Arttu Tuominen; Leipuri

Myllylahti Oy 2018, 351s.

"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?

Arttu Tuominen; Silmitön

Myllylahti 2017, 424s.

"Ei sellaista voi selittää. Isäni ehkä osaisi laittaa sen sanoiksi. Hän oli parempi sellaisessa. Miten muka voi selittää että meri, jonka on aina tuntenut ja joka on tuonut leivän pöytään, on yhtäkkiä muuttunut myrkyksi? Kun yhtäkkiä kaikki sanovat, ettei kalaa saa syödä, että se tappaa."


Silmät ovat sielunpeili. Ne voivat nähdä liikaa, toisaalta ne voivat katsoa aivan väärään suuntaan. Ne voidaan kaivertaa irti. Liian suuret tunteet voivat myös ihmisen sokaista. Silmitön viha.


Kaikki alkaa kesän 1977 silmättömistä silakoista. Tuo aikanaan paljonkin palstatilaa mediassa niittänyt tapaus on vaarassa toistua jälleen. Näin pelkäävät ainakin paikalliset kalastajat sekä ympäristöaktivistit. Kyllähän alkavaa merisoran ruoppaushanketta vastustettiin rajustikin, mutta sieltä alus kúitenkin Porin edustalle lipuu, varsinainen merihirviö, ja ihan lupien kanssa.

Samoja aikoja, niin ikään merestä, löytyy ruumis vailla silmiä. Kalat eivät ole tuhojaan ehtineet tehdä, ei, murhaaja on ensin ampunut uhrinsa, ja sen jälkeen kaivertanut häneltä silmät irti. Toivottavasti tässä järjestyksessä, tuumivat tutkimuksen harteilleen saaneet poliisit.

Silmät ovat siis kaiken avain, mutta muutoin palapelin palaset tuntuvat karkailevan käsistä. Jälleen Labyrintti -sarjan aiemmista osista tutut poliisit joutuvat turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan (ihanan) Janne Rautakorven apuun. Rikkinäinen Rautakorpi on ehdottomasti sarjan sydän ja aivot, vaikka huomaan kiintyneeni (melkein) koko kaartiin. Hän puolestaan haluaa työparikseen viimeisen kuviteltavissa olevan henkilön. Greenpeace-aktivisti Venla toki tietää aiheesta yhtä ja toista, onhan hän omistanut asialle koko elämänsä. Mutta suostuuko median tunnetuksi tekemä, venäläisestä vankilasta vapautunut Venla avustamaan "vastapuolta"?



Äkkiä hän tajusi olevansa niin yksin kuin ihminen vain voi olla. Hän seisoi sillalla sumun keskellä vapaana, mutta silti hän tunsi olevansa enemmän vanki kuin koskaan Murmanskissa. Vankila oli hän, hän oli muurit. 




Sarja vilauttelee tutkijoiden elämiä niin realistisen tuntoisesti, että lukiessa jouduin taas muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Salaisuuksien verhoa raotetaan sopivissa määrin, jättäen kuitenkin sijaa seuraavalle osalle. Ihmismieli, tuo trillereiden varsinainen lähde...


Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos? Lukiessa sain useita mielleyhtymiä suuresti rakastamaani kirjailijaan, itseensä Henning Mankelliin. Ja loppuratkaisu, ah, kuinka maltan odottaa...  Seuravaa osa tulee taatusti lyömään edeltäjänsä laudalta!
  


Jokainen hetki, jokainen hengitetty minuutti oli elämää.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Luetut.net, Amma, Jonna, Kirjan vuoksi, Elegia. 
 

Niina With; Lähettäjä tuntematon

Myllylahti 2016, 282s.

Ilmoitukset olivat sanomalehden Kuolleita-osastolla allekkain. En tiedä, miksi kiinnitin niihin huomiota, ehkä jokin niiden sommittelussa ja asemoinnissa sai minut havahtumaan. Tai syntymävuosi, molemmissa 1978. Eikö jokainen lue tarkemmin nuoren henkilön kuolinilmoituksen? Mihin kuoli, oliko onnettomuus vai vakava sairaus? Jäikö perhettä? Onko työnantajakin jäänyt kaipaamaan?


Kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä. Mystisen totuudenmukaiseksi käyvä käsikirjoitus. Toimeksianto, jolla palauttaa perheen talous jälleen raiteilleen, mutta joka aiheuttaa omantunnon tuskien lisäksi alati kasvavaa uhantunnetta. Kirja, joka aiheuttaa omaperäisen ideansa ja hurjan imunsa puolesta rajun lukuflown. Istuin yhden lauantain sohvaan liimautuneena Niina Within vietävänä tiuskien kaikille lähestyville, että ÄITI LUKEE NYT!

Tarina lähtee liikkeelle entisen asuinpaikkani maisemista, kun kustannustoimittaja Laura Sirola asioi heti alkajaisiksi Espoon keskustan kauppakeskuksessa. Sitten nainen pyöräilee viikonlopun viettoon rivitalokotiinsa, mukanaan Kolmastoista päivä -niminen käsikirjoitus. Onko Laura löytänyt uuden Finlandia-palkinnon voittajan? Ainakin teksti kiehtoo naista itseään, varsinkin kun salaperäisyyden verhon taakse jäävä kirjailija puhuttelee kustannustoimittajaa varsin tuttavalliseen sävyyn.

Seinäjoella pakertaa puolestaan toimittaja Sami Vilén, mies vaikeassa tilanteessa. Vaimo on jäänyt traumaattisen kokemuksen takia vuoteen omaksi, lapset ja koti riippuvat työstään väsyneen miehen harteilla. Millä maksaa laskut, kun tulot putoavat äkkiä puolella, ja se pesukonekin menee hajoamaan... Samin eteen pudotetaan kuin lahja taivaasta, vaiko sittenkin helvetistä, työtarjous, jossa niin ammattietiikan, kuin oman mielenrauhansakin saa unohtaa.


Kiehtovista asetelmista lähdetään liikkeelle tässä espoolaisen kirjailijan, Niina Within teoksessa, eikä juoni herpaannu hetkeksikään. Lähettäjä tuntematon tarjoaa hiipivästä uhantunteesta nauttivalle lukijalle aseistariisuvan maanläheisen romaanin. Trillerimaanikko oli hihkua ääneen innosta erityisesti taiturimaiselle juonenkuljetukselle. With on kirjoittanut aiemmin mm. chick lit -kirjoja, genrehän ei ole minulle mitenkään omin, mutta nyt kyllä jäi himo lukea lisää Niinaa.


Hetken ajan kaikki olikin hyvin, mutta sitten tajusin, ettei hän ollutkaan päässyt aiemmasta elämästään eroon avullani. Hän ei päihtynytkään minusta vaan niistä typeristä asioista, joita toiset tarjosivat. Syyssateen läpi näin savukkeiden hehkuvat päät, kuulin soraa raapivat renkaat ja haistoin alkoholin halvan lemahduksen. Ja sittenkin, jos kaikki olisi jäänyt tähän, olisin voinut hänet ehkä vielä pelastaa.

***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Lumiomena/Katja ja Mari A. Krista on myös haastatellut Niinaa.