Jo Nesbø; Jano

Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

Jo Nesbø; Panssarisydän

Panserhjerte 2009, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2010, 663s.

Yö on autuaallisen hiljaista aikaa, se tarkentaa katseen, kirkastaa ajatukset. Uusi, vanha poliisi. Hole. Minun täytyy kertoa hänelle. Ei kaikkea, vain sen verran että hän ymmärtää. Että hän voi saada sen loppumaan. Ettei minun tarvitse enää tehdä sitä mitä teen. Minä syljen ja syljen mutta suu on silti jatkuvasti täynnä verta. 

Stoori: Sankarimme Harry Hole näyttää jälleen kuka on The Boss. Kerta kaikkiaan! En lakkaa hämmästelemästä Jo Nesbøn luoman henkilöhahmon karismaa. Niin viisas, niin hukassa. Tällä kertaa Harryn polku on vienyt Hongkongin oopiumluoliin saakka. Sinne mies ei kuitenkaan saa jäädä, sillä ilman Holea on koko Norja sekaisin. Oslon kujilla mellastaa tällä(kin) kertaa sarjamurhaaja, jolla on aivan omanlaisensa tyyli; murhaaja tappaa uhrit ikään kuin sisältä päin. Pitkin hampain Hole lähtee viehkon Kaja Solnessin matkaan palatakseen takaisin kotimaahansa. Ongelmia tulee heti tullissa, eikä juttu ratkea senkään jälkeen mitenkään helposti.

Päinvastoin. Panssarisydämessä murhaaja tuntuu olevan erityisen pimeä.

Missä: Tarina sijoittuu pääasiassa Osloon, mutta piipahdamme myös Hongkongissa sekä Kongossa, jonka sisällissodan runtelemilta kaduilta voi hankkia mitä tahansa. Vaikkapa vanhanaikaisia kidutusvälineitä.

Kenelle: Nesbø-faneillehan teos on taattua tavaraa, tottakai, mutta Panssarisydän sopii ehdottomasti jokaiselle laatudekkarin ystävälle.

"Mie vihaan merta", Bjorn sanoi...
"Tämä on järvi", Harry sanoi. "Ei meri."
"Samaa paskaa ne on kumpikin."

Plussat: Harvoin tulee lukeneeksi näin tiukkaa, herkkää, taidokasta jännäriä, jolla on, kuten sarjaan kuuluu, myös moraalista sanottavaa. Vaikka tämän norjalaisen kirjailijaihmeen tarinat vaikuttavat takakansien perusteelta hyvinkin tyypillisiltä lajinsa edustajilta, jopa tylsiltä (!), on Nesbø kirjailijana vailla vertaa.

Miinukset: Paksua kirjaa on hankala lukea. Sängyssä sitä ahmii niskat kiemuralla (auts), sohvalla kädet väsyy. Vaikka Harry on ihana juuri tuollaisenaan, toivoisin kirjailijan suovan sankarillemme edes hitusen onnea. Eikö miehen piina helpota koskaan?

Yleistä läppää: Minusta tuntuu, että postaukseni ovat toinen toisensa kopioita. Saadakseni mukaan vähän eloa, tai no, rytmiä, päätin ainakin tässä bloggauksessa rikkoa itselleni äärimmäisen perinteiset kaavat. Saapa nähdä mihin polkuni johtaa, kohta täällä vilisee pelkkiä ranskalaisia viivoja.

Ahkeran kahlaukseni seurauksena olen pian lukenut koko HH-sarjan. Iiiks. Mieli on haikea, lähes epätoivoinen. Onneksi Poliisi vielä odottelee lukuvuoroaan. En usko aivan heti yhtä tyrmäävän taidokasta jännärisarjaa tilalle löytäväni.

Onneksi kevät tuo tullessaan uusia tarinoita vanhoille tutuille henkilöhahmoille, uusia tuulia, toivottavasti uusia ihastuksiakin.


Tallon lasinsiruja, murskaan ne lattialle, kuulen kuinka jalkojeni alla ratisee. Ja olen paljain jaloin. Liukastelen omassa veressäni. Ulvon naurusta. Olen vapaa. Vapaa!


***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Iltaluvut

Kirjavinkit

Jo Nesbø; Suruton, Veritimantit

Sorgenfri 2002, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2005,  506s.

Oikeudenmukaisuus on kuin vesi, oli Ellen kerran sanonut. Se löytää aina keinon toteutua. He tiesivät kumpikin, ettei se ollut totta, mutta ainakin se oli valhe joka toisinaan tuntui lohdulliselta.

