Ninni Schulman; Poika joka ei itke

Pojken som slutade gråta 2012, suom. Terhi Vartia ja Tammi 2018, 383s.

Koko takaseinä näytti romahtaneen, ja rikkinäisistä ikkunoista tuprusi mustaa savua tielle. Ohuempaa, sinertävää savua levisi pitkin tiilikattoa, ja puujulkisivusta lohkeilleet kappaleet pyörivät ilmassa kuin jättimäiset konfetit. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.



Tunnetko savun hajun, kuuletko liekkien ahnaan rätinän? Kuinka se nielee seiniä, kuinka se lähestyy mahtavalla, kaikkinielevällä voimalla? Tervetuloa Hagforsiin. Tervetuloa jo elämään elokuuta, jossa helle ei armoa anna. Eikä pyromaani. Sillä sellaisestahan tässä on oltava kyse, tahallaan sytytetystä palosta jossa kuolee paikkakunnan yksi kaunottarista. Kärventyneenä hän tosin ei enää ihmistä muistuta.

Sitten syttyy toinen palo.


Tuntuu lähinnä siltä kun aurinko menee pilveen, värit katoavat ja kaikesta tulee mustavalkoista, harmaan eri sävyjä. Mikään ei merkitse mitään, kun maailma näyttää siltä, ja se on ihan helvetin epämiellyttävää. En tiedä, miten jaksan elää tällaisessa maailmassa.



Tyttö lumisateessa tutustutti  meidät toimittaja Magdalena Hanssoniin ja poliisi Christer Berglundiin. Tutuksi tulivat myös Petra, Folke ja Urban. Unelias kesärauha on poliisien kohdalla muisto vain; millainen mielipuoli polttaa ihmisiä hengiltä? Johtolankoja ei juuri ole, eikä lisää tulevia uhreja tunnu yhdistävän yhtään mikään. Paikallisten keskuudessa leviää paniikki.


Tietysti Poika joka ei itke edustaa erittäin laadukasta trillerigenreä, mutta lukunautinnon vie huippuunsa itse päähenkilöt. Heidät tuodaan lähelle kaikkine inhimillisine ongelmineen mitä taidokkaimmalla tavalla. Ruotsalainen toimittaja/kirjailija Ninni Schulman näyttää kuinka kuvailla hahmojen arkea ja tunteita fantastisesti, käyttämättä siihen sivukaupalla tilaa. Poika joka ei itke on surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo. Kuin räsymatot lattialla, tuulessa narulla paukkuvat pyyhkeet. Hiekka, joka rapisee lattialla uintieissun jäljiltä.

Tässä meillä on kuulkaas aivan täydellinen kesädekkari!



Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.

Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."