clovis ja herrasmiesmatkalainen - olivat kuin suoraan balettiesityksestä. Arkipäiväisyys oli tiessään. Ylväys oli läpäissyt heidät, talo imaissut heidät sisälleen.


Tunnetko sen, taianomaisen juhlantunnun? On Emeraldin syntymäpäivä. Juhlia valmistellaan kuumeisella tohinalla, hiki valuu, jauhot pöllyää, kello käy. Kartanon palvelusväkeä ei ole tarpeeksi, eikä oikeastaan ruokaakaan ennen kuin se on kokenut Florencen maagisen kosketuksen.

Mutta syntymäpäiväsankari hymyilee vaisusti, huoli kuristaa nuoren naisen mieltä. Ovatko nämä viimeiset juhlat rakastetussa Sternessä? Joudutaanko kartano myymään ja onko perheen hyvästeltävä Englannin jylhä maaseutu?
  

Hän totteli kuiskausta kulisseista, vaistoa, joka oli kenties jäänne varhaisemmilta ajoilta; vaistoa joka saa hiiren kaikessa lyhytnäköisyydessäänkin pysähtymään, kun kissa tarkkailee sitä tuolilta; se saa takan edessä makaavan koiran tärisemään ja uikuttamaan, vaikka näköpiirissä ei ole ketään.


Kun vieraat saapuvat siinä missä raivoava myrskykin, kuullaan lähistöllä tapahtuneesta junaonnettomuudesta. Ja sitten alkaa tapahtua. Joukko epämääräisen kalpeita, kummallisesti käyttäytyviä selviytyjiä on määrä majoittaa väliaikaisesti lähimpään taloon. Valitettavasti tämä tarkoittaa Sterneä.

Illallista nautitaan mukaan lyöttäytyneen herrasmiesmatkalaisen seurassa, tuon ivallisesti hymyilevän miehen, joka kehrää talonväen taikapiiriinsä. Kutsumattomat vieraat  taas eivät tyydy heille tarjottuun huoneeseen vaan valloittavat hiipien koko kartanon. Ja vielä Smudge! Perheen aivan liian vähälle huomiolle jääneellä kuopuksella on omat, sanoisinko taiteelliset suunnitelmansa...


Millainen ilta siitä tuleekaan! En pystynyt laskemaan teosta hetkeksikään käsistäni. Tämä on aivan uudenlaista Sadie Jonesia. Ihmissuhteet ovat kyllä keskiössä kuten aiemmissakin kirjoissa, mutta nyt häilytään tragikomedian ja pehmokauhun rajamailla. Luen aivan liian vähän kartanoromaaneja, minähän rakastan näitä! Ainakin sellaisia, jotka ovat maustetut ripauksella mystiikkaa, aavistuksella kauhua.

Eihän tämä ihan Kotiinpaluun veroinen lukuelämys ollut mutta... nauntinnollisen erilainen. Brittikirjailijan monipuolista taituruutta voi vain hämmästellä!



***


Kirjasta onkin blogattu kiitettävästi, tässä muutama linkki:  Leena Lumi, Mai Laakso, Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija .

Carlos Ruiz Zafón; Henkien labyrintti

El laberinto de los espíritus 2016, suom. Antero Tiittula ja Otava 2017, 956s.

Barcelona, kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi...



Terveisiä Barcelonasta! Kuluneen viikon olen seikkaillut sen utuisen mystisillä kaduilla, jahdannut maskia kantavia aaveita, punannut huuleni karmiinilla mutta piilotellut mukanani pistoolia. Olen ollut Alicia Gris. Olen ollut Daniel Sempere. Olen ollut Fermín. Olen lukenut Unohdettujen kirjojen hautausmaan viimeisen osan kyynelten sekaisella sielunpalolla, liki tuhat sivua liian lujaa silmien ohi soljuen. En olisi halunnut hyvästellä ystäviäni. En olisi halunnut paeta labyrintistä.


Kyse ei ole itse tarinasta, kuten sarjan The Kirjailijoiden Kirjailija Julián Carax sanoo, kyse on siitä, kuinka se kerrotaan. Carax lieneekin Barcelonassa syntyneen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin alter ego. Hän kirjoittaa vedoten sisimmässämme piileskelevään lapseen, siihen, joka haluaa nähdä arjen kyllästämän pinnan alla värisevän satumaailman.

Henkien labyrintti on niin henkeäsalpaavan voimallinen lukuelämys, etten oikein osaa kokemaani sanoiksi pukea. Se on itseironisen melodramaattinen ja samalla röyhkeän nerokas. Zafónin rytmi vie vaivatta, sanalliselle ilotulitukselle on vain antauduttava.


Sinä vuonna kun Alicia Gris tuli Madridiin, hänen mentorinsa ja nukkemestarinsa Leandro Montalvo opetti hänelle, että jos haluaa säilyttää järkensä, on huolehdittava siitä, että maailmassa on paikka, johon voi ja haluaa kadota. Tuo paikka, viimeinen pakosija, on pieni sielun lisäke, ja silloin kun maailma kariutuu absurdiin komediaansa, voi aina paeta sinne ja hukata avaimen.