Punarinta aloitti Oslo -trilogian, jota seuraavat juoniltaan löyhästi yhteen liittyvät Suruton sekä Veritimantit. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin niputtaa nämä kaksi osaa, koska joulukuu on minulle, kuten monille muillekin aina kiirekuu. Ja toisaalta, kuten pessimistisesti ajattelen, Nerböä on rummutettu ja valmiiksi joka taholla. Mitä minulla olisi kollegoiden postauksiin lisättävää muuta kuin, että kirjailija sai taas uuden fanin.

Oikeastaan hän ei edes yllättynyt. Jos panee painekattilan tulelle, tietää että jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kuitenkin toiveeni on herätellä kaltaisiani mattimyöhäsiä, jotka eivät vielä ole sarjaan tutustuneet, lukemaan ensimmäisen Harry Holensa. Voin veikata, että häkki heilahtaa, koukkuun jäätte! Nesbön kirjallinen ammattitaito ja kyky avata ikkunat suoraan pimeyden ytimeen edesauttavat asiassa, mutta kyllä se Harry vain on sarjan ydin.

Suruton keskittyy erään pankkiryöstön ympärille, jota Hole yhdessä uuden kollegansa, Beate Lønnin kanssa ratkovat. Taustalla Harryn mieltä piinaa edelleen Ellenin murha. Mitä Ellen sai selville juuri ennen kuolemaansa? Vaikka tarina on selkeästi itsenäinen ja sellaisenaankin kelpo, ylettää se juurensa Punarinnan selvittämättömiin salaisuuksiin.

"Albert Camus on sanonut, että itsemurha on filosofian ainoa todellinen ongelma", Aune sanoi tähyillen Bogstadveienin yllä avautuvaa harmaata taivasta. "Sillä päätös siitä, onko elämä elämisen arvoista vai ei, on vastaus filosofian peruskysymykseen. Kaikki muu - se onko maailma kolmiulotteinen tai jakaantuuko sielu yhdeksään vai kahteentoista kategoriaan - tulee sen jälkeen."

Marekors 2003, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2006, 464s.

Nauru jäi kaikumaan hänen korvissaan. Ja silloin hän tajusi sen. Ettei hän voinut piiloutua mihinkään, että hänet löydettäisiin kaikkialta, aivan kuten ne kolme tyttöä oli löydetty paikoista, joissa he tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Koska mitään linnaa ei ollut. Eikä panssaria.

... Ja mysteeri jatkuu viimein ratketen tarinassa, jossa sarjamurhaaja piilotta pentagrammin muotoisia veritimantteja uhreihinsa. Siinä missä Nesbön aiemmat tarinat ovat sijoittuneet vuodenajoista synkeimpiin, liikkuu kauhu nyt keskellä kuuminta kesää. Harrya janottaa. Nuoret naiset menettävät kauheilla tavoilla elämänsä. Jostain syystä numero viisi tuntuu pitävän sisällään ratkaisun arvoitukseen, vai onko sekin pelkkää mielipuolen hämäystä?

"Minun purkamani koodit ovat olleet matemaattisia, Harry. Ihmisten välisten koodien semantiikka on toisenlainen. En esimerkiksi pysty vieläkään ymmärtämään, mitä naiset oikeasti sanovat."

Harryn ja Rakelin ongelmainen on/off-suhdekin vaatisi niin lukijoiden, kuin itsensä päähenkilön helpotukseksi jonkilaista ratkaisua. Rakkautta on, mutta kestääkö se Holen fiksaatiota sekä työhönsä, että alkoholiin? Harryhan on naisnäkökulmasta ajatellen oikea renttu, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi Nesbö on tehnyt hänestä aivan vastustamattoman.

Kuolleen päärynäpuun oksat näyttivät sormilta, jotka kurkottivat kohti matalalla pihan ja asemarakennuksen yllä paistavaa kuuta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuuta sellaisena. Se näytti kuolleen miehen kasvoilta. Siniset verisuonet erottuivat valkoiselta iholta.


We wan't more!

Ps. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta...

Osallistun kirjojen myötä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Jo Nesbø; Punarinta (ja höpinää kirjailijan Suomen vierailusta)

Rødstrupe 2005, suom. Outi Menna ja WSOY, 457s.

Neljäkymmentä prosenttia rautiaisista selviää hengissä, hän ajatteli. Minä selviän tämän talven yli.

Hän hapuili sormillaan jotain, mihin olisi voinut tarttua. Toinen isku osui takaraivoon.

Talvea ei ole enää paljon jäljellä, hän ajatteli. Minä selviydyn tästä talvesta.


