| Gummerus 2016, 234s. (ennakkokappale) |
Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.
Pieni maalaistalo, kivet rantapolulla. Kuusten kesäinen humina. Laituri, sen päässä kujeilevakatseinen nainen kuljettaa vettä hoikkien sormiensa lomitse. Lempi. Viljamin lempi. Kesä ja syksy, puolivuosikas elämää, makeaa kuin vastalypsetty maito. Niin pienestä kaikki alkaa. Katseesta, sanoista, huulien perhosenkeveästä kosketuksesta. Sitten ollaankin jo naimisissa, vaikka kylänväen mielestä Lempi on musta hevonen, villi kortti, todella villi, kaupunkielämään, nylon-sukkiin ja huulipunaan tottunut.
Ihminen on sellainen, että siinä ovat aina yhtä aikaa läsnä kaukaiset ja nykyiset, vaikka kauan onnistuinkin halkeamat paikkaamaan niin, ettei mitään vuotanut ulos.
Onni jää lyhyeksi näille kahdelle. Sota ylettää lonkeronsa Lappiin saakka ja Viljamin on mentävä, jätettävä nuorikkonsa, vaikka ei muuta haluaisi kuin kietoa Lempin johonkin lämpimään. Turvalliseen. Ja ihanko oikeasti, vaikko vain kuvitelmissa Lempin silmissä jotain empivää? Katumustako ehkä, tätä uutta maalaisvaimon elämää kohtaan?
Lempi jää kahden piikatyttö Ellin kanssa taloon, josta puuttuu mies. Samoihin aikoihin Lempin kaksoissisar Sisko rämpii halki sodan omalla tavallaan, tyylillään tehden vain sen, mikä naiselle luontaista on.
Kuka saapuu, kuka lähtee, kuka hajoaa? Lukion äidinkielenopettajan, Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on tunteista raskas. Se valuu, vuotaa, vie - ja se on kaiken loppu ja se on kaiken alku. Pienen ihmisen kohtalot suurimman pedon edessä, ei sodan, vaan sen joka kumpuaa suoraan sydämestä.
Kuten rakkaat blogikollegani, myös minä otin Lempistä lempikirjan. Kauniimpaa kieltä ja sakeampaa tunnevyöryä saa hakea.
Minulla oli kovasti opettelemista siinä, että ihminen on yksinäänkin kokonainen, jokainen meistä. Olen yrittänyt sisäistää sitä koko elämäni, koska se on kaiken lähtökohta. Kun näkee itsensä ehjänä ja kenestäkään riippumattomana, silloin pystyy näkemään toisensakin kokonaisena.