Semperen perheen kirjakauppa sijaitsee jälleen labyrintin ytimessä, mutta tie sinne on petollisen mutkainen. Muistamme Daniel Semperen pienenä, äitinsä menettäneenä poikana Tuulen varjo -romaanista, mutta nyt hän on itse tullut isäksi. Perhettä lähestyy sodassa pahoin loukaantunut yön kuningatar, Alicia Gris. Jatkuvat kivut eivät estä kissamaista kaunotarta toimimasta 50-luvun lopun Barcelonassa, kaupungissa jonka kaduilla vaeltelee levottomia henkiä. Hänen tehtävänsä on selvittää mihin katosi Valls, tuo vihattu ministeri joka ei ikinä ole epäillyt vuodattaa viatonta verta

Henkien labyrintti on voimakkaiden naisten tarina. Taustalle jääväksi päähenkilöksi nousee Danielin murhattu äiti Isabella. On aika kuulla totuus tuosta mystisen kauniista naisesta, paljastaa viimein hänen hirmuinen salaisuutensa... Unohtamatta tietenkään romaanikirjailijoita, noita sieluraasuja, joita edes helvetti ei ota vastaan.



... sekä toiveella, jota jokainen tarinoiden tekijä kantaa sisimmässään: että lukija olisi avannut sydämensä jollekulle hänen paperiluomuksistaan ja antanut jotakin itsestään tehdäkseen siitä kuolemattoman, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. (Carax)



Voi kyllä, jo kirjasarja itsessään on kuolematon. Esiripun laskeuduttua joudun hurjan tunnemyrskyn valtaan. Tunne riipii kaihon sekaista riemua; voin palata Sempereiden pariin aina uudelleen! Astua labyrinttiin mistä osasta tahansa, vain nauttiakseni suuresta rakkaudestani; kirjallisuudesta.


***


Näin ovat tehneet ainakin Mummo matkalla, Kirja vieköön, Kirjaluotsi,

E. O. Chirovici; Peilien kirja

The Book of Mirrors 2017, suom. Inka Parpola ja Otava 2017, 264s. (ennakkokappale)

Matkalla lentokentälle muistin Flynnin kirjan nimen ja vääristävien peilien labyrintin, jollaisia tivoleissa aina oli lapsuudessani - kaikki, mitä sellaisen sisällä näki, oli samaan aikaan sekä totta että valhetta.


No niin. Tässä viimein lupaamani välipalakirja, joka "terminä" tuottaa helposti turhan negatiivisia mielleyhtymiä. Jotakin kevyttä, jotakin aivotonta napattavaa niiden kunnon lukukokemusten välille. Itse käytän nimitystä lyhyistä teoksista ja voivathan ne sisällöltään myös kevyttä olla, ollenkaan sen sortin kirjallisuutta väheksymättä. 

Peilien kirjan ollessa kyseessä ensimmäiseksi nousee kuitenkin sana älykkyys. Ja heti perään muistaminen. Tästä on karsittu pois kaikki epäoleellinen, tämä on sirpaleen terävä alusta loppuun saakka.


Kirjallisuusagentti Peter Katz löytää jo muun paperisälän alle hautautumassa olevan käsikirjoituksen, josta ammatti-ihmisenä aistii kaikki best-sellerin ainekset. Teksti käsittelee rouhevan mukaansatempaavasti ratkaisemattomaksi jäänyttä murhaa. 1980-luvulla Princetonin yliopiston psykologian professori Joseph Wieder löydettiin kotoaan kuolleena. Tapaus ei koskaan ratkennut, vaikka juuri muistia omalaatuisin keinoin tutkivan Wiederin ympärillä melkoinen huhumylly pyörikin.

Mutta Katzilla on pahanlaatuinen ongelma. Käsikirjoitus, jossa luvataan paljastaa, mitä tuona kohtalonyönä oikeasti tapahtui, päättyy kesken. Katz ottaa tietysti yhteyttä kirjailijaan, Richard Flynniin, vain kuullakseen hänen avovaimoltaan miehen juuri kuolleen. Se siitä sitten?

Onneksi Katz ei niin helpolla luovuta. Hän palkkaa toimittajaystävänsä selvittämään vanhaa mysteeriä. Peililabyrintin tavoin totuus näyttäytyy joka kulmasta katsottuna erilaiselta, se houkuttelee, hämää, hämmentää. Kuinka löytää murhaaja ristiriitaisten muistikuvien alati vaihtuvista versioista?


Yritin johdonmukaistaa henkilöhahmoja, jotka olin tutkimukseni myötä ruopannut menneisyydestä, mutta ne olivat pelkkiä ääriviivattomia varjoja lepattamassa tarinassa, jonka alkua, loppua ja merkitystä en kyennyt selvittämään. Edessäni oli palapeli, mutta yksikään pala ei sopinut toisiinsa.



Romanialaissyntyisen kirjailijan E. O. Chirovicin Peilien kirja houkuttaa katsomaan pintaa syvemmälle. Muistiin liittyvät aiheet kiinnostavat aina, varsinkin kun tarina soljuu eteenpäin näin helposti lähestyttävän ryhdikkäänä. Tyylillisesti kirjaa voisin suositella erityisesti nostalgisten arvoitusdekkareiden ystäville. Hämäännytään yhdessä!



"... Muistimme ei ole videokamera, joka tallentaa kaiken linssin eteen osuneen, Richard, vaan pikemminkin kuin käsikirjoittaja-ohjaaja, joka valmistaa omat elokuvansa todellisuuden katkelmista."


***

Kirjaa on luettu ihailtavissa määrin, tässä muutama postaus:
Tuijata,
Kirja vieköön,
Luetut.net,
Kulttuuri kukoistaa.

Heidi Köngäs; Sandra

Otava 2017, 285s.

Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!