Pahoittelen rakkaat lukijani, jo etukäteen blogini tulevaa, hetkellistä yksipuoleistumista. Uutuuskirjaryysiksen pikku hiljaa hiivuttua, päätin nimittäin viimein ottaa selvää siitä, mistä Harry Hole hysteriassa oikein on kyse.

Innostuksen moiseen sain tämän kuun alussa, jolloin huippusuosittu norjalainen dekkaristi, Jo Nesbo Suomessa vieraili. Ihana Pihi nainen kutsui minut avecikseen häppeninkiin, ja minähän lähdin.

Aaarg tuota kuvanlaatua! Mutta katsokaa nyt, siinä hän on farkkupaidassaan!

Miehen kirjoja on myyty n. 25 miljoonaa, ja hän aloitti kirjailijan uransa 20 vuotta sitten. Harry Hole -sarja sai alkunsa miehen matkaillessa Sydneyssä. Jo kertoi, että hänen tarkoituksensa oli alunperin ryhtyä "kunnon kirjailijaksi", sen sijaan, että väsäilisi dekkareita (hih). Yllätys oli suuri, kun ensimmäinen Harry Hole päätettiin julkaista. Loppu onkin historiaa. Mikä miehen salaisuus maailmanlaajuiseen suosioon sitten on? Jännärigenre kun on... laaja. Ylitsepursuava. Ja paikoin melko kliseinenkin.

Vaatimaton, hurmaavasti hymyilevä Jo ei osannut tähän muuta vastausta antaa, kuin harjoittelu, suunnittelu ja säännöllinen kirjoittaminen. Kuulemma lentokoneet ovat pro-paikkoja juuri kirjoittamiseen.

Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ottaa kirja käteen. Mieheltä on ilmestynyt myöskin sarjaan kuulumattomia, yksittäisiä teoksia, kuten uusimmainen, Isänsä poika, jonka aion myös piakkoin lukea. Kuitenkin Harry Hole, jota mies ei ainakaan myöntänyt alter egokseen, kiinnosti eniten. Ja olenhan minä sarjasta Lumiukon ja Aaveen lukenutkin. Lukenut ja pitänyt aivan hurjasti. Jostain syystä sarja kuitenkin pääsi unohtumaan syystä, että UUSIA kirjoja tulee tulvimalla lisää!

"Oletko sinä naimisissa, Hole? Et vai? Etkä ole ollutkaan? Ei kannattaisi odottaa liian pitkään. Ihminen muuttuu omituiseksi, kun on vain yksinään."

Päätin aloittaa taivallukseni Mr. Holen kanssa sarjan toisesta osasta, joka siis kantaa linnun nimeä. Teoksen alussa pitkä, rosoisen charmikas Harry toimii turvallisuustehtävissä Bill Clintonin saapuessa Osloon. Tapahtuu pikkuinen "moka", Hole tulee ampuneeksi mahdollisen riskitekijän, joka osoittautuukin salaisen palvelun agentiksi. Tästä alkaa tapahtumavyöry, joka vie päähenkilömme apulaispoliisipäällikön pallille. Uudessa työssään Harry ryhtyy selvittämään tapausta, jossa uhria ammutaan toisen maailmansodan aikaisella aseella.

No, tämä ei vielä kuulosta niin kovin kiinnostavalta. Mutta kun tarina etenee, Punarinta tihentää kierroksia ja ulottaa kylmät lonkeronsa maan vaiettuun lähimenneisyyteen, vapaaehtoisiin norjalaisiin SS-miehiin saakka.

Ja kirjan jälkeen ollaankin suloisesti koukussa. Olen nyt lukemassa sarjan kolmatta osaa, Surutonta, joka on vielä sata kertaa tätä parempi. Eli. Hehkutusta & hekumointia tulossa. Kirjailijalta voi odottaa näemmä vain parasta. 

En osaa oikein määritellä, mikä näissä vetää. Huumori? Henkilöt, jotka ovat omissa elämissään yhtä hukassa, kuin jokainen meistä? Tarinat, joissa riittää juonenkäänteitä, eikä hengähdystaukoja juuri suoda? Kirjailijan kirjallinen itseluottamus suorastaan huokuu tekstistä, kuin myös puhdas kertomisen ilo.

Ei näitä syyttä hehkuteta pohjoismaiden parhaimmiksi dekkareiksi. En muista olleeni yhtä täpinöissäni sitten Wallander-sarjan.

Mutta aivan yhtä jaksoisesti en aio kaikkia kymmentä HH-osaa lukea, vaan otan välillä väliin jotain aivan muutakin. Ihan teitä varten, lukijani :)


Tuntui jotenkin lohduttavalta, Harry ajatteli, että viimeinen, mitä ihminen kuulee ennen kuin tulee täysin hiljaista, on toisen ihmisen ääni.

Jo Nesbø; Lumiukko

 

Snømannen 2007, Johnny Kniga Kustannus 2008, 441s

"Jo Nesbø on yksi aikamme tunnetuimpia norjalaisia maailmalla. Sillä, kuten Suomen dekkariseuran palkintoraati totesi kunniakirjaansa myöntäessään: "Mielikuvituksellisesti kirjoitetut ja taitavasti ryhmitetyt Harry Hole -teokset vangitsevat lukijan ja edustavat aikamme parasta rikoskirjallisuutta."

Näin kuvailee tätä karun komeaa kirjailijaa teoksen takakansi. Olen täysin samaa mieltä. Ehdottomasti Nesbø erottuu edukseen rikoskirjallisuuden sankasta massasta. Dekkaritaivaalle putkahtelee tuon tuostakin uusia, kirkkaita tähtiä, mutta Nesbø itse on pitkän linjan ammattilainen. Harry Hole -sarja on nyt edennyt jo yhdeksänteen osaan, kyseinen Lumiukko on napattu sarjan loppupuolelta ja on järjestyksessä seitsemäs. Minut tuntevat tietävät, etten ole uskollinen kronologiselle järjestykselle, vaan suvereenisti napsin kiinnostavat teokset mukaani vaikka keskeltä sarjaa. En nimittäin usko, että ehdin koskaan tätä(kään) sarjaa lukea kokonaan. Kiinnostukseni Harry Holeen heräsi uusimman romaanin, Aaveen myötä ja Lumiukon juoni tuntui yksinkertaisesti liian jännittävältä sivuutettavaksi. Vai miltä kuulostaa sarjamurhaaja, joka tappaa ensilumen aikaan? Toisia uhreista varoitetaan lumiukolla, toisille käy astetta huonommin...

Harry Hole on itsessään melkoinen persoona. Okei, monissa pohjoismaisissa dekkareissa päähenkilöllä on ongelmia niin alkoholin, kuin ihmissuhteiden kanssa, mutta kirjailija on saanut todella loihdittua Holeen tyyliä! Hän on itseironinen, pakkomielteisesti työhönsä suhtautuva poliisi, jolta ei jää yksikään juttu ratkaisematta. Psykologinen ulottuvuus tekee Holesta inhimillisen ja ihastuttavan jääräpään.

Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään.

Tällä kertaa Hole saa parikseen Katrine Brattin, joka suhtautuu työnalla olevaan tutkintaan omituisella kiihkolla. Brattin käytös on paikoin sen verran omalaatuista, että Harry miettii onko hän täysin "stabiili". Mutta toisaalta, onhan juttukin melkoinen. Naisia katoaa aviomiesten ja lasten kauhuksi. Kuten lukijalle ennen poliiseja selviää, näin on tapahtunut myös vuosia aiemmin. Samalla kaavalla. Ensilumen aikaan talon pihaan ilmestyy lumiukko. Juoni on melko poukkoileva ja kirjailija harhauttaa minkä ehtii niin lukijaa, kuin poliisejakin. Tarinassa on kauhun elementtejä, on se sen verran pelottava! Mikään kevyt dekkari ei tämä ei ole, vaikka Holen ja kumppaneiden puurtaminen välillä nostattaa hymyn huulille.

"Käyt läpi aivan kaiken", Harry sanoi. "Kuolinajat, kuun vaihteet, mitä telkkarista tuli kuolinhetkelllä, uhrien hiustenvärin, olivatko jotkut heistä lainanneet saman kirjan kirjastosta tai osallistuneet samaan seminaariin. Laske myös puhelinnumeroiden keskiarvo. Meidän on keksittävä millä perusteella murhaaja valitsee uhrinsa."
"Hetkinen", Skarre sanoi. "Olemmeko me varmoja siitä, että katoamiset liittyvät toisiinsa? Eikö meidän pitäisi suhtautua avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin?"
"Suhtaudu ihan niin avoimesti kuin haluat", Harry sanoi, nousi tuolista ja tarkisti että autonavaimet olivat taskussa. "Kunhan teet mitä pomo käskee. Viimeinen sammuttaa valot."

Myönnän, että teoksen kannet eivät ole tälläkään kertaa kovin lukijaystävälliset, ja naiset saattavat kiertää Nesbøn kaukaa testosteronipitoisuuksia peläten. Nou hätä, näiden parissa voi kietoutua villahuopaan, juoda kupillisen teetä ja heittäytyä jännityksen (ja Harryn ;) vietäväksi. Nollata rauhassa aivot ja jaksaa sitten taas paremmin varsin synkeää marraskuuta.

Mutta tunne ei suostunut väistymään. Joku tuijotti häntä. Jotkut. Ne muut. Samassa kuu valaisi puron vieressä olevaa aukeaa, ja hän näki jotain, mahdollisesti jonkun hahmon ääriviivat.

Jo Nesbø; Aave

 

Gjenferd 2011, Johnny Kniga 459s.

"Yksi sorsista uiskenteli häntä kohti, kenties leipäpalan toivossa. Ei siksi, että se uskoi saavansa jotain, vaan koska ihmeitä tapahtui. Se katsoi, että vaivannäkö oli suhteessa palkkion todennäköisyyteen. Toivo. Musta jää."

Millä todennäköisyydellä Aaveesta lumoudun? Taikka joku blogivieraista? Jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että suurin osa täällä kävijöistä jättää tämän arvostelun lukemisen suosiolla väliin, kirjasta nyt puhumattakaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Miksi näin?

Kirjan kansi ei ole kaunokirjallisuuden ystäville paras mahdollinen. Se ruokkii mielikuvaa väkivaltaisesta tarinasta (mikä pitää paikkaansa), miehisestä uhittelusta (pitää paikkaansa osittain) sekä tekstin laadun puutteellisuudesta (ei pidä lainkaan paikkaansa). Koen siis olevani haasteen edessä, kuinka saisin edes yhden lukijan teoksesta kiinnostumaan. Minä nimittäin lumouduin tästä. Edellä mainituista ennakkoluuloista huolimatta.

Nesbø on minulle uusi tuttavuus, toki nimenä tuttu mutta kirjailija, jota olen vilkuillut kaukaa. Kun sain arvostelukappaleen romaanista, tartuin siihen hiukan vastahankaisin mielin. Kuvittelin, että teos olisi selkeästi miespuolisille lukijoille suunnattua testosteronin kyllästämää tekstiä. Kaiken lisäksi tässä on huumetarina- ja minä olen aina ollut allerginen huumetarinoille. Kuitenkin, jo ensimmäisten sivujen jälkeen Nesbø oli herättänyt mielenkiintoni. Kirjalle lämpeneminen tapahtui hitaasti mutta varmasti, ja kun sarjan aiemmista osista (joita siis itse en ole lukenut) päähenkilö Harry Hole astui areenalle, olin mennyttä naista. 

Kirja alkaa siitä, kun rotta nakertaa ruumista, joka on pahaksi onneksi päätynyt retkahtamaan juuri koto-ovelle, jonka toisella puolen nälkäiset poikaset kiljuvat. Siinäpä ongelma rotalle. Toisaalla Oslon kaduilla pyörii uusi megasuosittu huume, viulu, jonka ympärille tarina rakentuu. Sarjaa seuranneille aiemmista osista tuttu Oleg on epäiltynä nuoren narkkarin, parhaan ystävänsä murhasta. Harry on seurustellut Olegin äidin kanssa, ja poika on hänelle kuin oma. Mutta onko Oleg syyllinen ja kuka on hiuksia nostattavan raaka Dubai. Siinäpä ongelma Harrylle.

Teos on kiihkeydessään jotenkin liikuttava paketti. Vauhti ei hellitä hetkeksikään. Sivumäärästä tai paremminkin pienestä printistä huolimatta kirjan luki ahmimalla, lukulasit huurussa... Juonen käänteiden vilkas mutkittelu harhautti taidokkaasti ainakin minut. Vanha sanonta, viedään kuin sikaa säkissä sopii romaanin kuin nenä päähän. Ja yllättävän syvälliseksi, jopa pohdiskelevaksi Nesbø tekstiä paikoin vei. Hienoa.

Aivan takuuvarmasti kirjasta olisi saanut enemmän irti, mikäli sarjassa olisi edennyt kronologisesti. Valitettavasti näin ei nyt kohdallani käynyt, mutta aion lukea aiemmatkin osat, ainakin jonkinmoisessa järjestyksessä. Kerronnassa ja huumorissa on niin hurjasti samaa kuin Henning Mankellin Wallander-sarjassa (joka on minulle se kaikkein paras dekkarisarja ever), etten voi kuin kuiskata; antakaa kirjalle mahdollisuus.

Näin ovat tehneet ennen minua ainakin Päkä Unni  ja Margit